keisariksi huutaneet Witellion, erään ahmatin. Tämä sanoma lensi kuin
tuli Helveetialaisten uskollista mieltä läpi ja ilman pitkällistä
epäilystä, ilman likempiä tiedustelemisia päättivät hyvän hyvällä
palkita ja lujasti pitää Galban puolta; päätöksen tehtyä panivat
sen paikalla tekoon, nostivat miehistön aseisin, korjasivat
vartiatorniaan, valitsivat yli-päällikön sekä oman päämiehensä
jokaiselle seurakunnalle. Kokous-paikat olivat jo vanhastaan määrätyt,
ja kuhunka vaara kutsui, se oli tulella ilmoitettava. Claudio Severo,
rohkea metsästäjä, muuten rikkaassa talossa isän maineella elävä,
tuli ylipäälliköksi, Sigbert Emmen ja Entlibuchin laksolaisten
johtajaksi. Salaan asiaa ei hierottu. Sen aikuiset ihmiset eivät
tunteneet sala-neuvoja, eivätkä milloinkaan ajatelleet että siinä
pettäjiä saattaisi olla, missä ei muita istunut kuin Helveetialaisia.
Sentähden oli juomingit heidän totiset neuvottelupaikkansa, ja mitä
vaahtoavammaksi olut nousi, sitä vihaisempia tuli päätökset. Mitä
pohjempaan kannut tyhjennettiin, sitä loistavammin astuivat silmien
eteen menneet sankarien päivät, sitä selvemmin näkivät he muinaisten
sankariten kehoittavan uusiin sankaritöihin isien maassa, näkivät
heidän lupaavan voitonriemullisilla osoituksilla, tappiosta kostoa
vieraassa, tuntemattomassa maassa.
Kun huomis-päivä valkeni, pyrkivät he levolle, humalat haihtuivat,
päätös pysyi kuin kuoren pois kaavittua hedelmän sydän ja päätös
pantiin heti toimeen. Rahoja lähetettiin paikalla Badeniin -- jo
niinä aikoina vaikuttivat nämät paljon sodassa ja rauhassa. Pyrittiin
yhdistykseen niiden legionien kanssa, jotka kulkivat Helveetian läpi,
tahdottiin tietää kuka oli ystävä, kuka vihollinen, mihinkä turvata
saisi, mitä varoa pitäisi. Sanomia lähetettiin kaikkiin laksoihin
asukkaille ilmoittamaan että varustausivat tappeluun. Aventicum'issa,
jossa pää-miehet istuivat ko'ossa ja odottaen käskyä töihin,
edeltä-päin nautitsivat voiton riemua ja puhuivat paljon isistään sekä
Lemani-järven muistoista, nähtiin pian Roomalainen päämies, orjan
lailla sidottuna, riemuitseva kansa ympärillään, vietävän komeiden
porttien läpi.
Riemu raikkui taivaalle kuin olisi jo kaikki ne sadat Rooman legionat
kahleissa viety Helveetialaisten porttien läpi. Kaiken yötä pauhasi
ilo, niinkuin vuoren-virta, joka yhä kovemmin pauhaa, mitä mustemmiksi
taivaan pilvet pimenevät, mitä lähemmäksi maata ne painuvat. Mitä
pahempi sää on tulossa, sitä punaisempana palaa aamusella pilvet;
mitä raskaampi rasitus on, sitä isompi ilo edeltä-päin, ja ensimäistä
voiton-tietoa seuraa tavallisesti pakolaisia, jotka tappion
julistavat. Riemua Roomalaisen päämiehen vangitsemisesta seurasi ne
sanomat, että Roomalaiset, jotka heti olivat saaneet tietää asian ja
vihastuneet tästä Rooman kunnian loukkaamisesta, olivat rohkealla
päällekarkauksella ryöstäneet ne Baden'iin lähetetyt rahat. Silloin
tuli kiukku, painaen veri-punaiseksi ne kasvot, jotka ennen hohtivat
ilosta; heti päätettiin kurittaa ryöstävä legiona Windisch'issä; mutta
sillä aikaa kuin neuvoteltiin mitenkä päätös oli toimeen pantava, ja
jokainen yö toi uuden neuvon, ja jokaisesta päämiehestä asia näytti
toisin, aina sen jälkeen kuin asiata oli katseltu oluen tahi viinin
ääressä, tuli taas ne sanomat että Galba oli tapettuna ja huima uros
huimien legionain kanssa tulemassa Rheiniä ylös heidän maille.
