Vaikka jo oli heinäkuu käsissä, otti neiti Axén joka päivä
vastaan uusia, hienoja hää- ja tanssiaispukutilauksia. Hänen
liiketuttavapiirinsä ulottui ei ainoastaan omaan maahan, vaan hänen
liikettään käyttivät Pietarin ja vieläpä Itämerenmaakuntienkin naiset,
sitä pidettiinkin pääkaupunkimme hienoimpana. Varmaan oli niitäkin,
jotka pitivät hänen laskujaan liian kalleina, kun hän otti 15 à 18 mk
työpalkkaa hienosta seurustelupuvusta. Mutta ne, jotka kerran olivat
oppineet tuntemaan hänet ja tottuneet hänen erinomaiseen pukukuosiinsa
ja pienimpiä yksityiskohtia myöden huolellisesti suoritettuun työhönsä,
tulivat aina uudelleen.
Neiti Axén oli ollut pakoitettu lisäämään ompelutyttöjen lukua
kymmenestä neljääntoista. Ja kuitenkin saimme usein valvoa myöhään
yöhön saadaksemme tilaukset ajoissa valmiiksi. Koskaan ei liiketuttava
tarvinnut odottaa turhaan. "Sanansapitäväisyyttä ja täsmällisyyttä
ennenkaikkea liikeasioissa", oli neidillämme tapana sanoa. Ja yhtä
täsmällinen kuin hän oli liiketuttujaan kohtaan, yhtä täsmällinen oli
hän meihin työntekijöihin nähden, mutta kyllä hän vaatikin, että me
suoritimme huolellisesti ja hyvin työmme. Sen koetimmekin tehdä, kun
tiesimme, että meillä emännässämme oli äidillinen ystävä, joka tahtoi
parastamme. Hän kohteli meitä aina mitä suurimmalla ystävällisyydellä
ja meidän ilonamme oli työskennellä niin, että neiti oli tyytyväinen.
Ainoa meistä ompelutytöistä, joka aika usein ansaitsi ojennusta
välinpitämättömyydestä ja huolimattomuudesta työssään, oli Roosa. Monta
kertaa ihailimme neiti Axén'in suurta kärsivällisyyttä ja suopeutta
häntä kohtaan. Mutta Roosan olennossa oli jotain hyväntahtoista tai
oikeammin mielistelevää, joka teki, että hän aina pääsi helposti
pälkähästä; sanalla sanoen, ei voinut koskaan oikein suuttua häneen.
K:lo 8 aamulla piti meidän istua työmme ääreen. K:lo 1/2 2 — k:lo 3 oli
meillä päivällistunti, ja illalla k:lo 8 saimme mennä kotiin, kunhan
ensin olimme järjestäneet ja siivonneet työhuoneen. Taitavimmilla
meistä oli 1 mk 25 p päivältä ja ylitunneista aina joku penni. Neiti
tarjosi meille joskus aamupäiväkahvit suuren korvapuustin kera, ja ne
olivat meille todellisia juhlapäiviä.
Usein tunsi suurta väsymystä varsinkin kesällä ja oli onnellinen,
kun sai päivätyön päätyttyä mennä kotiin nukkumaan. Me ihmettelimme
kovin, että Roosa harvoin seurasi meitä kotiin. Hän selitti tulevansa
pirteämmäksi iltapuolella ja kehoitti meitä tekemään kävelymatkan hänen
kanssaan Kaisaniemeen tai Kaivopuistoon, mutta siihen ei kellään meistä
ollut halua.
"Hyvästi sitten — voin kyllä mennä yksinkin. Aina minä arvokasta seuraa
löydän. Minun täytyy saada ilmaa", — huudahti hän ja asettui johonkin
porttikäytävään järjestääkseen hiuksiaan katsellen pieneen peiliin,
jota hän aina kantoi hameensa taskussa.
Lähenipä elokuun 1 päivä, jolloin neiti Axén matkustaisi Tukholmaan ja
Berliniin syysostoksillensa. Meillä oli odotettavissa kolmen viikon
loma. Kadehdittiin vähän niitä tovereita, jotka olivat olleet niin
onnellisia, että sukulaiset tai ystävät olivat kutsuneet heidät maalle
joksikin aikaa. Minä kuuluin niihin, joiden piti jäädä kaupunkiin.
Mietiskelin kuinka oikein asettaisin oloni. Janne ja täti olivat
poissa, tunsin itseni yksinäiseksi ja hyljätyksi. En voinut edes
ajatellakaan matkustaa tervehtimään äitiä, siihen olivat säästöni liian
pienet.
Tulin sentähden hyvin iloiseksi, kun neiti Axén ehdotti minulle eräänä
päivänä, että muuttaisin hänen äitinsä luokse loma-ajakseni.
Hän sanoi olevansa levoton jättäessään vanhan äitinsä yksin siksi
aikaa, kuin hän itse olisi ulkomailla, varsinkin, kun hän ei tiennyt,
milloin heidän uskottu palvelijansa palaisi Räävelin matkaltaan.
Vastasin luonnollisesti kiitollisena myöntävästi ja olin onnellinen
saadessani jättää pienen, tukahuttavan huoneemme joksikin aikaa.
Oikein minä nautin, kun liikuin rouva Axén'in siistissä kodissa,
aurinkoisissa, kauniissa huoneissa.
Vanha rouva oli saksalainen. Nuoruusvuosinaan oli hän tullut
kotiopettajaksi erääseen perheeseen Vaasassa ja sitte mennyt naimisiin
erään helsinkiläisen kauppiaan kanssa. Jäätyään leskeksi perusti hän
ompeluliikkeen, jota hänen tyttärensä sitten jatkoi.
