Teodor. Andersson.
_Andersson_ (sulkee oven heidän jälkeensä). Kas niin. Olisipa hauskaa
nähdä ken uskaltaa häiritä minun yörauhaani. Varmuuden vuoksi olen
ladannut kaikki pistoolini ja pannut ne yöpöydälleni. Pieninkin
narahdus, niin... piff, paff, paukahtaa. (Menee vasemmalle päin.)
Hohhoo, miten hyvältä maistunevatkaan oikein luihin asti tuntuvat
kuorsaukset! (Ovessa hän kohtaa Teodorin, jolla on pistooli kädessä ja
saapas ainoastaan toisessa jalassa.)
_Teodor_ (pelottavalla äänellä). Takaisin... Andersson!
_Andersson_ (peräytyen). Voi kauhistusten kauhistusta, rosvo!
_Teodor_. Niin, rosvo, joka on tullut aina Espanjasta asti nähdäkseen
sinun kallisarvoisia rahakokoelmiasi ja sitten...
_Andersson_. Ja sitten?...
_Teodor_.. Nähdä sinun kuolevan.
_Andersson_ (masentuneena). Kuolevan!
_Teodor_. Mitä on sinulla taskussasi? Vastaa!
_Andersson_. Saapas.
_Teodor_. Ja kuka on sen saappaan omistaja?
_Andersson_. Minä, herra ryöväri, minä.
_Teodor_. Älä valehtele sinä harmaahapsinen vanhus... tässä näet parin.
(Näyttäen jalkaansa.)
_Andersson_ (koettaen lähetä oikeata ovea). Tämä on kauheata!
_Teodor_. Seis!! jos henkesi on sulle rakas! (Tähtää häntä pistoolilla.)
_Andersson_. Kyllä, sitä se kyllä on. Pankaa vaan pois tuo hirvittävä
ase... se voi laueta.
_Teodor_. Sinä olet pelkuri, sinä olet raukka, Andersson.
_Andersson_ (eriks.) Hän heittää jo pois arvonimetkin... hän kutsuu
minua sinuksi.
_Teodor_. Anna saapas tänne!
_Andersson_ (antaa hänelle saappaan). Niin, mielelläni, herra ryöväri.
Se on aivan liian pieni minulle.
_Teodor_. Niin; sinulla on suuret jalat, oikein elefantin jalat... ja
siinä sen lorun loppu. (Panee pistoolin pöydälle, ja vetää saappaan
jalkaansa.)
_Andersson_ (tuskastuneena, vaan päättävästi). Lorun loppu!
_Teodor_. Kas niin, nyt seisomme selvillä.
_Andersson_. No Jumalan kiitos!
_Teodor_ (ottaa pistolin jälleen). Ja parasta mitä voisin olisi, että
muitta mutkitta ampuisin kuulan kallosi läpi.
_Andersson_ (heittäytyen polvilleen). Armoa, jalo ryöväri! Armoa!
_Teodor_ (purskahtaen nauruun). Ha, ha, ha, mainiota, ukko Andersson!
Hyvä! Ooh, tämä on jo liian hassua! Ha, ha, ha!
_Andersson_ (nousee ylös). Te nauratte herrani... uskallanko selittää
tämän naurun edukseni?
_Teodor_. Niin... en voi kieltää, että nauran Teille... Ha, ha!
_Andersson_ (eriks.) Hän näkyy olevan lystikäs velikulta. Hän ei kutsu
minua enää sinuksi. Minun täytyy näyttää rohkeammalta. (Koettaa
sydämellisesti nauraa.) Ha, ha, ha!
_Teodor_ (nauraa täyttä kurkkua). Ha, ha, ha, ha!
_Andersson_ (kuten ennen). Tämä on hirmuinen asema! Hahaha!
_Teodor_. Luulen, että Te nauratte, Andersson?
_Andersson_ (eriks.). Mitä hän tarkoittaa? (Ääneen.) Niin, tunnen
itseni vähän niinkuin virkeämpänä.
_Teodor_. Sitä ei Teidän tule tehdä, ei totta tosiaan.
_Andersson_ (eriks.). Kas niin, piru vieköön! (Ääneen.) Te olette
oikeassa, aivan oikeassa. Ho, ho!
_Teodor_. Huokaatteko?
_Andersson_. Ja... a... a... ellette sitä pahaksi pane, niin...
tosiaankin...
_Teodor_. Kuulkaa, herrani. Huokaus ei ole mikään hyvä merkki. Jos Te
olette väsynyt seuraani, niin olkaa niin hyvä ja sanokaa vaan...
_Andersson_. En suinkaan, herra... Kuinka Te sen voitte uskoa.
Päinvastoin on tämä sangen hupaista tuttavuutta.
_Teodor_. Te olette aivan liian kohtelias. Ha, ha ha!
_Andersson_ (eriks.) Nyt hän nauraa taas. Huu, on tämäkin yö!
_Teodor_. No, koska niin tahdotte, niin kyllä minä jään luoksenne.
_Andersson_. Olen suuresti kiitollinen. (Eriks.) Kunpa vaan saisin
poliisin tänne!
