Herra Skrzetuski lähti ruhtinaan lippukuntien etunenässä Zbaraziin
eikä Tarnopoliin, sillä hän oli saanut uuden määräyksen, jonka
mukaan hänen oli mentävä juuri sinne. Matkalla hän uskolliselle
palvelijapojalleen kertoi omat seikkailunsa, kuinka hänet Siczissä
oli otettu vangiksi, kuinka hänen kauvan oli täytynyt olla siellä
ja paljon kärsiä ennenkuin Chmielnicki hänet vapautti. He kulkivat
verkalleen, vaikkei heillä ollut muassa kuormastoa, he olivat
nimittäin tulleet niin hävitettyyn maahan, että vain suurimmalla
vaivalla saattoivat hankkia ravintoa sotamiehille ja hevosille.
Siellä täällä kohtasivat he joukottain ihmisiä, varsinkin vaimoja
lapsineen, jotka olivat mitä suurimmassa kurjuudessa ja jotka
rukoilivat Jumalaa, että he saisivat kuolla tai vaikkapa joutua
tatarilaisten vangeiksi, koska heille kahleissa annettaisiin edes
ruokaa. Ja kuitenkin korjattiin paraikaa eloa tässä ennen niin
viljavassa maassa, joka oli tiukkunut maitoa ja hunajaa. Mutta
Krywonosin joukot olivat hävittäneet kaikki mitä vain saattoi
hävittää ja jäljelle jääneet asukkaat söivät pettua.
Vasta Jampolin läheisyydessä tapasivat ratsastajat seudun, jota ei
sota ollut kokonaan hävittänyt. Siellä saattoivat he hiukan levähtää
ja hankkia tarvittavat ruokavarat. He kulkivat nyt ajaen käyttöä
Zbaraziin, jonne saapuivat viisi päivää senjälkeen kuin olivat
lähteneet Suchorzyncesta.
Zbaraziin oli kokoontunut paljon sotaväkeä. Ruhtinas Jeremi oli
kaikkine joukkoineen pysähtynyt sinne ja lisäksi oli sinne tullut
melkoinen määrä muita sotilaita ja aatelia. Sota oli ilmassa ja
vain siitä puhuttiin. Kaupunki ja ympäristö vilisivät aseellista
väkeä. Rauhanpuolue Varsovassa, jonka toiveita ylläpiti Braclawin
vojevoda herra Kisiel, ei tosin vielä ollut luopunut sovitteluista
ja eli yhä siinä luulossa että niillä voidaan tyynnyttää myrsky,
mutta ymmärsi kuitenkin samalla, että sovitteluilla on joku merkitys
vain silloin, kun niiden tukena on mahtava armeija. Myöskin
kuninkaanvaalia valmistelevilla valtiopäivillä tuntui sodan uhka ja
myrskyä aavistava levottomuus. Valtiopäivät määräsivät koko aatelin
asetettavaksi sotakannalle, värvätyt joukot koottiin yhteen ja
vaikka kansleri ja sotaväen ylipäällystö vielä uskoivatkin rauhan
mahdollisuuteen, oli kuitenkin sotainen mieliala vallalla aatelin
kesken. Wisniowieckin aikaansaama tuho kapinallisten joukossa oli
kiihoittanut mielikuvitusta. Kaikissa paloi halu kostaa Ukrainan
talonpoikain toimeenpanemat julmuudet, korvata Keltaisen Veden ja
Korsunin luona kärsityt tappiot, kostaa tuhansien ja taasen tuhansien
marttyrikuolemalla kuolleiden veri, kostaa häpeä ja nöyryytykset...
Kauhean ruhtinaan nimi välkkyi nykyään kunnian aurinkoisessa
loistossa, se oli kaikkien huulilla, kaikkien sydämissä ja sen
yhteydessä kaikui Itämeren rannoilta aina Villeille Kentille asti tuo
kohtalokas sana sota!
