Äitiäsi.
Liikutettuna luin kirjeen kerran toisensa jälkeen. Äiti parka! Kuinka
kaipasinkaan häntä. Kiltti äiti ei sanonut sanaakaan siitä, että olin
unohtanut lähettää hänelle joululahjan. Tämä vaikeneminen oli paras
todistus siitä, kuinka syvästi se oli surettanut häntä.
Minä aloin itkeä katkerasti. Kun Roosa kuuli nyyhkytykseni, nousi hän
äkkiä pystyyn sängyssään ja huusi:
— Miksi sinä itkeä pillittelet? Kyllä voisit antaa minun nukkua
rauhassa edes uudenvuoden aamuna. Mikä on hätänä? Vai kirje. Se on
varmaan tuolta rakastettavalta Jannelta, joka ilmoittaa kihlauksestaan.
Kyllä minä tiesin, että se koskisi sinuun. En minä sokea ole, olen
kyllä nähnyt, että sinä häntä rakastat. Anna minulle kirje!
— Ole hiljaa, ei se ole Jannelta, vaan äitiraukalta.
— Vai niin, sepä muuttaa asian. "Hyvää uutta vuotta" Matilda,
uskollinen ystäväni! Toivon sinulle sulhasen tänä vuonna. Anna minun
nyt kaikessa rauhassa lukea kirjeesi.
Ja ajattelemattomuudessani annoin hänelle äidin kirjeen. Sitä ei minun
olisi pitänyt tehdä.
Hyvin hitaasti luki hän sen ääneen läpi ja kun hän tuli "kauniiseen
Roosaan", kurkisteli hän peiliin, joka riippui hänen sänkynsä
yläpuolella ja kysyi ääneensä nauraen: "olenko sitten todellakin
kaunis?"
Ivallisen näköisenä ojensi hän kirjeen minulle sanoen:
— Niin, äitien kirjeet voivat kyllä olla kauniita ja liikuttavia, niin
että ne houkuttelevat oikein kyyneleitä silmiin. Mutta älä välitä
kaikista heidän siveyssaarnoistaan. Sanopas minulle, mitä ymmärtää
maalaismummo pääkaupungin elämästä! Minun äitini on ymmärtäväinen, hän
kirjoittaisi toisella tavalla, usko se. Hän on kaupungin lapsi — "Elä
elämäsi, niin kauan kuin olet nuori, ja katso, että ansaitset rahaa"
— niin kuuluvat hänen neuvonsa. Kas niin — ja Roosa nousi seisomaan
sängyssään ja alkoi kiiruusti pukeutua.
— Onko sinulla äiti? Elääkö hän? — kysyin minä kovin hämmästyneenä.
— No, älä nyt näytä noin hämmästyneeltä. Tottahan minullakin on ollut
ilo syntyä ja kunnia tuntea äitini. — Hän on hieno, hän, — tiedä se
— hän on linnan rouva — istuu turvassa lukkojen ja telkkien takana —
nauroi Roosa hypähtäen sängystä. Hän aukaisi keittiön oven ja lisäsi:
— Me olemme vapaaherrattaria tänään. Ström'in matamihan ei tule kotiin
ennen kuin illalla. Nyt minä keitän kahvia. —
Minä istuin kuin kivettyneenä. Roosa parka — kuinka onneton hän onkaan
— ajatella, että äiti istuu vankilassa — niin kauhean surullista. Minua
pöyristytti. Hyvin hellästi käärin äidin kirjeen kokoon, piilotin sen
arkkuuni ja päätin vastata siihen niin pian kuin suinkin.
Myöhemmin päivällä tuli Janne toivottamaan minulle "hyvää uutta
vuotta". Tulin kovin iloiseksi nähdessäni hänet. Mutta puhe ei tahtonut
oikein sujua. Oli kuin olisi ollut muuri välillämme. Lopuksi rupesi
Janne vapaalla tavallaan kertomaan kuinka hauskasti joulua oli vietetty
kenraalin herrasväen luona. Väki oli saanut "hienoja joululahjoja" ja
runsaasti kestitystä.
Toisena joulupäivänä oli kenraalilla ollut suuret tanssiaiset ja
150 kutsuvierasta. Paitsi omaa palvelijaa Björkiä, oli heillä kaksi
senaatin vahtimestaria auttamassa ja Jannekin oli saanut tarjoilla
ensi kerran puettuna hännystakkiin, jonka kenraali oli antanut hänelle
joululahjaksi.
