kylään ja lapset hoihottaen juoksivat perässä. Kun poliisimies ei
tainnut enää kuulla, niin muutamat rohkeimmat pojista huusivat: "Soges,
Soges!" Tämä oli poliisimiehen soimaus-nimi; sitä kuullessaan hän aina
julmasti suuttui. Hän oli nimittäin toimittanut tätä virkaa Itävallan
hallituksen viimeisinä vuosina; virallisessa innossaan luuli, että
hänen pitäisi myöskin puhumaan Itävallan kieli-murretta, ja sentähden
sanoikin kerran; "I sog es" [= Ich sage es = sen sanon]. Siitä ajasta
jäi Soges hänen pilkka-nimeksensä.
Soges, Matti ja toinen poliisimies katosivat kylänvoudin mustan oven
ta'a. Kylänvouti heti torui kovasti Mattia hänen rikoksestaan.
Matti seisoi rauhallisena; hän liikutti vaan hiljasti jalkaansa erästä
sävelettä myöten, jonka lauloi mielessään; vihdoin sanoi hän: "Joko
kohta olette lopulla? ei tuo kaikki minuun koske ensinkään; en ole
asettanut riukua. Jatkakaatte nyt vaan, jaksanhan minä kuunnella vielä
vähäisen aikaa."
Kylänvouti kiivastui, hän aikoi karata Matin päälle; mutta Soges
kuiskutti hänelle jotain korvaan ja puristettu nyrkkinsä laskeutui. Hän
käski Sogesin viedä Matin neljäksi kolmatta tunniksi vankihuoneesen,
koska muka hävyttömästi oli kieltänyt tehneensä rikoksen.
"Olen kotoisin tästä kylästä, kyllä minun löytää, en minä näin
joutavasta asiasta lähde pakoon; minua ei saa panna kiinni", sanoi
Matti vapaasti.
"Ei saa panna?" huusi kylänvouti kiivastuneena, "kyllä sen saapi nähdä,
sinä..."
"No! johan on haukuttu kylläksi, jo lähden poies", sanoi Matti, "mutta
talonmiehen poikaa ei pitäisi kohdella tällä tavalla. Jos serkkuni,
Buchmaier, olis kotona, niin se ei suinkaan voisi tapahtua."
Mentäessä vankihuoneesen näki Matti Eevan, mutta hän ei kokenutkaan
puhua hänelle. Eeva ei tainnut sitä ymmärtää, kauan katsasti hänen
jälkeensä; viimein läksi kylänvoudin huoneesen, sortuneena häpeästä
ja huolesta. Kylänvoudin vaimo, näet, oli Eevan kummi; hän ei aikonut
lähteä sieltä ennen kuin Matti pääsisi vapaaksi. Mutta tämä
vaikuttavainen välitys tällä kertaa ei auttanut mitään;
kylän-vouti odotti tutkinto-käräjiä ja koki järkähtämättömällä
ankaruudella suositella itsensä pää-tuomarin mieliin.
Uskollisen ja viisaan apulaisensa Sogesin avulla pani kylänvouti
kokoon kertomuksen asiasta; varhain seuraavana aamuna vietiin Matti
Horb'in kaupunkiin. Hyvää oli, että tie meni kylän toisella puolella
ja ett'ei Eeva saanut nähdä Mattia; sillä surkealta näytti, kun tuo
muulloin uljas ja siveä poika nyt oli niin sortuneen ja hävinneen
näköinen; yksi ainoa yö oli hänen muuttanut semmoiseksi. Vihoissaan
taittoi Matti lehden joka kerta, kun kuljettiin metsän läpi ja viskasi
sen aina järkiään poies. Kun tultiin töyräälle männikköön, taittoi
hän mänty-risun ja piti sen hampaissaan. Koko tiellä ei virkkanut
sanaakaan. Tämä risu oli niinkuin merkkinä, ett'ei ilmoittaisi mitään
riuvun asettamisesta; se piti hänen kielensä ikään kuin jollakulla
loihdolla. Käräjä-huoneelle tultua otti hän kiireesti risun suusta
ja pisti melkein tietämättänsä tämän kanteen-alaisuutensa kuvauksen
lakkariinsa.
