Anto. Amanda.
_Amanda_. Sukkelaan nyt, Anto. Mitä sinä tahdoit sanoa?
_Anto_. No, minä kun luulin, että tuo harmaahattunen herra olisi
täällä... mutta hän on varmaankin päässyt ulos, vaikk'en käsitä millä
tavalla.
_Amanda_. Harmaahattunen herra... kuka se oli?
_Anto_. Eräs, joka tahtoi puhutella patruunaa, tiedänmä.
_Amanda_ (vilkkaasti). Pieni?
_Anto_. Niin.
_Amanda_. Valkeaverinen?
_Anto_. Niin, valkeaverinen...
_Amanda_. Sorea?
_Anto_. Niin.
_Amanda_. Käytti silmälaseja?
_Anto_. Oikein... mutta mistä neiti sen tietää?
_Amanda_. Se on hän.
_Anto_. Kuka hän?
_Amanda_. Tuo harmaahattunen herra, tiedänmä.
_Anto_. Niin oikein, aivan oikein.
_Amanda_. Tiedätkö, mitä hän tahtoi?
_Anto_. Puhutella patruunaa, sanoi hän.
_Amanda_. Hän tahtoi naida.
_Anto_. Mitä neiti sanoo! Niin kun tarkemmin muistelen oli hän sangen
naimattoman näköinen.
_Amanda_. Hän on siis saanut meistä selvää.
_Anto_. Kaiketi, koska hän oli täällä... muuten niin hän oli hieno
mies. Hän antoi minulle markan ja sitten toisen lisää... ja sitten hän
jäi vielä markan velkaa.
_Amanda_. Sen saat hääpäivänämme.
_Anto_. Kiitoksia vaan... mutta sitä saan kai odottaa, sillä patruuna
ei näy olevan mieltynyt naimiskauppoihin.
_Amanda_. Oo, hän on myöntyvä, kun saa nähdä minun Teodorini.
_Anto_. Jassoo... vai on hänen nimensä Teodor?
_Amanda_. Kuinka onkaan isä tuleva iloiseksi, kun hän huomenna palajaa.
_Anto_. Niin, neitiseni, toivokaamme niin. (Eriks.) Voi neiti parka,
kuinka hän on voinut hurmaantua tuonlaiseen tolvanaan!
_Amanda_. Mitä sinä sanot, Anto?
_Anto_. Enhän minä mitiä, ei niin mitiä.
_Amanda_. Vaan miks'ei hän viipynyt kauemmin, ja odottanut isää?
_Anto_. Niin, miks'ei hän tehnyt niin? Siinäpä se kysymys juuri onkin.