Tuo peräytyminen oli tarpeen leijonalle, jotta se saisi tilaa
hyppäykselle.
Ruhtinas päästi tahallaan Krywonosin toiselle puolen vettä,
tuottaakseen hänelle sitä suuremman tappion. Heti tappelun alussa
kannusti hän hevostaan ja oli pakenevinaan. Sen nähdessään rikkoivat
suistolaiset ja rahvas rivinsä ja lähtivät ajamaan häntä takaa
saartaakseen hänet. Silloin ruhtinas nopeasti kääntyi takaisin ja
iski koko ratsuväellään vihollisten kimppuun niin äkkiarvaamatta,
etteivät nämä hetkeäkään voineet tehdä vastarintaa. Heitä ajettiin
sitte takaa aina yli menopaikalle asti, sillan ja tokeiden yli,
puoli penikulmaa eteenpäin, aina vankkurileirille asti. Säälittä
heidät hakattiin maahan ja surmattiin. Tämän päivän sankarina
oli kuusitoistavuotias herra Aksak, joka oli ollut ensimäisenä
hyökkäämässä ja joka ensimäisenä oli vaikuttanut pakokauhun
syntymiseen. Vain tuollaisen vanhan ja harjaantuneen sotajoukon
avulla saattoi ruhtinas ryhtyä käyttämään tällaisia ovelia temppuja
kuin teeskennelty pako. Harjaantumattomissa riveissä olisi se
helposti voinut muuttua todelliseksi paoksi. Taistelun toinen päivä
päättyi Krywonosille entistäänkin raskaampaan tappioon. Saaliiksi
joutuivat kaikki vihollisen kenttätykit ja paljon lippuja, niiden
joukossa toistakymmentä puolalaista, jotka zaporogilaiset olivat
vallanneet Korsunin luona. Jos Koryckin ja Osinskin jalkaväki
sekä Wurcelin tykistö olisivat jaksaneet seurata ratsuväkeä, niin
olisi vankkurileirikin samalla saatu vallatuksi. Mutta ennenkuin
nämä ehtivät paikalle, oli jo tullut yö ja vihollinen päässyt
niin kauvas, että sitä oli mahdoton saavuttaa. Kuitenkin valtasi
Zacwilichowski puolen vankkurileiriä ja sen mukana tavattoman
suuret ase- ja ruokavarastot. Rahvas oli jo kaksi kertaa temmannut
Krywonosin keskellensä luovuttaakseen hänet ruhtinaalle ja vain
lupaamalla heti palata Chmielnickin luo oli hän töintuskin pelastunut
sen käsistä. Hän lähti nyt jäljelle jääneen leirinosansa kanssa
pakoon. Hänen joukkonsa olivat huvenneet mitättömiin, muserretut ja
saatetut epätoivon partaalle. Vasta Machnowkassa hän pysähtyi ja nyt
Chmielnicki ensimäisen vihanpuuskansa vallassa käski kytkeä hänet
kaulaan ripustetusta ketjusta kanuunanrattaisiin.
Kun ensimäinen vihanpuuska oli mennyt ohi, muisti zaporogilaisten
hetmani, että juuri sama onneton Krywonos oli upottanut vereen
Volynian, valloittanut Polonnen ja lähettänyt tuhansia aatelissieluja
toiseen maailmaan, jättäen ruumiit hautaamatta, sekä että sama
Krywonos kaikkialla oli kulkenut voittajana, kunnes hän kohtasi
Jeremin. Näiden ansioiden takia armahti zaporogilaisten hetmani häntä
nyt, käski päästää hänet irti kahleista, jotka jo olivat kytketyt
tykin rattaisiin, antoi hänelle päällikkyyden takaisin ja lähetti
hänet Podoliaan tekemään uusia valloituksia ja uusia murhia.
Ruhtinas puolestaan soi nyt vihdoinkin sotajoukollensa kauvan
kaivatun levon. Viime taistelussa oli sekin kärsinyt melkoista
mieshukkaa, varsinkin ratsuväen hyökätessä vankkurilinnoitukseen,
jonka takana kasakat puolustautuivat yhtä itsepäisesti kuin
taitavasti. Siinä oli kaatunut viiteensataan sotamieheen asti,
eversti Mokrzki oli saanut vaikean haavan ja pian senjälkeen
heittänyt henkensä. Myöskin herra Kuszeliin, Polanowskiin ja nuoreen
herra Aksakiin oli osunut kuula, vaikka tuottamatta varsinaista
vaaraa, ja herra Zagloba, joka tottuneena tungokseen miehuullisesti
oli taistellut muiden mukana, oli saanut kaksi varstaniskua.
