MANSIKOITA JA MUSTIKOITA III
"Soisin Suomeni hyväksi,
Maani marjan kasvavaksi."
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1861.
Paino-luvan antanut _L. Heimbürger_.
AINEHISTO:
Kansanlauluja:
Lauluin kaipaus (Iivanainen Nilsiässä.)*
Aikain muuttuvaisuudesta (Pentti Lyytinen Rautalammilla.)
Pojat tytöille (Savosta.)*
Riika, piika parka (Savosta)*
Rakkauden tuskissa valitus (Luultavasti Heinäveden lukkari Wenell.)*
N.N.:
Horation ode XVI Lib. II. (Karjalassa suomennettu.)*
A.:
Kolme velimiestä (Jerem, Gotthelff.)
O.D.:
Minne?
B.F.G.:
Vapunpäivä (Auerbach.)
Santala:
Heinäkuun 5:s päivä (Runeberg.)
Poikani syntyessä (Petöfi.)
Maansa pettäjille (Petöfi.)
Joudu, joudu, kultani!
Muinoin mullakin sydän sykki.
*) Näin merkityt runoelmat ovat kirjallisuusseuran varoista.
Suonio:
Laulu auringolle (Arvidsonin ruotsinnos Ossianista.).
Kultain ja miekkain (Petöfi.)
Lorelei (Heine.)
Kun. Taavetin 1 psalmi
12 "
19 "
23 "
42 "
139 "
Suomalainen maamme Ruotsalaiselle
Runoniekan sydän
Sotamiesten laulu
Varotus
Varotus tytöille
Kaste ja kyynel
Laulu Anakreonin tapaan
Neidon rukous
Suurelle herralle
Neuvo
Elämän menot
Kova rangaistus
Yhteen kasvaneet koivut
Nuoruuttaan surija
Kultaa odottaessa
Pohjolan valkeneminen
Tuokko:
Wilhelm Tellin kuolema (Uhland.)
Syyslaulu (Runeberg.)
Kanteleeni (Thomas Moore.)
Iltasella (Thomas Moore.)
Nuori runoilija (Thomas Moore.)
Äl' unhota hautoja urhoin (Thomas Moore.)
Kannel Taaraan linnassa (Thomas Moore.)
Maan jako (Schiller.)
Nuoren sotijan ero kodistaan.
Lauluin kaipaus.
Lauloi ennen laululaumat,
Sulomielin soittelivat
Äänellä helisevällä.
Kuminalla kultarinnan.
Lauloit puussa, lauloit maassa,
Lauloit luonnon laaksoloissa,
Lauloit päivistä pahoista,
Lauloit päivistä hyvistä.
Lauloi ennen laululinnut,
Kultarinnat kuikutteli
Suomen suurilla saloilla,
Kaunihilla kankahilla,
Lauloit vierillä vesillä,
Vetten päällä veisasivat
Kesän kaunihin ajalla,
Ajalla suven suloisen;
Soitot kaikui kankahille,
Laulut laaksoihin leveni;
Sit' oli korvin kaunis kuulla,
Ilo meidän mietiskellä. --
Ei nyt laula laululinnut,
Kultarinnat kuikuttele,
Josta laulu luonnon saisi,
Ilo soittohon sopisi.
Halla on pannut laulun luonnon,
Kylmä laulajat lumonna,
Pakkanen pojes ajanut,
Talvi jättänyt jälelle
Varpuset valittamahan,
Tijaiset tirisemähän,
Harakat hatsattamahan.
Mut on tuolla toisiakin
Lintuja liriseviä,
Soman laulun laativia,
Uutta ääntä antavia
Tuossa siistissä salissa,
Hyvin sievässä häkissä
Ilona asujamilla.
Net linnut, lihavat linnut
Eivät Suomea selitä; --
Vieras kieli, vieras mieli!
Ei se luonto laulussansa
Suomen luontohon sopisi.
Siis ne laulut laulajoitten
Eivät kai'u kunnahille,
Eivät laaksoihin levene.
Jos kerran kesä tulisi,
Saisi Suomiki sulonsa,
Isänmaammekin ilonsa,
Luonto loisi laulurinnat,
Suomen mieli, Suomen kieli
Soisi soittoja somia,
Jotka kauvas kaikuisivat
Oman Suomemme sulona
Ilona imantehena!
Aikain muuttuvaisuudesta.
Ajat aina muutteleksen
Sekä vuodet väisteleksen
Niinkuin Salomo sanopi.
Koko luonnon valtakunta
Ain' on muutosten alainen.
Aika asettaa asiat,
Aika laitkin laittelepi,
Aika muuttavi monarkit,
Valtakunnat vaihtelepi.
Aika linnat liittelepi,
Aika vallit vahvistapi,
Myöskin muuttapi muruiksi.
Aika kaupungit kutopi,
Aika poroks polttelepi.
Aika sytyttää sodatkin,
Aika riidat ratkaisepi.
Aika kansat kasvattapi,
Aika mullaks muuttelepi.
Aika kaikki kääntelepi,
Kaikki paikat kallellensa,
Mailmanki mahtinensa
Muuttelepi mullinmallin.
Aika muuttanut minunki,
Tieni monenmutkaiseksi,
Kun olen elänyt ennen,
Vaeltanut vaivan kanssa
Ylös ja alas mäkeä.
Aika antoi onnen mulle,
Aika antoi aika käellä,
Aika antoi arvon mulle,
Aika arvoni alensi.
Kyllähän minäi kykenin
Nuotallen nuorempanani,
Vaan nyt vanhana vapisen,
Voimatoinna voivottelen.
Aika kummasti kulupi,
Aikalaillansa ajelee,
Aika viepi vuodet kaikki.
Aika viikot vierettäpi.
Aika arvon ansaitsepi,
Aika kaikki kirjottapi,
Aika Amenen sanopi.
Pojat tytöille.
Tytöt hyppi, helmet helkki,
Nuorten miesten silmät välkki,
Nuoret miehet laulamaan:
Jos oisit maassa mansikkaisna,
Maan povessa puolukkaisna,
Söisin sun sydämehein.
* * *
Riika, piika parka,
Meni aivan varhain
Laumaans katsomaan.
Käkilinnun kuuli,
Vaikk' ol' raskas tuuli
Oksall' kukkuvan,
Kuudest' käki parkas,
Siitä Riika arvas
Naimavuotensa;
Itkusuulla huusi:
Pitkää vuotta kuusi
Miestä odottaa!
Rakkauden tuskissa valitus.
Minne on rientänyt rinnastain rauha.
Sortunut sieluni raittius?
Alati povessain myrsky nyt pauhaa,
Mennyt on entinen vapaus.
Ennen ma käyskelin talosta taloon,
Miellytin tyttöjä ilossain;
Nyt mua murhe vaan työntävi saloon,
Löydä en sielläkään lepoain!
Ennen ma juttelin jalosti juuri,
Lasketin lauseita lystikseni;
Nyt olen ääneti aivan kuin muuri,
Kaino ja kehnokin mielessäin.
Ennen ma kantelen ääressä lauloin,
Sopivatpa soitollen sormeni;
Nyt ovat kynteni kiedotut pauloin.
Ei taho taipua ääneni.
Muutos on julmasti murtanut mielein
Toimista tarkoista viettänyt;
En toki soisi kujertavan kielein,
Tyydyn vaikka taivas on pimennyt.
Nyt vasta viisaus virvottaa alkaa,
Luonnonki salasuus selviävi;
Yksin en oo minn' astuukin jalka,
Tuttuja mulla on salossaki.
Taivahan piiri ja luonnonki luodut,
Eläimet, linnut, virvat ja puut,
Opiksi mulle ne kaikk' ovat suodut,
Vaikka en siksi heit' omistanut.
Lintuki laulavi rakkaudesta,
Luvaten ikuisen lempeyden;
Virtaki virkkavi kaipauksesta,
Lehdissä näen katoovaisuuden.
Sitten jos katselen piiriä taivaan.
Tähdet ne tuikkavat taukoomata,
Lupaavat lujasti jälestä vaivan
Iloa, onnea loppumata.
Miksikäs annan murheelle sijaa,
Toivossa aikani kuluvi vaan;
Onnipa mullakin kukoistaa pian.
Autuutta minäki maistella saan.