Kun nyt se päivä äkkiä tuli, jolloin isien maine oli uudistettava, niin
kävi Helveetialaisten samaten kuin niiden, jotka piloillansa kutsuvat
perkelettä ja äkkiä saavat sen eteensä. Ensimäisetki sanomat koskivat
heihin kovasti, vaan tätä näyttivät niin vähän kuin mahdollista.
Päättivät olla väkeä kokoon kutsumatta, siksi kun olisi vihollinen
likellä, mutta parantaaksensa Badenin linnoitusta, korjata sen muurit
ja pitää kaikki valmiina, että ensimäisellä sanalla väki kokoontuisi
määrättyyn paikkaan. Helveetialaiset tiesivät että eivät sietäisi
pitkää sotaa, kun maat ja karjat eivät saattaneet olla miehiä vailla,
kun miehet eivät ole mielellään raavaistaan ja lapsistaan kauvan
aikaa poissa. Vaan luottaen voimiinsa sekä maansa omituiseen laatuun
toivoivat pikaista voittoa.
Eräänä valoisana yönä pidettiin pitkää neuvottelua, jossa Achimkin oli
läsnä, lupasi apunsa, ja näkyi olevan varma voitosta. Suuriksi kehui
hän veljiensä, seutunsa sekä omia voimia, ja jos Sigbert turvaisi
heihin niinkuin he Sigberttiin, toivoi hän heidän yksinäänki voivan
tehdä vihamiehille vastarintaa. Sigbert sen uskoi ja lupasi suin
ja käsin mennä heidän kanssa. Aivan kummallinen on ihmisen sydän,
niin helposti houkutellaan se oman herransa pettäjäksi. Sigbert
tunsi veljesten luonteen, tiesi heidän salaiset tuumansa, tiesi mitä
hänelle joessa oli tapahtunut. Mutta Gertrud oli Helveetian tyttö,
jonka vertaa ei hän vielä ollut nähnyt milloinkaan; sen synkät silmät
polttivat hänen sydämensä pohjaa; sen jos saisi naida, niin arveli
itseään rikkaimmaksi ja mahtavimmaksi koko Helveetian maassa. Ennen
hän ei ajatellut semmoista ollenkaan, vaan keräjissä käytyä ja nähtyä
komeutta Aventicum'issa sekä erittäin Alpinon talossa, oli Sighertin
pää pyörryksissä. Sotijat lähtivät varhain aamulla kukin kotiseutuunsa,
hankkimaan tarpeensa ja selittämään sodan syytä ja tarkoitusta. Kaikki
tunsivat että Galban kuoleman jälkeen eivät oikein tienneet kenen
hyväksi sotaan menivätkään, vaan olivat siihen kerran ruvenneet,
ja sanoivat sen nostavansa Legionien yli-mielisyyttä vastaan, joka
heitä muka oli loukannut. Vaan heidän sydäntänsä kuitenki ahdisti,
vaikk'eivät sitä virkkaneet kellenkään, ajatellessa mitenkä, ilman
tukea Roomasta sekä muista legionista, kykeneisivät puoltansa pitämään
sotaan tottuneita, ylimielisiä Germanian legionia vastaan, joitten
mielestä sota oli tavallista päivä-työtä, joista rasitukset olivat
riemua, poltot ja verenvuodatukset silmäin miellykettä. Sigbert varhain
aamulla hevoisen selkään noustessa ja tuttavien seurassa lähtiessä,
kuuli aivan likeltä nämät sanat: "Varo niitä kolmea." Hän kääntyi
paikalla, vaan ei nähnyt ketään; hän kysyi kuka se oli joka hänelle
oli puhunut jotain; ei kukaan ollut kuullut ääntäkään; viimein rupesi
itse epäilemään oliko mitään kuullut ruumiin korvalla vai kumman sanan
omasta sielustansa. Samassa astui Achim väkitungon läpi ystävällisesti
hänen luoksensa, puristi lempeästi kättä ja antoi vielä monta hyvää
sanaa matkaan, ja niiltä monilta unohti Sigbert ne muutamat.