Siitä olivat hänen ristiluunsa tulleet kipeiksi eikä hän päässyt
liikkumaan, vaan makasi kuin kuollut herra Skrzetuskin rattailla.
Kohtalo oli siten ehkäissyt lähdön Bariin. Lisäksi oli ruhtinas
vielä lähettänyt herra Skrzetuskin muutaman lippukunnan etunenässä
aina Zaslawin tienoille asti kukistamaan sinne kokoontuneita
rahvaanjoukkoja. Mainitsematta ruhtinaalle sanaakaan Barista
Skrzetuski olikin lähtenyt matkaan ja poltti ja tuhosi viisi päivää,
kunnes oli puhdistanut koko paikkakunnan.
Vihdoin olivat sotamiehetkin jo perin uupuneita herkeämättömästä
taistelusta, pitkistä marsseista, väijytyksestä ja valvomisesta.
Ja niin päätti luutnantti palata ruhtinaan luo, jonka hän tiesi
lähteneen Tarnopoliin.
Paluun edellisenä päivänä oli herra Skrzetuski pysähtynyt
Suchorzynceen Chomorin varrella, sijoittanut lippukuntansa kylään
ja itse asettunut yöksi erääseen talonpoikaismajaan. Koska hän oli
valvomisesta ja työstä suuresti uupunut, vaipui hän heti uneen ja
nukkui sikeästi koko yön.
Aamulla vielä ollessaan puoliunisena alkoi hän haaveilla ja
unelmoida. Kummalliset kuvat liikkuivat hänen silmiensä edessä.
Ensinnä tuntui hänestä siltä kuin hän olisi ollut Lubniessa,
aivan niinkuin ei hän koskaan olisi sieltä lähtenytkään, hän oli
nukkuvinaan kamarissaan asevarastorakennuksessa ja Rzendzian oli,
kuten aina aamuisin, hääräävinään hänen vaatteidensa likeisyydessä,
valmistaen niitä herransa nousemista varten.
Valveutuminen alkoi kuitenkin verkalleen hajoittaa näyt.
Ritari muisti, että hän on Suchorzyncessa eikä Lubniessa. Vain
palvelijapojan hahmo ei ottanut haihtuakseen: herra Skrzetuski näki
yhä Rzendzianin istuvan akkunan ääressä jakkaralla, rasvaamassa
panssarihihnoja, jotka helteestä olivat melkoisesti käpertyneet.
Mutta hän oli yhä edelleen varma siitä, että kuva on unen haavetta ja
sulki uudelleen silmänsä.
Hetken perästä hän avasi ne: Rzendzian istui yhä ikkunan alla.
-- Rzendzian, huudahti Skrzetuski, -- sinäkö siellä olet vaiko sinun
haamusi?
Poika pelästyi äkkinäisestä huudosta niin että panssari kolisten
putosi hänen käsistään permannolle. Kädet hajalla Rzendzian jäi
seisomaan ja sanoi:
-- Voi Jumalan tähden, mitä te noin huudatte ja taas näette haamuja!
Minä olen elävä ja terve.
-- Ja oletko sinä todella palannut?
-- Olettekos te sitte minut karkoittanut?
-- Tule tänne luokseni että saan sinua syleillä! Uskollinen
palvelijapoika lankesi herransa jalkojen juureen ja kietoi kätensä
hänen polviensa ympäri. Mutta herra Skrzetuski suuteli iloissaan
hänen päätänsä ja toisteli:
-- Että sinä todella olet hengissä, että sinä todella olet hengissä!
-- Armollinen herra, olen niin iloissani etten voi puhua, kun taasen
näen teidät terveenä... Mutta hyvä Jumala sentään kun te kiljuitte
niin, että minä pudotin panssarin... Hihnat olivat aivan käpertyneet,
nähtävästi ei herralla ole ollut mitään palvelijaa. Jumalalle olkoon
kiitos, minun rakas herrani!