Vanhan rouvan silmät olivat hyvin heikot. Ja kun hän oli sattumalta
huomannut, että minä ymmärsin hieman saksaa, ehdotti hän, että lukisin
hänelle ääneen saksalaisia sanomalehtiä. Aluksi oli se kyllä hieman
vaikeata, mutta kun keksin silmäillä vähän etukäteen lehtiä, kävi
lukeminen helpommin. Se oli minulle hyvää harjoitusta, ja ennen pitkää
tunnusti rouva Axén, että olin edistynyt aika tavalla.
Taloon kuului pieni puutarha, jossa meidän oli tapana istua. Siellä
nautimme ateriammekin. Sain aina auttaa vanhaa rouvaa ruuanlaitossa,
ja hän antoi minulle monta hyvää opetusta. Usein teimme pieniä
kävelymatkoja. Milloin mentiin Kaivopuistoon, jossa kuunneltiin
torvisoittoa, milloin Töölön puistoon. Oli niin hauskaa kuulla rouva
Axénin kertovan vanhoista ajoista, jolloin ei Kaivopuisto eikä
Töölökään olleet vielä suunniteltuja. Hän oli usein nähnyt erään vanhan
kauppaneuvoksen istuvan siellä ulkona tuolilla ja kädellään osoittavan
käytävien mutkia, työmiesten asetellessa merkkipaaluja maahan.
Minusta olivat nuo kesäretkemme unohtumattoman hauskoja hetkiä.
Välistä kävi Roosa tervehtimässä minua. Hän oli erikoisen hienosti
puettu ja näytti sangen sievältä. Hän sanoi, että hänellä oli paikka
Ullanlinnan kylpylässä kassanhoitajan apulaisena. Kerskuen kertoi hän,
että "siellä ansaitsee rahoja".
Eräänä päivänä menin tervehtimään matami Ström'iä ja sain silloin
kuulla häneltä, että Roosa oli usein poissa kotoa öisin. Välistä
makasi hän koko päivän, nousi illalla, pukeutui hienoksi ja meni ulos.
Matami Ström oli tyytymätön häneen ja tuntui toivovan, että minä
pian muuttaisin kotiin. Hän väitti, ettei Roosa uskaltaisi "lennellä
ulkona", jos minä olisin kotona.
Aika kului vain liian nopeasti. Äiti kirjoitti iloisia kirjeitä, hän
oli levollinen ja tyytyväinen kun tiesi, että minulla oli hyvä olla
kiltin rouva Axénin luona. Jannelta sain myös usein tietoja. Hänellä
oli hauskaa kenraalin maatilalla eikä hän osannut kyllin ylistää hyvää
paikkaansa.
Kun vanha rouva ja minä istuimme eräänä iltapäivänä puutarhassa, tuli
Roosa sinne aivan itkettyneenä. Hän kertoi kiihtyneenä, että kaikki
olivat puolueellisia ja ilkeitä hänelle. Eukkojen juorujen tähden
oli hän menettänyt toimensa ja oli nyt pakoitettu ottamaan astioiden
pesijän paikan Kaivohuoneella voidakseen tulla toimeen, kunnes
ompelutyö taas alkaisi.
— Ei mikään tehtävä ole meille häpeäksi, kunhan vaan rehellisesti ja
kunnollisesti ansaitsee leipänsä, — sanoi vanha rouva ystävällisesti
kehoitti Roosaa tarkoin varomaan joutumasta huonoon seuraan. Sitten
antoi rouva hänen ymmärtää, että olisi parempi, jos hän pukeutuisi
yksinkertaisemmin ja säästäisi rahansa sensijaan, että panee ne
turhanpäiväisiin koruihin.
Roosa näytti oikein kiitolliselta vanhan rouvan ystävällisyydestä ja
sanoi itkien:
"Ei ole nuoren tytön niinkään helppoa olla heitettynä yksin mailmaan
Kiitos kaikista hyvistä neuvoista!"
Kun hän oli mennyt, sanoi vanha rouva: — Tuota kaunista tyttöä käy
sääliksi. Olen vakuutettu, että hänessä on paljon hyvää. Meidän pitää
koettaa johtaa hänet oikealle tielle. Olen iloinen, että hänellä
on sinussa, Matilda, hyvä toveri.
Neiti tuli kotiin ulkomaanmatkaltaan; ja minä sain muutamina päivinä
auttaa häntä ottamaan esille kaiken hienouden, minkä hän oli tuonut
muassaan. En koskaan ennen ollut nähnyt niin kauniita kankaita ja
koristenauhoja.
Kun sanoin jäähyväiset palatakseni matami Ström'in luo lahjoitti neiti
minulle esiliinan ja kukkaron, jonka hän oli ostanut Berlinistä.
Kaivaten jätin vanhan rouvan ja palasin vähän huolestuneena
yksinkertaiseen synkkään huoneeseemme, huomasin hyvin huonosti
hoidetuksi. — Ei ihmekään, koska matami Ström kertoi, ettei Roosa ollut
viitsinyt siistiä sitä koko sinä aikana, jonka olin poissa.
Hyvin kiihkeästi aloin pölyyttää ja pestä, ja kun Roosa tuli kotiin,
näytti hän aivan hämmästyneeltä ja ihmetteli, että ikkunaruudut olivat
niin tavattoman kirkkaat.
