Andersson. Anto. Amanda.
_Andersson_ (vasemmalta). Ei näkynyt, ei edes kärpästäkään.
_Anto_. Eikö patruuna saanut selvää kissasta?
_Andersson_. Ei, aivan mahdotonta... Minä olen nuuskinut kaikkialla...
sohinut hiilihangolla sängyn alle ja söhrinyt pöytien ja tuolien
alle... vaan ei mitään näkynyt.
_Amanda_. Mitä sinä nyt sitten aiot tehdä, isä?
_Andersson_. Menen levolle, lapseni, ja samoin voitte tekin tehdä.
_Amanda_. Uskallatteko nukkua yksin, isä?
_Andersson_. Uskallanko!? Mikä sana se on? Olenko minä koskaan
osottanut arkuutta? Kas niin, mene nyt levolle, lapseni. (Suutelee
häntä otsalle.) Ja sinä myöskin, Anto. Toivotan hyvää yötä teille
molemmille.
_Amanda_. Nuku makeasti, isä, jotta sinä aamulla herätessäsi olisit
paraimmalla tuulellasi... Tiedätkö, minulla on erityiset syyni toivoa
sitä.
_Andersson_. Syysi... mitä syytä? Annappas kuulua.
_Amanda_ (mennessään oikealle). Niin, arvaa jos voit... Hyvää yötä,
isä.
_Anto_ (seuraa häntä). Niin... Hyvää yötä, patruuna.