Andersson. Amanda ja Anto (oikealta).
_Amanda_. Isä, isä! Mitä on tapahtunut? Oletko sinä sairas?
_Andersson_. Paljon pahempaa, lapseni, paljon pahempaa.
_Anto_. Onko patruuna kuollut sitten?
_Andersson_. Älä laske leikkiä, Anto, isäntäsi ja näkymättömien henkien
läsnäollessa.
_Amanda_. Mitä isä sanoo?
_Anto_. Patruuna näyttää siltä, kuin patruuna olisi nähnyt
rouvavainajan...
_Andersson_. Uh, sentään, kuinka sinä puhut! Ei, niin kauheata se ei
ollut, mutta se oli sittenkin kammottavaa.
_Amanda_. Sinä pelotat minua, isä... Mitä on tapahtunut? Sinä olet
aivan kalmankalpea.
_Andersson_ (juhlallisesti). Olenko? Paljon mahdollista. Minulla on
syytä siihen. Kas tässä (ojentaa kätensä, jossa on Teodorin saapas) ja
kauhistu...
_Anto_. Mistä patruuna on saanut noin siistin saappaan?
_Andersson_ (kuten ennen). Niin, sano se... Hirveällä tavalla.
_Amanda_. No, isä!
_Anto_. Onko patruuna siepannut sen jostakin?
_Andersson_ (kuten ennen). Minä olen löytänyt sen.
_Amanda_. Löytänyt sen! Mistä sitten, isä?
_Andersson_. Täältä sisältä... aivan äsken.
_Anto_. No, sopiiko se kalosseihin?
_Andersson_. Minä en ole koettanut, mutta saatte kuulla... Älä vaan
pelästy, lapseni... sillä se on kerrassaan kauheata.
_Amanda_. Huh, sentään, isä!
_Andersson_. Olin juuri nukkumaisillani, kun kuulen täältä hirveän
jyskeen; se oli aivan kuin laukaus tai jotain sen tapaista. Minä
rohkasen mieltäni ja ryntään ulos... vaan en löydä mitään... paitsi
tämän saappaan tuosta lattialta. No... minä tietysti luulen, että se on
minun; minä otan sen ylös, kun samassa olen kuulevinani aivan kuin
hautaholvista äänen, joka sanoo: anna sen olla... tai jotain sen
tapaista. Se oli jo liian kauheata... ja se oli juuri silloin, kun minä
huusin teitä.
_Anto_ (its.). Nyt aavistan asian, (Ääneen.) Se oli kissa...
_Andersson_. Tyhmyyksiä! Joku ampui, tai...
_Anto_. Se oli kissa, joka sähisi, patruuna.
_Andersson_. Kissa! No, miten olisi tämä saapas sitten tänne joutunut?
_Anto_. Kuinka minä sen tietäisin? Ehkä se oli mestarikissa, joka käy
saappaissa.
_Andersson_. Anto! Minä en kärsi mitään sukkeluuksia tänä kauheana
hetkenä.
_Anto_. Olkoon niin, patruuna.
_Amanda_. Ajatteles isä, jos se olisi ollut varas.
_Andersson_. Varas, lapseni... Kuinka se olisi tänne päässyt? Ne eivät
ole varkaita, jotka kulkevat lukittujen ovien läpi... ne ovat henkiä,
aineettomia olentoja...
_Anto_. Jotka kulkevat saappaissa...
_Andersson_. Anto!
_Anto_. Patruuna!
_Amanda_ (kiivaasti). Isä! (Osoittaa kaappia). Tuossa kaapissa... siinä
voi joku olla piilossa.
_Anto_ (hiljaa Amandalle.) Hiljaa, neiti, kaikin mokomia... muuten minä
olen mennyt mies.
_Amanda_ (hiljaa Antolle). Mitä sinä tarkoitat?
_Andersson_. Mitä sinä sanot? Tuossa kaapissa? Se on kerrassaan
hirveätä!
_Anto_. Mitä vielä! Ei kaapissa ketään ole, ei niin ketään. (Hiljaa
Amandalle.) Hän on varmaan siellä.
_Amanda_ (samoin). Hän, kuka hän?
_Anto_ (kuten ennen.) Se harmaahattunen herra, tiedänmä.
_Andersson_. Niin... miksikäs ei? Saatatpa olla oikeassa, lapseni.
Kaappi on vielä sisustamaton. Siellä voi joku olla. Anto, avaa kaappi.
_Anto_. Minäkö avaisin... e-en, patruuna. Kaikkea muuta, vaan en sitä.
Sitä en minä uskalla tehdä.
_Andersson_. Pelkuri raukka... Sinähän juuri sanoit, ettei siellä ole
ketään.
_Anto_. Niin... siihen uskallan vaikka patruunan hengen.
_Andersson_. No, avaa sitten.
_Anto_. En koskaan, sanoin minä.
_Andersson_. Niskotteletko sinä, Anto? No hyvä, kyllä minä rankaisen
sinua avaamalla sen itse. (Lähenee kaappia.)
_Amanda_. Ei, älä avaa, isä.
_Anto_. Niin, älkää avatko, patruuna.
_Andersson_. Miehellä täytyy olla päättäväisyyttä. Rohkeutta,
Andersson! (Avaa kaapin.)
_Anto_ (hiljaa Amandalle). Minua on petkutettu.
_Andersson_. Ei ketään!
_Amanda_. Ei ketään!
_Anto_. Niin, enkö minä sitä sanonut. (Its.) Kyllä minä olen luotu kuin
silakka, jos tätä käsitän.
_Amanda:_ No, se oli hyvä, isä. Minua jo niin pelotti.
_Andersson_. Peloitti... Hyi, lapseni! Se, jolla on puhdas omatunto, ei
koskaan pelkää.
_Anto_. Se oli siis kuitenkin kissa.
_Andersson_. Niin, siltä se näyttää. Saattepa nähdä, että se ilkiö on
hiipinyt makuukamariin. Se on ajettava ulos, muuten en saa ummistaa
silmiäni tänä yönä. Sytytäppäs, Anto, toinen kynttilä, niin kyllä minä
sen ajan pellolle. (On sillävälin pistänyt saappaan yönutun taskuun.)
_Anto_. Kyllä, patruuna. (Sytyttää kynttilän, jonka antaa hänelle.)
_Andersson_. Hyvä... Nyt minä pistän sen pirun pihtiin. (Menee
kynttilöineen vasemmalle.)