Sota! Sota! Sitä julistivat taivaan merkit ja ihmisten hehkuvat
kasvot, sitä miekkain välke, koirain ulvonta öisin talojen edustalla
ja verta vainuavien hevosten hirnunta. Sota! Vaakunaa kantava kansa
kaikissa Puolan maissa, piirikunnissa, kartanoissa ja kylissä veti
aitoista esiin vanhat varuksensa ja miekkansa, nuoriso lauloi lauluja
Jeremista ja naiset rukoilivat alttarien edessä. Liikkeelle lähti
asestettuja joukkoja Preussista, Puolan Liivinmaalta, Suurpuolasta,
mehiläisrikkaasta Masoviasta ynnä muista osista Puolaa, aina Tatran
taivasta tavoitteleville huipuille ja Beskidien tummiin metsiin asti.
Sotaa vaati luonnon pakko. Zaporogilaisten rosvoaminen ja Ukrainan
rahvaan kapina tarvitsivat kuin tarvitsivatkin korkeampia
tunnussanoja kuin teurastus ja ryöstö, kuin taistelu veroja ja
päivätöitä sekä suurylimysten laajaa maanomistusta vastaan. Sen
käsitti Chmielnicki. Ja käyttäen hyväkseen kytevää kiihtymystä,
molemminpuolisia väärinkäytöksiä ja sortoa, josta ei noina raakoina
aikoina suinkaan ollut puutetta, muutti hän sosiaalisen taistelun
uskonnolliseksi, sytytti tuleen rahvaan uskonnollisen raivon ja
kaivoi jo heti alusta alkaen molempien leirien välille kuilun, jota
ei voinut täyttää pergamenteilla eikä sovitteluilla, vaan ainoastaan
verellä.
Sydämessään halusi hän sovitteluja, mutta ennen kaikkea tahtoi hän
turvata oman valtansa. Entä kaiken tämän jälkeen...? Mitä sitte oli
seuraava? Sitä ei zaporogilaisten hetmani miettinyt, hän ei katsonut
tulevaisuuteen eikä välittänyt siitä.
Asia jota hän kuitenkaan ei tietänyt, oli, että hänen aikaansaamansa
kuilu on niin syvä, etteivät mitkään sovittelut voi sitä tasoittaa,
ei edes siksi aikaa, joka hänelle itselleen, Chmielnickille, saattoi
olla tarpeellinen. Ovela politikko ei huomannut, ettei hän koskaan
tulisi saamaan rauhassa nauttia työnsä verisiä hedelmiä.
Mutta helppoa oli sensijaan arvata, että missä kymmentuhantiset
aseistetut nousevat valtiota vastaan, siellä muodostavat
taistelukentät sen pergamentin, jolle välikirja kirjoitetaan ja
kyniksi tulevat miekat ja keihäät.
Olojen pakosta kehittyivät tapaukset siis sodaksi -- ja
yksinkertaisetkin ihmiset tunsivat vaistomaisesti, ettei muu ole
mahdollista. Kautta koko valtakunnan kääntyi yhä useampi silmä
Jeremia kohti, joka jo alunpitäen oli julistanut sodan elämästä tai
kuolemasta. Tämän jättiläishahmon varjossa katosivat katoamistaan
kansleri ja Braclawin vojevoda, virkaatekevät ylipäälliköt sekä
heidän joukossaan mahtava ruhtinas Dominik Zaslawski, joka oli
nimitetty ylipäälliköksi. Heidän arvonsa ja merkityksensä katosi
vähitellen ja kuuliaisuus sitä esivaltaa kohtaan, jonka he
muodostivat, väheni vähenemistään. Armeija ja aateli käskettiin
koolle Lembergiin ja sitte Glinjanyyn, ja sinne tulikin yhä suurempia
joukkoja. Myöskin värvätyt joukot saapuivat ja niiden jäljessä
läheisempien vojevodakuntien maanviljelijät. Uudet tapaukset alkoivat
kuitenkin heti uhata valtakunnan auktoriteettia. Niinpä eivät
ainoastaan yleisen aatelin-liikkeellepanon johdosta muodostuneet
ja kuriin tottumattomat lippukunnat, eivätkä ainoastaan värvätyt
yksityislippukunnat, vaan myöskin säännöllisesti harjoitettuun
väkeen kuuluvat kieltäytyivät kokoontumispaikalle saapuneina
tottelemasta hallituksen päällikköjä ja marssivat, näiden käskyistä
huolimatta, Zbaraziin antautuakseen siellä Jeremin käskettäviksi.