Nyt koittivat kuumat päivät Helveetialle ja kuumien päivien jälissä
joutui pitkä yö. Windonissassa seisoi huima legiona, joka tiesi, mitä
tahtoi ja oli koko päivän aseissaan. Jo Cesarin ajoista tiesivät
Roomalaiset hyvinki, että asiaa päättämään sukkelin keino on odottaa
siksi kun on kylliksi voimia ko'olla. He siis piirittivät Badenin
linnaa, vaan ei rynnättäneet sitä eikä marssineet ulommaksi, ja
Helveetialaiset antoivat lumota itseään eivätkä arvelleet mitenkä
pitkä teottomuus päätöksen tehtyä voimat heikontaa, niinkuin
joutsessa ponnistettu jänne pitkästä ponnistuksesta löyhtyy. Tämä
Helveetialaisten vitkaileminen oli Roomalaisten mieleen; he tiesivät
mitä tahtoivat ja varustausivat siihen hetkeen kun sen saisivat
toimeen. Niinkuin tuuliais-pää kiiti Cecina Rheiniä ylös, ja hänen
lähetessä nousivat Rhetiassakin oleskelevat sekä ylä-puolella
Zyrichin-järveä majailevat sotajoukot, tunkivat läpi laksojen ja
pyrkivät muiden yhteyteen, yhteiseen yritykseen. Päivä ja hetki oli
määrätty, sanan-viejät kulkivat luotettavasti ja yksityiset kohortit
liikkuivat kuin yhteisen ruumiin jäsenet.
Claudio Severo viivytteli kutsumusta kokoukseen, hän laski tarkkaan
lukua kuinka kaukana Roomalaisten legionat vielä olisivat ja kuinka
sukkelaan Schveitziläiset voisivat tulla ko'olle. Hän pelkäsi heidän
paheksuvan jos heitä kahta päivää ennen tappelua kutsuisi aseisin,
joten heidän tulisi olla päivän työstä erillä. Veljekset suostuivat
kaikkiin näihin tuumiin, tiesivät tarkasti sanoa missä milloinkin
Roomalaisten päällikkö seisoi ja kuinka sukkelaan Helveetialaiset
olisivat paikalla kun tulet kerran kutsuisivat tappeluun. Mutta äkkiä
tuli ne odottamattomat sanomat, että Cecina jo oli mennyt yli Rheinin,
ja heti olisi saapuvilla. Nyt nosti pelko Severon viivyttelemisestään,
hän lähetti sananviejät ulos, hän sytytti tulen merkit, hän odotti
tornissa ystäviä, vaan näki viholliset ennenkun heitä. Suurimpia
kokkoja useimmin paikoin ei sytytettykään, kaukaisemmat vartijat
eivät tienneet mistään, vähin osa sananviejiä teki tehtävänsä, ne
jotka tulivat perille löysivät väen sen pitkän odottamisen tähden
aivan varustamatoinna. Sentähden tulivat apuväet yksitellen ja
hitaasti, ja ennenkun Severolla tarpeelliset voimat oli ko'ossa,
tulvasi Reuss lakson kautta kohortit Rhetiasta, tuoden lisänään nuorta
väkeä sikäläisiltä vuorilta. Edessä ja takana seisoi sillä muodoin
viholliset, apuväen tulo oli estetty, kauan odotettu vihollinen karkasi
äkkipäätä Helveetialaisten päälle ja hänellä oli se suuri etu, mikä
myöhemmin niin usein antoi Helveetialaisille voiton -- hän saattoi
lyödä milloin ja missä tahansa. Hän hajotti huimalla rynnäköllä Badenin
päävoimat ja saatua tiet sekä vuorten solat valtaansa, löi sitten
apujoukot yksitellen tuhoon.
