ihana tyttöinen, josta vähittäin kasvoi kumman kaunis Helveetian neiti.
Hän paistoi kauneudessaan kuin vuorten takaa nouseva aurinko; kun
kävi taisteluilla, ja milloin rinkihin rupesi, niin näytti kun olisi
keijukaisten ruhtinatar tanssinut alamaistensa kanssa. Hän olikin kovin
ylpeä eikä ollut nuorukaisista vielä kukaan saanut häneltä ystävällistä
silmänluontia; muut tytöt häntä eivät kiittäneet, sanoen korskeaksi
ja ylimieliseksi, vaan köyhät ylistivät häntä, ja niityillä juoksivat
kaikki lehmät häntä takaa, ja ikäänkuin pitkät helmat kellotteli usein
paimenten lapsia hänen perässään, poimien hänelle kukkia, leikitellen
hänen kultaisilla palmikoillaan, ja kärsivällisesti odottaen siksi
kuin hän kääntyi ja heitä vuorostaan lemmitteli. Missä jonkun kuuli
sairaaksi, paimenen lapsen tahi lehmän tahi karitsan, siinä hoiteli ja
valvoi, alhaisimman piian tavalla, lempeällä ja suosivalla nöyryydellä
ja säälillä, ja koti-tiellään taisteli kontion tai hukan kanssa, kuin
rohkein mies.
Nyt tapahtui, että tämän seudun eli maakunnan Maapäivän edusmies
kuoli. Hän oli ollut vanha sankari, mainio neuvosta ja teostaan,
vaan rikkautta hänellä ei ollut, ja siitä syystä oli jo kanan aikaa
rikkailla kateutta sydämessä, sillä jo niinäkin aikoina luultiin
rikkauden antavan oikeutta kaikkiin, ja ansaitsevan korkeimman arvon.
Suurinna rikkautenaan oli ollut poikansa, joka nuorempana Roomalaisten
sotaväessä oli palvellut, kun ei rohkeuttaan omassa maassa saattanut
näyttää, vaan viime aikoina oli hän uskollisesti hoidellut isää. Hänkin
oli voimiensa ja kauniin ruumiinsa puolesta mainio sankari, suloinen
puheeltaan ja jokaiselle hädässä avullinen. Nyt kotona taas oleskeltua,
myöntyi hän vanhan kansan tapoihin ja heitti pois kaiken muukalaisuuden
puheessa sekä elämänlaadussa, jota olikin hänen helppo tehdä kun aina
oli pitänyt schveitziläisen sydämen.
Niin kävi hän siellä täällä vuoripidoissakin, joissa ensin painia
lyötiin, sitte tanssittiin korkealla kukkulalla sinisen taivaan kannen
alla. Pian tuli väkevyytensä ja lempeytensä kauas kuuluksi; se nyt
vasta oli onnen kantamoinen, sanottiin; painisilla ja tanssissa,
miesten ja naisten joukossa etevin.
Ne kolme veljestä tämän kuultua nauroivat pilkaten, ja ajattelivat että
tämä maine ei kestäis kauvemman kuin suvaitsivat; ilkeän-kurisesti
antoivat sen oikein nousta ja kauas levetä, eivätkä näkyneet missään
kilvoitteluissa, arvellen että kuta korkeimpaan joku nousee sitä
syvempään sitte lankee ja sitä isommaksi tulee pilkka.
Kun oli kevät-työt tehdyt, silloin vasta näytti itsensä nuorin
veljistä. Yleinen huhu nousi, moni sydän sykki kovasti, ja ensimäiset
painin-lyöjät tekivät työnsä nopeaan, sillä kaikki tiesivät että
nyt tuli painin-lyönti minkä vertaista ei ollut kauan aikaan nähty.
Voittajan omituisella ylpeydellä seisoi veli siinä niinkuin ei arvelisi
ruvetakaan tähän, eikä huolisi ollenkaan uudesta kilpa-veljestä.