Janne uskoi, että Björk ennen pitkää saisi vahtimestarin toimen ja
silloin arveli kenraali, että Janne voisi päästä hänen tilalleen
miespalvelijaksi. "Se olisi hienoa", sanoi hän tyytyväisesti hymyillen.
Siinä sitten istuimme ja juttelimme yhtä ja toista, ja kaikki oli hyvin
kuten ennenkin välillämme, kunnes Roosa tuli ja sekoitti kaikki. Hän
pisti päänsä kamarin ovesta — pää oli täynnä paperikähertimiä — ja
sanoi:
— Hyvää uutta vuotta, herra Dahl! saako kenties onnitella kihlauksen
johdosta?
— Kiitän uudenvuoden toivotuksesta! Roosa neiti. Minä toivon teille
samoin hyvää uutta vuotta — sulhasineen — vastasi Janne kumartaen
Roosalle.
— Mitä sulhaseen tulee, niin sellainen minulla jo on! Kuinka voi
morsiamenne Anna? — kysyi Roosa nauraen ja löi kamarin oven kiinni.
Janne tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan ja katsoi kysyvästi minuun.
Minä istuin vaiti enkä saanut sanaakaan suustani.
— Oletko kuullut mitään äidistä? — kysyi Janne hetkisen kuluttua.
— En — vastasin nopeasti peläten, että hän mahdollisesti pyytäisi saada
lukea kirjeen.
— Äiti on heikko. Hän kaipaa sinulta kirjettä, ne ovat varmaan
kadonneet postissa. Emmekö nyt voisi kirjoittaa hänelle — ehdotti Janne
iloisesti.
— Olen juuri tänään lähettänyt pitkän kirjeen hänelle — narrasin
minä saadakseni hänet lähtemään tiehensä, niin että voisin pukeutua
mennäkseni teatteriin.
— Matilda, äiti on levoton sinun terveydestäsi. Hänen mielestään sinun
pitäisi jättää ompeluliike ja ottaa palveluspaikka. Kun palvelee on
elämä monessa suhteessa rauhallisempaa ja parempaa — tuumi Janne
hyväntahtoisesti.
Hänen ystävällisyytensä kiusoitti minua, ja sanoin kiivaasti:
— Kuka sinut on lähettänyt tänne saarnaamaan minulle. Tiedän itse
parhaiten, mitä teen. Sinä suurine palkkoinesi voit kyllä sanoa, että
on hyvä palvella, mutta minä, jolla oli 8 mk kuukaudessa, tiedän
kuinka pitkälle sellainen summa riittää.
— Sinä voisit saada hyvän paikan sisäkkönä ja 12 mk:n kuukausipalkan,
jos vain tahtoisit.
— Ei kiitos, silloin on parempi näin kuin nyt on — tiuskasin minä.
— Kukin tekee niinkuin tahtoo, mutta sen vain tiedän, että kun on
palveluksessa, niin on hyvä olla. On hyvä ruoka ja —
— ja ihana vapaus — jatkoi Roosa, joka tuli huoneestaan puettuna
vaaleankeltaiseen pukuun ja tummanpunainen ruusu mustissa
kiharoissaan. Oi kuinka kaunis hän oli! Silmäni sattuivat hienoon
pitsikaulukseen ja ihmettelin suuresti, mistä hän oli sen saanut.
Kaunis ilmestys vaatimattomassa huoneessa oli varmaan vaikuttanut
Janneenkin. Hän nousi tuijottaen häneen.
— Enkö ole hieno, vai mitä? — kysyi Roosa ja pyörähti, niin että pienet
jalat näkyivät.
— Matilda, kiiruhda pukeutumaan — lisäsi hän käskevästi. Me aiomme
teatteriin, herra Dahl. Muista Matilda, että sinä et saa esiintyä
vanhassa mustassa puvussasi ja näyttää minun kamarineidiltäni. Ei, saat
lainata vaaleansinisen pukuni. Ei sitä toki saa näyttää köyhäraukalta,
kun istuu hienossa seurassa toisella rivillä. — Eikös niin, herra Dahl?
Minä luulen, että Anna Riskanenkin laittelee itsensä koreaksi, kun
menette yhdessä ulos vai kuinka? — löpisi hän lakkaamatta.