Taivossa yhtyvät ystävät jälleen,
Tavata tuttuni taivossa saan;
Tätäpä toivon ma taas ilotellen.
Rupean lauluja latelemaan.
Horation ode XVI. Lib. II
(Karjalassa suomennettu)
Hahtimies rauhaan haluaa, merellä
Myrsky kun kohtaa sekä pilvi musta
Pois valon viep', ei nävy tähdet varmat
Laivaväellen.
Vaittelee rauhaa väki tuima Turkin.
Vaittelee Greekan sotasankaritkin;
Ystävät! Kalliimp' lepo, rauha on kuin
Kulta ja korkuus;
Sillä ei rikkaus eli ruhtinasten
Vahtikaan salpaa sydämestä vaivaa
Eikä linnoihin tulemasta estä
Lentoja murheen.
Eletään kelvoin vähäsellä, kun on
Pöytä herkutoin, oma suola, leipä.
Unta eik' estä paha pelko eikä
Saastanen ahneus.
Miks' anoin paljoo lyhyt aika voiman
Tuhlataan kauvas kotomailta kulkein?
Maalta pois muuttain kuka muutti koskaan
Mieltä ja luontoo.
Laivahan kiipee suru vaskettuunki,
Ratsumiehen myös suru kiinni ottaa,
Liukkahamp' peuraa sekä tuulta aikaan
Myrskysen ilman.
Mieli kun tyytyy osahans unhottaa
Huomenen huolet, kovat onnet ottaa
Naurusuin vastaan. Alituista onnee
Eip' ole kellään.
Kuoli pois varhain ulias Akilles,
Vaipui vanhuuttans ijäkäs Tithonos,
Mullen ehk' antaa mitä sulta kieltää
Rientävä hetki.
Ammoovat karjat monet ympärilläs,
Hirnuvat sulla kenokaulat orhit.
Verkaset vaatteet etähältä tuodut
Päälläsi kannat.
Luoma peltoisen vähän antoi mulle
Ynnä myös pienen runotaidon, että
Naapurien nauruks' ite irvihampaat
Laulelen ilkeet.
Heinäkuun 5:s päivä.
(Runeberg.)
Nyt kesäpäivä loistavi,
Niin outo ompi mieleni
Täll' aamupuhtehella.
Lähetkö poika lehtohon,
Suvinen siellä ilma on
Nyt meidän lainoskella:
Tää päivä juhlapäivä on.
Soturi sen kun lausuvi,
Hän korjaa työnsä, nousevi
Ja käden mulle antaa:
Ja kylän kautta astumma.
Ja niitun kukkapolkuja
Sinisen lammin rantaan,
Ku loisti kasteen helmissä.
Voi sitä maata, taivasta!
Sanaa ei vanhus virkkana,
Hän senkuin katsasteli.
Välistä silmä kyynelti,
Puristain viimein kättäni
Hän hiljaa lausutteli:
"Tään eestä voisko kuollaki?"
En vastannunna. Silmä vaan
Sai syömestäni vastaamaan.
Hän toist' ei tahtonunna.
Ja hetken aikaa ääneti
Kun seutua, kuin ennenki.
Hän oli katsellunna:
Sanoiksi virkki viimeinki:
"Jaa, poika, tältä rannalta
Palasen näet sä Suomea,
Jok' isänmaa on sulla.
Näin kaunihit kuin Virtaan veet,
Saimaan on saaret, niemekkeet.
On missä Wuoksi tulvaa,
Imatran koski kohisee.
Ja saitko kauvas Pohjahan,
Maan sielläi yhtä armahan
Näkisit vaaroiltansa;
Ja rannetta jos aukeaa
Näit Pohjanlahden huuhtomaa,
Ois Suomi sulossansa
Ja sytyttäisi sinua.
Vaan arvaatkos sa mieltäni,
Ja ymmärrätkö silmäni,
Se miksi kyynelöipi?
Ja tämä päivä, tiedätkö
Tää sulon sulo miksikö
Niin katkera mull' ompi.
Tää viides Heinäkuuta on.
Koittaapi päivä, vierevi;
Kuin moni jälkee jättävi
Kun toista saat jo oottaa?
Heinäkuun viides päivä, ah!
Jälett' ei mennyt, muistanpa
Sen seitsentoista vuotta;
Silloin sai Duncker surmansa.
Olj muinoin kansa Suomessa,
On vieläkin: se onnensa
Kaikk' oppi kantamahan.
Ei säästele se henkeään;
Jaloa, jyrkkää mieltähän
Ei murra kuolokahan.
Se kansa ompi meidän tää!
Sinä sen näet nyt rauhassa,
Sit' eivät sorra, haaskaha
Ja syömes sille sykkii,
Mie näin sen koiteltaessa,
Sodan ja näljän tuskassa,
Samana näin kuin nytkin.
Mi mielein voinet arvata!
Ma näin sen verta vuotavan,
Näin tappioita, voittoja,
Vaan pettäjää en nähnyt.
Kussa ei noussut päiväkään.
Sotijan jäätynehenkään,
Pakohon miel' ei tehnyt,
Vaikka turvaa ei, ei toivookaan.
Mi malttamusta, miehuutta,
Mi neroa, mi intoa,
Mi mieltä miehen siksi.
Mi uros-töitä tarvitsi,
Tää, jota kansa, miehetki
Sanoisi sankariksi,
Ja kuoltua kunnioittaisi.
Vaan kysy sotavanhusta,
Ketään jos saanet kohdata
Sit' joukkoo urhokasta:
Tiesikö miestä kuitenkiin,
Jot' yli muita mainittiin,
Ja varmahan hän vastaa:
Jaa, Duncker häntä kutsuttiin.
Ja suvun suuren lahjatta,
Sai tämä mökin lapsena
Syvistä sydänmaista.
Ja korotettiin kunniaan,
Ja mainittihin ympär' maan
Varminna vartioista,
Ja unohdu ei Suomessa!
Ja tämän kunnialoistehen,
Hän lemmellänsä voitti sen,
Syvimmän sydämensä.
Valan hän vannoi maallensa,
Sen kuin emonsa, kultansa
Edestä kuollaksensa. --
Tää lempi tuotti kuulunsa!
Hän kaatui; mutta kuitenkiin,
Oi onnellista, kenpä niin
Saa kuolla kunnialla;
Uhaksi unhon-järvenki,
Sen aalloista hän nousevi
Vihannan luodon lailla --
Ja elää kuoltuansaki!
Nyt loista kukkasissa maa!
Sä kaikkialla aallosta
Vihanta nosta ranta!
Rusottaa anna vaarasi,
Veet anna vilkkuu virtasi,
Ja kohti taivon kantta
Luo loistain Saimasilmäsi!
Niin jotta Muisto, mainiten
Tänään nimeä Dunckerin
Sinusta silloin voisi
Kehua: Kah noin kauniina
Lempensä saanut loisti maa,
Ken syttymättä oisi?
Tään kullan eestä kuoli hän!"
Poikani syntyessä.
(Petöfi.)
Saakaa tänne poikani,
Likistelläkseni soisin!
Katso! elonpuustani
Vesa nuori mulle nousi!
Sikiö sa sieluni!
Terve tuhannesti tullut!
Riemulauluiltani en
Parkujasi vielä kuullut.
Kasvojasi katselen,
Isänmieltä miellytellen.
Papittai sua kastan jo
Itse ilo-kyynelillän.
Tähteintutkijaksi sain
Tätä tähteä tarkastaksein,
Ko'in silmist' ennustain
Onneansa aavistaksein.
Toivon, riemun kukkapuu
On hän minun silmissäni;
Elköön panko halla vaan
Ennen aikaa kukkaistani!
Kuolo! ethän julma lie
Kukkivata katkomahan!
Ei minulle -- muista se! --
Maallein suon sen kasvamahan.
Niinkö poikain! -- saatuas'
Kerran mieheks' aivot koittaa
Isän astuu jälkiä,
Ell'et häntä jaksa voittaa!
Sitte kerran haudallain,
Luottavasti lausutahan:
Kuoltuaanki maallensa
Henkens' elää poi'assahan!
Maansa pettäjille.
(Petöfi.)
Te pahkat maamme ruumiissa!
En mainita voi teitä.
Ett'en tulena korventaa
Sois teidän sydämeitä!