Huolimatonna kielsi hän painisille ruvetaksensa ja vasta sitte kun
Sigbert oli kaikki muut taistelijat voittanut, kun voitetut kaikki
häntä yllyttelivät, ja itse Sigbert tuli ja kysyi ojentaen kättä:
"Emmekö mekin koittelisi voimiamme?" vasta silloin sanoi kylmyydellä
Guntram, että se hälle oisi yhtä-kaikkia; tosiaan hän ei siitä nähnyt
paljon voitettavan, vaan kun niin pakolla tahdottiin, niin olkoon
menneeksi.
Sisältään täynnä harmia, vaan ulkonäöltään kaikella yli-mielisellä
huolimattomuudella astui tuo väkevä Guntram, puna-hiviä, puna-tukka,
jättiläis-jäseninen, niinkuin se joka on rasvaisella maidolla ja
rasvaisella juustolla syötetty, piirin keskelle, yhtä isoa vaan
hoikempaa Sigbertiä vastaan, joka nuoruuden ihanuudessa veti vertoja
tuolle täysimiehiselle, muserrusta uhkaavalle jättiläisrakennukselle.
Annettua toinen toiselle kättä kunnialliseen leikkiin, karkasivat
nopiaan yhteen ja ennen kuin voi arvatakaan makasi Guntram selällänsä,
ja ainoalla keveällä askeleella hyppäsi Sigbert ringin keskelle.
Hitaisesti nousi voitettu, astui sitte sukkelaan voittajan luokse ja
helposti vaan häntä kätellen tarttui häneen kiinni; hirveällä voimalla
temmaten häntä syliinsä, nosti Sigbertin korkealle, vuihahti häntä
jättiläis-käsivarsillaan ilmassa ympäri kuin olisi ollut lapsi, ja kun
luuli hänen olevan tasallansa niin paiskasi maahan. Näkijöiltä sykähti
sydän, niinkuin makaisi jo Sigbert ringissä, selkä muserrettuna; vaan
Guntram horjahti niinkuin torni, jonka maanjäristys täristyttää, hän
horjahti ja lankesi toisen kerran selälleen, ja Sigbert, joka ei
häntä ollut milloinkaan päästänyt irti käsistään, joka ei milloin
kadottanut tasa-painoa, joka oli pysynyt jäsenensä herrana ja pudotessa
potkaissut häneltä jalan syrjään, ja vielä kädellä auttanut matkaan, ei
langennutkaan, vaan hypähti keveästi keskelle rinkiä. -- Kun Guntram
nousi vihasta paisuneilla veri-suonilla ja kättä antamatta tarttui
Sigbertiin, silloin kävi kauhistus useimpain läpi, rohkeimmatkin
vapisivat, ei niin paljon pelvosta kuin kiistan innosta, joka syntyi
katsellessa tätä tuimaa taistelua. Voimat jännitettyinä, päät
rinnakkain, astuivat taistelijat, selät koukussa, ympäri ringissä,
toisinaan hitaasti, toisinaan sukkelampaan, varovasti nostaen jalkaa
eteen-päin, varovasti pois-sysäten tahi luokse-vetäen vastustajaansa.
Vaan voimaa vastaan oli voima, varovaisuutta vastaan varovaisuutta,
jalkaa ei nostettu väärään, väärää temppua ei tehty sysätessä eikä
vetäessä. Kumpikin oli aloittavinaan, vaan se ei ollut kun
houkutellakseen toista aloittamaan, että siinä sille saisi edun viedä.
