Andersson. Teodor.
_Andersson_ (tulee vasemmalta yllään yönuttu ja yölakki: kynttilä
kädessä). Kuka täällä on? Anto, oletko se sinä? (Katsoo ympärilleen.)
Eihän täällä olekaan ketään... olisinko erehtynyt? Mutta minä olin niin
varmasti kuolevinani laukauksen, tai jotakin sen tapaista... Se on
merkillistä. Mutta minä kuulin kai sittenkin väärin... (Työntää
jalallaan saapasta.) Mitä! Mikä tuo on?
_Teodor_ (tirkistää kaapista. Itsekseen). Minun saappaani!
_Andersson_. Saapas!... Kuinka se on tänne joutunut? Olisiko se minun?
(Katsoo sitä tarkkaan.) Ei! Mutta kenenkä se sitten on?
_Teodor_ (kuten ennen). Minun, appiseni.
_Andersson_ (kavahtaen). Mitä? Mitä tämä on? Minusta joku sanoi: se on
minun... (Katsoo ympärilleen. Teodor on vetäytynyt sisään.) Huh,
sentään! Tämä alkaa tuntua niin kummalliselta. Kummitteleeko täällä,
vai mitä tämä on?... Ei, minun täytyy huutaa Antoa. (Syöksyy oikealle
ovelle huutaen.) Anto! Anto! joudu! joudu!
_Teodor_ (hiipii salaa kaapista). Kissa vie, kun täällä alkaa
haiskahtaa häkää. Pelastakoon nahkansa ken voi! (Hiipii sisälle vas.)