En ole liekki polttava,
Vaan laulut julmat mulla,
Ne annan kirouksena
Ma teidän päähän tulla.
Rikasko maamme ompi niin,
Ett'ei se teistä huolis?...
Sa köyhän köyhä kuitenkin, --
Kun kurjuuteen ei kuolis!
Te rosvot! minkä vaivoin vaan
Sai maamme kasvamahan:
Neronne voiman, oppinne,
Sen veitte toiseen maahan!
Jos nälkähänki nääntyköön
Tää kallis isänmaanne,
Se verta vaikka itkeköön.
Te piätte riemujanne.
Ja jällehen jos saattekin,
Niin köyhät palajalle,
Ja maata, jota ryöstitte,
Mierolla vaellatte.
Siis koska maataan hyljätä
Olj teistä teko mielu;
Niin luokoon hauta luunne pois,
Ja taivas teidän sielut!
Wilhelm Teliin kuolema.
(Mukailema.)
Koht' Alpit vihoittavat,
Kuin lum' on paennut,
Ja vuoret verhon saavat,
Kun jää on rauennut.
Tää teille, Alppein kansa,
On kaunis kuvaus,
Kuin päässyt kahleistansa
On maanne vapaus.
Kah tuolla Schächen-virtaa,
Kuin juoksee vuoresta,
Se kalliotki murtaa,
Puut vääntää juuresta.
Se tien, kuin kulki sieltä,
Kuohuillaan hautasi
Ja nuorukaisen tieltä
Matkaavan tempasi.
Myös tielle rientää juuri
Nyt toinen vuorilta;
Ei häntä surma suuri,
Ei kuolo kauhista,
Kuin kotka pojan luokse
Hän rientää vaipuvan;
Vie kuololta sen, itse
Sai vanhus kuoleman.
Kuin kuolleena luo rannan
Hän juoksi virrasta,
Niin ääni kaiken kansan
Niin kaikui surusta.
Kuin siirtynyt ois sieltä
Perustus kallion:
"Nyt Tell on mennyt meiltä,
Jo kuollut Telli on!"
Jos paimenena oisin
Mä lumivuorilla,
Tai jos ma souteleisin
Noill' Urin virroilla,
Niin murheissani luoksen
Mä Tellin rientäisin
Ja kyyneleeni juosten
Noin virren veisaisin:
Nyt oot sä hengetönnä,
Kuin muille turvan toit;
Sä vielä harmaapäänä
Työn urhon tehdä voit.
Sä lapsen hengen säästit
Omallas; -- isänmaa,
Jon kahleistansa päästit,
Vapaana kukoistaa.
Se lempi, jonka valta
Sun saatti surmahan,
Se lyömähän sun kerta
Sai maasi sortajan.
Et huollut kuolemasta,
Vaan valmis auttamaan
Sä olit nuoruudesta
Ain' asti kuolemaan.
Jos aika nuorukaisen,
Jon nyt sä pelastit,
Viel' ois sinulla, tai sen
Eloo nyt eläisit.
Niin sulta mainetöitä
Nyt toivois isänmaa;
Vaan työtä, jon nyt teit sä,
Ei löydy sulompaa.
Kuin kunniaa jo kyllä
Soi sullen korvihin,
Niin kuolon-huudon vielä
Sä kuulit heikonkin.
Ken kunniaa jo kantaa
Ja eestä hurskaiden
Voi henkens' uhriks' antaa, --
On uros vapaiden.
Kuin koston työtä teit sä,
Niin säilyi henkesi;
Nyt vasta armotyössä
Sun hylkäs' onnesi.
Ei taivas henkeäsi
Maas' eestä vaatinut,
Sen vasta syytöin lapsi
Oil sulta ansainnut.
Nyt seisoo templi rauhan
Avoinna paikalla,
Joss' ammuit kerta konnan
Joutsella tarkalla;
Vaan jossa pojan kannoit
Sa kuolon kourista,
Sait, vaikka henkes' annoit.
Vaan ristin louhista.
Sun työtäs urhollista
On kiitos kaikuva,
Ja maasi pelastusta
Jok' aika kertova;
Vaan paimen aamuin illoin
Käy kullan-ruskossa,
Ja kuolostasi silloin
Hän laulaa laaksossa.
Syyslaulu.
(Mukailema.)
Syys on tullut,
Lehti kellastuu,
Hautahan jo lakastunut
Kukka kallistuu;
Kohta sen jo peittää hanki;
Mutta joille vaan sen henki
Antoi riemun kesän loistossa,
Kukoistaa se vielä muistossa.
Kauneus sen
Hetken kesti vaan;
Eipä aikaa kukoistuksen
Ihmis-kukkakaan
Saanut kestäväistä täällä;
Hänkin kohta myrskyn säällä
Surkastuu ja hautaan kaatuupi
Ja myös vihdoin maaksi maatuupi.
Sä, kuin loit mun
Maasta maailmaan,
Suo mun puhtahana ruusun
Lailla loistamaan!
Että, kuin on mennyt multa
Kukoistuksen aika-kulta,
Jättäisin myös muiston armahan
Tänne, vaikka vaivun hautahan.
Kanteleeni.
(Thomas Moore.)
Nyt kanteleeni kerta vielä
Ma kieliäsi viritän
Ja kanssas ehkä murhekiellä
Myös veisaamaanki yritän.
Ei riemu ääntä anna sullen;
Kuin sulot soitot Sionin
Kahleissa Israelin ollen,
Sä soit vaan surusävelin.
Vaan sitten kuin ma viime kerta
Sun soivan kuulin, rauhakin
On käynyt meidän maata, merta
Ja sytyttänyt sieluihin
Tuon tulen toivon, jonka leimu
Jo turhaan taas on rau'ennut.
Vaan sulle, muilla kun oil riemu
Ei riemun taivas au'ennut.
Ken iloo tehdä taisikahan
Sun kielilläsi kantele!
Kun joutsen viihtyy kuolemahan
Ei iloo leivo laulele.
Ja vapautta kuinka saisin
Sun soimaan kannel-kultainen,
Kun seppeleiskin kaunokaisin
On milt'ei kahleen kaltainen!
Ah riemua, jos vielä saisin
Jos hetkenkin vaan huokua,
Niin mailmalle näyttää voisin
Kuin herttaisesti kaikua
Tää armas kanteleeni voipi
Myös murheensakin ajalla --
Kuin pakahtunut patsas soipi
Eikyptin korven sannalla.[1]
[1] Dimidio magicae resonant ubi Memnone chordae.
Iltasella.
(Th. Mooren mukaan.)
Kuink' armas hetki on, kuin illan tullen
Jo aurinkoinen aaltoon alenee!
Niin mennyt aika muistuu mieleen mullen
Ja huokauksein luokseis pakenee.
Kuin katselen tuon valon kulta-kaarta,
Jon länsirannan laine kuvastaa,
Sen sätehillä etsiin rauhan saarta
Mä tahtoisin pois maasta matkustaa.
Nuori Runoilija.
(Th. Moore.)
Runoilija nuori käy sotaan nyt,
Hän Tuonen jo lähenee rantaa;
Hän miekall' isäinsä on vyöttäinnyt
Ja kannelta vielä hän kantaa.
"Oi runoini maa! jos maailma sun
Myös hylkäisi -- vieläkin koittaa
Ain' armasta suojella miekkani mun
Ja kannel sen kunniaa soittaa."
Runoilija kaatui -- kahle hänt' ei
Nyt ahdista -- vapaana tahtoi
Hän kuolla ja kantelen soinnon hän vei,
Kuin kädellään kielet sen katkoi.
"Ain' ollos kahlehin saastumaton,
Sä lemmen ja kunnian kieli!
Sun soittosi luotu vaan vapaille on,
Ei niille, joill' orjan on mieli!"
El' unhota hautoja urhoin!
(Thomas Moore.)
El' unhota hautoja urhoin!
Kuin uljaat henkensä heitti
Vapauden eestä -- ah silloin
Myös multa toivomme peitti!
Ah, voisimme kuolosta ostaa
Henget, kuin kulkivat meiltä!
He konnille voisivat kostaa,
Meit' ohjata orjien teiltä.
Jos kahleemme voisimme murtaa,
Jos kohtakin hetkeksi vaan,
Ei voimaa maatamme sortaa
Ois maassa, ei taivaassakaan.