_Teodor_. Sallitte kai minun ottaa tuolin? (Ottaa tuolin ja käy pöydän
luo istumaan.) Olkaa niin hyvä ja istukaa sohvalle. (Panee pistoolin
pöydälle.) Tiedättekö, minä alan oikein pitää Teistä, me viihtyisimme
varmaan hyvin yhdessä.
_Andersson_ (eriks.). Hän tekee pilkkaa minusta keskellä yötä...
_Teodor_. No miksi Te niin tarkkaan katsotte pistoolia? Voin vakuuttaa
Teille, että se on ladattu. (Tarttuu siihen.)
_Andersson_. Älkää! Sen minä mahdan tietää, koska itse olen sen
ladannut (eriks.) kaikessa tyhmyydessäni...
_Teodor_. Niin, se on totta... Mutta kesken kaikkea, Teissähän on vähän
viatonta kiihkoa, herra Andersson.
_Andersson_ (eriks.). Mitä hän tarkoittaa?
_Teodor_. Te kokoilette muinaisrahoja... eikö totta?
_Andersson_ (eriks.). No, nyt siinä ollaan! (Ääneen) Oi, herrani, ei
kannata puhua... Se on aivan mitätön ja vähäarvoinen.
_Teodor_. Sitä parempi... Teistä on siis yhdentekevää, jos sen
menetätte?
_Andersson_. Ei millään muotoa... Te käsitätte minut aivan väärin.
Minulle se on tosiaankin suuresta arvosta... se on hedelmä monien
vuosien säästöistä, vaivoista, valvomisista... mutta jonkun toisen
kädessä se ei olisi monenkaan pennin arvoinen.
_Teodor_. Soo. Te luulette niin.
_Andersson_. Minä_ tiedän_ sen, vaan kuten sanottu, minulle on minun
pieni kokoelmani rakas, rakas kuin oma lapseni.
_Teodor_ (vilkkaasti). Lapsenne... onko Teillä sellaisia, herra
Andersson?
_Andersson_. Yksi ainoa... yksi tytär... Amanda.
_Teodor_. Amanda... kaunis nimi. Arvattavasti oli vaimo-vainajannekin
nimi Amanda?
_Andersson_. Ei, herraseni, se ei ollut hänen nimensä.
_Teodor_. Tiedättekö mitä, herra Andersson, minä olen ajatellut
esittää... tai oikeammin pyytää Teiltä jotakin.
_Andersson_. Todellako! Valitettavasti ovat varani kovia pienet.
_Teodor_. Kas niin, älkää puhuko siitä... Kaksi tiedemiestä, kuten me,
kaksi muinaisrahojenkerääjää.
_Andersson_ (kauhulla). Mitä! Oletteko muinaisrahojenkerääjä?
_Teodor_. Ojenna minulle kätesi, veli Andersson. Suo minulle se ilo,
että voin sanoa lapsilleni, kun kerran saan niitä: minä olen puristanut
Apsalon Pietari Anderssonia kättä, suurimman muinaisrahojenkerääjän
tällä puolen maailmaa.
_Andersson_ (epätoivoisena). Hän tietää sen!
_Teodor_. Minä tiedän kaikki. Tämä kokoelma, jota Te sanotte pieneksi
vähäpätöisyydeksi, oi, minulle se on suuri. Se on oleva elämäni ylpeys
ja tästä ylpeydestä on kiittäminen Teitä, herra Andersson...
_Andersson_. Te ette kai ensinkään tarkoita sitä mitä nyt sanotte...
_Teodor_. Totisesti se on minun tarkoitukseni tai oikeammin... se oli.
Kuulkaa... Tänä iltana tuumin itsekseni. Teodor von Flabben... niin,
nähkääs, se on nimeni, sinun tulee käydä tervehtimässä ukko
Anderssonia.
_Andersson_. Aivan liian kohteliasta, herra... von... Flabben.
_Teodor_. No niin... Nyt olen täällä. Olen antautunut vaaraan, jossa Te
olisitte voinut leikata minut palasiksi... Te oivallatte niin muodoin,
että minulla on omat aikomukseni?
_Andersson_. Ah, minä aavistan pahinta.
_Teodor_ (eriks.). Minun tulee jo ukko sääli. (Ääneen.) Niin, minulla
kyllä oli aikomus esittää Teille, että lahjoittaisitte Teidän
rahakokoelmanne minulle sulasta ystävyydestä ja kunnioituksen
osoitteeksi... mutta...
_Andersson_ (kiivaasti). Mutta!
_Teodor_. Kun sain nähdä miten kurjan näköinen Te olitte, tuumin
itsekseni näin: Teodor, sinä olet aatelismies, ei olisi arvosi mukaista
musertaa vanhan porvarin sydäntä... anna Anderssonin, tuon vanhan
rahjuksen, pitää ruostuneet roponsa.
_Andersson_ (ryntää ylös). Mitä minä kuulen! Te olisitte kyllin
ylevämielinen, kyllin jalo...