Näin menettelivät ensimäisinä Kiowan ja Braclawin vojevodakunnat,
joiden aateli jo ennestään oli melkoiselta osaltaan palvellut
Jeremin johdolla. Esimerkkiä seurasivat Vähävenäjän ja Lublinin maan
lippukunnat sekä niiden jäljessä kruunun sotajoukot. Selvää oli, että
kaikki muut noudattivat näiden esimerkkiä.
Tahallaan sivuutettu ja unohdettu Jeremi tuli siis olojen pakosta
hetmaniksi ja koko valtakunnan sotavoiman ylimmäksi päälliköksi.
Aateli ja sotajoukko, jotka koko sydämestään olivat kiintyneet
häneen, odottivat vain hänen viittaustaan. Valta, sota, rauha, Puolan
tulevaisuus, kaikki lepäsi hänen käsissänsä.
Ja hän kasvoi päivä päivältä, sillä joka päivä virtasi hänen
luoksensa uusia lippukuntia. Ja hän kävi niin jättiläiskokoiseksi,
että hänen varjonsa alkoi pimentää ei ainoastaan kansleria ja
hallituksen määräämiä sotapäällikköjä, vaan myöskin senaattia,
Varsovaa ja koko valtakuntaa.
Hänelle vihamielisissä piireissä Varsovassa, kanslerin ja
regimentariusten, ruhtinas Zaslawskin ja Braclawin vojevodan
ympäristössä, aljettiin nyt puhua hänen tavattomasta kunnianhimostaan
ja häikäilemättömyydestään. Kerrottiin oikeusjutusta, jota hän kävi
Hadziaczin omistamisesta, johdatettiin mieliin, miten tuo röyhkeä
ruhtinas oli tullut neljäntuhannen sotamiehen kanssa Varsovaan ja
mennyt senaatin istuntoon valmiina lyömään maahan kaikki siellä,
kuningaskin mukaan luettuna.
"Mitä voikaan odottaa sellaiselta mieheltä ja minkälainen hän nyt
mahtaakaan olla -- sanottiin -- tuon xenophonilaisen paluumatkansa
jälkeen Dnieperin takaa, kaikkien sotaisten urotöittensä ja
voittojensa jälkeen, jotka niin suunnattomasti ovat kohottaneet
hänen mainettansa? Mihin sietämättömään ylpeyteen sotamiesten ja
aateliston suosio hänet mahtaakaan viedä, kuka häntä enään voikaan
vastustaa? Miten käykään valtakunnan, kun yksi kansalainen pääsee
sellaiseen mahtiin, että voi polkea senaatin tahdon ja riistää
vallan hallituksen määräämiltä päälliköiltä? Aikooko hän todellakin
panna kruunun prinssi Kaarlen päähän? Marius hän on, se on totta,
mutta suokoon Jumala, ettei hänessä olisi Marius Coriolanusta tai
Catilinaa, sillä ylpeydessä ja kunnianhimossa on hän näiden molempien
vertainen."
Näin puhuttiin Varsovassa ja päällikköjen kesken, varsinkin ruhtinas
Dominik Zaslawskin ympäristössä. Näiden kahden ruhtinaan kilpailu
oli jo tuottanut valtakunnalle paljon vahinkoa. Mutta nyt istui
Marius Zbarazissa synkkänä ja salaperäisenä. Äskeiset voitot eivät
kirkastaneet hänen kasvojansa. Kun joku uusi lippukunta värvättyä
väkeä tai joukko yleisestä aateliskutsunnasta läheni Zbarazia, niin
ajoi hän sitä vastaan, arvioi sen yhdellä katseella ja vaipui taasen
ajatuksiinsa. Iloiten ympäröivät hänet sotamiehet, he laskeutuivat
polvilleen hänen eteensä ja huusivat: "terve, voittamaton päällikkö,
slaavilainen Herkules, henkemme panemme alttiiksi puolestasi!" Mutta
hän vain vastasi: "palvelijanne, hyvät herrat, me olemme kaikki
Kristuksen käskyläisiä ja minun virkani on liian alhainen ollakseen
teidän verenne vuodattaja". Ja hän palasi huoneeseensa, karttoi
ihmisiä ja hautoi yksinäisyydessä ajatuksiaan. Niin kului kokonaisia
päiviä. Kaupunki vilisi sotaväkeä, jota saapui saapumistaan.