On mennyt jo kaikki -- ja tulkoon
Nyt kuuluksi voittajamme --
Vaan kirottu kunnia olkoon.
Kuin ahdistaa sielujamme!
On parempi haudassa maata
Ja kahleiss' uljaana olla.
Kuin kunniaa surmalla saada
Ja vapauden kuololla.
Maan jako.
(Schillerin mukaan.)
"Te ihmislapset, tulkaa!" huusi Luoja,
"Maat, meret -- kaikki lahjaks' ottakaa!
Se kusta kunkin elolle on suoja,
Sen saa hän -- vaan kuin veljet jakakaa!"
Se silloin, kulla kädet, kohta riensi
Saaliin saantaan -- vanhat että nuoret:
Koht' askeleensa maamies ketoon käänsi,
Ampujalle jäivät metsät, vuoret;
Mit' aittaan mahtui kauppamies sai koota,
Viinoista vei pappi parahimmat,
Vaan kuninkaalla työt' ei ollut muuta,
Kuin ottaa muilta kalut kallihimmat.
Kuin jakaus jo ammoin oli tehty,
Runoilija sai saapuville vasta.
Vaan paikkaa herratont' ei enää nähty,
Jakoa toist' ei ollut toivomista.
Hän tuskissansa riensi sentään vielä
Nyt Luojan luo ja hälle lausui näin:
"Ah, armas Luoja! nyt oon mieron tiellä!
Mä poikais paras osatt' yksin jäin."
-- "Jos unelmien maassa muuta mietit,
Kuin muill' oil saalis", Luoja vastasi,
"On vikais oma -- vai miss' aikais vietit?" --
"Mä seisoin", lausui hän, "sun luonasi."
"Mä katselin sun kasvois kirkkautta.
Maailmaa siis muistaa en mä tainnut;
Ja kuunnellessain taivaan sointoisuutta,
Kutsuais ei korvain kuulla voinut."
-- "Ei antamista nyt oo mitään mulla,
Jo kaikk' on viety, meret, vuoret, maat."
Niin lausui Luoja, "vaan jos tahdot tulla
Mun taivaasein, sinn' aina tulla saat."
Ossianin laulu auringolle.
(Lopussa runoelmaa _Carhonn_).
Arvidsonin ruotsalaisen käännöksen mukaan.
Oi kulkija taivahan tein,
Kupera kuin urhojen kilpi,
Kust' on valos ruostumatoin,
Ikunen, oi, paistehes, päivyt?
Kun kuljet kirkkaussais,
Tähet tieltäs kaikk' katoaa
Ja piiloon kalpea kuu
Pakenee pois pilvihin lännen.
Ypöyksinäs Sä vaellat --
Ken tohtisikaan toveriksi?
Korkea kaatuvi tammi,
Murskaks kalliokin murenee,
Noustuahan meri taas alenee,
Vuoroin taivahan kuu katoaa, --
Sinä yksin voittajana vaellat,
Kuljet riemuten kirkkaudessas!
Myrskyss' synkistyy mailma
Säikähtäin jyrinää, salamoita, --
Kasvos pilvest' tirkistelee
Taivasten myrinää myhäellen!
Silmäni, voi! sua nähdä ei saa,
Taida ei kasvojasi tähystellä!
Pilvivuoteheltais Itämaissa
Aamuin kuin kohoat hajahiuksin,
Taikka Lännessä lähenet
Vavisten pimeät meren portit. --
Lienetkös vai kaltaisenain,
Mahtava hetken ja toisena marras? --
Rientäös riemuten päivänen siis,
Riemuten vierrös nuoruen voimin.
Vanhuus synkeä on sulotoin
Kuni kuun valo kalpeaposken,
Sitä koska hattarat himmentää,
Utu harmaja hautoja peittää,
Pohjanen parkuvi kankarehilla
Ja vaivoin astuvi matkaaja mies.
Kultain ja miekkain.
(Petöffin mukaan.)
Taivaall' on sija tähden.
Katolla kyyhkysen,
Vaan kainalossain kullan
On sija suloisen.
Niin kainalossain lepää
Mun hempuhelmeni,
Heinässä heiluvassa
Kuin kaste välkkyvi.
Halata häntä saanko,
Ja suudellako saan?
Ei suukkosista suuni
Oo köyhä, saitakaan!
Me puhumme -- vaan kesken
Puheemme vaikenee
Ja sulosuutelohon
Se kuollen raukenee.
Voi onnen autuuttamme
Mi säihkyy silmistä!
Se siitä kirkkahana,
Heloittaa helmenä. --
Mut vanha miekkain siitä
On mielipahoillaan;
Karsaasti katseleepi
Se tuota vaarnaltaan.
Mitä karsasteletkaan.
Sä vanha kumppali?
Kadehtimaanko, kärrys,
Jo mieles yltyvi?
Oi sotaveljyeni,
Täst' äl' oo milläskään!
Naisvirkahan ei miehen
Pitäisi ryhtymään.
Ja eihän sull' oo syytä
Impeeni suuttua;
Tunnethan tyttöistäni,
Eloni hemppua.
Sa sieluansa tunnet
Enkelinkaltaista,
Jonk' ei oo maailmahan
Luotuna vertaista.
Ja tämän kätein kerran
Kun vaatii kansani,
Omin hän kätösinsä
Sun vyöllein vyöttävi,
Ja vyöllein vyöttäessä
Hän lausuu innolla:
"Nyt elkäät hetkekskänä
Eroka toisista!"
Joudu, joudu kultani.
Sylihin sydämelleni
Joudu, joudu kultani!
Yksin täällä huokailevi
Ikävissään impesi.
Muinaisia muistelevi
Armahia aikoja,
Jolloin rinnallansa kulki
Kumppalina kultansa.
Läksi armas muille maille,
Lupas tulla jällehen,
Käkesi jo kevähäksi
Suvilintuin parvehen.
Tuli kevät kukkinensa,
Tuli linnut lauluneen.
Vaan ei kuulu kullaistani.
Lemmityistä lempineen.
Sylihin, sydämelleni
Joudu, lennä lintuni!
Taikka lemmen auringolta
Kuihtuvi jo kukkasi!
Muinoin mullakin...
Muinoin mullakin sydän sykki,
Riemu rintaa nosteli,
Sydän sykki ja silmä suihki,
Veri kuohuen aaltoili!
Silloin taivahan tanterella
Tähdet kirkkahat loisteliit,
Tähdet loisti ja lehvikossa
Lemmen lintuset lauleliit.
Nyt en tiedä mi mielen muutti,
Kuka kumma lie saanutkaan,
Ei nyt tähtyet taivon loista,
Laula lemmen ei linnutkaan.
Surun pilvi on peittänynnä,
Taivon tanteren tähtineen,
Kullan kylmyys on karkoittanna
Lemmen lintuset lauluneen.
Siit' ei sykkine sydän mulla,
Siit' ei rintani riemaha,
Siitä kurja jo huokailenki;
"Terve tultua kuolema!"
Kun. Taav. Ps. N:o 1.
Ah autuas ken käyskele
Ei retkii riettahien,
Ei synnin teitä astele.
Ei polkui pilkkaajien;
Vaan aina töillä, kielellään,
Herraansa kiittää mielellään,
Häll' onni kumppalina.
Hän on kuin istutettu puu
Min juurta virrat juottaa,
Mi kuihtumatta kukoistuu
Ja hedelmiä tuottaa.
Hän saalistansa rauhass' syö,
Vaan jumalattomien työ
Hajoo kuin tuhka tuuleen.
Ja viimein jumalattomain
Kuin käypi tuomiossa?
Ei sijaa katumattomain
Oo taivaan kartanossa.
Luo Herran hurskaitten käy tie;
Vaan jumalattomien vie
Ikuiseen kadotukseen.
Kun. Taav. ps. 12.
Oi Jumalani, joukkosi
On sangen pieni maassa,
Ja harva, Herra, toukosi
On vainiossa taassa!
Sanas on sangen halpana;
Totuuden eessä salpana
On viekkaus ja valhe!
Nyt jaaritukset joutavat
On meissä valloillansa,
Nyt hullut kaikki houraavat
Ja viettelevät kansaa,
Nyt kiiltää ulkokullaisuus,
Nyt rehkii rikkiviisaus
Ja syntyy eriseuroi!