Se, jok'ei koskaan ole ollut lain kourissa, ei tiedä, miten hirmuiselta
tuntuu, kun et ole enää omassa vallassasi; on ikään kuin ruumiisi olisi
sinulta otettu pois. Lykättynä kädestä käteen täytyy itsestään nostaa
jalkojansa ja kuitenkin käydä ainoastaan mihin muut tahtovat. Sen
tunsi Mattikin; sillä hän oli ensikerran elämässään oikeuden edessä.
Hän oli niin alakuloinen ja pelkäsi niin kuin olisi oikein suurikin
pahantekijä, melkein ikään kuin olisi tappanut ihmisen. Polvensa olivat
vaipumaisillaan, kun häntä vietiin pitkistä portaista ylös mäkeä. Hän
suljettiin torniin, joka seisoo korkealla mäellä kuin valloitus-linna,
taikka iso, kivinen etu-sormi, häristävä koko ympärystölle ja käskevä
olemaan varoillansa.
Aika oli Matin mielestä kovin pitkä. Hän ei muistanut olleensa koskaan
yksinään tuntiakaan työtönnä. Mitä hänen nyt piti tekemän? Hän
katseli hetken ulos ikkunasta, joka oli kaksinkertaisella ristikolla
varustettuna kuuden korttierin paksussa muurissa, mutt'ei nähnyt
muuta kuin palasen sinistä taivasta. Rahilla maaten leikitteli hän
kauan männyn oksalla, jonka löysi lakkaristaan; se oli vielä jäännös
ulkonaisesta vihannasta maailmasta. Hän pisti sen lautojen rakoon ja
mielensä kuvitteli sen pitkäksi riuvuksi, joka seisoi Eevan huoneen
edessä; hänestä näytti jo sata vuotta kuluneen siitä, kun sen oli
nähnyt. Huoaten kavahti hän ylös, katsahti hämmästyneenä ympärilleen
ja löi jalkaa maahan; viheltäen alkoi hän lukea havuja männyn oksassa.
Vaan sen työn heitti kohta kesken ja katseli oksaa tarkemmin; silloin
havaitsi ensikerran, kuinka kaunis on semmoinen oksa; alapuolella
olivat havut tumman viheriäiset ja kovat, mutta päässä vielä ihan
hellät ja vaaleat sekä niin pehmeät kuin nuoren linnunpojan höyhenet,
ja varsin ylhäällä oli pikkarainen itu kauniisti päällitysten olevine
helpeineen; -- siitä piti kävyn syntymän. Suloisempi kuin lavendelin ja
rosmariinin haju oli oksan tuores pihka-tuoksu. Matti pyyhki sillä
hiljaan ja verkalleen kasvojansa ja ummistettuja silmiänsä; viimein
nukkui, oksa kädessä. Unessa näytti hänestä, kuin olisi lumouksella
kiinnitetty heiluvaan mäntyyn, niin ett'ei voinut liikuttaa ainoatakaan
jäsentä, hän kuuli Eevan ääntä, joka rukoili pahaa henkeä päästäksensä
siihen ylös häntä pelastamaan. Silloin kavahti; hän kuuli todellakin
Eevan ja veljensä Kristianin ääntä. He toivat hänelle päivällistä ja
anoivat vankivartijalta luvan päästä sen läsnä-ollessa Matin puheillen;
vaan sitä ei annettu.
Vasta ilta-puolella vietiin Matti tutkimukseen. Yli-amtmanni ["amtmann"
on virkamies Saksassa, jolla on sekä tuomarin että voudin ammatti
kihlakunnassa] heti kutsui häntä "sinuksi" ja haukkui häntä
kirja-kielellä samoin kuin kylän-vouti edellisenä päivänä talonpoikain
murteella. Niin kanan, kuin käräjät eivät ole julkisia, kuten muinoin
olivat koko Saksassa, voi virkamies kohdella kanteen-alaista, miten
itse tahtoo; vaikk'ei enää saa pieksettää tai kiduttaa tunnustukseen,
niin toki löytyy monta muuta, usein vaikeampaakin rääkkäystä.
Yli-amtmanni käveli rämisevillä kannuksilla edes takasin huoneessa,
kerkeästi vääntäen pikku paperia sormillansa, ja kysyi häneltä:
"Mistäs olet puun varastanut?"
"En tiedä mitään koko asiasta, herra yli-amtmanni."