_Teodor_ (liikutettuna). Niin se on... Se on tyhmää, mutta se ei ole
autettavissa... Luoja on antanut minulle aivan liian tunteelleen
sydämen. Se on minun onnettomuuteni.
_Andersson_. Jalo suur-ryöväri... miten voin kiittää Teitä? Te annatte
minulle elämäni takaisin... enemmän kuin elämäni...
_Teodor_. Älkää puhuko tuonlaisista pikkuseikoista herra Andersson.
_Andersson_. Kyllä, sillä minun täytyy puhua... Älkää kieltäkö minulta
iloa saada kiittää Teitä...
_Teodor_. No, antakaa soida sitten! Minä en voi kieltää Teiltä mitään.
Teidän ulkomuodossanne ja tavoissanne on jotakin, joka muistuttaa minun
mummovainajaani. Niin, akka kuoli noin kymmenen, kaksitoista vuotta
sitten.
_Andersson_ (itkien). Minkälainen sydän! Ja se ryövärillä... herra...
Teodor...
_Teodor_. Sanokaa minua vaan Teodoriksi koreilematta.
_Andersson_ (eriks.). No, olkoon menneeksi näin kahden kesken, mutta
pahuus tehköön sen muitten kuullen. (Ääneen.) Teodor!
_Teodor_. Apsalon!
_Andersson_. Saanko tarjota sinulle jotakin, Teodor? Minä soitan
palvelijaa.
_Teodor_ (leikkii pistoolilla). Jätä se tekemättä, Apsalon... muista,
että nyt on sydänyö.
_Andersson_ (eriks.). Hän on saakelin viekas... hänellä on pistooli...
_Teodor_. Sinun ei tarvitse kutsua ketään tehdäksesi minulle
palveluksen... todellisen ystävän palveluksen. Tahdotko niin?
_Andersson_. Tietysti minä niin tahdon. Ja miten voin minä palvella
sinua?
_Teodor_. Anna minulle tyttäresi.
_Andersson_. Mitä?
_Teodor_. Sinun Amandasi.
_Andersson_. Mitä sinä ajattelet, Teodor?
_Teodor_. Minä aion naida, Apsalon.
_Andersson_. Mutta sehän on mahdotonta.
_Teodor_. Mahdotonta... miksi niin?
_Andersson_ (eriks.). Appi ryövärille... ei, se on jo liian hassua!
(Ääneen.) En suinkaan minä voi pakoittaa tytärtäni ottamaan miehekseen
henkilöä, jota hän ei tunne... Niin pitkälle ei isällinen valtani
ulotu...
_Teodor_. Jätä se minun huolekseni. Kaikki menee tietysti myttyyn, jos
tyttäresi omasta tahdostaan ei ojenna minulle kättään.
_Andersson_. Mutta sehän on mahdotonta, ajattelematonta...
_Teodor_. Taivaan ja maan välillä tapahtuu asioita, joita
Anderssonilainen filosofia ei pysty käsittämään. Kuulkaahan,
Andersson... tehkää minulle se ilo, että otatte kynän.
_Andersson_ (ottaa kynän pöydältä). Hyvin mielelläni...
_Teodor_. Istukaa alas ja kirjoittakaa...
_Andersson_ (istuu sohvalle kirjoittamaan. Erikseen). Minusta alkaa jo
tuntua, että hänellä on päässä vähän vikaa .. En uskalla vastustaa
häntä. (Ääneen.) Mitä minä kirjoitan?
_Teodor_. Kirjoittakaa: "Minä Apsalon Pietari Andersson"... Onko se
kirjoitettu?
_Andersson_. On kirjoitettu? (Erikseen.) Mitä tästä mahtanee tulla?
_Teodor_. Jatkakaa sitten: "annan täten tyttäreni Amandan
aviopuolisoksi herra Teodor von Flabbenille, kuitenkin sillä ehdolla,
ettei kysymyksessä olevalla Amandalla ole mitään tätä naimiskauppaa
vastaan." Te näette, että muistan sopimuksemme. (Menee pöydän luo ja
ottaa paperin.) Kiitos, appiseni.
_Andersson_. Ooh, niin pitkälle emme vielä ole joutuneet! Minun
tyttäreni ei ole milloinkaan suostuva.
_Teodor_. Sen saamme nähdä! (Ampuu pistoolilla ilmaan.)
_Andersson_. Mitä Te teette?
_Teodor_. Olkaa huoleti, appiseni... minä huomasin kyllä, että Te
unohditte panna kuulaa pistooliin...
_Andersson_. Tuhat tulimaista! Ja minä kun...
_Teodor_. Joku tulee... kuuletteko?
_Andersson_. Se on minun tyttäreni... Jumalan kiitos!
_Teodor_. Teidän tyttärenne, niin... muistakaa, se on hän joka
valitsee.
_Andersson_ (eriks.). Kaikeksi onneksi hän ei ole hassu.
_Teodor_. Avatkaa ovi, appi.
_Andersson_ (äkäisesti). Appi! Sitä minä en vielä ole. (Erikseen.)
Ellei tyttäreni ota häntä, niin kyllä piru hänet perii. (Menee avaamaan
oikean oven.)