Näin lausuvat: "kyll' aikanaan
Ol' sana Herran hyvä;
Vaan alkaa tuntuu vanhallaan
Eik' ole kylläks' syvä.
Uus' oppi, usko ottakaam,
Ja Jumalaks' julistakaam
Nyt jalo ihmisjärki!"
Kun sanoasi solkkivi
Näin vihollisten vaino
Ja pyhiäsi polkevi,
Oot Herra turva ainoo.
Sä joudut julmat häätämään,
Ja piinat, kiusat päättämään;
Siit' ijän ylistämme!
Kuin valkeasta vilkahtaa
Hopea hohtavaksi,
Tai kuumeest' ahjon kilkahtaa
Kuin kulta kirkkaammaksi,
Niin sanas myöskin vaivoista
Ja riettahien raivoista
Vaan yltyy ylemmäksi!
Kun. Taav. ps. 19.
Mailmat ihmetellen ratki.
Taivahatki
Herran julistavat työt;
Päivillensä päivät julki
Teot tulkkii,
Öilleen ilmoittavat yöt.
Kussa kaikuu ihmiskieli,
Missä mieli
Sydämissä leimuaa,
Nimi lausutahan Luojan,
Armon suojan
Kiitos ilmoin kohoaa.
Avaruudess' ääretöinnä,
Määrätöinnä
Luojan makaa mailma.
Aatoksemme lentimetki
Kerkeimmätki
Aluss' uupuu matkoa.
Niinkuin ylkä kaunis, nuori
Häihin suorii.
Päiväns nousee liemuten
Tahi voitollen kuin sankar',
Urho ankar'
Rientelevi riemuten.
Herra auringon on kirkkaan
Valovirkaan
Asettanut voimallaan;
Madon myös matelevaisen,
Matalaisen
Herra kaitsee hoimellaan.
Luojan laitos muuttumatta,
Puuttumatta
Polvet kaiket kestävi;
Herran lauseet, lupaukset,
Todistukset
Ikuisesti täyttyvi.
Käsky Jumalan on jalo
Silmäin valo,
Sieluun riemun johtavi.
Kultoakin kirkkahammin,
Loistavammin
Herran pelko hohtavi.
Usein himot haivuttapi,
Taivuttapi
Mua synnin vauloihin;
Usein tyhmä tietämättä,
Tahtomatta
Pahoin puutun pauloihin.
Herra Sun on voima, valta!
Synnin alta
Minun kehnon kirvoita!
Rukoukseni kuule Herran'!
Mua kerran
Taivahassas virvoita!
Kun. Taav. ps. 23.
Kun mua Herra paimentaa,
Ei multa mitään puutu;
Hän laitumelle johdattaa,
Mi milloinkaan ei muutu.
Ain' nurmet onpi nuorena
Ja lähde aina tuoreena
Sanansa laitumella.
Jos kuinki myrsky pauhoaa,
Tää tyynen' onpi keto;
Ei rikkomahan rauhoa
Voi tänne päästä peto.
Sen paimenemme torjuvi
Ja hämärässä horjuvii
Lohduttaa lampaitansa.
Äl' anna Herra haipua
Mun karjastasi kauvas
Eik' eksyteille taipua,
Vaan nosta paimensauvas,
Sill' uhkaellen häristä
Tai mua lyöden väristä
Sikskun ma käännyn jälleen.
Ei häpeähän häätyne,
Ket' armokätes johtaa
Siis päiväni kun päätynee,
Niin kuljen, Herra, kohta
Sun kanssas taivaan karsinaan
Sun luonas aina asumaan
Ijäisess' autuudessa.
Kun. Taav. ps. 42.
Niinkuin peura janossahan
Lähtehelle himoaa,
Sieluni niin tuskassahan
Herrahansa haluaa;
Pyrkii luokse Jumalan,
Eläväisen Jumalan.
Ah, ah! koska pääsnen kerran
Kasvoi katsomahan Herran?
Kyyneleet on ruokanani,
Juomanani päivin, öin.
Pilkka pistää: "Jumalasi
Miss' on nyt näkymätöin?"
Näissä murhemiettehin
Sydän tulvaa silmihin.
Jumalan, ah, joukon kanssa
Miilloin pääsen majahansa?
Vaan miks' suret sydän kurja,
Miksi liehut levotonn'?
Vaikka mailma kaikk' ois nurja,
Heikon turva Herra on!
Kasvos kääntää puoleheis,
Huojennusta huoleheis
Kerran armons antaa. Siitä
Ijäti saat Häntä kiittää.
Luojain! niinkuin luodon päällä
Istun tässä tuskassain,
Koska meri myrskysäällä
Riehuin ryntää rantahain!
Hyrsky kuohuu kauhiast',
Aallot aivan ankarast'
Vastahani vyöryy, pauhaa. --
Herra, Herra suo'os rauhaa!
Sakin kuinkas, kallioni,
Hädässäin mun hylkeät?
Katso, kurjan kasvohoni
Vihansuovat sylkevät!
Sydämeni raukeaa
Kuullen pilkkaa kauheaa:
"Kuss' on nyt ken avun luottaa?
Herrallasi, hullu luota!"
Vaan miks' suret sydän kurja,
Miksi liehut levotonn'?
Vaikka mailma kaikk' ois nurja,
Heikon turva Herra on!
Toivo, toivo tuskassais!
Pysy, pysy uskossais!
Herraan luja luottos liitä; --
Kerran armostaan saat kiittää!
Kun. Taav. ps. 139.
Herra Sä mun tutkii tiennet,
Tiedät suuret, tiedät pienet.
Joko istun, nousen, makaan
Isän silmä näkee rakkaan.
Edelt' ajatuksein arvaat,
Luet hiuksein kaikki karvat.
Tiedät kaikki mutkat mielein!
Sanat kaikki tunnet kielein!
Mikin mitä päivä tuopi,
Jumala sen mulle suopi.
Kätens armollisen alta
Mu' ei mikään tempaa valta!
Töitäs kaikki tunnustellen.
Armoasi ajatellen,
Ihmehellä täyttyy mielein,
Ei voi kyllä kiittää kielein;
Ylety ei ymmärryksein,
Kykenekkään käsityksein.
Kuhun paennen kasvojasi,
Mihin, Herra, henkeäsi?
Taivaasen jos kohoaisin,
Sinut siellä kohtoaisin!
Helvettiin jos vajonnenki,
Sielläi läsnä Herran henki!
Jos mun aamurusko veisi,
Siivin suhautteleisi
Meren äärimpäänki rantaan, --
Kätes mua sielläi kantaa,
Pivos vahva piteleepi,
Voimas aina varjeleepi!
Huutanenko: "Pimiä peitä
Näkemättömäksi teitän'!"
Herran välttää en voi silmii,
Syntin' saapi Hällen ilmi.
Valkeana Häll' on pimjä.
Päivänä on yökin himjä.
Mielein miettehet siis tutki
Sydämeni salatutki
Himot, Herra, tunnustele,
Munaskuuni koettele!
Väärällä jos lienen tiellä,
Käelläs käännytä mun vielä!
Suomalainen maamme Ruotsalaiselle.
Oi lyö'ös liittohon nyt kätes veikkoin!
Käet yhdistäin väki voittavi heikkoin!
Ken meitä voi murtaa.
Ken Suomea sortaa,
Kun yhtenä kilpenä seisotahan?
Mun päivyt nouseva paisteli kehtoon,
Sun pesähäs aurinko nukkuvi ehtoon;
Vaan yksiä teitä
Tok' Jumala meitä
On käskenyt veljinä kulkemahan.
Sun kalliohos meren murtuvi hyrsky,
Mun lampeni tyyni ei tuntena myrskyy;
Mut tuulien tuiske
Ja kuusien kuiske
On kumpoai lapsena viihyttänyt.
Sun rantasi Ruotsin lauluja raikkuu,
Mun korpeni Suomen runoja kaikuu;
Mut yksi on mieli
Ja kummanki kieli
Tok' vaan sulo-Suomea yht' ylistää!
Sun kasvoi vainios vehneä, ruista.
Ma pettuni vuoltelin korpeni puista;
Mut maan yhen juotti
Tok' vereni, mi vuoti
Tään armahan Suomenmaan etehen!