Sumisvaldissa oli Sigbert, kaikki hyvin varustettua, odottanut
sotakäskyä sillä rakkaudella, joka maansa eteen uhraa kaikki, paitsi
Jumalansa. Yhä kovemmin paloi hänessä levottomuus odottaessa loistavaa
tulimerkkiä; hän tunsi Roomalaiset ja tiesi että ainoastaan lujin
tahdoin sekä yhdistetyin voimin heille saattoi tehdä vastarintaa. Hän
oli sanan-saattajia lähettänyt ala-maihin, vaan ne eivät palanneet.
Veljekset, jotka olivat Sumisvaldissa, teeskentelivät ystäviksi,
koettivat häntä rauhoittaa ja tiesivät kaikellaista sanoa kuinka
vihollinen vielä olisi kaukana, kenties menisi Helveetian sivutse,
peläten heitä. He tekivät väen suruttomaksi, vaan ei Sigberttiä.
Hänellä ei ollut lepoa, yön sydämessä herättivät häntä unet valveelle,
hän näki vihollisten legionat karkaavan Helveetialaisten päälle, näki
nämät hajotettavan, ajettavan kuin metsän viljaa, näki maan tulessa
ja savussa. Näistä kavahteli hän ylös, juoksi likimpään kukkulaan,
vartiatorniinkin Myllyvuorella, missä uskollisin miehensä seisoi,
vaan pimeänä oli ja pimeänä pysyi taivaan ranta. Eräänä aamuna tuli
miehiä alas korkeimmilta vuorilta, tuoden sanoman että olivat tulta
nähneet sinisellä vuorella ja Aargau'ta alaspäin, vaan harvassa,
täällä yhden, tuolla toisen; ylä-maat olivat pysyneet pimeänä. Olivat
kokoajan odottaneet merkkiä lähemmiltä vartiatorneilta, vaan tyhjään.
Silloin tunsi Sigbert tietämättömyyden tuskan, synkkä aavistus antoi
hänen arvata olevansa kiedottuna petoksen verkkoon, hänessä nousi
sotamiehen kiukku kun ei kuullut ystävän huutoa hädässä. Ensimäisen
kiukun kuohuessa tahtoi seuransa kanssa ratsastaa alanko-maahan, itse
tietoa noutamaan tahi apua viemään. Vaan veljekset huusivat: kun hän
olisi poissa ja tulet tulevana yönä ehkä nostaisivat väkeä, kuka sitte
kokoaisi joukot, järjestäisi, johdattaisi? Päällikön velvollisuus oli
paikallaan pysyä, että mikä häntä hakisi, siinä tapaisikin. Voisihan
hän sanan-saattajia lähettää, jotka olisivat yhtä sukkelat kuin hän
itsekin, vaan joiden poissa-olo ei vaikuttaisi mitään. Tämän käsittikin
Sigbert, veti jalan jalustimesta, vaan teki myös rohkean päätöksen
ko'ota seutunsa väen, ja käskyä enempää odottamatta omin takauksin
tulevana aamuna mennä veljiensä avuksi, joiden hätää tänä samana
päivänä hän kyllä ei tiennyt, vaan eriskummaisella aavistuksella näkyi
tuntevan, niinkuin kaksois-veli tuntee sen haavan, jonka veljensä
on saanut toisella puolen merta. Hämärän tullessa lähetti sanoman
likempiin torniin, että annettaisiin kovimman hädän merkki; hän
lähetti ketä vaan saattoi, komentonsa julistamaan ja syynsä siihen.