"Saakelin konna, sä valehtelet!" sanoi tulisesti amtmanni, astuen
Mattia kohtaan ja tarttuen hänen takkiinsa.
Matti peräytyi, kätensä itsestään puristihen nyrkiksi.
"En ole konna", sanoi hän vihdoin, "teidän pitää kirjoittamaan
pöytäkirjaan, mitä olette sanonut; tahdon nähdä, olenko konna. Kyllä
serkkuni Buchmaier taas tulee kotiin."
Tämän kuultuansa puri amtmanni huuliansa, kääntyen toiselle puolellen.
Jos Matin asia vaan olisi ollut paremmalla kannalla, niin olisi
amtmanni voinut joutua pahaan pulaan; mutta hän oli niin älykäs, ett'ei
antanutkaan panna puhettansa pöytäkirjaan. Hän helisytti kelloansa ja
käski Sogesin tulla sisälle.
"Mitä todistuksia on teillä, että tuo on asettanut riuvun?"
"Joka lapsi kylässä, yksin tiilitkin katoilla tietävät että Matti
käypi Eevan tykönä; elkää panko pahaksi, mutta minun mielestäni olisi
parasta, että Eeva käsketään tänne; silloin ei hän suinkaan kiellä; hän
ei voi tehdä valaa, ett'ei ole totta."
Matti sen kuultuansa avasi silmät leveälle ja huulensa vävähtivät,
mutta hän pysyi äänetönnä. Amtmanni oli vähän aikaa hämmästyksissä; hän
ymmärsi aivan hyvin semmoisen todistuksen olevan mitättömän; mutta hän
tahtoi "näyttää muille varoituksen", kuten la'in lauseella virkkoi.
Kun Matti, Soges ja tavalliset kaksi lautamiestä olivat kirjoittaneet
nimensä pöytäkirjan alle, oli tutkimus lopullaan. Matti ei tohtinut
enää toista kertaa vaatia, että yli-amtmannin haukkumiset pantaisiin
paperille; hän vietiin jälleen takaisin vankihuoneesen.
Jo oli myöhään illalla, kun Eeva istui ylhäällä kukkulalla ja katsoi
torniin päin, joka näkyi tuonpuoliselta mäeltä; luuli Matin toki
viimein tulevan. Hän istui pensaston takana, ett'eivät ihmiset häntä
näkisi ja puhuttelisi. Silloin näki Sogesin tulevan niitun ylitse; Eeva
riensi maantielle, Soges viittasi hänelle ja hän juoksi kiireesti häntä
vastaan.
"Käy hiljaa, Eeva", huusi Soges, "tahdoin vaan sanoa, että mulla on
vähemmän käymistä, koska tapaan sinut täältä; sinun pitää huomen aamuna
kello kahdeksan tulla oikeuden eteen."
Eeva vaaleni ja hämmästyi; sitten juoksi mäestä alas ja seisahtui
vasta Neckarin rantaan; kummastuneena katsahti taakseen; hänestä oli
ikäänkuin heti pantaisiin vankeuteen ja järkiään pitäisi juoksemaan
pakoon. Itkeä nyyhkyttäen palasi hän alla-päin kotiinsa.
Melkein koko yöhön Eeva ei sulkenut silmiänsä; sillä huomennahan
piti hänen ensikerta astuman oikeuden eteen. Kaikenlaisia kuvia
mustaan verhotuista huoneista juohtui hänen mieleensä, ja ellei
leikkikumppalinsa, räätälin Agata olisi luvannut maata hänen kanssansa,
niin olisi nääntynyt tähän hätään.
Aamun tuskin koittaessa meni Eeva kaapillensa ja otti pyhävaatteensa.
Agatan täytyi häntä pukea; Eeva vapisi niin, ett'ei itse voinut solmia
nauhaakaan. Surumielisesti katseli itseänsä särkyneessä peilissään;
hänestä oli ikäänkuin pitäisi pyhä-vaatteissaan lähteä maahanpaniaisiin.
Vaunumaakari Mikko saattoi tytärtänsä, eihän muka voinut antaa lapsen
mennä yksinään. Tultua käräjähuoneelle vaunumaakari otti hatun
päästänsä, silitti lyhyet hivuksensa ja oli aivan nöyrän näköinen
jo oven edessä seisoessansa. Hän laski ora-tuomisen keppinsä seinää
vastaan; sitten kolkutti ovea, pää nöyrästi kuurullansa ja pitäen
kolmisärmäisen hattunsa rintaa vastoin. Ovi aukeni. "Mikä asiana?"
kysytään tylyllä äänellä.