Siis veljeni heittäöm pois viha, vaino!
Tää Suomi tok' kummanki armas on ainoo;
Siit' olkohon riita
Ja kiistamme siitä,
Ken Suomea parhaten rakastanee.
Runoniekan sydän.
Meri täynnä heliöitä helmii,
Jotk' ei vois ihastuttaa ihmissilmii,
Jos myrsky ei, mi pohjaan asti telmii,
Ne syvyydestä saattais ilmi.
Sotamiesten laulu.
No miehet, miekat naulahan
Nyt pankaa riippumaan!
Käs' vasen neidon kaulahan
Ja malja oikeaan!
Kuin syksyn kukka kerkiä
On sotamiehen elämä:
Sen mettä aik' on imeä
Kun vielä kukoistuu!
Mi siitä josko juotanee
Nyt liika pisara, --
Se verenämme vuotanee
Jo ehkä huomenna.
Siis juokahamme veikkoset,
Ett' tappelussa punaiset
Ei loppuis veren lähtehet
Tok' ennen aikojaan!
Jos huuleen huuli haipunee,
Hiis tuota moittikoon!
Koht' Tuonen päämme vaipunee
Jo kylmään kainaloon.
Siis lempikäämme veikkoset!
Siis suudelkaamme siukkoset!
Kun vielä huulet lämpöset
Nyt suuta tarjoaa.
Varotus.
Poikani, lemmen purpuraperhoo
Mielin pyytäesäis palavin,
Hellin oi tempaos hyppyisin,
Ett'ei sen runtau vienoinen verho!
Varotus tytöille.
Sydän poikien lampena lie.
Min pintahan tien vene piirtää;
Vaan tuuli kun venheä siirtää, --
Taas tietymätönnä on tie!
Kaste ja kyynel
Kukkanen kaunis on kauneinnaan,
Siinä kun kastehen kiiltävi kyynel.
Viel' ikävän haluhelmiä täynnä,
Silm' ilon säikkyy sulohinnaan.
Laulu Anakreonin tapaan.
Kukka kuihtuvi ihana
Synkeän käsissä syksyn;
Perhon liedon liipottimet
Runneltuupi, raukeaapi
Talven kourissa kovissa.
Nyt on aika armaiseni,
Kukkaiseni, kaunoiseni,
Aika suuta suihkaella,
Hunajata huuliltasi
Imeskellä ahnehesti,
Kun on kerkiän kevähän
Päivyt vielä paistamassa
Aurinko alenematta!
Neidon rukous.
Mikä kultaa kiiltävää rukoelevi,
Mikä ankaraa anovi valtikasta,
Viisautta Salomo kuningas suuri
Pyys' polvillahan.
Mitäpäs rukoellen ma neito-raukka?
Soisin lähteheks' sydämein puhtaimmaksi,
Sulokuvan siihen armaan sulhaseni
Ain' asumahan.
Suurelle herralle.
Kuin pilvi paksu peittänyt
Oot meiltä taivahan
Ja varjon valjun heittänyt,
Mi synkistävi maan.
Sä maasi hikihelmet joit,
Siit' oot Sä aittunut!
Sä veren veljiesi söit,
Siit' oot niin paisunut.
Mut vihans ukko valkeat
Kun kerran virittää,
Sä pilvi synkkä halkeat
Ja taivas selkiää!
Neuvo.
Pojallensa pilkkasuulle
Neito närkästyen lausui:
Mikä turva on Sinussa?
Olet heinä heiluvainen,
Kaikkia kumartavainen. --
Miten luotan ma Sinuhun?
Olet laine läikkyväinen: --
Lempein aaltohon asetan.
Pian aalto pettänevi. --
Miten uskon ma Sinua?
Olet lieto perhokkainen:
Kukan kerran suutelevi,
Muihin sitten lentelevi.
Poika vastas pilkkasuinen:
Vähä turvoa vesassa,
Heinäsessä heiluvassa, --
Ota kanto turvaksesi!
Vankka tynkkä on tukena,
Jos ei juuri kaunokainen,
Musta, paksu ja rypinen.
Paha aalloilla asua:
Yhä laine läikkyilevi; --
Jäähän luottosi aseta;
Jää ei läiky lainehena,
Josko kylmiikin kuvetta.
Ei oo perho uskottava,
Lieto kun lepertelevi; --
Ota toukka toveriksi!
Se on aina uskollinen,
Se ei luotas lennäkänä.
Josko syöpikin sydämes.
Elämän menot.
Nuoruus nopsakenkä tepastellen
Elon tanssiin rientävi
Vanhuus sauva käessä hoiperrellen
Ringist' eri pyrkivi.
Kova rangaistus.
Neito:
Hyi poika häijy, sydämen
Kun ryöstit rinnastain!
Sua ilkiöt' en ikinä
Nyt laske linnastain!
Sa olet aartein armaimman,
Kalleimman ryöstänyt;
Siit' otan ikiorjaksein
Ma sielus, ruumiis nyt.
Kovasti sormes sitonut
Oon kultapaulahan
Ja kahleheksi kytkenyt
Käsvartein kaulahan.
Muill' leipeä ja vettäkin
Varkaill' on ruokanaan;
Sun rangaistukses julmempi, --
Saat suuteloita vaan.
Poika:
Oi neiti, rangaistukseni
On aivan armoton
Ja sieluinkin ett' orjana, --
Se kauhe'inta on!
Niin vahvast' olet vanginnut
Mun sieluin, että sois,
Ett' ijät kaiket kestävä
Tää orjuutensa ois.
Yhteen kasvaneet koivut.
Kaks kasvoi koivahaista,
Kaks vesoi valkeaista
Yksillä perillään;
Yhtehen juuret juuttui,
Yhtehen tyvet puuttui,
Latvat on erillään.
He niillä huiskiellen,
He niillä kuiskaellen
Virkkavat toisilleen:
Oi kumppalini kulta,
Kuin tiesit tänne tulta,
Kuin vierrä vierehein?
Mun emä maahan puotti,
Sun kevättuuli tuotti
Kaukoa siipisin.
Meist' toinen nyt jos sortuis,
Jo murehisin murtuis
Myös kohta toinenkin!
Nuoruuttaan surija.
Voi aika autuas! minunkin
Kun silmä päärlynä päilyi,
Kun minä ruusuna rusotin
Ja hemppuheinänä häilyin;
Kun luoksein perhoset lenteli
Ja vieno tuulonen kuiskeli
Mun korvahain mesihuulin!
Jos oisin silloin ma vaipunut
Lepohon turpehen alla,
Ma oisin kukkana karissut
Min keväinen pani halla.
Mu' oisit surreet ja itkeneet
Ja huolivirsiä laulaneet.
Voi kuolo autuas, armas!
Nyt ompi poskeni vaalennut
Ja koko muotoni musta;
Jo muit' on kukkia puhjennut,
Tulj kuloheinä minusta.
Muit' ihaellahan, kiitetään;
Mua poljetaan, mua hyljetään --
Voi mua neitoa parkaa!
Kultaa odottaessa.
Istun ikävissäni, --
Kauvan kulta viipyvi, --
Verkkaan aika vierevi, --
Riennä, aika riennä!
Joudu linnun lentimin,
Sotkan siivin sukkelin! --
Verkkaan vierret kuitenkin, --
Riennä, aika riennä!
Tullut on jo kultani.
Lepää kainalossani.
Mailma kaikk' unohtuvi, --
Viivy, aika, viivy!
Pohjolan valkeneminen.
(Laulettu Porthanin juhlassa Marrask. 9 p:nä 1861.)
Pohjolan pitk' oli yö!
Kauvan ol' synkkä, Suomeni, kulkus,
Pimeydessä riemuton polkus,
Vaikea vaiva ja raskas työ.
Pitk' oli Pohjolan yö!
Vaan ei yö valoton!
Tähtyet tuikki välkähytellen;
Otavanais, Sua tiell' opastellen,
Loisteli säihkyen sammumaton
Lempi Juslenion.
Vaan jopa Pohjolaan
Aurinko aamun riens' rusotellen;
Vaikeni, loistollaan herätellen
Kalevan urhot kaikk' unestaan,
Nerosi, oi Porthan!
Pitk' oli Pohjolan yö!
Vaan pimeää kesäpäivä jo poistaa,
Sätehin sammumattomin loistaa.