Roosa meni aikaisin nukkumaan, ja minä rupesin järjestämään arkkuani.
Kaipasin säästölaatikkoani. Otin jälleen kaikki esille, pudistin
tarkoin jokaisen vaatekappaleen, etsin ja etsin, mutta säästölaatikkoa
ei löytynyt. Tulin kertoneeksi siitä Roosalle. Hän syöksyi ylös
sängystä ja huudahti kiivaasti:
— Luuletko kenties, että minä olen varastanut säästölaatikkosi —
ja niin juoksi hän vihoissaan keittiöön matami Ström'in luo ja
kertoi kuinka "hävytön" minä olin, joka "epäilin hyvää ystävääni ja
huonetoveriani".
Matami tuli aivan kauhistuneena huoneeseemme ja auttoi minua
tarkastamaan vielä kerran koko arkun sisällön — mutta turhaan. Kun
emme löytäneet säästölaatikkoa, arveli matami, että ilmoittaisimme
poliisille tapahtumasta. Roosa joutui aivan raivoihinsa ja huusi, ettei
hän vaan aikonut antaa poliisin tulla huoneeseensa.
Itkien rauhoitin häntä ja sanoin, että toivoin löytäväni
säästölaatikkoni ilman poliisin apua, en voinut uskoa, että joku olisi
sen varastanut — mutta sisimmässäni olin hyvin levoton. Matami Ström
pudisti päätään ja näytti miettiväiseltä.
Kun Roosa oli jälleen paneutunut maata, istuuduin kirjoittamaan pitkän
kirjeen Jannelle ja kerroin hänelle tapahtuman, mutta pyysin, ettei hän
puhuisi siitä kirjeissään äidille. Äiti parka vain surisi, että minun
säästöni, jotka olivat tarkoitetut kotimatkaa varten Pohjanmaalle,
olivat kadonneet käsittämättömällä tavalla.
Muutamia päiviä senjälkeen sain Jannelta ystävällisen kirjeen. Hän
sanoi ajattelevansa asiasta omalla tavallaan, ja oli varma, että se,
joka oli säästölaatikkoni ottanut, saisi kyllä rangaistuksensa ja pyysi
minua vain kärsivällisesti odottamaan aikaani. "Kaikki selviää kyllä
kerran, ja silloin saat rahasi takaisin" — niin kirjoitti hyvä Janne.
Hän pyysi etten surisi. Viipurista toisi hän minulle hienon
säästölaatikon, jossa, olisi oikein hyvä lukko.
Mutta en voinut karkoittaa tapahtumaa ajatuksistani. Makasin unettomana
koko yön ja mietin saamatta selvyyttä asiaan.
Seuraavana päivänä näytti Roosa hyvin levottomalta. Hän ei mennyt
työhönsä — vaan piti parempana jäädä kotiin paikkaamaan vaatteitaan.
Hän oli erikoisen palvelevainen ja ystävällinen matami Strömille ja
minulle.
Päivää ennen kuin ompeluliike avattiin, tahtoi Roosa välttämättömästi
tarjota matamille ja minulle "hyvät aamupäiväkahvit". Hän antoi minulle
1 mk ja pyysi minua olemaan hyvän ja juoksemaan leipuri Ekbergiin
ostamaan "oikein hienoa kahvileipää". Matkalla leipuriin tapasin neiti
Axén'in, joka kysyi, enkö tahtoisi syödä päivällistä hänen luonaan ja
auttaa häntä sitten varastohuoneen järjestämisessä.
Ostettuani leivän kiirehdin kotiin, jätin leipäpussini Roosalle ja
sanoin, etten ehtinyt odottaa kahvia, vaan piti minun mennä neitimme
luokse. Roosa tuli tyytymättömäksi ja vielä nolommaksi, kun matami
Ström selitti, että hänenkin oli pakko mennä pois.
Matami saattoi minua ja kertoi vapisevalla äänellä, että sillä aikaa
kuin minä olin ollut poissa, oli Roosa tullut keittiöön ja sanonut,
että hän oli löytänyt säästölaatikon tyhjänä uunista. Kuinka se oli
sinne joutunut, ei hän tietysti tiennyt. Minä olin kuin halpaantunut,
otaksuin että se oli keksitty juttu.
— Joka elää, hän saa nähdä — sanoi matami. Mitä hän sillä tarkoitti, en
ymmärtänyt.
Roosa nukkui jo, kun tulin kotiin illalla. Tyhjä säästölaatikkoni oli
pöydällä. Sanomatta sanaakaan käärin sen paperiin ja panin sen itkien
arkkuuni.
Sinä iltana ei kukaan olisi saanut minua sanomaan hyvää yötä
huonetoverilleni.
En saanut unen rahtuakaan silmiini. Päätäni särki ja koko ruumista
poltti. Sydän löi niin, että se tahtoi haleta ja joka kerran, kun
koetin nousta, tunsin kuinka minua pyörrytti. Roosa oli varmaan myöskin
maannut hereillä, koska hän useita kertoja kysyi olinko sairas. Mitä
vastasin, en tiedä, muistan vaan, että matami Ström ja Roosa hautoivat
päätäni.
Seuraavana aamuna en voinut nousta sängystä. Roosa meni yksin
ompeluliikkeeseen. Myöhemmin sain tovereilta kuulla, että Roosa oli
hyvin osaaottavasti kertonut heille säästölaatikkoasian ja kyynelsilmin
sanonut, että makasin hirveän sairaana, aivan hourien.
