Päästyään toisiaan likelle pysäyttivät sotamiehet hevosensa ja
alkoivat ensin sättiä toinentoistaan.
-- Tervetuloa, tervetuloa, pian saamme teidän raadoillanne ruokkia
koiria! huusivat ruhtinaan sotamiehet.
-- Te ette kelpaa koirillekaan!
-- Te puolestanne saatte mädätä tuossa lammikossa, senkin kunnottomat
ryövärit!
-- Se mätänee jonka se on kohtalo. Pian tulevat kalat teitä tuossa
lammikossa nyppimään.
-- Tunkiolle talikkoinenne, moukat! Se sopii teille paremmin kuin
sapelinkäyttö.
-- Me kyllä olemme moukkia, mutta poikamme syntyvät teidän
aatelisneidoistanne, he ovat jo aatelia!
Joku kasakka, nähtävästi Dnieperin takaa, karautti muiden edelle
ja huusi, pannen molemmat kätensä torveksi suun eteen, mahtavalla
äänellä:
-- Ruhtinaalla on kaksi veljentytärtä, -- sanokaa, että hän lähettää
heidät Krywonosille...
Maailma musteni herra Wolodyjowskin silmissä, kun hän kuuli tämän
herjauksen. Samassa silmänräpäyksessä kannusti hän ratsunsa
zaporogilaista vastaan.
Jo kaukaa tunsi hänet herra Skrzetuski, joka husaareineen seisoi
oikealla siivellä. Hän huusi Zagloballe:
-- Nyt lentää Wolodyjowski eteenpäin. Se on Wolodyjowski, katsokaahan
toki, tuolla, tuolla!
-- Kyllä minä näen, huusi herra Zagloba. -- Hän onkin jo perillä. Jo
tappelevat. Yks, kaks! Enempi vain sitä sorttia! Nyt näen jo kaikki
tyynni. Ohoh, jokos nyt! Se se on poika! Niitähän on kokonainen metsä
hänen kimpussaan.
Toisessa hyökkäyksessä herjaaja jo kaatuikin kuin ukkosen lyömänä
maahan. Hänen päänsä horjahti kasakkoja kohti, siten antaen heille
pahan enteen.
Mutta samassa syöksyi esiin toinen kasakka, yllään punainen viitta,
joka nähtävästi oli ryöstetty joltakin aatelismieheltä. Hän hyökkäsi
hiukan sivulta herra Wolodyjowskin kimppuun, mutta juuri kun hänen
piti iskeä, kompastui hänen hevosensa. Herra Wolodyjowski kääntyi ja
silloin tuli mestari näkyviin. Sillä hän vain liikautti kämmentänsä,
tehden niin keveän ja pehmeän liikkeen, että sitä tuskin huomasi.
Zaporogilaisen sapeli lensi kuitenkin ilmaan, herra Wolodyjowski
sieppasi häntä kurkusta kiinni ja tempasi hänet hevosineen päivineen
puolalaisten puolelle.
-- Rakkaat veljet, pelastakaa! huusi vanki. Kasakka ei yrittänytkään
tehdä vastarintaa, hän tiesi, että hänet silloin heti olisi
lävistetty sapelilla. Hän painoi kantapäänsä hevosen kylkiä vastaan
kiihdyttääksensä sitä ja niin kuljetti herra Wolodyjowski häntä kuin
susi vuohta.
Tämän nähdessään karautti nyt kummaltakin puolen paikalle kymmenkunta
soturia -- useampia ei mahtunut kapeille tokeille. Alkoi taistelu
kaksittain. Mies törmäsi miestä, hevonen hevosta ja sapeli sapelia
vastaan, ja komeaa todella oli katsella kaksintaistelevien riviä.
Suurimmassa jännityksessä molemmat sotajoukot sitä seurasivatkin,
koettaen tästä alkuottelusta päätellä, miten varsinaisen taistelun
tulisi käymään. Aamuaurinko valaisi taistelevia, ilma oli niin
läpikuultava, että molemmilta puolilta saattoi eroittaa miltei
kasvonpiirteetkin. Kaukaa katsoen olisi luullut, että kysymyksessä on
jotkin leikit tai turnajaiset. Tuontuostakin läksi kuitenkin keskeltä
mellakkaa kiitämään hevonen ilman ratsastajaa, tuontuostakin putosi
tokeilta ruumis kirkkaaseen veteen, josta silloin pärskähti yltympäri
kultaisia kipunoita, ja samassa läksi aallon ympyriäinen piiri
etenemään kauvemmaksi.
Molemmin puolin kasvoi soturien rinnassa into, kun he katselivat
upseeriensa uljuutta. Jokainen toivoi tietenkin onnea omilleen.
Yhtäkkiä löi herra Skrzetuski yhteen kätensä niin että panssarin
suomukset helähtivät ja huudahti:
-- Wierszul on kuollut! Hän kaatui yhdessä hevosen kanssa --
katsokaa, tuolla valkoisella hän ratsasti!
Mutta Wierszul ei ollut kuollut, vaikka hän kyllä oli kaatunut
hevosensa kanssa. Jättiläiskokoinen Puljan, ruhtinas Jeremin entinen
kasakka, joka nyt oli alipäällikkönä Krywonosilla, oli syössyt
molemmat kumoon. Tämä Puljan oli kuuluisa ärsytystaistelija ja otti
aina osaa tähän leikkiin. Hän oli niin väkevä, että hän saattoi
yhtaikaa taivuttaa kaksi hevosenkenkää ja häntä pidettiinkin
kaksintaistelussa voittamattomana. Syöstyään kumoon Wierszulin,
hyökkäsi hän oivallisen Kuroszlachcicz nimisen upseerin kimppuun ja
iski hänet hirveällä tavalla kahtia melkein satulaan saakka. Toiset
peräytyivät kauhistuneina, mutta nähdessään kasakan viime iskun
käänsi herra Longinus inflantilaisen ratsunsa Puljania kohden.
-- Saat surmasi! huusi Puljan, nähdessään uhkarohkean miehen.
-- Mitäs sille sitte voi, vastasi herra Podbipienta, korottaen
sapelinsa.