Pohjolan, kun kesähetkens lyö.
Päivänä paistaa yö!
Lorelei.
(Heine.)
En tiedä mistähän lienee
Näin mielein murheinen!
Sen ehkä tarina tiennee
Tää vanhanaikuinen. --
Jo vilvas on illan ilma
Rein tyynenä rientävi,
Tuon vuoren takoa silmä
Viel' auringon välkkyvi.
Kas kalliolla neiti
Tuoss' istui ihana
Ja hajallehen heitti,
Hän kultahiuksensa.
Net sukien kummanlaisen
Hän laulun lauleli;
Se laulu lumoavainen
Sydämet vietteli.
Venheessään poika sousi; --
Het' iskuin palavin
Tuonn' ylös silmäns nousi.
Ei katsonut karihin.
Ma luulen kitahansa
Sen poikasen pyörre vei. --
Sen lumouslaulullansa
On tehnyt Lorelei!
Nuoren sotijan ero kodistaan.
Nyt sodan ääni saloissamme soi,
On rauha rakkain mennyt majoistamme;
En levon unta siis ma maata voi,
Kun vihollinen väijyy rajoillamme.
Siis aik' on tullut käydä kodistain
Ja rakkaus ja rauha jättää teidän;
En kauhulla mä lähde, armahain!
Kun teidät nyt mä Herran huomaan heitän.
Sä isäin armas! mielessäis mit' on,
Sen silmästäis nyt nään mä suruisesta;
Sä suret, voimas' ett' on voimaton
Ja jäsenesi jäykät vanhuudesta.
Sä kilvoitella vielä kultaisen
Maas' eestä soisit, kuollen kunnialla;
Sen vuoksi sielus' on sun suruinen
Ja rinta raskas huokaa huolen alla.
Vaan vaikka voimas onkin rauennut
Ja kukkais kuihtui alla syksyn hallan,
Niin majastais ei miehuus paennut
Viel' oo, sen vannon eessä Kaikkivallan.
Jo lapsukaisna kuulin huuliltais
Kuink' isille on maa tää kallis ollut;
Ain' asti siitä mietin: "ah ken sais'
Elää kuin he" -- se riemu-aik' on tullut.
Ja kultain armas! kuin mä näin nyt nään
Sun kyyneleissä, hellän hempukkaisen!
Mä tiedän kuolla eestä maamme tään,
Ei kallihin, vaan eestä taivahaisen.
Mä riemulla nyt vielä muistelen,
Kuink' aina murhe multa viihtyi aivan,
Kuin kuulin ääneis ja sun kantelen, --
Kuin harppu Saulilta vei sielun-vaivan.
Kuin kunniasta muinoin kuuntelin,
Niin rintain aaltoili kuin järven laine;
Sun näin, niin lempi -- kohta huomasin --
Oil suurempi, kuin kunnia ja maine.
Siis riemulla mä riennän miekkahan!
Nyt lemmen kylvön elonaik' on mulla;
En lempee, kunniata saakahan
Nyt muualla, kuin urhoin vainiolla.
Kannel Taaraan linnassa.
(Thomas Mooren mukaan.)
Se kannel, kuin niin kauvan soi
Tuon Taaraan linnassa,
Ei soida suloa nyt voi,
Äänt' ei sen rinnassa.
Niin maine muinais-aikojen
Ja henk' on herjennyt,
Kuin kunniasta urhojen
Ei rinnat riehu nyt.
Ei kannel kaikua se saa
Urosten voitosta.
Nyt katkeissaan vaan kajahtaa
Sen kieli kuolosta.
Niin vaivoin myöskin vapaus
Nyt tointuu unestaan,
Vaan kuolon kuin käy huokaus, --
Sen näät viel' elossaan.
Minne?
Minne siivillänsä mieles lentää
Yli maita, yli lahdelmoita,
Kun sa istut loistavaisin silmin
Lorisevan joen vieressä?
Herkkä pilvi kulkee taivahalla,
Kah! se lentää, lentää punaiseksi,
Niinkuin immen omat ruusu-posket.
Tulen varastiko sydämestäs,
Ruskon ottikohan poskiltasi,
Että kantaisi ne kaukaiselle,
Että veisi tiedon armahalle?
Pilvi lentää, edellensä lentää.
Ilta joutuu pimentojen kanssa,
Vaan sa istut liikahtamatoinna,
Pilven tietä silmilläsi seuraat.
Sano, Impi, minne mieli lentää,
Missä viipyy? -- oisko minun luona?
Kolme Velimiestä.
Melkein kahdeksantoista sataa vuotta sitte oli Schveitziläiset
Roomalaisten ylivallan alla, vaan pidettiin näiltä korkeassa arvossa
heidän mainion urhoollisuutensa vuoksi ja saivat heiltä lahjaksi
monen edun, jota ei muille kansoille suotu. Niin oli heillä omat
esimiehensä ja valittunsa jokaisesta paikkakunnasta, tulivat tuumille
kokoon, yhteisiä asioita neuvottelemaan, aivan kuin nykyisin kuntien
neuvokunnat; linnakin, maan avain, oli heillä Alemannia vastaan omin
väkin miehitettynä. He ylpeilivät urhoollisuutensa vanhaa mainetta,
vaan että vanha maine on kuin ruostunut kilpi, jos ei se voima
säilytetä ja hoideta, joka sen ansainnut on, ajattelivat nämät yhtä
vähän kuin kahdeksantoista sataa vuotta sen jälkeen heidän lastensa
lapset.
Silloin oli maa hedelmällisempi ja tihiämpi asukkaista kuin muutamia
vuosisatoja myöhemmin. Roomalaiset rakastivat ja kunnioittivat sitä,
tulivat usein sinne asuntoa nostamaan itselleen. He rakentivat sen
läpi maanteitä; he tunsivat sen arvon sodassa. Kuumassa Afrikassa,
ylöllisessä Aasiassa kootut rahat menettivät he mielellään ennen
kuulumattomalla tuhlaamalla Helveetian viileissä laaksoissa, ja
virkistyivät Afrikan varista Helvetian voimia antavassa ilmassa.
Hupinsa, elämänlaatunsa veivät he muassansa kaikin paikoin, antoivat
kalliita aterioita -- ja nuot oivalliset vuorimullot siinä eivät
pitäneet halvimpaa siaa, -- rakensivat komeat amphiteaterit, ja
pauhaava Aare virtaili muurien ympäri, joiden aloja vuoret
ympäröitsivät. Vindonissan amphitheateriin sopi kaksitoista tuhatta
ihmistä, ja siinä ei kuitenkaan ollut pääkaupunki. Helvetialaiset
etsivät silloin Roomalaisilta elatuksensa, niinkuin nykyisiin
Schveitziläiset ulkomaalaisilta, ja niinkuin yksin-kertainen kansa
ainakin ylöllisen ihmisosan turhuudella elää. Vaan eivät ainoastaan
omassa maassa rikastuneet rikkaitten tuhlaavaisesta tyhmyydestä;
niinkuin mehiläiset kokosivat he mettä omien ketojen ulkopuolelta ja
kantoivat sen majoihinsa sisään. Jo niinä aikoina kuletettiin mäntyjä
Helveetiasta Rheinin virtaa alas aina valtamereen asti, ja juusto oli
kuuluisa niin kauas kuin Roomalaisia tuli, joita silloin löytyi koko
tunnetussa maailmassa. Siitä syystä oli silloin Helveetiassa moni komea
kylä ja moni iso kaupunki joista nykyjään vaan suurimmat tunnetaan
nimeltä, joissa Roomalaisilla oli päämajoja; ne ovat Wiflisburg,
Wendisch, ja Baselaugst. Myöskin löytyy Roomalaisia muinaismuistoja
monessa kohden missä ei ole tietty Roomalaisten asuneenkaan; ja monessa
kohden missä jutun jälkeen olisi pitänyt olla Roomalaisia, ei ole
ollenkaan löytynyt jäännöksiä. Niin on Sumisvaldin laita.