Ne kolme vaikka puhuivat vastaan, sanoen sen tyhmäksi, kiljuen ettei
hänellä semmoisiin ollut valtaa, uhkaten että eivät seuraisi häntä,
pidättäen muitakin sentähden, että hän muka oli itsevaltainen. Hän
ei siitä huolinut eikä antanut estää itseään, tahtonsa oli luja ja
siitä sai hän jonkun levon. Kummalla silmällä katseli häntä Gertrud,
joka Helveetian neitojen tavan mukaan oli saapuvilla kun maan etuja
keskusteltiin. Vielä synkemmin paloi silmänsä, monasti näytti kun olisi
hän tahtonut puhua ankarasti ja kovasti. Se painoi Sigbertin mieltä,
Sigbertin, jonka sydän vielä tänäkin hetkenä paloi hänelle, ettei
sillä ihanalla neidolla ollut suloisempia silmäyksiä hänelle, että se
ei tahtonut heittää vihaa häntä vastaan, että niin kovin lujasti piti
sukulaistensa puolta. Vaan päivän hälinässä, kun aina enempää väkeä
pakkautui Sumisvaldiin ja ankarasti taisteltiin veljesten puolesta ja
niitä vastaan, unohtui Sigbertiltä nuot silmäykset; palavin sanoin
sai hän enimmät puolellensa ja huimemmaksi nousi sotahuuto, niin että
kuka ei tahtonut näyttää pelkurilta, ja sitä ei kukaan tahtonut, se
ei puhunut enää vastaan, kaikki varustelivat itseään; aamunkoitteessa
kun kukko laulaisi, piti heidän oleman paikalla. Sumisvaldissa vaikeni
hälinä, aurinko peittihe synkkien pilvien alle; ja raskasta sadetta
alkoi resahdella maahan. Pelolla katseli sitä Sigbert, hän pelkäsi että
sade voisi estää tulet näkymästä ja siis estää kokouksen. Sade herkesi,
pimeämmäksi, mustemmaksi kävi yö, vaan ei yhtään tulta leimahtanut, ei
likinkään Myllyvuorella.
Silloin nousi hänessä vimma ja tuska niinkuin äitissä joka silmäteränsä
näkee käärmeiden kierroksessa. Huimasti juosten riensi hän vuorta
kohti. Samassa paikassa koin ennenkin kuuli hän vierestänsä huudon:
"Älä mene Myllyvuorelle!" Niin huudettiin kolme kertaa, ja kolme kertaa
Sigbert vimmassa ja tuskassa ei huolinut siitä, vaan riensi kiireisillä
askelilla eteenpäin. Silloin hänestä näytti kuin rientäisi joku hänen
edessä, likellä häntä, melkein kuulumattomana ja mitä enemmin hän
riensi, sitä enemmän toinenkin joudutti askeliaan ihan hänen edellänsä.
Yhä huimemmin karkasi hän sen kammottavan olennon jälkeen, jota ei
nähnyt, jonka askeleita ei kuullut, jota hiljainen äyhkiminen vaan
ilmoitti; niin juoksi myllyjen sivu. Silloin kuuli viuhahduksen,
lankeemuksen, hiljaisen äänen; hänen jalkojensa juuressa makasi
ruumis, johon jalkansa oli kompastua! Silloin viuhahti toisen kerran,
kolme keihästä lensi häneen, kolme miekkaa viuhahti hänen päällään ja
ennenkun saattoi varustautakaan vastarintaan, makasi hän kuolleena,
ensimäisen vieressä. Kun ne kolme kummaksensa löysivät kaksi ruumista
yhden sijasta, tahtoivat tietää kuka ensimmäinen oli. Silloin löysi
Klodomir lapsensa, ja sen rinnassa, missä salainen rakkaus oli palanut
ja jonka oli tahtonut panna kilveksi armaiselleen, kolme keihästä; veri
oli jo hyytynyt, henki haihtunut. Silloin nousi varmaan tuima tuska
hänessä, vaan joka isänmaansa voipi pettää, siltä lapsensakin kuolon
murhe pian vaikenee.