Hän ei kuitenkaan tällä kertaa käyttänyt kuuluisaa zerwikapturia,
kallonhalkaisijaansa, sillä se oli määrätty paljon suurempiin
tarkoituksiin kuin kaksintaistelu. Sen oli hän jättänyt uskollisen
palvelijapoikansa käsiin rivissä ja oli hänellä vain kevyt Stefan
Batoryn aikainen sapeli, jossa oli sinertävä, kullalla kirjailtu
terä. Puljan kesti ensimäisen iskun, vaikka hän heti huomasikin
joutuneensa tekemisiin aikamoisen taistelijan kanssa ja vaikka sapeli
aivan vapisi hänen kourassaan Hän kesti vielä toisen ja kolmannenkin
iskun, mutta senjälkeen hän joko lienee huomannut vastustajansa
itseään taitavammaksi miekkailijaksi, tai tahtoi hän molempien
sotajoukkojen nähden komeilla kauhealla voimallaan, tai pelkäsi hän,
että tuo mahdoton raavas, herra Longinus, saa hänet työnnetyksi
tokeiden syrjältä veteen -- joka tapauksessa hän nyt, torjuttuaan
viimeisen iskun, kannusti hevosensa herra Longinuksen hevosen
rinnalle ja tarttui väkevillä käsillään kiinni liettualaiseen.
Ja niin olivat he nyt kiinni toisissaan kuin kaksi karhua, jotka
kiiman aikana taistelevat naaraasta. He kietoutuivat toistensa
ympäri kuin kaksi honkaa, jotka ovat kasvaneet samasta kannosta ja
litistyvät vastatusten, muodostaen melkein yhden puun.
Kaikki katselivat vaieten ja henkeään pidättäen taistelua, jonka
suorittajista kumpaakin oman väkensä joukossa pidettiin väkevimpänä
miehenä. Taistelijat olivat todella kasvaneet yhteen ikäänkuin
yhdeksi ruumiiksi, sillä pitkän aikaa pysyivät he liikkumattomina.
Ja vain heidän kasvonsa olivat käyneet punaisiksi ja vain heidän
pullistuneista otsasuonistaan ja luokiksi taivutetuista selistään
saattoi hirvittävän tyyneyden alta huomata, että kummankin hartiat
yli-inhimillisellä ponnistuksella pusersivat toisiaan.
Vihdoin alkoi kumpikin miehistä läähättää ja vähitellen kävivät
siitä herra Longinuksen kasvot entistäkin punaisemmiksi, mutta
kasakan kasvot yhä sinisemmiksi. Kului vielä hetki. Katselijoiden
levottomuus kasvoi kasvamistaan. Yhtäkkiä katkaisi hiljaisuuden
kumea, esiinpusertunut ääni:
-- Päästä...
-- En... veliseni..., vastasi toinen ääni.
Vielä hetkinen. Silloin kuului hirveä rusahdus ja ähkinä ikäänkuin
maan alta. Puljanin suusta syöksyi ilmaan tumma verisuihku ja hänen
päänsä retkahti olkapäälle.
Nyt nosti herra Longinus hänet satulasta ja ennenkuin katselijat
tiesivätkään mitä oli tapahtunut, oli hän heittänyt hänet omaan
satulaansa ja karautti täyttä laukkaa väkensä luo.
-- Eläköön! huusivat Wisniowieckin soturit.
-- Kuolkoon! vastasivat zaporogilaiset. Ja hämääntymättä johtajansa
tuhosta syöksyivät he nyt entistä vimmatummin vihollisensa kimppuun.
Alkoi kauhea mellakka, joka ahtaudessa kiihtymistään kiihtyi. Varmaan
olisivat kasakat urheudestaan huolimatta joutuneet häviölle, heidän
vastustajansa kun miekkailussa olivat taitavammat, jollei Krywonosin
leiristä samassa olisi alkanut kuulua torventoitotuksia, jotka
kutsuivat kasakat takaisin. Nämä peräytyivät heti, mutta vastustajat
pysähtyivät hetkeksi paikalleen merkiksi siitä, että taistelukenttä
oli jäänyt heidän haltuunsa, ja palasivat vasta sitte, hekin, omiensa
luo. Nyt tyhjentyivät tokeet, niille jäi vain miesten ja hevosten
ruumiita ikäänkuin pantiksi tulevaisuuden varalle. Kuoleman tie kulki
mustana molempien sotajoukkojen välillä. Vain kevyt tuulenhenki
rypytti järven sileää pintaa ja humisi pajujen lehdissä rannalla.
Sillävälin olivat Krywonosin rykmentit lähteneet liikkeelle,
marssiessaan välähdellen kuin mitkäkin kottaraisten ja korppien
parvet. Ensinnä kulki rahvas, sen jäljessä, epäsäännöllisissä
riveissä, zaporogilaisten jalkajoukko ja ratsusotilaat, sitte
tatarijoukot ja kasakkatykistö, kaikki vailla mitään järjestystä.
Ne työntäytyivät sekamelskassa eteenpäin, koettaen tavattoman
lukumääränsä voimalla vallata tokeet ja sitte tulvana vyörytä
ruhtinaan sotaväen yli. Villi Krywonos uskoi nyrkkiin ja sapeliin
eikä sotataitoon, senpätähden hän työnsi koko voimansa yhtaikaa
hyökkäykseen ja käski taempien rykmenttien väkisin pakoittaa
etumaiset rynnäkköön. Kanuunankuulat alkoivat ikäänkuin villien
joutsenten ja kuikkien tavoin läiskiä vettä vastaan. Pitkän
välimatkan takia saamatta aikaan vahinkoa ruhtinaan sotajoukoissa,
jotka olivat asetetut neliöihin lammen toiselle rannalle, vyöryi
ihmistulva tokeiden yli, käyden esteettä eteenpäin. Saavuttuaan
joelle haki osa tuota vyöryvää ihmisaaltoa pääsyä sen yli, mutta
palasi jälleen tokeelle, kun ei löytänyt. Ja zaporogilaiset tulivat
ahdettuina niin tiheään rykelmään, että ratsain olisi voinut ajaa
heidän paitansa myöten, kuten Osinski myöhemmin sanoi. Ja he
peittivät tokeet niin kokonaan, ettei jäänyt vaaksankaan vertaa
vapaata alaa.