"Minä olen vaunumaakari Mikko ja tuo on tyttäreni Eeva; se pelkää niin
kauheasti, sen tähden tahtoisin kysyä, enkö minä myöskin saisi tulla
oikeuden eteen."
"Et saa", oli tyly vastaus ja ovi paikalla paiskattiin kiinni, niin
että Mikko hämmästyi. Hän ei voinutkaan mainita, mitä oli aikonut, että
oikeastaan hänen, mutt'ei Eevan, pitäisi vastaamaan oikeuden edessä,
koska riuku oli asetettu hänen huoneensa eteen.
Molemmat kädet kepin päällä ja leuka kätten nojassa istui vaunumaakari
Mikko tyttärensä vieressä portaalla ja loi silmänsä kivien päälle,
jotka näyttivät yhtä kylmiltä ja säälimättömiltä kuin virkamiehen
kasvot. Sitten mutisi itsekseen: "Jos Buchmaier vaan olisi täällä,
kyllä hänelle silloin tulisi toinen marsi eteen." Eeva ei voinut
virkkaa sanaakaan; kädet ristissä välistä vaan köhisi kauniisti
silitettyyn niistin-liinaansa.
Vihdoin kutsuttiin häntä huoneesen, hän nousi urheasti; isä ja tytär
ääneti silmäilivät toisiansa ja Eeva katosi oven taa. Hän seisahtui
oven suuhun, yli-amtmanni ei vielä ollut saapuvilla; mutta kirjuri
istui siinä leikitellen kynällänsä ja hänen vieressänsä olivat molemmat
lautamiehet; he kuiskuttelivat hiljaa keskenänsä. Eevan koko ruumis
vapisi. Noin kymmenen minuuttia kesti äänettömyys; se oli Eevan
mielestä ijankaikkisuus. Viimein kuului kannusten räminä; yli-amtmanni
tuli. Eeva nähtävästi oli hänelle mieleen, sillä hän tarttui hänen
leukaansa, taputteli sitten hänen hehkuvia, punaisia poskiansa ja
sanoi: "käy vaan istumaan." Eeva totteli ja istuutui epäillen tuolin
äärelle.
Kun hän, silmät maahan luoden, oli vastannut tavallisiin kysymyksiin ja
ilmoittanut nimensä, säätynsä, ikänsä j.n.e., kysyi amtmanni: "No kuka
on sulle asettanut riuvun?"
"Sitä en voi tietää, herra yli-amtmanni."
"Etkö tiedäkkään, kuka on kultasi?"
Eeva rupesi kovasti itkemään. Mielestänsä oli julmaa kieltää, eikä
kuitenkaan voinut tunnustaa. Amtmanni auttoi häntä sanoen:
"No, mitä siinä on epäämistä? Matti on kultasi, aiottehan kohta mennä
naimiseen."
Eeva ajatteli, miten neljän viikon takaa piti tulla oikeudelta
naimis-kirjaa hakemaan; hän luuli, ett'ei silloin saisikaan
"paperiansa", jos nyt kieltäisi. Eihän nyt käynytkään epääminen; se oli
omatuntoa vastaan. Sydämmensä sykki kuvasti; eräs ylentäväinen uljuuden
tunto heräsi hänessä; se kohosi kaikkien vaarojen yli ja virkisti häntä
kokonansa; hän ei muistanut enää paperiansa, eikä yli-amtmannia, eikä
ajatellut, missä oli; hän muisti ainoastaan Mattia. Viimeinen kyynel
vieri hänen silmäripsistään, silmänsä loistivat kirkkaasti; hän nousi
kiireesti, katsahti ikäänkuin voitosta kirkastettuna ympärilleen ja
lausui; "Niin, en ottaisi ketään muuta maailmassa."
"Mattiko siis on asettanut sulle riuvun?"
"Saattaa niin olla; mut emme saa olla läsnä, ja minä olen tämän
yön..." taas ei voinut puhua enempää itkultaan.
Hyvää oli, että Eevan silmät olivat ummessa, niin ett'ei nähnyt
lakimiesten naurua.