-- Milloin sinä olet tullut?
-- Tänä yönä.
-- No mikset herättänyt minua?
-- Kuinkas minä olisin herättänyt. Aamulla tulin ottamaan
vaatteitanne.
-- Mistä sinä tulit?
-- No Huszczasta.
-- Mitä sinä siellä teit? Mitä sinulle on tapahtunut? Sano! Kerro!
-- Nähkääs, hyvä herra, Huszczasta tuli kasakoita ryöväämään
Braclawin vojevodaa ja polttamaan hänen taloansa. Mutta minä
olin ollut siellä aikaisemmin, sillä saavuin sinne yhdessä isä
Patroni Laskon kanssa, joka otti minut mukaansa Chmielnickin luo
Huszczaan. Hänet taas oli herra vojevoda lähettänyt viemään kirjeitä
Chmielnickille. Minä lähdin siis hänen kanssansa paluumatkalle ja nyt
polttivat kasakat Huszczan ja murhasivat isä Patronin, koska hän oli
meidän puolellamme. Sama kohtalo olisi tullut herra vojevodan osaksi,
jos hän olisi ollut siellä, vaikka hän onkin kunnon mies ja heidän
hyväntekijänsä.
-- Mutta puhu nyt selvästi äläkä sekoita, sillä minä en ymmärrä
mitään. Oletko sinä siis ollut kasakoiden luona, Chmielin luona, vai
kenenkä?
-- Juuri kasakoiden luona, sillä kun he ottivat minut kiinni
Czehrynissä, niin luulivat he minua omaksi miehekseen ja pitivät
luonansa. Pukekaa nyt vain yllenne -- hyvä Jumala, kuinka vaatteet
ovatkin rikki, ihan käsiin hajoavat. Mutta älkää nyt, hyvä herra,
suuttuko minulle siitä, etten toimittanut Rozlogiin sitä kirjettä,
jonka lähetitte Kudakista. Kas se roisto, se Bohun tempaisi sen
käsistäni. Jollei olisi ollut sitä paksua aatelismiestä, niin minä
olisin menettänyt henkeni.
-- Tiedän, tiedän kaikki, se ei ole sinun syysi. Se paksu aatelismies
on leirissä, hän on kertonut minulle kaikki juurta jaksain. Hän se
myöskin riisti neidin Bohunin käsistä ja neiti on nyt Barissa hyvässä
turvassa.
-- No, Jumalan kiitos. Kuulin minäkin, ettei Bohun saanut häntä
käsiinsä. Varmaan ovat häätkin jo pian?
-- Varmaan ovatkin. Täältä lähdemme pian käskyn mukaan Tarnopoliin ja
sieltä Bariin.
-- Herran kiitos. Eiköhän se vielä hirtä itseänsä tuo Bohun. Ja
olihan noita-akka jo ennustanutkin hänelle, ettei hän koskaan saa
sitä jota hän ajattelee, vaan että se joutuu ljahin omaksi. Ja tuo
ljahi on varmaan minun herrani.
-- Mistä sinä sen tiedät?
-- Olen kuullut. Minun täytyy kertoa teille kaikki perinpohjin, mutta
pukekaa nyt ensin päällenne, sillä meille keitetään suurustakin. Kun
siis lähdin veneellä Kudakista, niin kesti kulkua kauhean kauvan,
meillä oli näet vastavirta ja lisäksi särkyi meiltä vene ja sitä
täytyi korjata. Ja niin me kuljemme, hyvä herra, kuljemme, kuljemme...
-- Kuljette, kuljette, keskeytti kärsimättömänä herra Skrzetuski.
-- Ja saavuimme vihdoin Czehryniin. Mutta mitä minulle siellä
tapahtui, sen te jo tiedätte.
-- Sen minä jo tiedän.
-- Niin makaan siis tallissa enkä tiedä mitään maailman menosta.
Ja sitte tuli sinne Chmielnicki heti Bohunin lähdettyä ja hänellä
oli mukanaan kauhean suuri zaporogilaisjoukko. Mutta koska herra
suurhetmani juuri sitäennen oli rangaissut czehryniläisiä siitä
että he olivat olleet zaporogilaisten puolella ja koska kaupungissa
siis oli paljon surmattuja ja haavoittuneita, niin he ajattelivat,
että minäkin olen heikäläisiä ja siksi eivät he tehneet minulle
pahaa, vaan antoivat vielä apua ja hoitoakin eivätkä sallineet
tatarien ottaa minua, vaikka he yleensä saivat tehdä mitä hyvänsä.