Jeremi katseli tätä kaikkea ylemmältä rannalta, hän rypisteli
kulmakarvojaan ja hänen silmistään sinkoili salamoja noita laumoja
kohden. Nähdessään epäjärjestyksen ja tungoksen joukosta Krywonosin
sanoi hän eversti Machnickille:
-- Vihollinen näkyy ryhtyvän taistelemaan kanssamme moukkien tavalla
ja kulkevan sotataidosta välittämättä kuin ajojahdissa, mutta meidän
luoksemme hän ei tule pääsemään.
Krywonosin väki oli kuitenkin ikäänkuin uhmaten ruhtinaan
äsken lausumia sanoja jo päässyt puoliväliin tokeita ja siihen
hämmästyneenä pysähtynyt. Ruhtinaan sotajoukkojen äänettömyys oli
sen kokonaan ällistyttänyt. Mutta juuri samassa hetkessä alkoivat
nämä sotajoukot liikkua ja -- vetäytyivät taaksepäin, jättäen itsensä
ja tokeiden välille laajan puoliympyrän tilaa, josta oli tuleva
taistelukenttä.
Senjälkeen sijoittautui Koryckin jalkaväki hajalleen, verhoten
Wurcelin tykkien tokeille päin käännetyt kidat, ja taas siinä
kolkassa, jonka Slucz ja tokeet muodostivat, välkkyivät rannan
viidakossa Osinskin saksalaisten musketit. Asiantuntija voi jo
edeltäpäin päättää kenen puolelle voitto oli kallistuva, vain
sellainen hurjapää kuin Krywonos saattoi tällaisissa olosuhteissa
ryhtyä taisteluun. Wisniowiecki taisi, jos tahtoi, ehkäistä häneltä
pääsön lammikon yli, ja silloin oli hänen mahdoton koko armeijallansa
sitä saavuttaa. Ruhtinas oli päättänyt tahallaan päästää osan hänen
väestään tokeiden yli, sitte ympäröidäkseen ja tuhotakseen sen.
Suuri sotapäällikkö käytti hyväkseen vihollisen sokeutta. Tämä ei
ottanut lukuun edes sitä seikkaa, että hän saattoi päästä toisella
rannalla taistelevan väkensä avuksi vain kapeaa kujaa pitkin, josta
oli mahdoton kerrallaan lähettää isompia osastoja. Sotaan tottuneet
katselivatkin ylen hämmästyneinä Krywonosin hullua yritystä, johon ei
mikään häntä pakoittanut.
Vain kunnian- ja verenhimo tuntuivat olevan pakoittamassa häntä.
Hurjapää oli näet saanut tietää, että Chmielnicki, huolimatta
Krywonosin johdossa olevien joukkojen mieslukuisesta ylivoimasta,
pelkäsi joutuvansa häviölle taistelussa Jeremin kanssa ja että hän
sentähden oli koko armeijoineen tulossa hänen avukseen. Hänelle oli
tullut käsky, ettei pidä ryhtyä taisteluun, mutta juuri siksi oli
Krywonos päättänyt ryhtyä siihen ja hätäillyt.
Valloitettuaan, Polonnen oli hän päässyt veren makuun ja kiiruhti
nyt eteenpäin. Jos hän tässä kadottaakin puolet väestään, niin vähät
siitä. Lopun antaa hän tulvana vyöryä ruhtinaan vähentyneitä joukkoja
vastaan ja tuhoaa ne. Jeremin pään tuo hän lahjaksi Chmielnickille.
Rahvaan aallot olivat jo päässeet tokeiden syrjälle, jopa pian niiden
ylikin ja tulvivat tulvimistaan siihen puoliympyrään, jonka Jeremin
sotajoukot olivat jättäneet tyhjäksi. Äkkiä alkoi Osinskin piiloon
kätketty jalkaväki sivulta päin ampua kasakkoja, Wurcelin tykit
pölläyttelivät tulemaan pitkiä savusolmuja, maa tärisi ja jymisi ja
taistelu alkoi pitkin koko linjaa. Savu verhosi pian Sluczin rannat,
lammen, tokeet ja itse kentän, ei enään näkynyt mitään. Vain välistä
välähtivät rakuunoiden punaiset värit näkyviin, välistä vilahtelivat
lentävien kypärien harjat, ja koko savupilvi oli yhtenä ainoana
kuhinana. Kaupungissa soivat kaikki kirkonkellot ja niiden surullinen
valitus sekaantui tykkien matalaan jyminään. Vankkurileiristä tulvi
tokeille yhä uusia joukkoja.
Ne taas, jotka jo olivat päässeet tokeiden yli ja saapuneet toiselle
rannalle, vetäytyivät silmänräpäyksessä pitkäksi linjaksi ja
hyökkäsivät vimmatusti ruhtinaan lippukuntia vastaan. Taistelu leveni
lammikon toisesta päästä aina joen käänteeseen ja suoperäisille
niityille asti, jotka silloin vallitsevan sateisen kesän
vaikutuksesta olivat veden vallassa.
Rahvaalla ja suistolaisilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin
voittaa tai tuhoutua, sillä heidän takanansa oli vesi, jota kohden
ruhtinaan jalka- ja ratsuväen rynnäköt lakkaamatta tunkivat heitä.