Kolkkoa oli huomis-aamulla Sumisvaldissa. Harvat tulivat paikalle,
sillä ei yksikään tuli ollut kutsunut; minkä olivat pettäjät heittäneet
sytyttämättä, minkä vieressä makasi uskollinen vartia kuoliaaksi
lyötynä. Nämät harvat eivät löytäneet Sigberttiä, pauhasivat häntä
vastaan ja haukkuivat häntä pettäjäksi. Tuota veljekset eivät puhuneet
vastaan ja kysyivät tiettiinkö nyt kuka maan ja väen hyvää mieli. Niin
puhelivat ja pauhasivat, kun äkkiä tuli ikään kuin taivaasta alas se
tieto, josta ei kukaan tiennyt kuka sen oli tuonut, että kaikki olisi
hukassa ja viholliset tulossa Sur-järveltä päin. Alankomaissa piti
kaikki olla tulessa ja savussa. Silloin rupesivat vaimot kiljumaan,
kiroten pettäjää, ja miehet löivät aseensa yhteen, sanoen tahtovansa
kuolla maan eteen; muutamat arvelivat että pitäisi vuorissa kokoontua,
ettei olisi vielä hukassa kaikki, vaan veljekset astuivat väliin,
kysyen minkä ja kenenkä tähden he todella tahtoivat tapella. Sata
vuotta oli muka Roomalaiset olleet hyvinä ystävinä; koko sotaan ei
ollut syynä muu kuin väärä luulo, kun eivät tienneet Galbaa kuolleeksi,
vaan sen hyvin hyvästi tiesivät legionat; jos olisi heitä kuultu
ennen, niin olisi päästy kaikesta tästä onnettomuudesta. Niin pian
kun tämä väärä luulo olisi tullut selkoon, herkeäisi sotakin. Parasta
olisi lähettää Roomalaisille sana, ett'eihän heidän tahtonsa ollut
muu kuin legionain tahto ja että tahtoivat tästä lähin olla hyviä
ystäviä uudestaan. Tämä oli monen mielestä, joka ei oikein käsittänyt
sodan syytä, hyvin lohduttavaa; siihen suostuivat iloisesti, vaan ei
kukaan tahtonut sanomilla lähteä Roomalaisten luokse. Kun viimein ne
kolme siihen suostuivat, oli samana päivänä koko laksossa se ajatus,
että he parahiten tarkoittivat maansa hyvää, vaan että Sigbert oli
pelkuri, joka läksi pakoon niinpian kuin tuli totta. Oli niitäkin,
jotka virkkoivat, ettei hän ole pelkuri, vaan Roomalaisten ystävä,
joka heillä kerran oli palvellut; häntä ei enään ollut uskomista; ensi
tilassa rupeaisi pettäjäksi, semmoinen Sigbert.
Komeasti varustettuna lähtivät ne kolme matkaan ja tapasivat
Rheetialaiset sekä Roomalaiset alhaalla laksossa, keskellä polttoa ja
murhaa. Semmoisina, jotka luulevat ostaneensa ystävyyttä, astuivat
he vihollisten joukkoon, sanoivat osto-hinnan ja ilmoittivat itsensä
niiksi kolmeksi veljeksi, joita Windonissassa hyvin tunnettiin, jotka
olivat Roomalaisille säästäneet verta, aukaisseet vuorten solat ja
tiet sillä, että pettämällä ja pakoittamalla olivat katkaisseet
Helveetialaisten liiton. Vaan aivan kuin heitä ei olisi kuultu,
tempasivat heidät, ryöstivät, sitoivat, varsinkin Rhetialaiset,
arvellen että isänmaan pettäjiä pitää rangaista missä niitä löytyy.