Päästyäni tajuihin mietin mitä minun on tehtävä. Ja juuri silloin
ne roistot menivät Korsunin luo ja löivät siellä herrat hetmanit.
Voi hyvä herra, mitä minun silmäni siellä näkivätkään. Sitä ei voi
sanoin kertoa. Mutta eivät he hävenneet eivätkä salanneet mitään,
koska pitivät minua omana miehenään. Minä taas ajattelen: mitähän
jos tästä pakenisin? Huomasin kuitenkin, että on parempi jäädä
sinne kunnes tulee suotuisampi tilaisuus. Kun sitte aljettiin
Korsunin luota tuoda kalliita mattoja, koristuksia, hopeaa, maljoja,
kalleuksia... ai sentään, hyvä herra... niin ihan oli sydämeni
halkeamaisillaan ja silmät tahtoivat pudota päästä. Ja nuo varkaat
myivät kuusi hopealusikkaa yhdestä taalarista ja myöhemmin jo
neljänneskannusta viinaa, ja kultaisen napin, soljen tai tupsun
sai neljännestuopillakin. Ja niin minä itsekseni ajattelin,
että mitäs minä täällä istun turhanpäiten, käytänpä tilaisuutta
hyväkseni minäkin, jos Jumala niinkuin soisi minun joskus palata
Rzendzianiin Podlasissa, missä vanhempani asuvat. Siinä tapauksessa
annan kalleudet heille, sillä heillä on siellä Jaworskien kanssa
riitajuttu, jota on kestänyt jo viisikymmentä vuotta eikä heillä
ole varoja, millä jatkaa sitä. Ja niin ostin minä niin paljon
kaikenlaista tavaraa, että niistä tuli kaksi hevoskuormaa. Se oli
minun lohdutukseni surussani, sillä minun oli teitä, rakas herrani,
kauhean ikävä.
-- Rzendzian, sinä olet aina samanlainen! Kaikesta sinun täytyy
hyötyä.
-- Mitäs pahaa se sitte oli, jos Jumala minua siunasi? Enhän minä
varastanut, ja kas tuossa on se rahapussikin, jonka annoitte minulle
Rozlogin matkaa varten. Velvollisuuteni on jättää se takaisin, koska
en päässyt Rozlogiin.
Näin sanoen avasi poika vyönsä, otti esiin kukkaron ja laski sen
ritarin eteen. Mutta herra Skrzetuski hymyili ja sanoi:
-- Koska sinun on käynyt noin kaikin puolin hyvin, niin olet varmaan
minua rikkaampi, mutta pidä nyt vain sentään tuo kukkaro.
-- Kiitän nöyrimmästi. Onhan sitä tavaraa hiukan kokoontunut, Jumalan
kiitos. Vanhempani tulevat siitä iloitsemaan ja yhdeksänkymmenvuotias
isoisänikin. Eivätköhän nyt jatka riitajuttuansa Jaworskeja vastaan
niin että näiden vihdoin täytyy ottaa kerjäläispussi selkäänsä. Mutta
hyödytte tekin sentään, herra, vaikka minun matkalla onkin käynyt
näin erittäin hyvin sillä minä en nyt enään tule muistuttamaan teitä
siitä metallikoristeisesta vyöstä, jonka te Kudakissa lupasitte
minulle.
-- Mutta johan sinä nyt muistutit, poikaseni. Oletpa sinä oikea
_lupus insatiabilis_. En tiedä missä koko vyö on, mutta koska kerran
olen luvannut sen, niin annan ja jollen sitä, niin toisen.
-- Kiitän nöyrästi, sanoi poika, pannen kädet herransa polvien ympäri.
-- No, mitäs niistä, kerroppa nyt edelleen kuinka sinun kävi.