Husaarien karauttaessa eteenpäin ratsasti herra Zagloba, vaikka
hänellä olikin hengenahdistus ja vaikkei hän pitänytkään tungoksesta,
muiden mukana -- eihän hän juuri saattanut menetellä toisin,
sillä olisihan hän muuten joutunut tallattavaksi. Hän kiidätti
nyt eteenpäin silmät suljettuina ja ajatukset hänen päässään
lentelivät salaman nopeudella. "Tässä ei auta oveluus, ei, ei,
vaan tyhmä voittaa pelin ja viisas joutuu tappiolle!" Sitte hänet
valtasi suuttumus sotaan, kasakkoihin, husaareihin ja ihan kaikkeen
maailmassa. Hän alkoi kirota ja rukoilla. Ilma suhisi hänen
korvissaan, ehkäisten hengitystä. Yhtäkkiä oli hänen hevosensa
työntynyt jotakin vastaan, hän tunsi tenän, avasi silmänsä ja näki
kuin näkikin jotakin: siinä oli viikatteita, sapeleja, varstoja,
joukko ahavoituneita kasvoja, silmiä, viiksiä... Mitä olikaan tämä
kaikki, joka vapisi, hyppi ja raivosi? Silloin valtasi hänetkin
vimma, häntä suututtivat nuo viholliset, jotka eivät olleet lähteneet
hiiteen, vaan lentäneet suoraan hänen silmilleen ja pakoittaneet
hänet taisteluun. Koska kerran tahdotte, niin saatte! ajatteli hän ja
huitoi joka taholle. Milloin iski hän tyhjään ilmaan, milloin taas
hän tunsi, että sapelin terä vajoaa johonkin pehmeään, ja samalla
hän tajusi, että vielä elää ja tämä tyynnytti häntä suuresti. Lyö,
surmaa! mylvi hän kuin aarniohärkä. Vihdoin nuo raivoisat kasvot
katosivat hänen silmistään ja hän näki vain joukon olkapäitä ja
lakinpohjia. Huudot ympärillä olivat suorastaan särkemäisillään
häneltä korvat.
-- Pakenevatko ne? välähti hänen mielessään. -- Aivan niin! Silloin
hänen rohkeutensa paisui ilman määrää. -- Ryövärit, näinkö te nyt
luulette olevanne aatelia?
Ja hän karautti keskelle pakenevia, sivuutti useita ja sekaantui
tiheämpään rytäkköön, jossa hän jo hiukan tyyntyneempänä alkoi
toimintansa. Hänen toverinsa olivat sillävälin tunkeneet suistolaiset
Sluczin rannoille, jotka kasvoivat tiheää metsää, ja ajoivat heitä
nyt rantaa pitkin tokeille, ottamatta vangiksi ketään, koskei siihen
ollut aikaa.
Yhtäkkiä tunsi herra Zagloba, että hänen hevosensa nousee pystyyn ja
samalla putosi hänen päälleen jotakin raskasta, joka asettui hänen
päänsä ympärille niin että hän joutui täydellisen pimeyden valtaan.
-- Pelastakaa, hyvät herrat! huusi hän, kannustaen hevostaan.
Mutta ratsu, joka nähtävästi oli uupunut ajajansa painon alla, vain
ähkyi ja pysyi paikallaan.
Herra Zagloba kuuli kirkunaa, ohitse kiitävien ratsastajien huutoja,
sitte hälveni koko myrsky ja hänen ympärillään oli verraten hiljaista.
Ja taasen välähteli hänen päässään ajatuksia, nopeita kuin
tatarilaisnuolet.
-- Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee? Jeesus Maaria, olenko
minä joutunut vangiksi?
Ja kylmät hikipisarat tulivat hänen otsalleen. Nähtävästi oli hänen
päänsä ympärille nyt kiedottu jotakin, aivan samalla tavalla kuin hän
kerran oli kietonut viitan Bohunin ympärille. Paino jonka hän tunsi
olkapäällään, oli varmaan kasakan koura. Mutta miksei häntä sitte
viedä pois tai tapeta, miksi hän pysyy paikallaan?
-- Päästä irti, moukka, huusi hän vihdoin kähisten. Äänettömyys.
-- Päästä irti, moukka, minä säästän sinun henkesi. Ei mitään
vastausta.
Herra Zagloba kannusti vielä kerran hevostaan, mutta yhtä
tuloksettomasti. Kannustettu hevonen ponnisti jalkansa maahan ja jäi
paikoilleen.
Silloin valtasi suuttumus onnettoman vangin. Hän tempasi puukon
tupesta vatsansa kohdalta ja antoi taaksensa hirmuisen iskun.
Puukko halkaisi kuitenkin vain ilmaa. Silloin Zagloba molemmin käsin
tarttui verhoon joka oli kiedottu hänen päänsä ympärille ja repäisi
sen silmänräpäyksessä auki.
-- Mitä tämä on?
Ei ainoatakaan haidamakia! Ympärillä on aivan autiota, vain kaukaa
näkyy savun keskeltä Wolodyjowskin kiitävät punaiset rakuunat ja
muutaman sadan askeleen päässä välkkyvät husaarien haarniskat,
näiden ajaessa takaa vielä hävittämättömiä vihollisten jäännöksiä ja
kääntäen niitä kentältä lammikolle päin.
Herra Zagloban jalkain juuressa makaa zaporogilaisen rykmentin lippu.
Nähtävästi oli joku pakeneva kasakka viskannut sen niin että tanko
joutui herra Zagloban hartioille ja lippukangas peitti hänen päänsä.
Tämän nähtyään ja saatuaan selvän siitä mitä oikeastaan oli
tapahtunut, pääsi Zagloba tasapainoon.
-- Ahaa, sanoi hän, -- minähän olen valloittanut lipun. Kuinka?
Enkö ehkä olisikaan valloittanut sitä? Jollei vain nyt oikeus sorru
myöskin tässä taistelussa, niin olen varma palkinnosta. Te moukat,
se oli teidän onnenne, että hevoseni nousi takajaloilleen. Minä en
ole totisesti tuntenut itseäni kun olen luullut, että oveluuteen voi
luottaa enemmän kuin miehuuteen. Taidanpa vain sotaväessä kelvata
muuhunkin kuin pureskelemaan kuivia korppuja. Jumaliste, tuolla
kiidättää taas jokin ryövärijoukko. Ei sinne, senkin koiransilmät, ei
sinne! Söisivätpä edes sudet tuon hevosen. Lyö, surmaa!
Herra Zaglobaa kohti kiidätti todella uusi kasakkaparvi, mylvien
kauhealla äänellä, ja sen kantapäillä Polanowskin kyrassierit.