Viimein Guntram hengen ahdistusta tuntien kun täytyi astua
koukkuselkänä, veti vastustamattomalla väkevyydellä Sigbertin
luoksensa; kauan teki Sigbert vasta-rintaa kaikilla voimillaan ja
kiivastutti riita-veljeään aina vihaisempaan ponnistukseen. Äkisti
myönnähytti hän sitte, nakkautui kaikin voimin vastustajan päälle, löi
hältä taas jalan koukulle, ja tämä, omasta raskuudesta painuen
taaksepäin, ei voinut vastustaa Sigbertin syöksemistä, vaan lankesi
kolmannen kerran ähkyen ja paukahtaen selällensä, ja raikkuvat
riemuhuudot jokaisesta suusta julistivat vuorelle ja laksolle tämän
odottamattoman voiton. Sellaista Guntram ei ollut milloinkaan vielä
kärsinyt; hänessä kiehui kostonhimo, vaan sitä peitteli kaikin tavoin
ollakseen siitä sitä varmempana.
Gertrud, vanhemman veljen tytär, oli paininlyöntiä katsellut ja
harmillisena tuntenut setän lankeemuksen. Mielensä paloi itse vaatia
voittajaa taisteluun, silmiään hän ei saattanut hänestä kääntää, johon
itse luuli olevan syynä vihan. Ja kun sitten tuo kaikista etevin
voittaja leikissä lähestyi tätä kaikista etevintä neitoa, paras
pyrkien parahan seuraan, niin kopea tyttö häntä kohteli nurjasti ja
niskoittelemalla; hän ei säästänyt häntä sanoissa eikä silmäyksissä ja
tahtoi setän sortamisen kostaa vielä syvemmällä sortamisella. Mutta
rohkea Sigbert ei nöyristynyt hänelle, vaan kääntyi pois. Silloin tunsi
tyttö polton sydämessään; ankarasti iski hän silmää niille, jotka
antautuivat kisoihin; hänessä aaltoili vihan virta, niin luuli hän;
pois lähti hän ringistä petäjien varjoon tulistuneena vihasta niinkuin
luuli. Hänen näin suutuksissaan seisoessa nousi kuu veri-punaisena
pimeälle taivaalle. Silloin vilahti verisiä aavistuksia hänen mieleensä
ja vapisten meni hän muiden seuraan jälleen. Sigbert oli poissa ja
Gertrudilta tuntui kun pitäisi hänen lähteä kotiin. Synkän setän täytyi
lähteä matkaan vielä synkeämmän tytön kanssa, joka vielä synkempänä
tuli kotia, sillä tiellään ei nähnyt muuta kuin yö-lintuja raskaasti
lentelevän ja arkaa metsän-viljaa, joka poikki ahtaiden polkujen rienti
pakoon. Guntram kun veljilleen kertoi miten oli tullut voitetuksi, he
kaikki kolme päättivät että Sigbert pitäisi kurittaa. Klodomir, väkevin
heistä, tahtoi tulevissa pidoissa kostaa häpeän, vaan sinä syksynä ei
olis ollut enää tilaisuutta, ja talvi piti lumellaan kilpa-veljet
erillään, kun Sigbert asui kaukaisessa laksossa, vanhan jutun jälkeen
siinä missä Würzbrunnen nyt on, yläpuolella Rothenbachia; siinä oli
silloin mainio uhripaikka, myöhempänä muuan ensimäisimpiä kristinuskon
kirkkoja.
Keväällä, toukokuun alkupäivinä oli ne isot keräjät, joissa piti
maanpäivihin valita lähettiläisiä; sen perästä lähtivät paimenet
vuorille, eivätkä joutaneet enään muiden seuraan kuin lehmiensä, koska
nämä aamusella ja iltasella tarhaan tulivat lypsylle. Niinä aikoina oli
keräjä-paikoissa markkinatkin. Paimenet ennenkuin läksivät vuorille
möivät liikoja karjoistaan, täyttivät mitä puuttui ja ostivat muutakin
jos kukkaro kaupasta oli paisunut. Ken sellaisia markkinoita saisi
nähdä, havaitsisi ihmeellisen erilaisuuden verraten ne nyky-aikuisiin.