-- Jumala antoi siis, kuten jo kerroin, minun hyötyä noista
rosvoista. Vain siitä olin murheissani, kun en tietänyt miten
herrani on ja onko Bohun saanut käsiinsä neidin. Sitte kerrotaan
yhtäkkiä, että hän makaa hengenhieverissä Czerkasyn kaupungissa,
koska ruhtinaat olivat häntä haavoittaneet. Silloin minä nopeasti
Czerkasyyn. Tietäähän herra, että kyllä osaan panna plaastarin
haavaan ja hoitaakin sitä -- minut tunnettiinkin jo taidostani. Ja
niin lähetti rykmentinpäällikkö Doniec minut sinne ja lähti itsekin
mukaani ja minä rupesin kuin rupesinkin hoitamaan sitä ryöväriä.
Vasta silloin putosi sydämeltäni taakka, kun sain tietää, että meidän
neiti oli paennut sen aatelisherran kanssa. No niin, minä lähdin
siis Bohunin luo. Ajattelin itsekseni: tunteekohan tuo vai eikö
tunne? Mutta hän makasi kuumeessa eikä aluksi tuntenut. Myöhemmin
hän tunsi ja sanoi minulle: "sinäkö se kuljetit kirjettä Rozlogiin?"
Minä sanoin: "minä juuri". Hän taas siihen: "no silloinhan minä
Czehrynissä annoin sinua selkään". -- "Aivan niin." -- "Sinä olet
siis", sanoi hän, "herra Skrzetuskin palveluksessa". Silloinpas minä
valehtelemaan. "En minä enään palvele ketään", sanoin, "sain siinä
palveluspaikassa kokea paljon enemmän vääryyttä kuin hyvää ja siksipä
minä pidinkin parempana lähteä vapauteen kasakkain luo. Ja nyt minä
jo kymmenen päivää olen hoitanut teitä." Hänpäs uskoi minua ja kävi
hyvin luottavaiseksi. Häneltä minä sitte myöskin sain tietää senkin,
että Rozlogi on poltettu, että hän oli surmannut kaksi ruhtinaista ja
että toiset ruhtinaat sen kuultuaan tahtoivat mennä meidän ruhtinaan
luo, mutta kun eivät voineet, niin pakenivat Liettuan sotaväkeen.
Pahinta oli kuitenkin, kun minä mainitsin tuon paksun aatelisherran
nimen, silloin hän kiristeli hampaitansa aivan kuin olisi purrut
pähkinää.
-- Oliko hän kauvankin kipeänä?
-- Kauvan, kauvan. Ensin hänen haavansa kyllä äkkiä parantuivat,
mutta sitte ne taas aukenivat, kun ei hän ensinkään säästänyt
itseänsä. Monta yötä minä valvoin hänen luonaan -- kunpa hänet
piiskattaisiinkin kuoliaaksi! -- kuin minkäkin hyvän ihmisen luona.
Ja sen minä herralle sanon, että minä vannoin sieluni pelastukseksi
kostavani vääryyden minkä hän minulle teki, ja sen lupauksen minä
tulen pitämään, vaikka minun koko elämäni ajan täytyisi sitä yrittää.
Sillä hän kohteli minua, viatonta ihmistä, niin pahasti ja löi minua
siellä Czehrynissä niinkuin koiraa, enkä minä sentään ole mikään
moukka. Hänen täytyy kuin täytyykin saada surmansa minun kädestäni,
jollei joku muu tapa häntä aikaisemmin. Ja sen minä sanon teille,
että sata kertaa minulla jo olisi ollut siihen tilaisuuskin, sillä
useinhan ei hänen luonansa ollut ketään muuta kuin minä. Monta kertaa
minä itsekseni ajattelin: pitääköhän minun lyödä hänet kuoliaaksi,
vai ei? Mutta minua hävetti käydä ihmisen kimppuun, joka makasi
vuoteessa.
-- Se onkin sinulle kunniaksi, ettet surmannut häntä sairaana ja
aseettomana. Se olisi ollut moukan eikä aatelismiehen teko.