Herra Zagloba olisi ehkä joutunut kavioiden alle kuolemaan, jollei
olisi sattunut niin, että Skrzetuskin husaarit, upotettuaan veteen
taka-ajajia, juuri palasivat oikeaan aikaan saattaakseen tänne
kiitäneet osastot kahden tulen väliin. Sen nähdessään heittäytyivät
zaporogilaiset veteen, ja niin ne jotka välttivät miekan, saivat
surmansa suossa ja syvänteissä. Toiset lankesivat polvilleen,
rukoillen armoa, ja kuolivat iskujen alle. Tuho oli kauhea, aivan
yleinen ja kaikista kauhein tokeilla. Kaikki osastot, jotka olivat
päässeet niiden yli, tuhottiin siinä puoliympyrässä, jonka ruhtinaan
sotajoukko muodosti. Ne taas, jotka eivät vielä olleet päässeet
yli, kaatuivat Wurcelin taukoamattomaan tykkituleen ja saksalaisen
jalkaväen yhteislaukauksiin. Ne eivät päässeet liikkumaan eteen- eikä
taaksepäin, sillä Krywonos ajoi tuleen yhä uusia rykmenttejä,
jotka epäjärjestyksessä tunkivat kulkijoita edellään ja yhä vain
edellään, tukkien kaikki pakotiet. Tuntui siltä kuin Krywonos olisi
vannonut tuhoavansa oman väkensä. Zaporogilaiset tuuppivat toisiaan,
tungeskelivat, tappelivat keskenään, kaatuivat, hyppelivät veteen
ja upposivat. Toisessa päässä oli mustanaan pakenevia joukkoja,
toisessa eteneviä, keskellä vuori ja valleja ruumiista, valitusta,
soinnuttomia ääniä, kauhun vimmaa, sekamelskaa, kaaosta. Koko
lammikko oli täynnä miesten ja hevosten ruumiita, vesi nousi yli
reunojensa.
Silloin tällöin vaikenivat tykit. Tokeet taas syöksivät yhä esiin
kuin mikäkin tykin kita zaporogilais- ja rahvasjoukkoja, jotka
hajautuivat tuolle puoliympyränmuotoiselle kentälle, joutuen niitä
odottavan ratsuväen miekan alle. Pian alkoi Wurcel jälleen soittaa
tykkejään. Hän lähetti tokeille rauta- ja lyijyryöpyn, mutta pidätti
apujoukkojen lähettämisen.
Tällaisessa verisessä temmellyksessä kului tuntikausia.
Krywonos raivosi suu vaahdossa. Hän ei vielä pitänyt taistelua
menetettynä ja lähetti tuhansia kasakkoja kuoleman kitaan.
Toisella puolella istui ratsunsa selässä Jeremi hopeoidussa
panssarissaan korkealla kunnaalla, jonka nimenä siihen aikaa oli
"Kruza mogila" ja katseli.
Hänen kasvonsa olivat tyynet, hänen katseensa hallitsi tokeita,
lammikkoa ja Sluczin rantaa aina siihen paikkaan asti, missä
Krywonosin jättiläiskokoinen leiri sijaitsi etäisyyden sinertävän
auteren verhoamana. Ruhtinaan silmät viipyivät vankkurien
äärettömässä ryhmässä. Vihdoin kääntyi hän paksun kiovalaisen
vojevodan puoleen ja sanoi:
-- Tänään emme enään saa vaunuleiriä haltuumme.
-- Tahtoisitteko?
-- Aika lentää nopeasti, on liian myöhäistä. Katsokaappa, nyt on jo
ilta.
Siitä hetkestä jolloin ärsyttäjät olivat ratsastaneet esiin, oli
taistelu Krywonosin itsepäisyyden takia todella jo kestänyt niin
kauvan, että aurinko oli ehtinyt kulkea umpeen jokapäiväisen kaarensa
ja läheni laskuaan. Keveitä, kaitaisia, poutaa ennustavia hattaroita
oli kuin mitäkin valkovillaisten lampaiden laumoja hajallaan siellä
täällä taivaalla. Vähitellen alkoivat ne punertaa ja kokoontua
isompiin ryhmiin taivaan kentille. Nyt ei uusia kasakoita enään
tullut tokeille ja ne joukot, jotka olivat lähteneet liikkeelle tänne
päin, vetäytyivät epäjärjestyksessä takaisin.
Taistelu päättyi, päättyi sentakia, että perin huvenneet joukot
lopuksi hyökkäsivät Krywonosin luo, vimmoissaan ja epätoivoissaan
huutaen:
-- Petturi, sinä tuhoat meidät, sinä verikoira. Me vangitsemme sinut
itsesi, annamme Jaremalle ja lunastamme sillä lailla oman henkemme.
Sinulle on tuho tuleva eikä meille.
-- Huomenna annan teille ruhtinaan ja koko hänen sotajoukkonsa, tai
kaadun itse, vastasi Krywonos.
Mutta tuo luvattu _huomenna_ oli vasta tulevaisuudessa ja _tänään_
oli vain tappion ja tuhon päivä. Useita tuhansia parhaita
suistolaisia, lukuunottamatta rahvasta, oli kaatunut taistelukentälle
tai hukkunut lammikkoon ja jokeen. Lähes kaksi tuhatta oli otettu
vangiksi. Neljätoista rykmentinpäällikköä oli kaatunut, sitäpaitsi
joukko sotnian päällikköjä, esauleja ja erilaisia upseereja.
Krywonosin lähin alipäällikkö Puljan oli elävänä, vaikkakin kylkiluut
murrettuina, joutunut vihollisen käsiin.
-- Huomenna teen heistä kaikista lopun, toisti Krywonos. -- Sitä
ennen en maista viinaa enkä ruokaa.
Samaan aikaan heitettiin vastakkaisessa leirissä valloitetut liput
ruhtinaan jalkain juureen. Jokainen valtaajista heitti omansa
ja muodostui niistä melkoinen läjä: sillä niitä oli kaikkiaan
neljäkymmentä. Kun herra Zagloban vuoro tuli astua esiin, niin
viskasi hän lippunsa sellaisella voimalla ja rytinällä, että tanko
halkesi. Ruhtinas pysäytti hänet silloin ja kysyi:
-- Itsekö te todella omin käsin valtasitte tuon lipun?
-- Teidän ruhtinaallisen armonne palvelukseen.
-- Huomaan nyt, ettette te ole ainoastaan Odysseus, vaan myöskin
Akilles.
-- Olen yksinkertainen sotamies, mutta palvelen Aleksanteri
Makedonialaisen johdolla.
-- Koska ette nauti mitään palkkaa, niin maksakoon minun rahavartiani
teille vielä kaksi sataa guldenia näin oivasta teosta.