Vanha rouva kävi heti luonani. Matami Ström ja hän huolehtivat minusta
kaikin puolin. Tuntui hyvältä olla ystävällisten ja hyvien ihmisten
ympäröimänä.
Samassa talossa kuin me, asui eräs vanha lääkäri. Matami Ström oli
tuttu siinä perheessä ja oli kertonut lääkärin taloudenhoitajattarelle
kuinka kovasti olin sairastunut. Kun lääkäri kuuli sen, tuli hän meille.
Hän kysyi, oliko jokin aiheuttanut minulle mielenliikutusta, ja kun hän
kuuli varkaudesta, oli hän vakuutettu, että unettomuus ja päänsärky
johtuivat siitä. — Hän antoi minulle rauhoittavia lääkkeitä, ja parin
päivän perästä tunnuin virkeämmältä.
Vanha rouva toi minulle munia ja lihalientä, ja matami Ström hoiti
minua mitä parhaiten.
Kun Roosa tuli kotiin iltasin, oli hänellä aina jotain hyvää mukanaan.
Hän kohteli minua oikein hellästi. Toverit lähettivät kukkia ja
hajuvettä — kaikki olivat sydämellisen ystävällisiä ja hyviä.
Minun tietämättäni oli Roosa kirjoittanut Jannelle ja kertonut
sairaudestani. Hän lähetti heti vastauksen, kiittäen häntä
ystävällisyydestään, kun oli ilmoittanut sairaudestani ja lähetti
minulle 5 mk "vahvistaviin lääkkeisiin".
En pitänyt oikein siitä, että Roosa oli kirjoittanut Jannelle ja minua
harmitti, että Janne oli hänen kauttaan lähettänyt minulle rahoja.
Niinpä kun Janne ja minä tapasimme toisemme syksyllä, annoin minä
hänelle Roosan läsnäollessa takaisin 5 mk ja kiitin lainasta. Tahdoin
näyttää Roosalle, etten ottanut Jannelta rahoja.
Minua ilahdutti suuresti, että sain taas viikon kuluttua istua
paikallani ompeluliikkeessä. Neiti ja toverit ottivat minut
ystävällisesti vastaan, mutta kun he alkoivat puhua säästölaatikosta,
pyysin, etteivät koskaan mainitseisi tuota ikävää tapausta, joka oli
ollut syynä sairauteeni. Olin huomaavinani, että Roosa punastui ja
näytti levottomalta, kun siitä puhuttiin, ja kyyneleet kimaltelivat
hänen kauniissa silmissään. Vähitellen tulimme hän ja minä jälleen
ystäviksi.
Viikko toisensa jälkeen kului ahkerassa työssä. Harvoin oli minulla
aikaa käydä Leena tätiä tervehtimässä ja Jannen olin tavannut vain pari
kertaa senjälkeen, kuin hän oli palannut maalta. Hän oli tuonut minulle
sievän säästölaatikon. Avainta ei hän minulle antanut, sen tahtoi
hän itse säilyttää, mutta olin aika utelias tietämään, mikä siinä
laatikossa kolisi.
— Salaisuus, oli hän sanonut, ja siihen se jäi. Pitkän aikaa oli Roosa
seurannut minua kotiin iltasin matami Ström'in suureksi iloksi, ja me
olimme menneet aikaisin nukkumaan, mutta sitten heräsi hänessä taas
halu mennä ulos tuttaviensa kanssa. Joka lauantai- ja sunnuntai-iltana
tuli joku hänen miestuttavistaan hakemaan häntä, ja hän meni
kaikenlaisiin huveihin.
Yhä harvemmin tuli hän matamin ja minun kanssani kirkkoon. Hänellä
oli aina jokin este, kun pyysin häntä tulemaan mukaamme. Eräs nuori
nikkarinkisälli Löfberg ja maalari Karlsen kävivät useimmin Roosan
luona. Joskus saivat he houkutelluksi minutkin mukaansa sirkukseen,
mutta minä en erityisesti pitänyt sellaisista huvituksista. He tekivät
tavallisesti pilaa minusta, kun tahdoin aina esityksen loputtua mennä
kotiin, kun Roosa sitävastoin meni mielellään heidän kanssaan johonkin
kahvilaan. Iloisena ja äänekkäänä tuli hän sitten kotiin yöllä kertoen
kuinka hauskaa hänellä oli ollut "tyylikästen kavalieriensa" kanssa.
Eräänä sunnuntaina toi Löfberg meille liput ruotsalaiseen teatteriin.
Minä kiitin ja sanoin, että olin pyydetty tätini luo. Mutta kuinka
nyt Roosa suunnittelikaan ja houkutteli minua käymään aikaisemmin
iltapäivällä tädin luona ja tulemaan sieltä teatteriin k:lo 7 —
myönnyin ehdotukseen. Roosa oli saanut jonkinlaisen vallan minuun.
Minä tunsin itseni aina aivan mitättömäksi, kun hän vakuutti minulle
jotakin. En voinut koskaan oikein selvittää itselleni tuota tunnetta,
mutta niin kävi tavallisesti, kuin hän määräsi.
Leena tädin luona tapasin Jannen. Minä olin ottanut äidin viimeisen
kirjeen mukaani ja luin sen heille. Se oli hyvä kirje. Äiti kertoi,
että perunasato oli onnistunut oikein hyvin tänä vuonna — että hän
oli häkilöinyt pellavan, ajatellut kehrätä sen ja kutoa siitä sitten
palttinaa Jannelle ja minulle. Kaihomielin tunnusti hän meille, että
hän nyt syksytalvella, kun alkoi tulla pitkät, pimeät illat, kaipasi
meitä enemmän kuin koskaan ennen. Hän ikävöi päivää, jolloin molemmat
tulisimme häntä tervehtimään. — Kyllä on onnellista omata hyvä äiti,
joka muistaa, sanoi täti.