Sotapalvelukseen kutsutut rahvaanmiehet joivat aamusta yöhön,
käyskennellen kaduilla ja pannen toimeen mellakoita ja tappeluja
ulkomaisten värväysjoukkojen upseerien kanssa. Myöskin säännöllinen
sotamies nautti, tuntiessaan kurin ohjasten heltyneen, viiniä,
söi ahmimalla ja kulutti aikaansa pelaamalla luupeliä. Joka päivä
saapui uusia vieraita ja senjohdosta seurasi yhä uusia juominkeja
ja huvituksia porvarityttöjen kanssa. Kadut vilisivät sotajoukkoja,
niitä oli läheisissä kylissäkin ja mikä määrä erilaisia hevosia,
aseita, pukuja, töyhtöjä, panssareita, kypärejä ja värejä olikaan
liikkeellä! Näytti siltä kuin olisi ollut jotkut suuret markkinat,
joille oli kokoontunut puoli valtakuntaa. Tuossa kiitää kullatut
tai purppuranväriset herrasvaunut, edessä kuusi tai kahdeksan
töyhtöpäistä hevosta, ympärillä saattojoukko, unkarilaiseen tapaan
puettuja pajukkeja, hovijanitshareja, kasakoita ja tatareja, tuolla
taas on kulussa upseereja, jotka välkkyvät silkkiä ja samettia.
Heillä ei tällä hetkellä ole panssaria ja he hajoittavat väkijoukkoa,
ratsastaessaan anatolialaisilla tai persialaisilla hevosillaan
edestakaisin. Ratsulakit ja takit välkkyvät kipunoivia hohtokiviä ja
rubiineja, kaikki väistyvät niiden tieltä. Tuolla kuistin edessä taas
ylvästelee jokin pikkuaatelisen jalkaväen upseeri uudessa kiiltävässä
ratsutakissaan, kädessä pitkä ruoko, kasvoilla pöyhkeys ja rinnassa
porvarillinen sydän. Tuolla välkkyvät rakuunien harjaskypärät,
saksalaisen jalkaväen hatut, nostoväen nelikulmaiset lakit tai
ilveksennahkaiset naapukat. Eri väreihin puettua palvelusväkeä
kihisee kuin pyreitä kuumassa vedessä, siellä täällä on tie täynnä
rattaita ja yhä uusia tulla vilisee, kaikkialla huudetaan ja
komennetaan "pois tieltä!", palvelusväen kiroileminen, riiteleminen,
tappelu ja hevosten hirnunta täyttävät melullaan ilman. Pienimmätkin
kujat ovat niin täynnä olkia ja heinää, ettei ole ajattelemistakaan
päästä kulkemaan. Ja kuinka kummallisilta näyttävätkään Wisniowieckin
laihtuneet, ryysistyneet rykmentit ruostuneissa panssareissaan
ja haalistuneissa väreissään keskellä loistavia rivejä, jotka
välkkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä, keskellä silkkiä, samettia
ja brokaadia, keskellä hohtokivien kimmellystä. Arvokkaimpienkin
lippukuntien upseerit näyttävät kerjäläisukoilta, halvemmilta kuin
noiden komeiden rykmenttien palvelusväki. Kuitenkin kumartavat
kaikki kunnioittavasti sekä noita repaleita että tuota ruostetta ja
kurjuutta, sillä heidän edessään on sankarien lippukunta. Sota, tuo
ilkeä äiti näet syö kuin Saturnus omat lapsensa ja niitä joita ei
se syö, kalvaa se kuin koira luuta. Wisniowieckilaisten haaltuneet
värit toivat mieleen sateisia öitä, marsseja keskellä elementtien
raivoa tai auringon paahdetta. Rautaan syöpynyt ruoste johdatti
mieleen poispyyhkimätöntä verta, omaa tai vihollisen, tai molempia
yhtaikaa. Siksipä Wisniowieckilaiset olivatkin kaikkialla johtajina.