Jyrkkiä vuori-rinteitä ja kapeita rotkoja myöten tulvasi ammuvien
karjojen perässä väkeviä miehiä väkevin vaimoineen ja pulskin
lapsineen; heidän pukunsa oli karkea vaan koristettu kulta- ja
hopea-heloiila, muinoin sodasta perimillä. Heitä seurasi joukko
renkiä, eläinten nahkoja päällään, villimielisiä kuin pedot joiden
karvat heillä oli verhona, jokaisella miekka tahi kirves, keihäs tahi
joutsi aseena. Muutamilla nähtiin Roomalaista vaatepartta, jonka
olivat omistaneet ynnä Roomalaisen nimen kanssa. Silloinkin jo näissä
metsiköissäkin oli muukalaisen parren turha noudattaminen valloillaan.
Kaikki majailivat avarassa kehässä taivaan kannen alla, ihmiset ja
eläimet sekasin ylänkömaalla Schoneggin seudussa. Arkoina kuin nuoret
pantterit kurkistelivat pojat karjojen väliltä, irvistelivät toinen
toiselle, karkasivat huimilla hyppäyksillä tappelemaan, tahi istua
kököttivät, kehuen toinen loiselle asettansa ja hieroen kauppaa, josta
lopulla tavallisesti tulivat tukkanuottasille.
Äitin luona oli neito, auttaen häntä tulen ääressä, josta iso
sininen silmänsä arasti ja ujosti vilkkui oudoille esineille. Tässä
nähtiin kulkevia kauppamiehiä liikkeellä. Juutalaisia jo silloin
ja Italialaisia; he näyttelivät kiiltäviä kalujaan; soljet ja
sormukset, kalliit kivet, kirjavat näkinkengät, korean-karvaiset
huivit viekoittelivat äitien halua ja herättivät tytärten himoa, joka
aroissa silmissä säkeninä säihkyi; niinkuin käärmeestä sanotaan että
se silmänsä tulella metsän eläimiä lumoo, niin lumosi kiiltelevät
kalvoisrenkaat Helveetian tyttöä, että hän liikkumatta seisoi vieraan
miehen edessä, että se häntä lähestyi, että se hänestä tuskin malttoi
erota. Sillä välin kulkivat miehet vanhalla perityllä vakuudella
karjasta karjaan, vertaellen vieraat karjat omiinsa, ostivat täällä,
myivät tuolla, tehden ensinnä kauppaa keskenään, ennenkuin käänsivät
korvansa Windonissan tahi Aventicum'in vierasten ostajain puoleen.
Suuressa väkijoukossa voittivat nuot kolme veljestä kaikki muut
karjansa ja seuransa paljoudella; olipa heidän tulensakin suurinna,
ja korein neito sitä hoitamassa; rikkaimmat kauppiaat tunkivat sen
likisyyteen. Näkyipä myös näiden kolmen muodosta että mielestään
olivat kansan etevimmät, että tiesivät kuinka vieraat heitä saattoivat
arvella ruhtinaiksi vapasukuistensa joukossa. Kauan pöyhkeilivät näin
etevimpinä, antaen jäykkää vastausta sekä yhdelle että toiselle ja
puhuen kovasti monelle, ei mistäkään muusta syystä, kuin että se niin
pisti heille mieleen.
Silloin kuului lännestä päin suuren karjan ammunta, ja suuren
ihmisjoukon huhina. Kesyttömiä sonnia juosta junttasi Sumisvaldista
maja-paikalle, rohkeita renkejä juoksi kumminpuolin, kaikin voiminsa
lyöden heitä isoilla kepillä. Lehmiä tunki jälestä, ihmisiä aaltoili
perässä; ne olivat laksolaisia Schangnau'sta päin, Rothenbachin
vastapäätä. Heidän keskeltä kohosi komea mies korkealle ja loisti kauas.