-- Nähkääs, niin minäkin ajattelin. Muistin vielä mitä vanhemmat ja
isoisä olivat sanoneet minulle kotoa lähtiessä ja hyvästi jättäessä:
muista, hölmö, että olet aatelismies, ja säilytä ambitsioni,
kunniantunto, palvele uskollisesti äläkä anna kohdella itseäsi
pahasti. Ja vaari sanoi hänkin, että jos aatelismies käyttäytyy
talonpojan tavoin, niin herra Jeesus itkee. Minä muistin hänen
sanansa ja kavahdin kohottamasta kättäni sairasta vastaan. Siten jäi
siis se tilaisuus käyttämättä. Mutta hänen luottavaisuutensa kasvoi
kasvamistaan. Välistä hän kysyi minulta: "miten minä palkitsenkaan
sinut?" Minä sanoin siihen: "miten vain herra tahtoo." Enkä minä
voikaan valittaa: kyllä hän palkitsikin minut runsaasti ja minä otin
myöskin vastaan, ajatellen itsekseni, että miksikäs tuokin omaisuus
jäisi ryövärin käsiin. Ja hänen tähtensä antoivat sitte muutkin
minulle lahjoja, sillä sen minä teille sanon, ettei siellä ketään
rakasteta niinkuin häntä, ei suistolaisten eikä rahvaan keskuudessa,
vaikkei koko valtakunnassa ole aatelismiestä, joka niin ylenkatsoisi
rahvasta kuin hän.
Sitte alkoi Rzendzian väännellä päätään ikäänkuin johtaakseen
mieleensä tai ihmetelläkseen jotakin. Mutta hetken perästä hän jatkoi.
-- Kummallinen henkilö se on ja myöntää täytyy, että hänessä asuu
aatelinen miehuus. Ja sitä neitiä -- kuinka hän häntä rakastaa,
rakasta! Heti kun hän oli hiukankin parantunut, tuli Doniecin vaimo
hänen luoksensa ennustamaan, ja hän ennustikin, mutta ei mitään
hyvää. Se sitte vasta on jättiläisnainen ja pirujen kanssa se on
liitossa. Tavaton vaimoihminen kerrassaan! Kun hän purskahtaa
nauruun, niin luulisi että tamma niityllä hirnuu. Näyttää valkeita
hampaitansa... on niin väkevä, että jaksaa vaikkapa repiä rikki
panssarin. Ja kun hän kävelee, niin tärisee maa. Ja Jumalan
sallimuksesta oli tuo eukko näkevinään minussa jotakin ihmeellistä,
sillä hän mieltyi suuresti minuun. Siksi ei hän koskaan mennytkään
ohitseni vetämättä minua joko tukasta, taikka hihasta, tai
tönäisemättä minua. Ja välistä hän sanoi: tule. Mutta minä pelkäsin,
että tuo paholainen jossakin yksinäisessä paikassa kääntäisi
minulta niskat nurin. Sillä silloin olisi kaikki mitä olin koonnut,
mennyt menojaan. Ja niin minä vastaan hänelle: "Onhan niitä sinulla
muitakin." Mutta hän sanoo: "sinusta minä pidän, vaikka oletkin vielä
kovin lapsimainen". "Mene tiehesi, senkin paasiviulu!" Mutta hän vain
sanoo: "minä pidän sinusta"!
-- Entä näitkö sinä miten tuo ennustaminen tapahtui?
-- Näin tietenkin ja kuulin. Siinä oli savua, sihinää ja pihinää,
siinä liikuteltiin varjoja -- ihan minä ensin kauhistuin. Mutta akka
seisoo keskellä, rypistelee mustia kulmakarvojaan ja hokee: ljahi on
tytön luona, ljahi on tytön luona, lupu-tupu-lupu... ljahi on tytön
luona. Sitte hän riputtelee vehnänjyviä seulan päälle ja katsoa
tuijottaa. Mutta jyvät hyppivät kuin surviaiset ja kuuluu taas:
"lupu-tupu-lupu, ljahi on tytön luona". Oi voi sentään, hyvä herra,
jollei se Bohun olisi sellainen ryöväri, niin säälittänyt olisi
hänen epätoivonsa jokaisen ennustuksen perästä. Välistä hän kävi
kalpeaksi kuin palttina, putosi selälleen ja väänteli siinä käsiään
päätänsä vastaan, valitti, vikisi ja rukoili neidiltä anteeksi, että
hän oli väkivallalla tullut Rozlogiin ja tappanut hänen veljensä:
"Missä sinä olet, käköseni, missä sinä olet, ainokaiseni!" sanoohan.