Kun ollaan koolla kapakoissa ja majoissa, niin kertovat he ja toiset
vain kuuntelevat. Ja saattaa sattua, että yhtäkkiä jonkun kuulijan
kurkkua alkaa kuristaa ja hän lyö kädet kupeilleen, huudahtaen:
"hitto teidät vieköön, paholaisia te olette ettekä ihmisiä!" Mutta
wisniowieckilaiset vastaavat: "ei se ole meidän ansiotamme, vaan
johtajan, jonka vertaista ei vielä _orbis terrarum_, maan piiri ole
synnyttänyt." Siksipä loppuvatkin kaikki kemut huutoihin: eläköön
Jeremi, eläköön ruhtinas-vojevoda, päällikköjen päällikkö ja
hetmanien hetmani!
Kun aateli juo, niin se mielellään ryntää ulos kadulle ja ampuu
kivääreillä ja musketeilla. Wisniowieckilaiset varoittavat sitä
silloin sanoen, että vain hetken kestää vapautta, pian tulee hetki
jolloin ruhtinas ottaa heidät komentoonsa ja panee toimeen sellaisen
kurin, etteivät he vielä ole kuulleetkaan moisesta. Nyt käyttävät he
vapaata aikaa hyväkseen, "Gaudeamus, niin kauvan kuin olemme vapaita!
huutavat he. -- Kun tulee tottelemisen aika, niin tottelemme ja kyllä
sitä miestä kelpaakin totella." -- Mutta huonosti oli sensijaan
ruhtinas Dominik-paran laita, sillä hän oli alituisesti sotamiesten
hampaissa. Kerrottiin että hän päivät pääksytysten rukoilee,
mutta illalla kallistelee kannua, räpyttelee toista silmäänsä ja
kyselee: "mitä tämä on?" Kerrottiin sellaisiakin, että hän yöksi
ottaa jalapajuurta, ja sanottiin että kaikki mitä hän taisteluista
tietää on se, mitä hän on oppinut alankomaisista seinämatoistaan.
Kukaan ei enään puolustanut häntä eikä kenenkään käynyt häntä sääli.
Enimmän hämmästelivät ja pilkkasivat häntä ne, jotka eivät pitäneet
sotakurista.
Herra Zagloba voitti kuitenkin kaikki pilkkaajat kompasanojensa ja
leikinlaskunsa vuolaudella. Hän oli näet jo parantunut selkäsärystään
ja liikkui kuin kala vedessä. Turhaa on koettaa kuvaillakaan kuinka
paljon hän söi ja joi, sillä sitä ei kumminkaan kukaan uskoisi.
Hänen ympärillään oli alituisesti joukko sotamiehiä ja aatelisia
ja heille hän jutteli ja kertoi, laskien pilaa niistä jotka häntä
kestitsivät. Vanhana sotilaana katseli hän niinikään ylhäältäpäin
nuorukaisia, jotka nyt lähtivät sotaan ja puhui heille ylvästelevän
arvokkaasti. "Te nyt tiedätte sotavarustuksista yhtä paljon kuin
nunnat tietävät miehistä... Kyllähän teidän uudet univormunne
tuoksuvat unkarilaiselta hajuvedeltä, mutta koetan -- minä puolestani
kuitenkin ensi taistelussa pysyä teistä tuulen yläpuolella. Hohoi,
joka ei ole haistellut sodan sipulia, se ei tiedä millaisia kyyneliä
se pusertaa ihmisestä. Ei sota aamuisin tarjoa lämmitettyä olutta
eikä viinilientä, kyllä teiltä sodassa lusahtavat kokoon ihramahat...