Minä vilkaisin Janneen. Hän näytti hämmästyneeltä, otti lakkinsa ja
sanoi:
— Anteeksi, jos olen häirinnyt. Kyllä tarvitaan rahoja ollakseen noin
hieno. Oma on kuitenkin parempaa kuin lainattu. Hyvästi Matilda — ja
niin hän meni.
— Hävytön, ylpeä vintiö — huusi Roosa, polkien jalkaansa lattiaan. —
Onko hän ehken sinun holhoojasi!
Kuinka häpesinkään! Miten rumasti Roosa käyttäytyi! Mitä ajatteleekaan
Janne hänestä ja minusta? Ei — päätin etten menisi Roosan mukaan, —
mutta kun hän kuuli sen, joutui hän aivan suunniltaan eikä antanut
minulle ensinkään rauhaa.
— Ellen kelpaa omissa vaatteissani sellaisena kuin olen, jään kotiin.
Ja sen sanon sinulle Roosa, jos tulenkin mukaasi tänä iltana niin —
teen sen viimeisen kerran sanoin hyvin päättävästi.
— Sen saamme nähdä, neiti nirppanenä. Ihmettelenpä, mitä herra Karlsen
silloin sanoisi. Hänhän on vähän ajatellut kosia sinua — puheli Roosa,
samalla kun hän kurkisti akkunasta käärekaihtimen taitse. — Totisesti,
eikös kuomureki olekin jo portilla. Pian päällystakki yllesi,
"kavalierien" ei tarvitse odottaa.
Ja käsittämättä kuinka kaikki kävi, istuin ennen pitkää hyvin
valaistussa teatterisalissa. Olin kuin kivettynyt, kuin tahdoton
olento, joka ei nähnyt eikä kuullut.
Mutta vielä käsittämättömämpää oli, että minä näytännön loputtua
seurasin muiden mukana ravintolaan. Se oli täynnä väkeä, ja kaikki oli
kietoutuneena tupakan savuun. Tunsin kuinka punssihöyryt löyhähtivät
vastaani.
Kauimpana akkunan ääressä, joka antoi kadulle päin, saimme paikat.
Kaikkien katseet suuntautuivat Roosaan, joka kulki pää pystyssä salin
läpi.
— Tuhat tulimmaista, miten kaunis tyttö — kuuluivat useat herrat
huudahtavan. Löfberg esitteli meille muutamia nuoria miehiä,
jotka istuutuivat meidän pöytäämme. Roosa ilakoi ja huvitti heitä
hullunkurisilla tarinoillaan. Usein kohotti hän punssilasinsa ja
kilisteli milloin minkin kanssa.
Kun Karlsen muutti paikkaa Löfbergin kanssa saadakseen istua minun
vieressäni, näin minä, miten Roosa katseli meitä vihaisesti.
— Avatkaa akkuna, täällä on niin tukahduttavaa — komensi hän. Karlsen
veti heti ylös käärekaihtimen ja aukaisi akkunan. Nyt voitiin
hengittää, minä tunsin kuin herääväni, kun raitis ilma virtasi saliin.
Rämisevä soitto kaikui. Melu salissa lisääntyi, ja minun oli paha olla.
Käänsin katseeni akkunaan. Mitä? Jannehan sieltä tuli katua pitkin. Hän
hiljensi askeleitaan ja nosti lakkia, kun näki meidät. Minä istuin kuin
kuvapatsas voimatta liikuttaa jäsentäkään.
Roosa, joka oli huomannut hänet, puhkesi halveksivasti sanomaan:
— Herraseni, neiti Matildan ihailija on vahdissa tuolla ulkona.
Sulkekaa akkuna ja vetäkää verho alas, hänen ei tarvitse vakoilla meitä.
— Onko hänellä sulhanen? kuiskasi Karlsen Roosan korvaan.
— On varmastikin, kenraalin kuski, hänestä tulee luultavasti pian
vahtimestari — kiusoitteli Roosa.
Veri nousi päähäni. En löytänyt ainoatakaan sanaa vastaukseksi.
— Joka vaikenee, hän myöntyy — sanoi Karlsen, nousi ja siirtyi toiseen
pöytään, jonne toisetkin nuoret miehet menivät korttia lyömään.
Löfberg maksoi, tarjosi Roosalle käsivartensa ja niin menimme ahtaaseen
etehiseen etsimään päällysvaatteitamme, se ei totisesti ollutkaan
helppoa.