"Minä olen kerran kantanut sinua käsilläni, nyt en voi elää ilman
sinua. Mutta minä en saa edes koskettaa sinua kädellänikään, minä
rupean orjaksesi, jos vain silmäni saavat katsella sinua." Sitte hän
yhtäkkiä muistaa herra Zagloban, kiristelee hampaitansa ja iskee ne
vuoteensa laitaan, kunnes uni hänet vihdoin voittaa, mutta vielä
unessakin hän valittaa ja huokaa.
-- Eikös se nainen sitte koskaan ennustanut hänelle mitään hyvää?
-- Mitä senjälkeen tapahtui, sitä en tiedä, sillä hän parani ja minä
erosin hänestä. Sinne sattui tulemaan pappi Lasko ja Bohun toimitti
niin, että minä hänen kanssaan pääsin Huszczaan. Siellä ne roistot
sattuivat saamaan vihiä siitä, että minulla on hiukan kaikenlaista
tavaraa, enkä minä salannutkaan, että lähden auttamaan vanhempiani.
-- Eivätkö ne ryövänneet sinua?
-- Ehkäpä ne olisivat sen tehneetkin, mutta onneksi ei silloin
ollut paikkakunnalla tatareja ja kasakat taas pelkäsivät Bohunia.
Muuten he pitivätkin minua aivan omana miehenään. Käskipä itse
Chmielnickikin minut luoksensa ja pyysi ilmoittamaan mitä Braclawin
vojevodan luona puhutaan, kun siellä on koolla herroja... Hitto hänet
vieköön. Minä tulin sitte Huszczaan. Senjälkeen saapuivat Krywonosin
etujoukot ja tappoivat isä Laskon. Minä kiireesti kaivamaan puolet
omaisuudestani maahan, toisen puolen otin mukaani ja lähdin pakoon,
kuultuani että te hävitätte kapinallista seutua Zaslawin tienoilla.
Jumalan kiitos, että tapasin herran terveenä ja hyvällä mielellä
ja kuulin valmistettavan häitä... Sitte tuleekin jo loppu kaikesta
pahasta. Minä sanoin kuin sanoinkin noille roistoille, jotka lähtivät
ruhtinasta, meidän herraamme vastaan, etteivät he enään palaa ja
kyllä he nyt saavat. Ehkäpä jo sotakin loppuu.
-- Mitä vielä, nyt vasta alkaa taistelu itse Chmielnickin kanssa.
-- Tuleeko herra sitte taistelemaan vielä näidenkin jälkeen?
-- Luuletko sinä sitte, että häät tekevät minusta pelkurin?
-- En, en minä sitä. Vaikka ihan kuka tulisi pelkuriksi, niin
ainakaan ei minun herrani. Mutta kysyn vain siksi, että kun minä
lähden viemään vanhemmilleni säästöjäni, niin tahtoisin lähteä
yhdessä teidän kanssanne. Ehkä Jumalakin sitte auttaa minua kostamaan
Bohunille vääryyden jonka häneltä olen saanut kärsiä, mutta kun ei
sitä sovi kostaa petoksella, niin ehkäpä minä vielä jostakin hänet
löydän. Hän ei pääse piiloon...
-- Oletko sinä niin itsepäinen?
-- Jokaisen on pidettävä huolta omista asioistansa ja kun kerran minä
olen tämän luvannut, niin lähtisin vaikkapa Turkinmaalle ajamaan
häntä takaa. Se päätös ei siitä muutu. Mutta nyt minä lähden herrani
kanssa Tarnopoliin ja sitte häihin. Vaan mitävarten te menette
Tarnopoliin päin tullaksenne Bariin? Eihän se ole saman tien varrella.
-- Minun täytyy kuljettaa pois lippukuntani.
-- Ymmärrän, herra.
-- Anna nyt jotakin syötävää, sanoi herra Skrzetuski.
-- Minä olen jo pitänyt siitä huolta. Vatsahan on kaiken perustus.
-- Heti suuruksen jälkeen lähdemme liikkeelle.
-- Jumalan kiitos, vaikka hevoseni onkin kauheassa tilassa.
-- Minä käsken antaa sinulle yhden valtoimista hevosista. Saat
ratsastaa sitä.
-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi Rzendzian, tyytyväisesti hymyillen
ajatellessaan, että häntä paitsi rahakukkaroa ja metallikoristeista
vyötä jo odottaa kolmaskin lahja.