Tulijoita vastaan tulvasi joukko katselemaan karjoja ja tervehtimään
ihmisiä. Moni vanhus astui tuon korkean miehen luo, jonka
yksinkertaisessa puvussa ei ollut muuta koristusta kuin vanhan-aikuisia
solkia. Ystävyydellä ja kunnian osoittamisella tervehti hän heitä,
ja he kiittivät hänen muotoansa mitenkä se oli isän näköinen sekä
hänen koristuksiaan, joiden sukuperän tunsivat; he kiittivät isää ja
iloitsivat pojasta. Mutta yksinään nähtiin ne kolme veljestä seisovan;
he eivät askeleltakaan astuneet likemmäksi, iskivät vaan joukolle
vihaista silmää ikäänkuin tuliset leimaukset, jotka iskevät vihaansa
metsän korkeinta mäntyä vastaan.
Sigbert se oli, jota niin ystävällisesti kohdeltiin; lapsi nyt leikkasi
sen ystävyyden, mitä hyvät vanhemmat olivat kylväneet. Hän asetti
majansa melkein vasta-päätä niitä kolmea veljestä, jotka synkkänä
kuin mustat pilvet tätä katselivat. Ilo-mielessänsä hän heitä tuskin
huomasikaan, ja kun muiden tavalla ympäri kulkiessaan tuli heidänkin
luokse, niin ojensi heille kättä, jota eivät hekään kieltäneet, vaan
puistelivat sanoen kohta aikovansa puristaa häntä toisella lailla.
Guntram muka ei ollut heistä väkevin, vaan niinkuin hän oli tullut
kaadetuksi, niin piti nyt Sigbert-voittajankin vuorostaan kaatua heidän
käsissä. Iloisella naurulla vastasi Sigbert olevansa valmis koetteluun,
vaan ei vielä olevan varmaa kumpi kaatuisi. Hän astui tulellekin, missä
Gertrud hallitsi ja tervehti äkkiä ystävällisesti. Tumman punaiseksi
meni tyttö, vaan kättä ei ojentanut tervehystä vastaamaan. Kun pimeä
joutui ja karjat paneusivat maata, istahtivat miehetkin rinnakkain
tulten ympäri juttelemaan; puhuivat ajan menosta ja huomispäivästä,
virkkoivat kuka ystävänsä oli, kuka vihamiehensä. Nuori väki kuljeskeli
ympärillä, ja karjojen keskellä makasivat rengit.
Aamulla herätti aurinko joukon ja elämätä nousi paikalle. Karjat
liikkuivat, ihmiset valmistausivat tärkeään päivään. Ne kolme olivat
rikkaasti koristettuna niinkuin mahtavaisuutensa vaati; vaan moni
koristus, moni tapa oli semmoinen etteivät isänmaalliset silmät sitä
mielellään nähneet. He istuivat kiirehtimättä ylölliselle eineelle,
miehinä jotka itse eivät ole oppineet odottamaan, vaan joita muitten
hyvin sopii odottaa. Monta astiallista makeata mettä tyhjennettiin ja
jokaiselle, joka sitte lupasi veljiä seurata, tarjottiin malja. Viimein
nousivat komein seuroineen ja astuivat vapaiden miesten piiriin, johon
ei orjat eikä vaimot saaneet tulla. Siinä aaltoili jo väki kunnittain,
ja toimellisia miehiä kulki joukosta joukkoon, niinkuin nykyjäänkin
nähdään ennen vaalia. Esimiehet menivät papin kanssa yhteen,
tavalliset uhrit teurastettiin, käräjät aljettiin. Yksinkertaiset
olivat päätettävät asiat, yksinkertainen päätös itse, edusmiehen vaali
maanpäiviin oli pää-asiana. Puolipäivän rinnassa oltiin ennenkuin vaali
alkoi; ympärillä ammui karjat, pyrkien pois lakeasta varjokkaasen
metsään, ympärillä liikkui levottomasti vaimoja ja lapsia tyhjentäen
leirit, joita heidän oli täytynyt heittää, että kokouksella olisi siaa.