Kadulle tultuamme ehdotti Roosa, että kävelisimme "hetkisen
Espiksellä". Löfberg ja hän kulkivat käsi kädessä eteenpäin nopein
askelin välittämättä minusta. Minä tunsin olevani aivan kuin eksyksissä
ja muistin äkkiä tädin sanat, että uudet ystävät katoavat yhtä pian
kuin ovat tulleetkin. Päätin jättää heidät molemmat — ja hiipiä pois.
Poikkesin eräälle toiselle kadulle ja kiiruhdin nopeasti kotiin päin.
— No, no, ei niin kiirutta, pikku neiti. Eikö hän tahdo seuraa? —
kuulin ohimennen erään vanhan miehen sanovan.
Kuinka sydämeni löi! Rupesin juoksemaan. Jalkani tuskin koskivat
maahan, oli kuin olisin lentänyt. Hyvin hengästyneenä ja tuskaisena
saavuin vihdoin portille. Vaivoin sain sen auki.
Kuvittele kauhuani, kun odottamatta seisoin pihalla vastatusten Jannen
kanssa. Peräydyin hämmästyneenä, kun hän surullisesti hymyillen ojensi
kätensä minulle sanoen:
— Matilda, tulet yksin kotiin? Tiedätkö myös missä ja kenen seurassa
olet istunut?
— Se ei kuulu kenellekään, kaikkein vähimmän sinulle — vastasin minä
uhkamielisesti ja kiiruhdin etehisen ovelle.
Janne asettui tielleni. Koetin työntää hänet syrjään puhjeten
rukoilevalla äänellä puhumaan:
— Anna minun mennä. Jos joku näkee meidät, tulee tästä vielä pahempi
meteli.
— Ei, vastasi Janne jyrkästi — ensin pitää sinun sanoa minulle,
tiedätkö kenen kanssa seurustelet. — Kenties et? No, silloinpa sanon
sen — niin, kahden pelihuijarin kanssa. Onko sellainen sinulle sopivaa
seuraa? Matilda, ajattele äitiä — ja katsellen uskollisesti silmiini
kuiskasi hän:
— Matilda, sinä ja minä kuulumme yhteen — enempää en jaksanut käsittää,
kun portti narisi ja askeleet lähestyivät. Minä ennätin kuitenkin
kuiskata hänelle epätoivoisena:
— Anna anteeksi, Janne. Lupaan sinulle, etten koskaan enää anna Roosan
vietellä itseäni. — Auta minua, pyydä tätiä ottamaan minut luokseen. —
— Kas vain sitä viattomuutta — kuului Löfberg nauravan. — Matilda
neidillä on kohtaus sulhasensa kanssa. Terveeksi, herra Dahl.
Onnittelen! Roosa ja minä olemme myös "kuutamokihlautuneita". Huomenna
vaihdetaan sormukset.
Minä kauhistuin. Näin kuinka Jannen silmät säkenöivät vihasta. Mitä
rauhallisimmin saattoi hän kuitenkin vastata nostaen hattuaan:
— Onnittelen! Hyvää yötä! Matilda, me tapaamme täti Leenan luona
huomenna klo 12.
— Kerrassaan pulska mies — nauroi Löfberg, kun Janne oli mennyt minä
hiivin sisään ja menin vuoteeseen vaihtamatta sanaakaan Roosan kanssa.
Rauha ja lepo olivat palanneet, saatoin taasen rukoilla. Minulla oli
tunto Jumalan läheisyydestä, uskoin että hän kuuli minua, kun rukoilin
voimaa vastustaa kiusauksia, jotka vielä kohtaisivat minua. Nukahdin
varmana siitä, että Jumala oli antanut minulle anteeksi.
Seuraavana aamuna nousin aikaisemmin kuin tavallisesti ja
kirjoitin äidille pitkän kirjeen, jossa tunnustin kaikki, pyysin
hänen anteeksiantoaan ja kerroin kuinka häpesin ja kaduin suurta
hairahdustani. Ja muutamia päiviä myöhemmin sain ilokseni hänen
vastauksensa, joka huokui pelkkää rakkautta ja lämpöä. Sellaisen
kirjeen voi vain äiti kirjoittaa.
Avoimin sylin otti Leena täti minut vastaan, kun muutin hänen luokseen.