Herra Zagloba pani kätensä ruhtinaan polvien ympäri ja sanoi:
-- Ruhtinaallinen armo, tämä suosionosoitus on suurempi kuin minun
miehuuteni, jonka vaatimattomuudessani haluaisin salata.
Tuskin huomattava hymy välähti herra Skrzetuskin tummille kasvoille,
mutta hän vaikeni eikä myöhemminkään kertonut ruhtinaalle enempää
kuin muillekaan herra Zagloban levottomuudesta ennen taistelua.
Mutta herra Zagloba lähti pois niin tuiman näköisenä, että muiden
lippukuntien sotamiehet sormin osoittivat häntä, sanoen:
-- Tuo se on tehnyt suurimman miehuudenteon.
Tuli yö. Joen ja lammikon molemmilta puolin saattoi nähdä tuhansia
nuotioita ja savuja, jotka kuin pylväät kohoilivat taivasta kohden.
Väsynyt sotamies vahvisti itseään ruualla ja viinalla, tai rohkaisi
mieltään huomista taistelua varten kertomalla tämänpäiväisistä
teoista. Luja-äänisimmin puhui tietenkin herra Zagloba, ylvästellen
aikaansaanneillaan ja silläkin mitä olisi voinut saada aikaan, jollei
hevonen olisi tehnyt tenää.
-- Sen sanon herroille, puhui hän, kääntyen ruhtinaan, upseerien ja
Tyszkiewiczin lippukunnan aatelismiesten puoleen, -- etteivät suuret
taistelut ole minulle mitään uutta. Olen sekä Moldaussa että Turkissa
ollut mukana monissa sellaisissa. Nyt, kun en kuitenkaan muutamiin
aikoihin ollut ottanut osaa kenttätaisteluihin, pelkäsin -- en
vihollista, sillä kukapa pelkäisi moukkia -- mutta omaa tulisuuttani,
kun muistin, että se voi viedä minut ajattelemattomiin tekoihin.
-- Niinkuin veikin.
-- Niinkuin veikin! Kysykää vain herra Skrzetuskilta. Heti kun näin
herra Wierszulin putoavan hevosen selästä, olin kiiruhtamaisillani
hänen avukseen. Töintuskin saivat toverit minut pidätetyksi.
-- Juuri niin, sanoi herra Skrzetuski. -- Meidän täytyi kuin
täytyikin teitä hillitä.
-- Mutta, keskeytti Karwicz, -- missä Wierszul on?
-- Hän on lähtenyt tiedustelulle, hän ei tunne lepoa.
-- Huomatkaa siis, hyvät herrat, puhui herra Zagloba, tyytymättömänä
siitä, että hänen kertomuksensa oli keskeytetty, -- kuinka minä tuon
lipun valtasin...
-- Wierszul siis ei ole haavoitettu? kysyi Karwicz taasen.
-- ... Ei se tietenkään ole ensimäinen, jonka elämässäni olen
vallannut, mutta mikään entisistä ei ole antanut minulle sellaista
työtä.
-- Ei haavoitettu, vaan hän sai ruhjevammoja, vastasi Azulewicz,
tatari, painaen päänsä lammikkoon juodakseen.
-- Minua suuresti kummastuttaa, etteivät kalat ole kuolleet, sanoi
herra Zagloba suuttuneena. -- Sillä tuollaisen tuulispään olisi
pitänyt voida vaikkapa sytyttää veden palamaan.
-- Wierszul onkin suuri kavaljeeri.
-- Ei sentään niinkään suuri, koska puol' Jania -- hän tarkoitti
Puljania -- antoi hänelle niin paljon tekemistä. Hyi olkoon, teille
ei koskaan saa puhutuksi asiaa loppuun. Voisitte sentään ottaa
minulta oppia siitä kuinka viholliselta vallataan lippuja...
Keskustelu katkesi, sillä nuori herra Aksak tuli samassa nuotion
ääreen.
-- Tuon teille uutisia, sanoi hän sointuvalla, vielä lapsellisella
äänellä.
-- Lapsenpiika ei ehtinyt pestä kapaloja, kissa söi maidon ja
lautanen meni rikki, murisi Zagloba.
Mutta herra Aksak ei kiinnittänyt huomiota kiusoitteluun, joka oli
tarkoitettu hänen nuoruudelleen, ja sanoi:
-- Puljania poistetaan paraikaa...
-- Koirat saavat siis sämpylöitä, keskeytti herra Zagloba.
-- ... Hän tekee tunnustuksia. Neuvottelut ovat keskeytetyt,
Brusilowin herra on tulemaisillaan hulluksi raivosta, Chmiel rientää
koko päävoimineen Krywonosin avuksi.
-- Chmiel? Mitäs Chmielistä tehdään?... Chmiel on humala ["Chmiel"
merkitsee puolankielessä humalaa], kun Chmiel tulee, niin saadaan
olutta yhdellä äyrillä tynnyri, joko me humallumme tai hän humaltuu,
hoki herra Zagloba ylpeänä ja uhkaavasti pyöritellen silmiään
läsnäolevia kohti.
-- Nyt Chmiel siis tulee, mutta Krywonospa ei odottanut häntä ja
hävisi sentähden pelin...
-- Hän pelasi, hölmö, kunnes hävisi pelin.
-- Machnowkassa on jo kuusituhatta kasakkaa ja niitä johtaa Bohun.
-- Kuka, kuka? kysyi Zagloba yhtäkkiä aivan toisella äänellä.
-- Bohun.
-- Se ei ole mahdollista!
-- Niin Puljan ainakin tunnustaa.
-- Tuossa se herkku nyt on edessäsi, huudahti surullisesti herra
Zagloba. -- Saattavatko ne jo piankin olla täällä?
-- Kolmessa päivässä. Taistelulle mennessä ne tietenkään eivät voi
kovin kiirehtiä, jotteivät hevoset väsyisi.
-- Mutta minä tulen kiirehtimään, minä, murisi Zagloba. -- Herran
enkelit, pelastakaa minut tuosta roistosta. Antaisin mielelläni
vaikkapa lipun, jonka juuri valtasin, jos tuo hurjapää taittaisi
niskansa ennenkuin pääsee tänne. Toivon, ettei meidän kauvan tarvitse
viipyä täällä. Olemmehan jo näyttäneet Krywonosille mihin pystymme ja
nyt olisi aika nauttia lepoa. Minä vihaan tuota Bohunia niin, etten
inhotta voi mainita hänen pirullista nimeänsäkään. Minne olenkin
joutunut, miksen pysynytkin Barissa, piru minut tänne toikin...