— Niin, parempi kuin hyvä, se sitten on varma — vastasi Janne. — Sitten
kun kadotin omani, on täti aina ollut minulle toisena äitinä. Jospa
vain voisin tulevaisuudessa tehdä jotakin hänen hyväkseen.
Istuin kuin neuloilla. Kello oli jo lyönyt 1/2 7. Nousin äkkiä ja
sanoin, että minun pitää mennä. Kun Janne halusi saattaa minua, pyysin
häntä jäämään tädin luo ja välttääkseni hänen seuraansa sanoin, että
minun oli mentävä tervehtimään erästä toveriani. En uskaltanut puhua
siitä, että aioin ensi kertaa teatteriin, täti olisi varmaan paheksunut
sitä.
Ruotsalaisen teatterin luona tapasin Löfbergin ja Roosan. Menimme
kolmannelle riville, jossa meillä oli paikkamme.
Kaikki oli minulle uutta. Ihailin kaunista salia ja hienoja naisia, —
ja siellä täällä näin puvun, jonka me olimme ommelleet.
Kun esirippu nousi, hämmästyin kovasti. Mitään niin ihmeellistä en
ollut koskaan voinut ajatellakaan. Näyteltiin "Kesäyön unelmaa". Roosa
nauroi ja sanoi minun näyttävän tyhmistyneeltä.
Löfberg saattoi meidät kotiin. Portilla kiitin häntä ja sanoin, että
oli ollut oikein hauska ilta.
— Se ilahduttaa minua, menemme taas pian katsomaan jotakin toista
kappaletta — arveli hän.
Ja ajattelematta lähemmin, mitä vastasin, huudahdin iloisesti — kiitos,
tulen mielelläni mukaan!
— Kas niin pitää sanoa, — niin, kyllä joskus pitää huvitella — arveli
Roosa.
Matami Ström'ille emme uskaltaneet puhua, missä olimme olleet, hän kun
piti teatteria "synnin pesänä".
Kerran olin Roosan kanssa tanssiaisissa Ylioppilastalolla. Oli kyllä
hauskaa kuunnella laulua ja soittoa, mutta kun tanssi alkoi, tunsin
itseni niin kömpelöksi ja yksinkertaiseksi, että hiivin pois. Vanha,
musta pukuni ei sopinut yhteen muiden tyttöjen vaaleiden pukujen
kanssa. Roosa oli kyllä tahtonut, että olisin lainannut hänen parhaan
pukunsa, mutta sitä en halunnut. Itse oli hän puettu vaaleansiniseen ja
oli pannut kukkia hiuksiinsa.
Kuinka Roosan rahat riittivät niin moniin eri pukuihin, en voinut
ymmärtää. Minun palkkani riitti tuskin välttämättömimpään.
— Juutalaisten narinkasta saa ostaa huokealla — oli hänellä tapana
sanoa. Varmaan pitäisi minunkin mennä jonakin päivänä narinkkaan ja
hankkia hienoja vaatteita, ajattelin usein, mutta en tullut koskaan
menneeksi sinne, vaikka Roosa oli saanut minut houkutelluksi huvitusten
pyörteisiin.
Viime aikoina en ollut tuntenut itseäni oikein terveeksi. Minulla ei
ollut ruokahalua ja olin usein väsynyt. Unettomuus oli taas alkanut
vaivata ja tulin kärtyiseksi. Se johtui varmaan rasittavasta elämästä,
jota vietimme. Koko päivät työssä ja yöt ulkona. — Ei, ajan pitkään ei
voinut jatkua näin. Minullahan ei ollut edes aikaa kirjoittaa äidille,
niin oli aikani vähissä.
Kun eräänä aamuna kohtasin odottamatta Leena tätini ja olin hänen
mielestään laihtunut ja näytin kalpealta, ja hän kysyi olinko sairas,
harmitti se minua niin, että vastasin hänelle äreästi:
— Vähemmästäkin tässä laihtuu ja kalpenee. Kyllä liika työ kuluttaa
totisesti — ja menin tieheni sanomatta hänelle edes hyvästiä.
Matami Ström, joka luultavasti myöskin arveli, että näytin riutuneelta,
tarjoutui keittämään meille päivällisen, kunhan vain hankkisimme
kotiin, mitä halusimme. Hän sanoi ettei ollut nuorille tytöille
terveellistä elää vain voileivällä ja kahvilla.
— Tulee liian kalliiksi kustantaa itselleen kunnon päivällinen, kellä
siihen on varaa? Ei minulla ainakaan — vastasi Roosa kiivaasti.
— Niin, niin, vaatteet ja huvitukset maksavat — sanoi matami ja iski
silmää minulle.
— Eikä kuulu kehenkään, mihin omat rahamme panemme. Itsehän ne
ansaitsemme — tiuskasi Roosa, kääntyi kantapäillään, meni huoneeseemme
ja paukahutti oven kiinni.
— No, no, ei niin kiivaasti, minäkin olen ollut nuori ja tiedän, että
silloin pidetään huvittelemisesta — sanoi matami oikein äidillisesti.