Hän kohteli minua rakastavasti nuhtelematta ja torumatta. Näkihän hän
kuinka masentunut olin. Hän oli varma, että olin katunut rikkomustani
ja että nyt pitäisin, mitä olin päättänyt. Ja Jumalan avulla on se
onnistunutkin.
Heti loppiaisen jälkeen aloimme taas työskennellä ompeluliikkeessä.
Roosa tuntui hyvin nyreältä minua kohtaan. Tovereille oli hän kertonut,
että olin tullut ylpeäksi, enkä tahtonut enää jakaa huonetta hänen
kanssaan, mutta hän sanoi olevansa hyvin tyytyväinen, sillä nyt hän oli
saanut hyvän asuintoverin, erään tehdastytön, jolla oli samanlaisia
harrastuksia kuin hänelläkin.
Neiti Axén kaipasi kallisarvoista pitsikaulusta, jonka eräs
liiketutuista oli jättänyt hänelle ennen joulua. Laatikko, jossa se
oli ollut, oli tyhjä, eikä kukaan voinut ymmärtää, minne kaulus oli
joutunut. Me etsimme kaikkialta, käänsimme nurin närin sekä kaapit että
laatikot löytämättä sitä. Ja Roosa oli aivan väsymätön etsiessään. Mitä
suurimmalla innolla haeskeli hän joka päivä kadonnutta mahdollisista
ja mahdottomista paikoista, mutta turhaan. Eräänä aamuna tuli hän
kuitenkin päistikkaa eräästä pimeästä säiliöhuoneesta kaulus kädessään.
Hän oli aivan hengästynyt ja näytti säikähtyneeltä.
— Kuka ihmeessä sen on sinne vienyt ja sehän haisee tupakalta, —
huudahti neiti Axén ja näytti hyvin suuttuneelta huomattuaan, missä
asussa kaulus oli.
Tarkastellessani lähemmin kaulusta havaitsin suureksi hämmästyksekseni,
että Roosalla oli ollut juuri sellainen kaulus uudenvuoden päivänä.
Katsoin terävästi Roosaan, ajattelin avattua säästölaatikkoani, mutta
en päästänyt yhtään sanaa suustani.
Neitimme puuttui asiaan varsinkin, kun hän tehdessään luetteloa
varastostaan, kaipasi sekä pitsejä että koristenauhoja. Roosa ei ollut
näyttäytynyt vähään aikaan, oli sanonut olevansa sairas, jonkatähden
neiti meni hänen luokseen kotiin. Seurauksena tästä käynnistä
oli, ettei Roosaa enää näkynyt ompeluliikkeessä, vaan rupesi hän
keittiö-oppilaaksi Kleinehn hotelliin ja matami Ström sulki ainiaaksi
ovensa häneltä.
Näin erosivat Roosan ja minun tieni.
Seitsemäntoista vuotta myöhemmin sain kirjeen eräältä tuntemattomalta
vankilasaarnaajalta. Kirjeessä oli 4 mk:n edestä postimerkkejä.
Saarnaaja kirjoitti, että hänellä oli tuotavanaan nöyrä tervehdys
eräältä kuolevalta naisvangilta, joka pyysi anteeksi kaikkea sitä
pahaa, minkä hän oli tuottanut toverilleen ylistäen onnelliseksi sitä,
joka ajoissa on astunut oikealle tielle. Kirjeessä ei ollut mainittu
nimeä — otaksuin, että se oli Roosalta.
* * * * *
Sinä talvena pidettiin useita ja suuria tanssiaisia Helsingissä.
Meilläkin oli ompeluliikkeessä aavistus hienosta seuraelämästä, jota
vietettiin suuressa maailmassa. Meiltä tehtiin tilauksia enemmän kuin
koskaan ennen.
Sen jälkeen kuin Roosa oli jättänyt ompeluliikkeen, työskentelimme me
muut suuremmalla innolla ja halulla. Se johtui varmaan siitä, että hän
oli vieras aines, joka ei oikein sulautunut meidän muiden vakavampiin
harrastuksiin. Me viisitoista toveria muodostimme nyt kokonaisuuden,
jossa ei koskaan epäsopu vallinnut.
Sekä neiti Axén että vanha rouva näyttivät olevan tyytyväisiä
meihin. Kun kiire oli suurin, innostivat he meitä aina milloin
aamupäiväkahvilla, milloin pienellä lahjalla.
— Kaikki on nyt niin sopusointuista — oli vanhan rouvan tapana sanoa
hymyillen minulle.