"Tunnusta vaan; ei kukaan muu ole pannut sulle riukua."
"Mitä minä voin tietää?"
Kun amtmanni teki kaikenlaisia senkaltaisia kysymyksiä ristin rastin ja
ystävällisesti vakuutti, että rangaistus tulisi sangen helpoksi, niin
sai vihdoin Eevan tunnustuksen.
Silloin luettiin hänelle pöytäkirja, jossa hänen sanojansa oli käännetty
kirja-saksaksi ja saatettu järjestetyksi puheeksi; kaikista tytön
kyynelistä ei ollut sanaakaan siinä. Eeva hämmästyi kuullessansa
mitä kaikkia oli sanonut; mutta hän kirjoitti kuitenkin alle ja oli
hyvin iloisena, koska taas pääsi poies. Kun ovi taas oli suljettuna
hänen takanansa, seisahtui hän yht'äkkiä kuin lumottuna ja pani
kätensä ristiin; syvä huokaus tunkeutui hänen rinnastansa. Hänestä
oli ikäänkuin maa vajoaisi hänen altansa; sillä nyt vasta ajatteli,
mitä kenties oli tehnyt Matillensa. Portaan käsipuista kiinni pitäen
meni hän pelon-alaisena kivi-rappuisia alas etsimään isäänsä, joka
"Karitsa"-kapakassa joi tuopillisen sydämmensä lohdutukseksi. Sanaakaan
virkkamatta ja huuliansa kastamatta istui Eeva hänen viereensä.
Sillä välillä otettiin Matti taasen tutkittavaksi; kuultuansa Eevan
tunnustuksen, löi hän jalkaa maahan ja kiristi hampaitaan. Tämä
käytöksensä otettiin heti tunnustuksen perustukseksi, ja väsyneenä
antautui Matti; mutta hän käyttihen vielä niinkuin metsän eläin, joka
on käynyt verkkoon ja käännäikse joka puolelle päästäksensä irti, vaan
aina enemmän kääreytyy.
Kun kysyttiin Matilta, mistä oli tuonut männyn, sanoi hän ensinnä
ottaneensa sen Dettensee'n metsästä (Sigmaringen'in maasta). Mutta
koska silloin tahdottiin ruveta uuteen tutkimukseen ja lykätä asian
Haigerloch'in käräjiin, niin vihdoin tunnusti ottaneensa puun omasta
"Weiherle'ssä" olevasta metsästään. Hän sanoi sen olleen niitä, jotka
metsäherra oli määrännyt hakattaviksi ensi-päivinä.
Näitten huojentavaisten asian-haarain tähden tuomittiin Matti maksamaan
vaan kymmenen taaleria sakkoa, koska oli hakannut puun omasta
metsästään, ennenkuin oli määrätty hakattavaksi.
Ylhäällä mäellä, siellä missä Matti edellisenä päivänä oli katkaissut
oksan, kohtasi hän Eevan ja hänen isänsä, jotka tulivat sinne niitun
poikki. Matti tahtoi lähteä edespäin tervehtimättä. Silloin juoksi
Eeva häntä kohtaan, tarttui hänen käteensä ja huusi vaikeasti huoaten:
"Matti, elä ole pahoillasi; kas täss' on korvarenkaani ja helmeni
myöskin, jos sun täytyy maksaa sakkoa. Kiitä Jumalaa, ett'et ole enää
vankeudessa."
Vähäisen keskusteltua antoi Matti myöten; käsityksin Eevansa kanssa
meni hän sitte kylään ja kaikki ottivat häntä ystävällisesti vastaan.
Tähän loppuu kertomus Vapun-päivän riuvusta, joka seisoi vaunumaakari
Mikon talon edessä; rakastavaisten hääpäivänä kaunistettiin sitä
punaisilla nauhoilla. Taivaalle näkyi tämä puu olleen mieluisempi,
kuin hyvin kunnioitettavalle poliisille; sillä puu viheriöitsi melkein
ihmeellisellä tavalla sekä juurtui uudestaan; vielä tänäpäänä näkyy se
ikuisena rakkauden merkkinä onnellisen talon vieressä.
2.