Veljekset luulivat tämän erehdykseksi, joka selviäisi kun tulisi
tuttuja kohorttia jälkeen. Alastoinna kuin raavaita ajettiin heitä
Sumisvaldia kohti; siinä näkivät kaupungin leimahtavan tuleen,
huoneensa palavan, varansa ryöstettävän, karjansa teurastettavan tahi
ajeltavan hajalle; jopa huusivat kahleistaan armoa, sanoen sen olevan
heidän omaisuuttansa, jotka muka olivat ystäviä; vaan iskuja saivat
vastaukseksi. He näkivät tuttuja päämiehiä, ihmisiä, joiden kanssa
olivat kauppaa tehneet; pyysivät heiltä armoa irti päästäksensä; vaan
nämät pilkkasivat nauraen, löivät heitä kasvoihin, ja kun viimein
Sumisvald oli tuhaksi palanut, kaikki ryöstettynä, riistettynä ja
kaupunki ikuiseksi ajaksi porona, ajettiin heitä muiden ihmisten
ja raavaitten kanssa maata ylöspäin. Roomalaiset löivät heitä;
oma-maalaiset kirosivat, sillä nyt tunnettiin oikeiksi pettäjiksi.
Vielä paloivat myllyt, korkealle loiskivat virran vedet tulisista
rattaista. Tuolla puolen näkyi koiria tien varrella kalvamassa
ruumiita, jotka olivat vetäneet pensastosta. Nyt näkivät kaikki mihinkä
Sigbert oli saanut ja kuka hänen kanssa oli kaatunut. Vaan veljekset
kiljahtivat kauheasti ja yksillä askelilla hyäkäsivät yhdessä rattaiden
alle, rattaat heidät musertivat, aallot nielahtivat kitaansa ja niitä
kolmea veljestä ei näkynyt enää sinä ilmoisna ikänä.
Vaan lepoon eivät päässeet. Vielä nykyjäänkin kuuluvat kävelevän synkän
joen rannalla, viittaellen ja selitellen, ja niin kauan täytyy heidän
siinä kummitella kuin niitä löytyy, jotka turhuuden, ahneuden tahi
yli-mielisyyden tähden rikkovat velvollisuutensa. Moni vouti joka sorti
leskiä ja orpoja, moni tuomari joka väänteli oikeutta vääryydeksi, moni
seurakunnan virkamies joka omaa hyötyä muisteli enemmän kuin yleistä,
moni maaherra joka oman säkkinsä mukaan mittasi maan etuja ja piti
huolta omasta, vaan ei maan kunniasta, on ne kolme nähnyt itkemässä,
viittaamassa, anovaisin silmin päätänsä pudistelemassa, ja aallot
silloin kohisevat ikäänkuin Amenen siihen sanoen ja haavat tohisevat
ikäänkuin varoittaen.
Vapun-päivä.
(B. Auerbachin mukaan.)
1.
Vapun-päivän aamuna näkyi kaunis ja hoikka mänty vaunumaakari Mikon
talon edessä; koko puu oli karsittu ja ainoastaan latva jäänyt
hakkaamatta. Se ulottui kaikkia huoneita korkeammalle, ja ellei kirkon
torni seisoisi mäellä, niin olisi kohonnut senkin yli. Ei ollut
toista sellaista puuta koko kylässä ja kaikki tytöt kadehtivat Eevaa,
vaunumaakari Mikon vanhinta tytärtä, joka yksinään oli saanut tämmöisen
riuvun.
Lapset juoksentelivat pitkin kylää; heidän keskellä liikkui
kukkuran-muotoinen maja. Se oli sidottu vitsoista ja peitetty
viheriäisillä lehvillä. Poika, joka oli kätketty majaan, pani sen
liikkeelle; hän meni tällä tavoin talosta taloon; joka oven edessä
seisahtui vähäksi aikaa. Kaksi poikaa kävi hänen vieressään kantaen
koria täynnänsä ruumenia ja munia. Iso joukko muita poikia, viheriäisiä
lehviä käsissä, seurasi heitä. Joka talon edessä lauloivat runon, jossa
ilmoittivat "Toukokuu-miehen" tulleen sekä pyysivät munia koriinsa;
muuten lupasivat hajottaa ruumenia kynnykselle ja uhkasivat, että
näätä tulisi viemään kanat, ellei heille mitään annettaisi. Missä
eivät saaneet munia, täyttivät sitten uhkansa sekä viskasivat nauraen
ja riemuten kourallisen akanoita kynnykselle. Melkein joka paikassa
tehtiin heille mieliksi; näin kulkivat talosta taloon. Mutta kyläläiset
eivät tällä kertaa paljon huomanneetkaan tätä hälinää; sillä kaikki
olivat riukua ihailemassa vaunumaakari Mikon huoneen edustalla. Riuku
oli nähtävästi tuotu vähintäkin kuuden miehen ja kahden hevosen avulla.