Leena tädin luona minulla oli hyvä koti, ja minä koetin nyt osoittaa
hänelle sydämellistä kiitollisuuttani. Kaikki olisi ollut oikein hyvin,
jos vain olisin tuntenut olevani terve. Mutta ruokahalu oli huono,
väsymys ja unettomuus alkoivat taas vaivata. Lopulta täytyi minun kysyä
lääkäriltä neuvoa. Hän sanoi, että olin vähäverinen ja että minulla oli
vatsakatarri luultavastikin seurauksena epäsäännöllisestä syönnistä.
Työskentely paikallaan istuen ei enää ollut sopiva minulle. Minun piti
liikkua enemmän ulkona raittiissa ilmassa. Sanalla sanoen, lääkäri
arveli, että minun pitäisi jättää ompelutyö joksikin aikaa ja ottaa
mieluummin palveluspaikka. Silloin ne vahvistavat lääkkeet, joita hän
oli määrännyt, tekisivät minut kyllä pian terveeksi.
Jonkun aikaa senjälkeen oli täti pesemässä pyykkiä professori
Wallenborgin perheelle. Sisäkkö oli kertonut, että hän menee
naimisiin, ja että professorin rouva koettaisi saada palvelijattaren
niiksi kolmeksi kuukaudeksi, jotka he vielä viipyisivät kotimaassa.
Herrasväki Wallenborg hajoittaisi sitten kotinsa siksi aikaa, minkä he
oleskelisivat ulkomailla.
Sattumalta sai professorin rouva kuulla minusta ja päätti ottaa minut
palvelukseensa, vaikka täti oli koettanut vakuuttaa hänelle, etten minä
ollut koskaan ennen palvellut hienoissa perheissä.
— Jos hän tahtoo oppia, käy kaikki hyvin — oli professorin rouva
arvellut.
Kyllä neiti Axén tuli pahoilleen, kun hän sai kuulla tästä, mutta hän
ymmärsi kyllä, että minun piti seurata lääkärin neuvoa. Hän toivoi
kuitenkin, että tulisin takaisin jonkun ajan kuluttua eikä antanut
minulle todistusta. Ennenkuin astuin uuteen palveluspaikkaani, olin
kotona muutamia päiviä saadakseni vaatteeni kuntoon.
Eräänä iltapäivänä tuli Janne juosten luoksemme ja tahtoi tavata
tätiä. Hänellä oli hirveän kiire. Kenraalin herrasväellä piti olla
illalla paljon vieraita, ja palvelijatar, jonka piti pitää huolta teen
tarjoamisesta, oli sairastunut, jonka tähden Janne tahtoi saada tädin
sinne auttamaan. Kun hän sai kuulla, että tädillä oli työtä toisaalla,
huudahti hän iloisesti:
— Silloin tulet sinä Matilda. Voi olla kylläkin hyödyllistä, että saat,
ennen kuin muutat professorin luo, vähän vihiä hienon talon tavoista.
Ja sitäpaitsi saat nähdä minut juhlapuvussani. — Janne oli kuukausi
takaperin tullut miespalvelijaksi kenraalin perheeseen.
— Luuletko todellakin, että minusta voisi olla jotakin hyötyä, ja mitä
panisin päälleni? — kyselin minä.
— Mustan pukusi luonnollisesti ja hienoimman esiliinasi. Minä kyllä
näytän sinulle, mitä sinun on tehtävä. Tervetuloa klo 6 — kiiruhti hän
vastaamaan ja sitten hän lähti.
Kun en ollut koskaan ennen ollut kenraali Ehreströmin talossa, tunsin
itseni oikein ujoksi ja araksi, kun astuin suureen, hyvin valaistuun
keittiöön. Mutta selviydyin paremmin kuin olin luullutkaan, kun
taloudenhoitajatar tuli heti minua vastaan. Hän tarttui iloisesti
käteeni sanoen:
— Arvaan, että olette Dahlin serkku, Matilda. Tervetuloa! Käykää
tarjoiluhuoneeseen. — Sitten saattoi hän minut avaraan huoneeseen,
jossa oli suurella pöydällä joukko teekuppeja. Teelusikoita oli
pitkissä riveissä ja pitsiliinalla peitetylle tarjottimelle oli
asetettu kaikenlaisia hienoja leivoksia.