Juhlallisesti kehoitti pappi rauhaan ja rehellisyyteen, ja hänen
vai'ettua rupesi kuulumaan täältä Sigbertin, tuolta Klodomirin ja
välistä muutamia muita nimiä. Silloin viittasi pappi taas ja sääti,
että vasemmalle pitäisi mennä niiden, jotka olivat Klodomirin
huutaneet, oikealle Sigbertin puoluskunnan. Siinäpä ilmoittihe
kummallinen epäilys, joukko aaltoili kauvan aikaa; ei astunut kukaan
toisesta puolesta toiseen. Vaarallista oli vasemmalta astua oikealle;
oikeasta vasempaan veti sydän juuri harvoja niin väkevästi että
olisivat tahtoneet mennä ensimäisiksi. Viimein erosi koko joukko
miehiä, kotosin kaukaisista laksoista, jotka sattuivat seisomaan kolmen
veljesten puolella, astuen oikealle, ja tätä joukkoa seurasi heti
muita; muutamia yksityisiä juoksi joukkojen väliltä oikealta vasempaan;
ja pian seisoi kansan enin ja paras osa oikealla, veljekset harvojen
kanssa vasemmalla.
Tämä heihin koski kuin ukkosen nuoli selkeästä taivaasta. He eivät
ajatelleet kuinka syvästi vuorikansa vihaa muukalaisia tapoja, ja
vierautumiseen suuttuu; eivät ajatelleet kuinka harvoin siinä,
missä elämä on niin yhdenmukainen, loukkaamisia unohdetaan, millä
ihmeellisellä maltilla odotetaan koston aikaa; ylimielinen ei tiedä
kuinka monta hän itse on loukannut, vielä vähemmin tietää kuin monta
hänen palvelijansa ovat loukanneet. Viha kuohui veljesten suonissa,
koura tapaeli miekkaa, vaan vastustajain paljous hillitsi heidät. He
hankkivat paikalla matkaan eivätkä kuulleet mitenkä Sigbert valitti
että häntä oli parempiensa yli ylennetty, ja että liian vaadittiin
taitoa hänen nuoruudeltaan. Kauas kaikkui riemu lähtevien veljesten
jälkeen, kaikki rinnat hengähtivät kuin olisivat vapautetut raskaasta
painosta ja kaikki tohtivat nyt kahta kovemmin nostaa ääntänsä.
Nyt alkoi avaralla kedolla hupaisa elämä. Juominki ja leikki kesti
myöhäiseen iltaan, ja pimeä tuli ennen kuin kaukaisimmat lapsineen
karjoineen suorivat matkaan. Sigberttiä viivytettiin kaikin puolin;
täällä ei päässyt ystäviltä, tuolla esi-miehiltä, jotka hänen kanssa
tahtoivat kansan asioita puhella, vieläpä tuntemattomiltakin, jotka
tahtoivat semmoisia asioita ajaa, joita muut jo mennä päivänä olivat
suorittaneet; hänellä kyllä ei näihin ollut tilaa enään, vaan
aikaa meni kuitenkin heitä kieltäessäkin. Siten kerkesivät hänen
laksolaisensa lähteä matkaan ja hän kun kiirehti jälkeen, tuli tiellä
yhä uutta viivykettä eteen, vielä kaupungin portillakin pidätti häntä
Roomalainen päämies, joka hänen sodan ajasta tunsi.
