Edelliset. Anto ja Amanda (tulevat oikealta).
_Amanda_. Isä, isä... mitä on tapahtunut?
_Andersson_. Ei mitään, lapseni, ei mitään. (Osoittaen Teodoria.)
Näetkö tuon herran?
_Amanda_. Hän!
_Anto_. Tao tolvana!
_Teodor_ (eriks.). Ei suinkaan hän ottane ajatusaikaa.
_Andersson_. No niin, lapseni... minut on pakoitettu... tai
oikeammin... minä olen luvannut tehdä sinulle kysymyksen, kerrassaan
naurettavan kysymyksen... se onkin vaan muodon vuoksi...
_Amanda_. Mitä sitten, isä?
_Andersson_ (nauraen). Ja... a... a... se on jo liian naurettavaa...
vaan minä olen luvannut tuolle herralle kysyä sinulta, josko sinä...
_Amanda_. Josko minä?...
_Andersson_ (kuten ennen). Josko sinä tahdot mennä naimisiin hänen
kanssaan.
_Amanda_. Kuulenko minä oikein?
_Andersson_ (hiljaa Teodorille). Siinä sen kuulitte. Antakaa minulle
paperi takaisin. (Ääneen.) Niin, kyllä sinä todellakin kuulit oikein.
Ha, ha, ha!
_Amanda_. Kyllä, isä, sitä minä kyllä tahdon.
_Teodor_ (hiljaa Anderssonille). Mitä minä sanoin. (Ääneen.) Oi,
neitiseni! Jos Te tietäisitte...
_Andersson_. Oletko sinä järjetön? Otatko sinä hänet varkaan
mieheksesi.
_Teodor_ (hiljaa Anderssonille). Hiljaa kaikin mokomin, appiseni. Te
arvattavasti ette tahdo, että koko kaupunki puhuisi siitä, miten Te
olette saanut vävypojan...
_Andersson_ (vimmastuneena). Se ei liikuta minua! Minä olen näyttävä
kuka te olette, minä olen...
_Teodor_ (kuten ennen). Te pääsette maksamasta äidinperinnön...
_Andersson_. Mitä? Kuinka Te tiedätte?...
_Teodor_. Minähän olin kaapissa, appiseni...
_Andersson_. Mahdotonta; minä itse tarkastin...
_Teodor_. Niin, silloin niin... silloin minä makasin Teidän
sängyssänne, appiseni...
_Andersson_. Sängyssä... Minä etsin vaan sängyn _alta_, minä. Minua on
puijattu.
_Teodor_. Kunhan vaan ette puhu siitä, niin ei se mitään tee.
_Andersson_ (eriks.). Oi että minun täytyy olla siihen pakoitettu!
(Teodorille). Te lupaatte siis antaa äidinperinnön...
_Teodor_. Olla maksamatta, niin... Teidän kuolemaanne asti, appiseni...
sen minä lupaan.
_Andersson_ (eriks.). Oh, minä sen kostan... minä elän
ijankaikkisesti... sen minä teen. (Amandalle.) Kuuleppas, tyttöni,
oletko sinä aivan varma siitä, että sinä tahdot tuon miehen
aviopuolisoksesi?
_Amanda_. Kyllä, isä, varma olen.
_Andersson_. No, pidä sitten hyvänäsi. Piru ymmärtäköön nais-väkeä!
(Antolle.) Käsitätkö sinä tätä, Anto?
_Anto_ (ravistaen päätään). Kovin vähän, patruuna.
(Esirippu alas.)