Luultavasti oli Sumisvald alusta yksi niitä yhdistyskeskuksia, joita
Roomalaiset pitivät maassa että olisivat maat heille kaikin puolin
aukeat, ja että eri leirit sukkelaan voisivat toinen toiselle apua
antaa. Luultavasti yhdisti Sumisvald läntisiä maita Luzerniin, ja oli
voimakkain paikka siinä laksossa, joka kulkee samaa suuntaa kuin iso
Aare-lakso, josta yksi perukka Langen-laksolla aukenee pää-laksoon
sillä aikaa kun toinen Sur-järvellä lähestyy siihen laksoon, joka
Luzernin yhdistää Aargau'n kanssa, ja jonka avain Zofingen on. Niin
pian kuin Roomalaisia asettui korkealle tasamaalle ja meni niitä
tavallisia yhdistysteitä yhdestä paikasta toiseen, oli se aivan
luonnollista että ne, jotka Roomalaisilta ja heidän teiltään hyötyä
vetivät, sinne tulivat asumaan heidän läheisyyteen. Niin nousi tähän
itsestään suurenmoinen kylä, se oli Alppien kauppapaikka; johonka
tuotiin tuota kiitettyä juustoa, joka on kiitoksessansa kauemman aikaa
pysynyt kuin Siidonin ja Tyyron, Karthagon ja Egyptin maan tuotteet.
Löysivät hoikat männyt jo silloin sitä tietä kuin nykyisiin aina
kulkevat, alas villipäätä Emmeä valtaisaan Rheiniin, missä Roomalaiset
niin paljon rakensivat, johon sitte eivät tarvinneet hakea tuota
sitkeätä puuta sisämaasta.
Siten kasvoi tähän juuston tähden komea kauppapaikka, ja kun siinä,
jossa juustoa on, tavallisesti lehmiäkin löytyy, niin haettiin
täältä semmoisiakin. Roomalaisten ja muiden tarpeeksi, erittäin ison
Aventicum'in, missä enin viljeltiin peltoa ja viiniä. Jommoinen
kaupunki levesi sen tähden itään päin, aina yli Hirschstaldia alas,
mikä nykyjäänkin vielä esi-kaupungiksi sanotaan. Läntisellä puolen
täytti kaupunki koko sen maan, missä ensin Grünen sitte Fährsen ovat,
aina Myllyvuoreen asti; todenmoisesti senaikuisella tavalla, että
huonerivit eivät seisoneet tihiään vaan väliteltiin yrttimailta ja
ruohikoilta. Niinkuin enimmissä kaupungeissa myllyt ovat kaupungin
perällä, niin oli täälläkin. Myllyvuoren juurella, myllyt, vaan
harjulla seisoi vartiatorni, joka kauas katseli laksoihin ja muiden
vartiatornien kanssa oli yhdistyksessä Aardau'een asti, minkä kautta
sukkela tieto tuli päämajaan siitä kun syrjälaksoissa tapahtui.
Luultavasti tämä tieto ei tullut telegrafilla miksi nykyjään sanotaan
rakennuksia, joilla, penikuormia pitkälle, toisilleen tietoja annetaan.
Vaan niinkuin Roomalaiset kaikin puolin omistivat sitä kun oli hyvää ja
maalle sopivaa, ovat he luultavasti käyttäneet saksalaisia kokkojakin,
joilla vuorisessa maassa saattaa arvaamattomalla sukkeluudella julistaa
mitä tarpeen on. Vielä ennen Ranskan vallankumousta oli meillä näitä
vuorivartioita. Vaan nykyisiin kun varustaumme toisinaan Ranskalaisten,
toisinaan Preussilaisten mukaan, sen jälkeen kuinka meidän sotakurkut
ovat oppineet ranskalaisia tai preussilaisia komanto-sääntöjä, niin
meillä ei ole enään vuorivartioita, kun ei niitä käytetä Preussin
maassa eikä Ranskan. Siihen siaan on meillä kolme höyryvaunua; yksi
kulkee joka päivä Geneveen, toinen joka päivä Basel'iin, kolmas joka
päivä Zyrichiin, ne meitä auttavat pian epätiedosta, jos jotain
tärkeätä lähestyy, se on, jos silloin hyväksi katsotaan päästää
niitä eteenpäin kulkemaan estämättä. Vartia Myllyvuorella, joka,
niinkuin jo ennen sanoimme, valvoi niin monen lakson suita, saattoi
yli Affoltern'in kukkulain muutamissa minuutissa tietoa lähettää
aina Herzogenbuchsee'n asti, aina Aarburg'iin asti, ja yli Veggisen
yhtä monessa minuutissa läntisiin järviin, Aventicum'iin asti. Kun
semmoisessa maassa tiedot eivät olleet diplomatilaisia nootia, kun
aivan yksinkertaista laatua, tavallisesti vaan sanoivat: "Varokaat,
vihamies on likellä!" eli "Ylös, lähdetään vihollisille!" niin
saatettiin kokkojen kautta hyvin hyvästi toimeen tulla.
Sinä aikana, josta nyt tahdon puhua, nuot vartiatulet eivät olleet
isoon aikaan enään palaneet. Maakuntien sydämmissä oli väkevien
Roomalaisten suojeluksen alla pitkä rauha, ja Helvetian pohjaisilla
rajoilla sotieltiin Alemannia vastaan, jotka, tuimapäät ja
tuli-mieliset, naapurilleen olivat suvaitsemattomia vieraita. Maalla
oli hyviä varoja ja mieluisuutta, jotta jo luultiin tämmöistä aina
kestävän muuttumattomana, niinkuin kauvan kestävällä kauniilla säällä
tuskin voipi uskoakaan myrskysateen enään tulevaksi; muutamilla
keisarilla niillä ajoin kyllä oli tiikeri-sydän, ja levottomuus
vallitsi toisinaan Roomassa, vaan tästä ei tunnettu Helveetiassa mitään.
Helveetiassa pidettiin vaan tuota pikkuista veljen-riitaa, ensin kuka
lehmiä ja voita saattaisi parhaasti myydyksi; sitte kuka enemmältä
saattaisi rahoja ko'ota; ja viimein kuka siitä saisi korkeimman
arvon päästäkseen Maanpäivillä edustamaan vuortaan eli kuntaansa, ja
puheita pitämään tahi ainakin ääntänsä antamaan yhteisten kuormain
jakelemisesta maan vaurastumiseksi. Joskin ei siitä paljon tullutkaan
hyötyä, ja moni niinä päivinä ei näyttänyt muuta kun että hänellä
oli istuma-sia, vaan ei antanut suustansa kuulla sanaakaan, niin oli
kuitenkin suuri kunnia siinä istua ja se antoi kotona sen enemmän arvoa.
Silloin eli Sumisvaldissa kolme veljestä, jotka olivat kauas
ympäristöllä kuuluisimmat. Niillä oli kauneimpia vuoria, paraimpia
niittymaita, heidän juustolla oli suurin kuulu, ja kun sen kanssa
näkyivät Aventicumissa tahi Vindonissassa, niin heti ostajia tunki
ympärille, ja se, jolle myivät, piti sen suosiona.
Sumisvaldissa olivat talven, kesän elivät vuorilla ja missä heitä
näkyi taisteluissa, siellä tiettiin kuka voittajaksi tuli. Heidän
väkevyytensä oli mainio. Raivokkain sonni kun juosta rynnälti heitä
vastaan, niin tempasivat sen vakaalla mielellä sarvesta ja nakkasivat
kerrassaan selälle; kädellä pidättivät juoksevan härän niin että
seisattui kuin maahan juurtununna. Sitä keihästä, jota toinen veljistä
sadan askeleen päästä lennätti petäjään, ei kukaan muu vetänyt ulos
kuin toinen heistä. He olivat myös korskeat ja yli-mieliset, jota
Helvetialaiset eivät silloinkaan mielellään kärsineet toisiltaan;
vieläpä pitivät muita koreampia vaatteita, usein Roomalaisten tavalla,
jonkatähden heitä peljättiin vaan ei rakastettu. Mutta tätä eivät
paljon panneet mieleen, ajatellen että jolla on väkeä ja valtaa,
sen ei ole tarvis rakkautta. Yhtä ylpeät olivat renkinsä; tuskin
oli ainoata tarhan-hoitajata, jolta ei kuulunut valitusta heidän
yli-mielisyydestään, vaan veljesten mahtavaisuuden tähden ei tohtinut
kukaan kostaa, vaan pani vääryyden korvan taakse, säästäen kostoa
sopiviin aikoihin.