Katkerasti kaduin epäystävällisyyttäni häntä kohtaan, joka aina oli
ollut hyvä minulle ja niin hellästi hoitanut minua sairastaessani. Kun
pyysin häneltä anteeksi, syleili hän minua sanoen:
— Nuoret erehtyvät välistä. Me vanhat olemme koetelleet elämää ja
tarkoitamme teille niin hyvää!
Halveksivasti ja niskojaan heitellen sanoi Roosa kuultuaan, että matami
oli antanut minulle anteeksi:
— Ei voi tulla kysymykseenkään, että pyytäisin anteeksi, kun en ole
rikkonut. Mitä itse ansaitsen, on minun ja siinä piste.
Seuraavana päivänä ostin kaurasuurimoita ja maitoa ja pyysin matami
Ström'iä olemaan hyvä ja keittämään minulle velliä päivälliseksi.
Ja lämmin ruoka maistui oikein hyvältä, kun tulin kotiin. Tarjosin
annoksen Roosallekin, mutta hän oli nyreissään eikä sanonut koskaan
syövänsä niin "halpaa ruokaa". Kolmena iltana oli Janne turhaan etsinyt
minua. Leena täti oli myöskin ollut pari kertaa kyselemässä minua,
mutta kun eivät löytäneet kotoa eikä neulomaliikkeestä, kirjoitti Janne
minulle kortin, jossa pyysi minua tulemaan seuraavana sunnuntaina
iltapäivällä Leena tädin luokse. Täti oli saanut kirjeen äidiltä ja
tahtoi mielellään lukea sen meille.
Kutsu tuli hyvin sopimattomasti, sillä Karlsen oli juuri siksi
iltapäiväksi kutsunut meidät sirkukseen ja sieltä piti meidän mennä
Löfbergin kanssa teatteriin. Mitä piti minun tehdä? Kun jälleen
neuvottelin Roosan kanssa, huomasi hän parhaaksi, että menisin
päivällisaikana tädin luokse ja sanoisin, että minun piti olla työssä
liikkeessä iltapäivällä. Roosa selviytyi kaikissa olosuhteissa, hän
keksi aina jonkun neuvon ja ajattelematta pitemmältä, kuinka väärin on
narrata, menin Leena tädin luokse.
Olin unohtanut, että oli tädin nimipäivä. Minua oikein harmitti,
ettei Janne ollut voinut kirjoittaa ja muistuttaa minua siitä. Kuinka
häpesinkään, kun täti näytti minulle kauniin esiliinan, jonka Janne oli
antanut hänelle. Päässäni pyöri, en voinut enää selvittää ajatuksiani
ja hallita itseäni. Muu täytti mieleni niin, että unohdin lähimmät
velvollisuuteni. Pienimmästäkin asiasta saatoin kiivastua ja suuttua.
Niinpä nytkin. Kun täti luki äidin kirjeen, ja äiti siinä ihmetteli,
miksi kirjoitin hänelle niin harvoin ja kysyi olinko sairas, nousi veri
päähäni, ja sanoin suuttuneella äänellä:
— Eihän ole aikaa eikä varaa kirjoittaa usein. — Ja kun täti
hyvää tarkoittaen ehdotti, että kaikki kolme kirjoittaisimme
yhdessä kortin äidin syntymäpäiväksi, narrasin minä, että olin jo
lähettänyt onnitteluni. Havaitsin kyllä, että täti oli huomannut
minun valhetelleen ja olisi mielellään nuhdellut minua, mutta se jäi
tekemättä.
Juotuani kahvin sanoin jäähyväiset sangen kylmästi ojensi täti minulle
kätensä kysymättä edes, miksi pidin niin kiirettä ja sanomatta kuten
hänellä aina oli tapana: "tule pian jälleen".
Minä kiiruhdin ulos, häpesin todellakin käytöstäni. Vaikka omantuntoni
ääni kuiskasi, että olin ollut epärehellinen hyvää tätiäni kohtaan, en
kuitenkaan kääntynyt takaisin pyytämään häneltä anteeksi.
Kotimatkalla tapasin Jannen. Hän ihmetteli, että olin jo ollut tädin
luona ja kysyi iloisesti, lähtisinkö hänen kanssaan sirkukseen.
— Ei kiitoksia, minulla on muuta tehtävää — vastasin minä ja kiiruhdin
pois. Kyllä Janne varmaan ihmetteli käytöstäni, se oli kaikkea muuta
kuin ystävällistä.
Roosa istui ja odotti jo kärsimättömänä minua. Lähdimme heti matkaan.
Kadulla tapasimme "kavalierimme", jotka olivat tulleet kahdella
hevosella hakemaan meitä.
Sirkus oli täynnä väkeä. Soittokunta soitti, ja ohjelma oli juuri
alkamaisillaan, kun Roosa töyttäsi minua kiivaasti kuiskaten:
— Katsos kuka tulee! Herra Dahl uuden morsiamensa kanssa! Ja minä näin
Jannen ja Anna Riskasen menevän vastakkaiselle puolelle.
Silmissäni musteni ja sydämeeni pisti, ensikerran elämässäni kärsin
mustasukkaisuuden tuskia. Nyt tunsin hämärästi, että Janne oli minulle
enemmän kuin veli. Ja kun Roosa yhä edelleen tyrkki minua, ymmärsin
että hän tahtoi kiusoitella ja huudahdin vihaisesti:
— Anna minun olla rauhassa, Jannella ei ole morsianta — mutta minä
salasin häneltä, että Janne oli pyytänyt minua mukaansa.