Mutta tähän kuuluu vielä toinen merkillinen kertomus. Riuvun
asettaminen Vapun-päivänä sekä eräät muut metsän raiskaus-teot, jotka
sen jälkeen tapahtuivat, johdattivat yli-amtmannin antamaan käskyn,
joka jo kauan oli hänen aikeissansa ollut. Hamasta vanhoista ajoista
on nimittäin Schwartzwaldin talonpojilla oikeus ja tapa kantaa pieni
kirves vasemmalla käsivarrella, kun käyvät kylien välillä; tämä oikeus
on ainoastaan naineilla, mut ei naimattomilla miehillä. Se lienee,
niinkuin puhutaan, jäännös yleisestä kansan-varustuksesta.
Ensimäisenä helluntaina luettiin kihlakunnan kaikissa kirkoissa
pitäjän-tuvan mustalla taululla seuraavainen sääntö:
"Koska on havaittu, että kirvesten luvaton kantaminen usein on
syynä metsän raiskaukseen, niin tämän kautta julistetaan: Tästä
päivästä lähtein pitää jokaisen, joka teillä tai metsässä
käypi kirveen kanssa, asianomaiselle metsän-vartialle tai
poliisi-miehelle ilmoittaman, miksi tarpeeksi ja mistä syystä
kirves on hänen muassaan; ellei hänellä ole kelvollista syytä
siihen, maksakoon ensimäisen kerran taalerin sakkoa, toisen 3
taaleria; ja jos kolmannesti rikkoo tätä kieltoa vastaan,
pidettäköön vankeudessa asian laitaa myöten yksi tai kolme
viikkoa.
Yli-amtmanni Rellings."
Monta talonpoikaa seisoi ilta-saarnan jälkeen pitäjäntuvan vieressä;
Matti, joka nyt myöskin oli naineitten miesten joukossa, luki asetuksen
kovalla äänellä. Kaikki pudistivat päätänsä ja mutisivat hiljakseen
kirouksia; mutta vanha kylänvouti sanoi ääneen: "ei tämä ennen aikoina
olisi tapahtunut; sillä tuo on vanhoja oikeuksiamme."
Silloin näkyi Buchmaier, kirves kainalossa, tulevan ylhäiseltä puolelta
kylää; kaikki katsastivat häneen, kun läheni. Hän oli tukeva, vahva
mies paraassa iässään, ei suuri, mutta leveä-hartiainen ja uhkea.
Lyhyistä nahka-housuista oli paita päässyt vähäisen näkyvilleen;
avonaisen, punaisen liivin alta tirkisti pauloilla kiinnitettyin
henkselien rinta-nauha, joka oli kudottu kirjavaksi ja kaukaa näytti
ikään kuin pistuolin-vyö; kolmisärmäinen hattu peitti melkein liianki
pienen pään, jonka lempeä muoto, varsinkin suun ja leuvan ympärillä
ilmoitti suurta hellä-tuntoisuutta; suuret, heloittavat, siniset
silmät ulkoilevin, tummin kulma-karvoineen osoittivat selvyyttä ja
miehuullista jäykkyyttä.
Matti kiiruhti Buchmaieria vastaan, ilmoitti hänelle asetuksen ja
sanoi; "serkku, te kaikki ette ole kelpo pitäjän-neuvoksia, jos
suostutte tuohon."
Buchmaier kävi verkallensa edespäin askeltakaan jouduttamatta; hän meni
suoraan taulua kohden. Kaikki väistivät, jotta voisi hyvästi lukea. Hän
nykäisi hattuansa vähäisen ylöspäin; äänettömyydessä odottivat kaikki,
mitä sanoisi. Kun Buchmaier hiljaa oli lukenut loppuun asti, painoi hän
kämmenellään hattunsa lujemmin päähän; kyllin näkyi että oli ryhtyä
johonkuhun yritykseen. -- Sitten otti vakavasti kirveensä kainalosta
ja löi sen mustaan tauluun asetuksen poikki, lausuen: "noin." Sen
jälkeen kääntyi ympäri-seisojillen ja puhui; "Me olemme kansalaisia
ja pitäjään-neuvoksia; ilman kokouksetta ja koko pitäjään-neuvokunnan
suostumatta ei saa antaa tämmöistä sääntöä; tahdon kerran nähdä, onko
valta kokonansa kirjurien käsissä, eikö meistä enää pidetä lukua
ollenkaan; vaikka asia menisi kuninkaasen asti, niin emme saa tätä
kärsiä. Kellä on sama mieli kuin minulla, se ottakoon kirveeni sieltä
ja lyököön sen toisen kerran tauluun!"