-- Älkää hätäilkö, kuiskasi Skrzetuski, -- sillä se on häpeällistä.
Meidän joukossamme ei teillä ole mitään vaaraa.
-- Etteikö minulla olisi mitään vaaraa! Ettekö te tunne häntä? Ehkäpä
hän paraikaa jo ryömiikin meitä kohti jostakin nuotioiden välitse --
herra Zagloba katseli levottomana ympärilleen --, ja hän on teille
yhtä raivoissaan kuin minullekin.
-- Soisipa Jumala minun kohdata hänet, sanoi herra Skrzetuski.
-- Jos sitä sellaistakin on pidettävä Jumalan armona, niin tahdon
minä puolestani mieluummin jäädä siitä osattomaksi. Kristittynä annan
hänelle mielelläni anteeksi kaikki vääryydet, mutta sillä ehdolla,
että hänet kaksi päivää sitäennen hirtetään. Minä en pelkää, mutta
te ette edes aavista, mikä tavaton inho minut valtaa. Tahdonhan minä
toki mielelläni tietää kenen kanssa olen tekemisissä: aatelismies
on aina aatelismies ja moukka on moukka. Mutta tuo on jokin piru
ihmishahmossa, josta ei koskaan tiedä, miten pitää puolensa sitä
vastaan. Rohkeninhan minä hänelle tehdä aika kepposen, mutta kuinka
hän minuun katsoa tuijottikin, kun käärin viitan hänen kallonsa
ympäri! Sitä minä en rupea kuvailemaan, mutta kyllä minä sen muistan
kuoleman hetkelläkin. En sentään tahdo herättää paholaista niin
kauvan kuin se nukkuu. Kyllä tässä nyt on tekemistä! Mutta teillepä
minä sanon kuin sanonkin, ettette ole kiitollinen ettekä pidä huolta
tyttö-raukasta.
-- Kuinka niin?
-- Sillä lailla vain, sanoi herra Zagloba, vetäen Skrzetuskia hiukan
syrjään nuotiosta, -- että te yhä ja yhä antaudutte sotaisten
mielitekojenne ja uhkarohkeutenne valtaan, te soditte ja soditte,
mutta neitonen siellä haarallaan vuodattaa kyyneliä päivästä toiseen,
turhaan odottaen teidän _responsum'ianne_. Sitä ei toinen teidän
sijassanne tekisi, vaan olisi hän jo aikoja sitte lähettänyt minut
sanansaattajana hänen luokseen. Niin olisi tehnyt se, jonka sydämessä
asuu todellinen _affectus_ ja sääli kaihoa kohtaan.
-- Aiotteko siis palata Bariin?
-- Vaikkapa tänään, sillä minun käy jo tyttöä sääli. Herra Skrzetuski
kohotti kaihoavat silmänsä tähtiä kohti ja lausui:
-- Älkää puhuko minulle välinpitämättömyydestä, sillä Jumala on
todistajani, etten ota leipäpalasta suuhuni enkä unella vahvista
uupunutta ruumistani, jollen aina ensin ajattele häntä, eikä minun
sydämessäni ole kenelläkään vakinaisempaa asuinsijaa kuin hänellä.
Mutta syynä siihen etten ole teitä lähettänyt viemään hänelle
sanaa, on se, että itse olen seuraten rakkauteni käskyä halunnut
lähteä hänen luokseen ja viipymättä solmia hänen kanssansa ikuisen
liiton. Maailman nopeimmilla siivillä olisin halunnut lentää sinne,
ruhtinatar-raukan luo.
-- No miksi ette sitte lennä?
-- Minun ei toki sopinut tehdä sitä ennen taistelua. Olenhan soturi
ja aatelismies ja täytyyhän minun valvoa kunniaani.
-- Mutta nythän taistelu on ohi, _ergo_... Saatamme lähteä liikkeelle
vaikkapa heti. Herra Skrzetuski huokasi.
-- Huomenna iskemme Krywonosin kimppuun.
-- Kas tällaista en minä ymmärrä. Te löitte nuoren Krywonosin ja
hänen jälkeensä saapui vanha Krywonos. Te lyötte vanhan Krywonosin
ja hänen jälkeensä tulee tuo tuolla -- ettenhän vain onnettomalla
hetkellä lausuisi hänen nimeänsä --: Bohun. Te lyötte hänet ja
sitte tulee Chmielnicki. Piru vieköön, jos niin käy, niin voisitte
yksintein tehdä seuraa herra Podbipientalle. Silloin laskettaisiin
yhteen hölmö tahrattomuuksineen ynnä herra Skrzetuski, summa
summarum... kaksi hölmöä ja tahrattomuus. Päästäkää te minut nyt
jo rauhaan, taikka muuten minä, jumaliste, yllytän rakastettuanne
pettämään teidät. Ja siellä Barissa onkin Jendrzej Potocki, joka
aivan säihkyy ja kipunoi, kun hänet näkee ja ehkäpä pian hirnuukin
kuin hevonen. Hyi saakeli, jos joku nuori poika olisi sanonut minulle
tuon kaiken minkä te juuri sanoitte, poika joka ei ole ollut mukana
taistelussa ja jonka täytyy hankkia itselleen mainetta, niin minä sen
ymmärtäisin, mutta en ymmärrä teitä, joka olette saanut latkia verta
kuin susi ja joka Machnowkan luona tapoitte -- niin ainakin minulle
on kerrottu -- jonkin helvetin lohikäärmeen tai ihmissyöjän tai mikä
tuo olikaan. Minäpä vannon tuon taivaallisen kuun nimessä, että te
joko kiertelette sanomasta totuutta tai olette tulleet sellaiseksi
herkkusuuksi, että pidätte verestä enemmän kuin häävuoteesta.
Herra Skrzetuski tuli tahtomattaan katsahtaneeksi kuuta, joka kuin
hopeinen laiva purjehti korkealla välkkyvällä taivaalla leirin
yläpuolella.