— Ota takki päältäsi, pikku Matilda ja ole kuin kotonasi. Dahl tulee
kyllä pian — lisäsi hän hyväntahtoisesti ja esitteli minut sisäkkö
Olgalle, joka sanoi olevansa iloinen saadessaan tutustua minuun.
Ja sieltä tulikin Janne pitkänä ja "tyylikkäänä". Tunsin häntä tuskin.
Hän näytti tavattoman komealta kiiltävine edustoineen, valkeine
kaulanauhoineen ja hännystakkeineen.
— Siinäpä sinä oletkin! Hyvää iltaa, hyvää iltaa. Nyt sanon sinulle,
mitä kaikkea sinun tulee tehdä, mutta ensin pitää sinun nähdä
illallispöytä — sanoi Janne kiireisesti.
Pitkää käytävää myöten vei hän minut ruokasaliin.
— Oi, niin kaunista! pöytähän on kuin kukkapenger — huudahdin minä
ihastuneena. Ja juuri kun Janne näytti minulle miten ruokapöytä oli
katettu selittäen yhtä ja toista, astui kenraalin rouva sisään.
Puettuna, siniseen silkkipukuun pitkine laahustimineen näytti hän
kuningattarelta.
Ystävällisesti tervehtien tarttui hän käteeni ja sanoi:
— Nimesi on Matilda? Olit kiltti, kun tulit meitä auttamaan — ja
kääntyen Janneen — Dahl on hyvä ja sytyttää salongin ja vierashuoneen
kruunujen kynttilät. Kenraalin suuressa huoneessa tarvitaan vain neljä
kynttilää, niin eivät ne vaivaa hänen silmiään. Lamput ovat varmaan jo
sytytetyt? —
— Kyllä, rouva — vastasi Janne kumartaen kunnioittavasti.
— Dahl pyytää Matildan mukaansa, ehkä hänestä on hauskaa nähdä huoneet
— lisäsi kenraalin rouva lempeästi.
Ihmettelin oikein kuinka Janne osasi liikkua niin vapaasti salongin
liukkaalla lattialla. Minun jalkani luiskahti useita kertoja ja olin
kaatumaisillani.
Vain kuvakirjoissa olin nähnyt niin kaunista kuin siellä oli.
Salongissa oli palmuja ja muita kasveja minne ikinä katsoikin. Seinillä
riippui suuria, kauniita tauluja. Kun kuljin suurten peilien ohi ja
näin niissä kuvani, niin tunsin itseni kovin pieneksi ja mitättömäksi.
Minä en sopinut ollenkaan sellaiseen loistoon. Tarjoiluhuoneessa opetti
Janne minulle miten hoitaisin teekeittiötä, järjestäisin tarjottimet
j.n.e. Ja Olga antoi minulle suuren esiliinan ja valkeat irtohihat,
jotka ulottuivat yli kyynärpäiden, ja sanoi huolehtivasti:
— Kas niin, nyt ei Matilda tahraa pukuaan. —
Hän ei luultavasti huomannut kuinka vanha ja kulunut se jo
oli. Itse hän oli hyvin sievä mustassa puvussaan ja valkeassa
koruommellussa esiliinassaan. Ja soma hilkka, joka oli hänen mustilla,
yksinkertaisesti kammatuilla hiuksillaan, puki häntä.
Etehisen kello soi lakkaamatta. Kuski seisoi etehisessä ottaen vieraita
vastaan. Kuului vain silkkilaahusten kahina, naisten mennessä sisään.
Ensimäinen teetarjotin oli valmis. Janne veti valkeat sormikkaat
käteensä, otti tarjottimen ja sanoi rohkaisevasti:
— Hyvin kävi Matilda. Täytä nyt teekeittiö vedellä ja pidä vaaria,
että hehkuvia hiiliä on tarpeeksi. Katso, että vesi rupeaa kiehumaan —
ja niin vei hän suuren tarjottimen sisään. Olga meni hänen perässään
kantaen teeleipiä.
Kaikki oli kuin unta ja minulla oli kovin hauskaa. Kun rupesin pesemään
kuppeja, varoitti Janne minua:
— Pidä varasi, ettet vaan lyö mitään rikki. Ne ovat oikeata porsliinia,
tiedä se.
Onnettomuutta ei tapahtunut.
Kun tarjoilu oli päättynyt, saivat palvelijat teetä keittiössä ja niin
paljon leipää kuin vain tahtoivat ottaa.