Matti oli ensimäinen, joka aikoi siihen ryhtyä; mutta Buchmaier pidätti
hänen käsivartensa sanoen: "anna vanhain lyödä ensinnä."
Tämä sana vaikutti paljon ujoihin ja epämielisiin, jotka olivat
hämmästyksissä Buchmaierin työstä eivätkä tietäneet, mitä heidän
pitäisi tekemän. Ensinnä hakkasi vanha kylänvouti vapisevalla
kädellään; sen jälkeen kaikki urhoollisesti tarttuivat kirveesen. Ei
kukaan läsnäolijoista jäänyt tähän työhön ryhtymättä ja varsinkin
yli-amtmannin nimeä hakattiin ristiin rastiin. Vähitellen kokoontui
koko kylä; kaikkia kehoitettiin samaan kuvaukselliseen työhön; naurulla
ja riemulla iski jokainen iskunsa.
Kylänvouti, kuultuansa mitä oli tapahtunut, aikoi haettaa sotaväkeä
Horbista. Mutta viisas neuvon-antajansa esti häntä siitä, koska muka
kuitenkaan ei mitään auttaisi; viisas Soges ajatteli myös itsekseen:
"Hyvää, rikkokoot kaikki; siitä tulee koko joukko käräjän-haastoja,
ja batsen [sen paikan pieni raha] joka haastosta; hakatkaa vaan
hakkaamistanne, se koskee omaan lihaanne ja muuttuu minulle
batseniksi." Iloisella muodolla istui hän "Kotkassa", viini-kortteli
edessään, ja laski lukua kuinka paljon hän kylän riita-asioista voisi
hyötyä.
Tällä tavoin ei lopuksi kukaan kylässä viimein jäänyt syyttömäksi
tähän meteliin, paitse kylänvouti ja Soges. Vanhan kylänvoudin neuvoa
myöten menivät pitäjän-neuvokset itse tiistaina oikeuden eteen
ilmoittamaan, mitä olivat tehneet. Yli-amtmanni kiroili vihan-vimmassa.
Ei nimensä syyttä ollut Rellings; hän oli nyt tosiaankin kerityn kissan
[Schwartzwaldin kieli-murteella on Rellings samaa kuin kolli-kissa]
näköinen, jolle olisi pantu silmälasia nenään ja kannuksia jalkoihin.
Hän aikoi paikalla antaa viedä pahantekijät vankihuoneesen; mutta
Buchmaier astui pikaisesti hänen eteensä ja sanoi: "sekö taitonne
onkin? panna vankeuteen? ei se niin kohta tapahdu. Me olemme täällä
vastustamassa; vapaasti tunnustamme, mitä olemme tehneet; siis ei voi
olla puhettakaan vankeudesta. En ole mikään maan juoksija; tiedättehän
missä asun; minä olen Buchmaier, tuo on Bäck, tuo sepän Hannu ja tuo
Mikkelin Perttu; löytäähän meitä omilta konnuiltamme. Ilman tuomiotta
meitä ei saa panna kiinni, ja sittenkin on vielä apu hankittava
Reutlingen'istä ja Stuttgard'ista, jos niin pitää oleman."
Amtmanni viihtyi taasen ja kutsui miehet huomiseksi kello yhdeksän
tutkimukseen.
Tämä viimeinen kohta oli kumminkin hyvä sen vuoksi että Soges tällä
tavoin jäi ilman hyvin luetuitta batsenittansa. Näin sekä suuret että
pienet herrat usein pettyvät aprikoimisissaan.
Melkein sodalle näytti, kuin toisena päivänä enemmän kuin sata
talonpoikaa läksi kylästä, kirveet kainalossa. He seisahtivat usein
huoneitten eteen kutsuaksensa jonkun myöhästyneen, joka kiireessä
vielä matkalla pani takin päällensä. Moni leikki-puhe jäi puoleksi,
kun nähtiin Buchmaieria, joka ankarasti supisti kulma-karvojansa. Ei
pisaraakaan juotu, ennenkuin mentiin oikeuden eteen. "Tee ensinnä työ,
sitten syö" oli talonpoikain mielilauseena.