-- Te erehdytte, sanoi hän hetken perästä. -- En minä pidä veren
mausta enkä myöskään etsi mainetta, mutta minun ei sovi heittää
tovereitani raskaan hädän hetkenä, jolloin ei ketään saa puuttua
lippukunnasta. Sen vaatii ritarikunnia ja se on pyhä asia. Mitä taas
sotaan tulee, niin kestää se epäilemättä kauvan, sillä roistomaisuus
on kuin onkin liiaksi kasvanut. Mutta koska Chmielnicki nyt tulee
Krywonosin avuksi, niin seuraa siitä, että sotatoimet joksikin aikaa
keskeytyvät. Huomenna Krywonos joko tarjoaa meille taistelun, tai
ei. Jos hän tarjoaa taistelun, niin hän Jumalan avulla on saava
ansaitun läksytyksen. Mutta sitte täytyy meidän varmaan lähteä
rauhallisemmille seuduille saadaksemme edes hiukan levähtää. Onhan
jo kulunut kaksi kuukautta ilman että olemme saaneet nukkua tai
syödä, kaksi kuukautta, jolloin me vain olemme taistelleet ja
taistelleet. Ei ole kattoa päämme päällä päivällä eikä yöllä, me
olemme alttiina kaikille säille. Ruhtinas ei ole ainoastaan suuri
sotapäällikkö, vaan myöskin viisas mies. Hän ei suinpäin kiirehdi
Chmielnickiä vastaan, sillä hänellä on vain muutama tuhat miestä, kun
taas Chmielnickillä on kymmeniä tuhansia. Siksi hän lähteekin, kuten
tiedän, Zbaraziin saamaan vereksiä voimia. Siellä hän värvää uutta
sotaväkeä, koko valtakunnan aateli rientää sinne hänen luoksensa
ja vasta sitte lähdemme suurelle sotaretkelle. Huomenna on siis
viimeinen työpäivä, mutta ylihuomenna voin jo hyvällä omallatunnolla
lähteä Bariin. Ja lisäksi voin rauhoittaa teitä sillä, ettei tuo
Bohun missään tapauksessa ehdi tänne huomiseksi eikä niinmuodoin tule
ottamaan osaa taisteluun. Ja vaikkapa ottaisikin, niin toivon, että
hänen talonpoikais-tähtensä kalpenee, ei ainoastaan ruhtinaan, vaan
minunkin ritaritähteni rinnalla.
-- Kyllä se mies on Belsebub ihmishahmossa. Sanoin teille, etten
pidä tungoksesta, mutta hän on tungostakin pahempi, vaikken, -- sen
toistan vieläkin -- tunnekaan pelkoa, vaan ainoastaan voittamatonta
inhoa häntä kohtaan. Mutta vähät siitä. Huomenna siis ensinnä
peitomme moukkien selkänahkoja, sitte mennä hihkaamme Bariin. Ja
kuinka ne ihanat silmät sitte katselevatkin teitä ja kuinka ne posket
hehkuvat! Minun täytyy kuin täytyykin teille sanoa, että minunkin
on häntä ikävä, sillä minä rakastan häntä kuin isä. Älkääkä te sitä
ihmetelkö. Poikia, _legitime natos_, minulla ei ole, omaisuuteni
on kaukana, aina Turkissa asti, jossa pakanalliset isännöitsijäni
sen varastavat, elän orpona tässä maailmassa eikä minulla vanhoilla
päivilläni ole edessäni muuta neuvoa kuin lähteä vieraaksi herra
Podbipientan luo Myszykiszkiin.
-- Kaikki käy aivan toisin, älkää te surko. Siitä mitä te olette
tehnyt minun hyväkseni, en voi olla teille tarpeeksi kiitollinen.
Keskustelu keskeytyi, sillä joku upseeri, joka sattui kulkemaan
ohitse, kysyi:
-- Kuka tuolla on?
-- Wierszul, huudahti herra Skrzetuski, tuntien hänet äänestä, --
tuletteko tiedusteluretkeltä?
-- Tulen, ja nyt viimeksi ruhtinaan luota.
-- Mitäs sitte kuuluu?
-- Huomenna on taistelu. Vihollinen laajentaa tokeita ja rakentaa
siltoja Styrin ja Sluczin yli päästäkseen meidän luoksemme.
-- No, mitä ruhtinas siihen sanoi?
-- Ruhtinas sanoi: "hyvä".
-- Eikö mitään muuta?
-- Ei, eikä käskenyt sitä estämäänkään. Ja siellä ovat nyt kirveet
ahkerassa työssä. Kyllä ne hakkaavat siellä aamuun asti.
-- Saitteko vankeja?
-- Sain seitsemän. Kaikki ne tunnustavat kuulleensa Chmielnickin
olevan tulossa tänne, mutta vielä olevan hyvän matkan päässä. Mikä yö!
-- Näkee kuin päivällä. Mitenkäs te jaksatte senjälkeen kuin
putositte?
-- Luita särkee. Lähden kiittämään Herkulestamme ja sitte nukkumaan,
sillä olen väsyksissä. Kunpa saisi nukkua edes pari tuntia.
-- Hyvää yötä.
-- Hyvää yötä.
-- Lähtekää tekin, sanoi herra Skrzetuski Zagloballe, -- sillä on jo
myöhäistä ja aamulla alkaa työ.
-- Ja ylihuomenna matkalle, muistutti herra Zagloba.
He lähtivät ja asettuivat, luettuaan isämeitän, maata tulen ääreen.
Nuotiotkin sammuivat toinen toisensa jälkeen. Pimeys verhosi pian
leirin ja vain kuu loi siihen hopeista välkettään, valaisten yhä
uusia nukkuvien ryhmiä. Hiljaisuudessa kuului enään vain yleinen
mahtava kuorsaaminen ja leirivartioiden huutelut.
Uni ei kuitenkaan pitkäksikään aikaa saanut sulkea sotamiesten
raskaita silmäluomia. Tuskin oli ensimäinen aamunkoi valkaissut yön
varjoja, kun kaikilta kulmilta leiriä alkoi kaikua herätystoitotuksia.
Tuntia myöhemmin ruhtinas upseerien suureksi hämmästykseksi peräytyi
pitkin koko linjaa.