Itku tahtoi kuitenkin nousta kurkkuuni. Hyvä että esitys alkoi, ja
minun ajatukseni johtuivat muualle. Katseeni lensivät kuitenkin usein
Janneen, joka iloisesti puhellen Annan kanssa, ei ollut huomaavinaan
meitä.
Olin hyvilläni kun ohjelma oli lopussa. Ulkona raittiissa ilmassa voin
taas hengittää. Olin luullut tukehtuvani sisällä.
Välinpitämättömänä, tunteettomana olentona seurasin heitä
Arkadia-teatteriin. En nähnyt enkä kuullut, ajatukseni olivat muualla.
— Onko hän usein noin tylsä ja ikävä — kuulin Karlsenin kysyvän
Roosalta.
Hänen vastauksensa jäi minulta kuulematta, sillä hän kuiskasi sen
Karlsenin korvaan.
Kun olimme vihdoin jotenkin myöhään illalla kotona, kiiruhdin minä
sänkyyn ja vedin peiton pääni yli, etten kuulisi Roosan lörpötystä.
Olin pahoillani, tunsin olevani pieni lammas, joka on eksynyt. En
voinut edes rukoilla iltarukoustani — olin niin kaukana Jumalastani?
Tunti toisensa jälkeen kului. Kun vihdoinkin nukuin, olin olevinani
pimeässä metsässä. Etsin etsimistäni tietä, mutta — turhaan. Kuulin
hirveitä, kummallisia ääniä. Pimeni yhä enemmän. Rupesin pelkäämän ja
purskahdin itkuun. Joku lintu visersi, ja yht'äkkiä huomasin istuvani
omassa pienessä kelkassani. Laskin korkeata, jäistä mäkeä alas. Ajoin
äidin tuvan, kaivon ja navetan ohi, ja tuolla kaukana — kaukana näytti
valkenevan. Siellä nousi aurinko, ja keskellä kirkkainta valoa istui
äiti lukien kirjettä. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan. Ne
kierivät minun luokseni asti ja sulattivat jään kelkkani ympäriltä.
Aloin huutaa: "äiti, äiti, auta minua!" Äkkiä tuli pilkkopimeä, ja äiti
katosi näkyvistäni.
Heräsin siihen, että Roosa nipisti minua käsivarresta.
— Mitä sinä siinä makaat ja huudat. Nouse jo, kello on 1/2 8 —, kuulin
hänen huutavan vihaisesti.
Sinä päivänä ostin kauniin maisemakortin, kirjoitin äidille vähän
enemmän kuin pitkiin aikoihin ja mainitsin myöskin, etten ollut ollut
oikein terve viime aikoina.
Joulu läheni. Liikkeessämme oli kova kiire, ja ompelutyttöjen lukua
lisättiin taas.
Joka päivä kertoi Roosa minulle jotakin Annasta ja Jannesta. Hän sanoi
olevansa varma, että he olivat "salakihloissa". Se teki minut kovin
rauhattomaksi. Välttelin puhua kenenkään toverin kanssa ja menin
tavallisesti yksin kotiin.
Ärtyisyyteni eneni yhä ja usein purskahdin itkuun. Leena täti oli ollut
eräänä päivänä luonamme ja pyytänyt matami Ström'in sanomaan minulle,
että olin tervetullut hänen luokseen päivälliselle joulupäivänä.
Jouluaatoksi oli täti pyydetty kenraalin perheeseen ja minut neiti
Axén'in luokse. Matami Ström ja Roosa viettivät illan kotona kaikessa
vaatimattomuudessaan; heillä ei ollut edes joulukuusta, eivätkä he
kustantaneet itselleen mitään erikoista hyvää.
Vasta kun istuin Axén'ien luona komean ja kauniin joulukuusen ääressä,
jonka vanha rouva oli koristanut, tulin ajatelleeksi äitiä. Minä
heräsin aivan kuin horroksesta, kun neiti Axén kysyi, mitä olin
antanut äidilleni joululahjaksi. Olin kovin häpeissäni vastatessani
viivytellen, ettei minulla ollut varaa lähettää hänelle mitään.
— Pienimmästäkin ja vähäpätöisimmästäkin lahjasta on äiti kiitollinen,
kun se tulee hänen lapseltaan. Joulukirjekin on jo sydämellisesti
tervetullut — arveli vanha rouva.
Minä punastuin, kun hän sanoi sen. Äitini ei ollut saanut riviäkään
minulta täksi jouluillaksi. Kuinka hän surisikaan sitä!
Kun näytin kotona matami Ström'ille ja Roosalle pukukankaan ja
nenäliinat, jotka olin saanut Axén'eilta, rupesi Roosa itkemään ja
sanoi:
— Matilda on onnenlapsi. Hänellä on ystäviä, jotka häntä muistavat,
toista on sellaisen vaivaistalon lapsen, kuin minä olen. Ei keltään
riitä ajatustakaan hänen osakseen, ei edes jouluaattonakaan.
Minun kävi häntä sääliksi. Ja ensi kerran kuulin nyt Roosan mainitsevan
lapsuuttaan.
Matami Ström antoi minulle paketin, jonka Janne oli jättänyt hänelle.
Kun aukaisin sen, niin löysin siitä kauniin esiliinan.
— Ihmettelenpä mitä hän antaa morsiamellensa, kun sinä saat häneltä
noin kallisarvoisen joululahjan! Luultavasti saa hän kultakellon —
sanoi Roosa halveksivasti.
— Mitä se meitä liikuttaa — tiuskasin minä, sanoin hyvää yötä matamille
ja paneuduin nukkumaan.