Ihmeellistä oli, kuinka se oli voinut tapahtua näin salaa; sillä
semmoisten riukujen asettaminen oli kovasti kielletty ja pidettiin
suurena metsän raiskauksena; sitä rangaistiin kolmen kuukauden
työllä ojennus-huoneessa. Siitä syystä ei kenkään pojista tohtinut
vanhaa tapaa myöten panna kultansa kodin eteen tämmöistä koristusta;
ainoastaan Vendel'in Matti, joka "käveli Eevan tykönä", teki sen
kuitenkin, huolimatta tästä kiellosta. Ei kukaan voinut arvata, kenen
avulla oli tuonut männyn; sanottiin häntä auttamassa käyneen muutaman
pojan Dettensee'stä, joka oli parin virstan päässä sieltä ja kuului
Sigmaringen'in pieneen valtakuntaan.
Useat talonpojat, jotka auroineen aseineen olivat menossa pelto-työlle,
seisahtuivat vähän aikaa katsellaksensa riukua. Myöskin Vendel'in Matti
oli heidän joukossa; hän hymyili itsekseen ja iski silmää Eevalle, joka
iloisena katseli ikkunasta; -- hänen silmänsä ilmoittivat paljon. Kun
kysyttiin Eevalta, kuka oli asettanut riuvun, vastasi hän ainoastaan
leikillisesti kohauttamalla olkapäitänsä.
Pojat tulivat par'aikaa vaunumaakari Mikon huoneen kohdalle ja
aloittivat laulunsa, kun kylän poliisimies astui esille ja kiljui
heille kovasti: "Olkaa vaiti, poikanulikat!" Lapset yht'äkkiä
vaikenivat; sitten kävi poliisimies suoraan Mattia kohtaan ja tarttui
hänen käsivarteensa sanoen: "lähde mukanani kylän-voudille!"
Matti sysäsi pois hänen leveän kätensä ja kysyi: "minkä tähden?"
"Kyllä sen saat nähdä; lähde vaan mukaan; muuten käypi pahasti."
Matti katseli oikealle katseli vasemmalle, ikään kuin ei tietäisi,
mitä hänen piti tekemän, tahi odottaisi joltain puolelta apua ja
neuvoa. Silloin lehtimaja yht'äkkiä liikkui poliisimiestä vastaan ja
löi häntä silmiin. Poika varmaankin luuli olevansa suojeltuna kaikista
loukkauksista, koska oli Toukokuun edusmiehenä; mutta poliisimies ei
tunnustanut kenenkään muun loukkaamattomuutta, kuin omansa, ja särki
yhdellä reväistyksellä pojalta koko lehtimajan. Kristiani, Matin nuorin
veli, hyppäsi sieltä ulos. Niin hävisi "Toukokuu-mies."
Sillä välillä oli Eeva tullut huoneesta; hän tarttui Matin käsivarteen,
ikäänkuin häntä pelastaaksensa; mutta tämä sysäsi yhtä tuikeasti
hänenkin kättä luotansa ja poliisimies sanoi Eevalle: "Saat vielä
kokottaa, siksi kuin tullaan sinua hakemaan."
"Jo lähden" sanoi Matti, heittäen silmänsä paljoa ilmoittavaisella
tavalla Eevan päälle. Vaan tämä ei nähnyt enää mitään, sillä katkerat
kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja, esiliinalla kasvojansa peittäen,
palasi hän kiireesti huoneesen.