Hänen portista ulos astuessa oli pimeä ja hän ypöyksinään; takaa
kaikkui riemu, edellä ratisi myllynratas. Silloin kuului äkkiä hänen
korviinsa ääni: "Varo itseäsi. Mylly-vuorella!" Hän ei tiennyt tuliko
tuo ääni edestä vai takaa; kurkisteli kuinka hyvänsä, varottajata
ei näkynyt. Niinä aikoina Helveetian miehellä ei ollut ainoastaan
sateen-varjo muassansa; hänellä oli paljon muutakin matkalla
pelättävänä kuin kastumista. Sigbert turvaten hyviin aseisin ja
voimihinsa ei säikähtänyt, piti vaan miekan varalla, kätki rinnan ja
pään hyvällä kilvellään, jonka siihen asti oli kantanut selässänsä, ja
kulki sitte iloisesti eteenpäin. Vieressä suhisi ruohikot, haavoissa
tohisi tuuli, muuten ei kuulunut mitään. Vaan tuskin oli päässyt myllyn
sivutse ja alaspäin menemässä sitä tietä, missä Stalden alkaa ja missä
siihen aikaan tie kierteli vartiatorniin, niin puristi häntä äkkiä
ikäänkuin maasta kasvaneet lujat kourat; kuinka monta heitä oli, hän ei
tiennyt, -- ketkä ne oli, ei pimeällä näkynyt. Mutta tässä äkillisessä
päällekarkauksessakin hän ei unhottanut raikuttaa tuota huutoa, millä
metsästäjä kutsuu seuraajansa, sillä kuinka kaukana nämät olivat, hän
ei tiennyt; muuten antoi itsensä viedä eikä voimiaan menettänyt turhiin
ponnistuksiin. Kohta havaitsi hän sen, että häntä mielittiin heittää
tulvaavaan virtaan ja hukuttaa siihen. Vasta silloin kun pensaikosta
näki rannalla oltavan, ponnisti äkkiä kaikki jäsenensä voimat. Muutamat
kädet päästivät, toiset vastustelivat, kadottivat tasapainoaan,
kaatuivat hänen kanssa törmän yli veteen; siinä vielä nytkähys ja hällä
oli jäsenensä vapaana; hän kavahti seisaalle, tarttui aseisinsa eikä
tarvinnut enään pelätä, että hukutettaisiin kuin koira, vaan saattoi
kuolla tappeluun kuin mies, jos muka siksi tulikaan. Sillä näyttikin
kuin olisi tämä hälle katsottu, sillä voimallisilla iskuilla tunkivat
näkymättömät viholliset päälle, ja ainoastaan pimeys, jossa toinen ei
saattanut loista auttaa, ja pensaat, jotka hyvin usein olivat kilpenä,
estivät Sigbertin masentumista. Vaan jo valui verta monesta haavasta,
hän jo kuuli vihollisia vedessä porskuvan selkänsä takanakin, kilvet jo
painoivat häntä taakse-päin, -- silloin äkkiä räsähti pensaat, koirien
ulvominen raikahti, koiria syöksi Sigbertin vihollisten päälle, likellä
kaikkui hänen seuraajiensa huuto. Silloin päästivät äkisti viholliset
uhrinsa irti ja hyppäsivät vaahtoavasta virrasta, hurtat kintuillaan.
Pian kuului hevoisten hirnunta ja sukkelat kaviot kumisuttivat maan.
Sigbert oli pelastettu koiransa kautta. Tämän hurjan, ihmisille
vihaisen, vaan uskollisen elävän, oli hän rengille antanut
talutettavaksi. Jo pian ollen Emmevirran rannalla kuuli tämä isäntänsä
huudon, repi itseään irti ja seuraten vainuaan juoksi lyhyintä tietä
isäntänsä avuksi. Muut koirat, vahinkoa vainuten, seurasivat sitä,
koirien jälestä joutuivat rohkeimmat nuorukaiset ja apu tuli paraasen
aikaan hätyytetylle sankarille. -- Myllyssä sidottiin haavat, ja
varottajaa ruvettiin etsimään, vaan turhaan. Sigbert tiesi missä hän
oli huutanut, vaan siitä ei nyt kuulunut mitään.