Salongista kuului laulua ja soittoa. Taloudenhoitajatar pyysi minua
tulemaan hänen kanssaan ruokasaliin, niin saisimme mekin "nauttia".
Joka kerran kun Olga tai Janne kulkivat salongin ovesta, voin selvästi
nähdä muutamia hienoja naisia, jotka istuivat löyhytellen viuhkoillaan.
Ja kerran tein oikein tyhmästi, kun nim. päästin ihastuksen
huudahduksen nähdessäni yhden niistä hienoista puvuista, joita olin
itse ollut ompelemassa neiti Axénin luona. Oli hyvä, ettei silloin
ollut ketään ruokailuhuoneessa.
Sitten Janne viittasi minut käytävään, jossa hän oli pitkän aikaa
tuijottanut seinällä riippuvaan paperiliuskaan.
— Katsos Matilda, tähän on kenraalin rouva merkinnyt milloin mitäkin
tarjoillaan. Vai niin, kello 10 hedelmät ja toti — hän katsoi kelloaan
— siis neljän minuutin kuluttua pitää hedelmätarjottimen joutua sisään.
— Hän veti käsineet käteensä ja kiiruhti tarjoiluhuoneeseen.
Pian kannettiin vieraille suuria kristallimaljoja täynnä kaikenlaisia
hedelmiä ja hopeakoreja makeisineen.
— Se Dahl sitten on täsmällinen — hymyili talouden hoitajatar, kun
kello löi juuri 10.
Klo 12 alkoi illallinen. Vadit olivat kauniisti koristetut. Voi oli
muodostettu lampaaksi, pieni karitsa vieressään. Se näytti niin
somalta. En voinut ymmärtää mitä jälkiruoka oli, sillä siitä oli
laitettu suuria, valkeita joutsenia. Janne selitti myöhemmin, että
se oli jäätelöä. Äiti olisi varmaan ihmetellyt noita monimutkaisia
ruokalajeja. Eivät edes rovastinnan pidot olleet näin suurenmoisia.
Kyllä Janne näytti olevan aika nokkela kantaessaan edestakaisin
lautaskasoja ja suuria paistivateja, eikä koskaan kuulunut pienintäkään
kolinaa, eikä hän ensinkään hutiloinut.
Illallisen aikana pestiin keittiössä astioita ja hiljaa sielläkin
kaikki kävi. Kun kahvi oli tarjottu heti illallisen jälkeen, tuli
meidän kiireessämme seisaus, ja palvelijoilla oli nyt aikaa istuutua
syömään keittiöön. Tarjottiin aivan samaa, kuin mitä herrasväkikin
oli syönyt. Olutta saatiin myöskin ja kullekin annettiin lasi viiniä.
Vahinko vain etten ollut ollenkaan nälissäni.
Noin klo 2 lähtivät vieraat, jonka jälkeen kenraalin rouva tuli
keittiöön kiittäen taloudenhoitajatarta, että kaikki oli ollut niin
"onnistunutta". Hän kiitti Janneakin, kun hän oli huolehtinut niin
hyvin tarjoilusta.
Kun kenraalin rouva jätti minulle hyvästi, antoi hän minulle 2 mk
sanoen:
— Kiitos tästä illasta! Sinä olet kunnon tyttö.
Janne oli heittänyt hännystakin päältään ja kulki nyt toimekkaana
paitahihasillaan ja suuri, valkea esiliina edessään. Ruokailuhuoneessa
ja salongissa oli hän jo sammuttanut kruunujen kynttilät ja aukaissut
akkunat. Minä sain auttaa Olgaa asettelemaan tuoleja oikeille
paikoilleen ja järjestämään nuotit ja valokuvakokoelmat.
— Kenraalin rouva tahtoo saada heti kaiken paikoilleen — kertoi Olga.
Ennenkuin meillä oli kaikki valmiina, oli kello melkein puoli neljä.
Janne saattoi minut sitten kotiin. Portillamme tarttui hän käteeni
sanoen:
— Kiitos hyvästä avusta Matilda! Voinpa sanoa sinulle, että sekä minä
että muu keittiöväki huomasimme, että sinulla on suuret taipumukset
tulla hyväksi sisäköksi.
Nämä hänen rohkaisevat sanansa ilahduttivat minua, ja onnellisena menin
nukkumaan.
Juomarahaksi saamani kaksimarkkanen tuli ensimäiseksi rahaeräksi, jonka
kätkin uuteen säästölaatikkooni.