Niin te kuivutte kuin kermajuusto auringonpaisteessa. Uskokaa pois
vain, minä puhun kokemuksesta, olenhan minä ollut senkin seitsemässä
leikissä ja olenhan minä vallannut useamman lipunkin, mutta se minun
sentään pitää sanoa, ettei yksikään niistä ole ollut niin paha ottaa
kuin se lippu siellä Konstantynowin taistelussa. Piru vieköönkin ne
zaporogilaiset! Senkin seitsemät hiet minusta lähtivät ennenkuin minä
sain kiinni sen lipun varresta. Kysykää vain herra Skrzetuskilta,
häneltä, joka tappoi Burdabutin, hän oli näkemässä ja sai sitä
kaappausta ihailla omin silmin. Huutakaappa vain jonkin kasakan
korvanjuureen, että: Zagloba! niin saatte nähdä mitä hän teille
sanoo. Mutta mitäpä näistä kannattaa puhua teille, jotka ette ole
muuta kuin plätkällä tappaneet kärpäsiä seiniltä."
-- Kummoista siellä sitte oli? kysyivät nuoremmat.
-- Mutta tahdotteko te sitte, hyvät herrat, että kieli suussani
alituisesta liikkumisesta syttyisi tuleen niinkuin pyörän akseli?
-- Sitä täytyy tietysti valella, viiniä tänne! huusivat aatelismiehet.
-- No se on toinen asia, vastasi herra Zagloba.
Ja iloissaan siitä että oli saanut kiitollisia kuulijoita, kertoi hän
nyt heille kaikki seikkailunsa alusta asti. Hän kertoi matkastaan
Galataan ja pakoretkestään Rozlogista, kertoi aina siihen asti
kun hän valtasi lipun Konstantynowin luona. Ja kuulijat seisoivat
suu auki, välistä vain murahdellen, kun Zagloba ylistääkseen omaa
urhoollisuuttaan liiaksi halvensi heidän kokemattomuuttaan. -- Yhä
uusiin kortteereihin häntä kutsuttiin ja kaikkialla häntä juotettiin.
Iloista ja meluisaa oli elämä näihin aikoihin Zbarazissa. Vanha
Zacwilichowski ja muut vakavammat upseerit olivat aivan ihmeissään
siitä, että ruhtinas salli näin pitkäaikaisen juhlimisen. Hän istui
yhä kortteerissaan, antaen nähtävästi tahallaan sotamiesten nauttia
elämästään ennenkuin lähdettiin uusiin taisteluihin. Silloin saapui
herra Skrzetuski ja joutui aivan kuin pyörteeseen tai kuin kiehuvaan
veteen. Hänenkin olisi kyllä tehnyt mieli nauttia lepoa toverien
parissa, mutta vielä enemmän teki hänen mielensä päästä Bariin. Hän
ikävöi rakastettunsa luo, haluten samalla vapautua pitkäaikaisesta
jännityksestä, levottomuudesta ja pelosta ja unohtaa kaikki armaansa
suloisessa syleilyssä. Viipymättä meni hän nyt ruhtinaan luo tekemään
selkoa retkestään Zazlawiin ja pyytämään lupaa lähteä matkaan.
Ruhtinas oli niin muuttunut, että Skrzetuski vaivoin saattoi tuntea
hänet. Pelästyneenä kysyi hän itseltään: onko tuo sama päällikkö,
jonka näin Machnowkan ja Konstantynowin luona? Hänen edessään seisoi
mies, jonka hartiat huolten taakka oli käyristänyt, jonka silmät
olivat vajonneet syvälle ja jonka huulet olivat kuivuneet ikäänkuin
raskas sisällinen tauti olisi niitä polttanut. Kun Skrzetuski kysyi
hänen vointiaan, vastasi hän lyhyesti ja kuivasti olevansa terve
eikä upseeri uskaltanut kysyä sen enempää, vaan alkoi tehdä selkoa
retkestään sekä pyysi saada lomaa kahdeksi kuukaudeksi, jotta hän
voisi mennä naimisiin ja viedä vaimonsa Skrzetuszewiin.
Silloin ruhtinas ikäänkuin heräsi unesta. Hyvyys joka oli hänelle
niin ominainen valautui synkille kasvoille ja syleillen herra
Skrzetuskia hän sanoi:
-- Tuskasi ovat siis lopussa, lähde, lähde, Jumala sinua siunatkoon.