Semmoisia väijyksiä ei ollut milloinkaan kuultu Helveetiassa, inhon
karju kaikkui maassa, tekijöitä aavistettiin, vaan kun Sigbert oli
ääneti, niin ei kukaan puhunut valitustansa.
Aventicum'issa oli vireä elämä, lähettiläitä kaikista seura-kunnista
kokoontui, ei yksinänsä kulkien vaunuissa kuin nykyjään, vaan jokainen
suurella seuralla, usein koko suku muassaan, usein tuli joukkoa
enentämään miehiä muistakin suvuista, jotka tahtoivat asioita ajaa
tahi huvitella itseään. Roomalaisia tuli tänne kaukaa, enimmiten
pelien tähden, joita juhlallisen ajan kunniaksi pidettiin tai kenties
houkutteli heitä maan tytärtenkin kauneus, joita semmoisina päivinä
nähtiin kaikessa koreudessaan tepastelevan Aventicum'issa.
Erinomaisen riemuiset olivat tällä kertaa nämät päivät, sillä Julio
Alpino, arvokkain mies Helveetiassa, joka voimalla sekä älyllään aina
valvoi maan hyvää, oli saanut heille julistaa ne iloiset tiedot,
että keisari Galba heille lahjaksi antoi neljännen osan verosta.
Yksinkertaisessa mielessään kauhistuen keisari Neronin hirmu-töitä
olivat yksin neuvoin Vindelician maaherran Gallinon kanssa nousseet
poisajamaan hirveää Neronia ja valta-istuimelle nostamaan rehellistä
miestä, Galbaa. Tämä kun viimein istui keisarina, muisti, mikä ei aina
tapahdu, niitä jotka häntä hädässä olivat auttaneet, ja antoi lahjaksi
osan veroa. Riemuisella mielellä istuutuivat miehet neuvostelemaan,
riemuisella mielellä aterioivat rikkaan Alpinon salissa ja moni emäntä
koreili rikkaissa vaatteissa, ylpeästi katsellen ympärinsä avaroihin
piirihin, olisko missään komeampaa ja rikkaampaa kuin hän itse. Vaan
jos oliskin tahtonut olla komeinna, niin täytyi kuitenkin jokaisen
todeksi tuta, että se toivo oli turha ja että Julia Alpina, maaherran
tytär, kaikkia yleni loistossa ja herttaisessa ihanuudessa. Jaa, heidän
täytyi sen lisäksi myöntää että, jos saattaisi ketään verrata Juliaan,
niin oli se Gertrud, vanhimman veljen tytär; vaan niitä likinnä arveli
jokainen olevansa kolmantena kaunokaisten parvessa. Gertrud oli tullut
vanhan setänsä kanssa, jonka nimi oli Achim. Hän oli veljistä häijyin,
teki kauppaa suurimmalla voitolla ja tiesi parahiten tullimiesten
kanssa sovitella että hänen tuli vaan vähän maksaa ja väkensä paljon
voitti; tiesi parahiten keskustella ruunun urakkamiesten kanssa että
siinä kaupassa vaurastui ja he kanssa. Missä oli ihmis-kokousta, siinä
hän näkyi ja siitä ei ainoasti kääntynyt kotia rikkaampana, vaan oli
sen lisäksi saanut paljon tietääkin, paljon tehnyt, monen tehnyt
onnettomaksi, joka kodissansa ei tiennyt että Achim'en kädestä lyönti
tuli. Veljekset olivat majaa Alpinon huoneissa; siinä Sigbert tuli
Gertrudin kanssa yhteen, vaan ei saanut häneltä pienintäkään puhetta;
yhä ylpeämmin kohteli häntä neiti, yhä synkemmästi paloi neidon silmät.
Sitä vastaan Achim ei näyttänyt kiukkua, oli ystävällinen Sigbertille
ja kiitti häntä selänkin takana.