Päästyäni sänkyyn muistelin kuinka erilainen tämä jouluaatto oli ollut
kuin se, jonka vuosi sitten vietin herrasväki Grenlundin luona. Muistin
kaikki ne pienet joululahjat, jotka kullekin annoin. Ja tänä vuonna —
en ollut ajatellut ketään. En edes äitiä! Ja olin aivan laiminlyönyt
muistaa kilttiä matamia. Olisinhan voinut ostaa hänelle vaikkapa
muutamia joulutorttuja vain. Mitähän Janne ajatteli minusta, joka en
ollut antanut hänelle mitään? Olikohan hän todellakin kihloissa Annan
kanssa? Ehkenpä Anna oli ommellut jotain sievää hänelle! Viime vuonna
minulla oli pienempi palkka ja olin kuitenkin kyennyt ostamaan muutamia
joululahjoja valmistaakseni vähän iloa. Nyt ajattelin vain itseäni ja
huvejani — — —; kaikista näistä surullisista ajatuksista huolimatta
nukahdin lopulta.
Seuraavana aamuna heräsin niin kovaan päänsärkyyn, etten voinut nousta.
Kirkossa oli matami tavannut Leena tädin ja sanonut hänelle, että olin
sairas, niin ettei hän odottaisi minua päivälliselle. Täti oli kysynyt
huvittelinko paljon, mutta en saanut tietää, mitä matami vastasi.
Joulupäivän oli Roosa poissa. Kun hän tuli kotiin, oli hän itkettynyt.
Koko joulunpyhät istuimme enimmäkseen kotona. Me parsimme ja
paikkasimme vaatteitamme, ja se oli kyllä tarpeen, sillä harvoin tuli
ommelleeksi itselleen.
Vasta uudenvuoden iltana menin tädin luo kiittääkseni kutsusta
joulupäivälliselle. Hän tuntui jäykältä, pyysi minua tuskin istumaan
eikä ollenkaan kysynyt kuinka voin. Hänen käytöksensä minua kohtaan ei
muuttunut ystävällisemmäksi silloinkaan, kun Janne tuli sisään. Kun
kiitin Jannea joululahjasta, sanoi hän katsellen minua surullisesti:
— Et taida enää välittääkään minun lahjoistani, kun olet saanut niin
monta uutta ja hienoa ystävää.
— No sepä olisikin kaunista — huudahti täti. Sen sanon sinulle Matilda,
vanhoihin uskollisiin ystäviin voi luottaa. Saat nähdä, että uudet
ystävät katoavat yhtä pian, kuin ovat tulleetkin. Onkohan tuo kaunis
Roosa oikein hyvää seuraa sinulle? Hänestä puhutaan niin paljon.
Nyt kuohahti mieleni ja vastasin oikein nenäkkäästi:
— Kyllä luulen, että hän on yhtä hyvä kuin Anna Riskanenkin. Miksi täti
aina pyrkii riitelemään minun kanssani? Parasta on, että menen tieheni,
niin saan olla rauhassa. Näenhän ettei kukaan enää välitä minusta — ja
itkien jätin heidät.
Kotona kerroin kaikki Roosalle ja hänen mielestään olin vastannut
oikein.
— Kyllä ovat hävyttömiä sinulle. Älä välitä siitä, mitä sanovat. Tuo
Janne on oikea aasi ja entä tätisi sitten! Hyvä on, ettei ole ollenkaan
sukulaisia. Silloin saa ainakin tehdä, mitä tahtoo — puheli Roosa
asettaen samalla kahvipannun lieden hiilokselle.
Kun menin nukkumaan, löysin teatterilipun pielukseltani. Karlsen ja
Löfberg olivat kutsuneet meidät katsomaan uudenvuoden kuvaelmia.
— Huomenna pidämme hauskaa ja tanssimme uuden vuoden alkamaan. Hyvää
yötä, kiitos menneestä vuodesta! — mutisi Roosa haukotellen.
Minä makasin kauan valveilla katuen kiivastumistani tädin luona. Miksi
pitikään tuon Anna Riskasen tulla häiritsemään välejämme.
Näin ajatellen lopetin vanhan vuoden.
Uudenvuoden aamuna antoi matami minulle kirjeen. Se oli äidiltä.
Omantunnon soimaamana ja hätäisenä aukaisin sen. Äiti kirjoitti:
Rakas, kaivattu lapseni!
Siunausrikasta, hyvää uutta vuotta toivotan sinulle! Kiitos
tervetulleesta kortistasi! Minuun koski sanomattomasti kuulla, ettet
ole terve. Pahat uneni ovat kyllä sanoneet, ettei kaikki ole niinkuin
pitäisi. Siitä asti kun rupesit ompelijaksi, ei minulla ole ollut
ensinkään rauhaa. Äidistäsi tuntui niin turvalliselta, kun hänen
tytärellään oli hyvä palveluspaikka ja hyvä emäntä, joka huolehti
hänestä. Niin monet kiusaukset kohtaavat nuoria siellä suuressa
kaupungissa. Älä anna kauniin Roosan houkutella itseäsi öisille teille
tai huonoon seuraan. Moni pursi on ajanut karille elämän virralla.
Käy usein kirkossa ja hartauskokouksissa. Sellaisista paikoista saa
voimaa sielullensa. Jumala lastani siunatkoon! Syksystä asti ovat
silmäni olleet niin heikot, etten itse voi kirjoittaa. Pappilan neiti,
joka välistä lukee minulle raamattua, on kirjoittanut tämän kirjeen.
Hän lähettää sinulle paljon terveisiä.