Tahtoisin itsekin olla häissäsi, sillä sen olen velkaa nuorelle
ruhtinatar Kurcewiczille, Wasilin tyttärelle ja sinulle, ystävälleni,
mutta siihen aikaan en enään voi lähteä liikkeelle. Milloin haluat
matkustaa?
-- Se riippuu teidän ruhtinaallisesta armostanne. Vaikkapa tänään.
-- Lähde huomenna, sinä et kuitenkaan voi ratsastaa yksin, minä annan
sinulle kolmesataa Wierszulin tataria, jotta voit saattaa morsiamesi
turvallisesti perille. Niiden kanssa ratsastat nopeasti ja ne ovat
sinulle muutenkin tarpeelliset, sillä nykyään on liikkellä joukottain
roskaväkeä. Minä annan mukaasi kirjeen herra Jendrzej Potockille,
mutta ennenkuin sen kirjoitan ja ennenkuin tatarit saapuvat sekä sinä
itse olet matkakunnossa, on ehtinyt kulua aikaa huomiseen iltaan.
-- Aivan niinkuin herra ruhtinas käskee. Mutta vielä rohkenen pyytää,
että Wolodyjowski ja Podbipienta saisivat lähteä mukaani.
-- Hyvä. Tule vielä huomenna sanomaan hyvästi ja vastaanottamaan
siunaukseni. Tahtoisin myöskin lähettää ruhtinattarellesi jonkun
muiston. Hän on jaloa verta. Tulkaa onnellisiksi, sillä te olette
toistenne arvoiset.
Ritari taivutti polvensa ja pani kätensä rakastetun päällikkönsä
polven ympäri. Tämä toisti vielä muutamaan kertaan:
-- Suokoon Jumala sinulle onnea, suokoon Jumala sinulle onnea! No
niin, tule vielä huomenna.
Ritari nousi, mutta ei poistunut. Oli ikäänkuin hän vielä olisi
tahtonut pyytää jotakin. Vihdoin hän puhkesi puhumaan:
-- Teidän ruhtinaallinen armonne...
-- Onko sinulla vielä jotakin sanottavaa? kysyi ruhtinas lempeästi.
-- Antakaa anteeksi rohkeuteni, mutta sydäntäni vihloo ja suuri tuska
antaa minulle rohkeuden kysyä: kuinka teidän ruhtinaallisen armonne
on? Painavatko teitä huolet vaiko tauti?
Ruhtinas laski kätensä hänen päänsä päälle.
-- Sinä et voi saada sitä tietää, sanoi hän lempeästi. -- Tule vielä
huomenna.
Herra Skrzetuski nousi ja lähti, sydän ahdistuksen vallassa.
Illalla tulivat hänen kortteeriinsa vanha Zachwilichowski, pieni
Wolodyjowski, herra Longinus Podbipienta ja herra Zagloba. He
asettuivat pöytään ja Rzendzian tuli huoneeseen, tuoden ruokaa ja
pienen tynnyrin.
-- Isän ja Pojan nimeen! huudahti herra Zagloba, -- teidän
palvelijapoikanne on, näemmä, noussut kuolleista.
Rzendzian lähestyi häntä ja syleili hänen polviaan.
-- En ole noussut kuolleista, sillä en kuollut, kiitos teidän, joka
pelastitte minut.
Herra Skrzetuski lisäsi:
-- Ja menit sitte Bohunin palvelukseen.
-- Se poika saa virkaylennyksen helvetissä, sanoi herra Zagloba.
Sitte hän, kääntyen Rzendzianin puoleen, jatkoi: -- No, et kai sinä
siinä palveluksessa saanut maistaa mitään erityisiä nautintoja. Kas
tuossa, ota lohdutukseksesi tuo taalari.
-- Kiitän nöyrimmästi, sanoi Rzendzian.
-- Siinä näette, huudahti herra Skrzetuski, -- aika velikullan. Hän
on kasakoilta ostanut ryöstösaalista ja hänellä on nyt niin paljon
tavaraa, että me molemmat emme kykenisi sitä lunastamaan, vaikkapa te
myisitte kaiken Turkissa olevan omaisuutenne.
-- Onko niin? sanoi herra Zagloba. -- No, pidä sinä vain minun
taalarini ja kasva, kasva edelleen, rakas puu. Vaikket kelpaisikaan
ristiksi meidän Herrallemme, niin ehkäpä kelpaat hirsipuuksi. Jo
silmistäkin näkyy, että se on aika poika. (Tässä herra Zagloba
tarttui Rzendzianin korvaan ja hyväntahtoisesti sitä nipistäen jatkoi
hän edelleen:) Minä pidän tuollaisista veitikoista ja sitä minä
ennustan, että sinusta tulee mies, jollei tule elukka. No, millainen
muisto sinulle jäi herrastasi Bohunista, häh?
Rzendzian hymähti, sillä hyväily oli ollut hänelle mieleen, ja
vastasi:
-- Te, herra, olette ainakin itsestänne jättänyt hänelle sellaisen
muiston, että kipinät lentävät, kun hän kiristelee hampaitaan
mainitessaan teidän nimenne.
-- Mene hiiteen! huudahti herra Zagloba suutahtaen. -- Mitä sinä
sekoitat minua siihen peliin.
Rzendzian läksi huoneesta ja herrat alkoivat keskustella huomisesta
matkasta ja Jan herran tavattomasta onnesta. Sima saattoi pian taasen
herra Zagloban hyvälle tuulelle ja hän rupesi heti onnittelemaan
Skrzetuskia, tehden viittauksia vastaisiin ristiäisiin ja uudelleen
kertoen, kuinka herra Jendrzej Potocki oli ihastunut ruhtinattareen.
Vihdoin lausuttiin arveluja sodan vastaisista vaiheista ja
ruhtinaasta. Skrzetuski, joka oli ollut kymmenkunnan päivää poissa
leiristä, lausui:
-- Sanokaa, hyvät herrat, mitä ruhtinaalle on tapahtunut? Hän on kuin
toinen mies. Minä en ymmärrä häntä. Jumala on antanut hänelle voiton
toisensa perästä. Jos hänet nyt onkin sivuutettu ylipäällikkyydestä,
niin vähät siitä, sillä koko sotajoukkohan tulvimalla tulvii hänen
luoksensa niin että hänestä tulee hetmani ilman kenenkään armoa ja
hän lyö kuin lyökin Chmielnickin. Mutta nähtävästi jokin häntä kalvaa
ja painaa.
-- Ehkäpä häntä vaivaa leini, sanoi herra Zagloba. -- Kun minun
pitkääsormeani välistä repii, niin kiusaa minua alakuloisuus kolme
päivää.
-- Mutta minäpä kerron teille, veliseni, virkkoi päätänsä nyökytellen
herra Podbipienta, -- en tosin ole kuullut sitä kirkkoherra
Muchowieckin omasta suusta, mutta kuulin hänen jollekulle sanoneen,
miksikä ruhtinas on murheissaan... Minä en sano sitä itse puolestani
-- hänhän on hyvä herra ja suuri sotilas, mikä minä olisin häntä
arvostelemaan, mutta kun kirkkoherra Muchowiecki... mutta tiedänkös
minä miten sen asian laita oikein on.
-- No, katsokaas nyt, hyvät herrat, tuota liettualaista! huudahti
herra Zagloba. -- En viitsi pilkata häntä siitä ettei hän osaa
ihmisten kieltä, kysyn vain, mitä te nyt oikeastaan tahdotte sanoa.
Te kierrätte ja kierrätte niinkuin jänis pesäänsä, mutta ette vain
löydä oikeaan paikkaan.
-- Mitäs te todella olette kuullut? kysyi Skrzetuski.
-- No, katsokaas, kun sanotaan, että ruhtinas on vuodattanut liian
paljon verta. Hän on suuri päällikkö, mutta ei tunne mittaa tai
määrää rangaistessaan. Ja nyt hän näkee kaikki punaisena: päivällä
on punaista ja yöllä on punaista, ikäänkuin punainen pilvi aina
ympäröisi häntä...
-- Älkäähän nyt puhuko tyhmyyksiä! tiuskaisi vanha Zacwilichowski
vihaisesti. -- Ne ovat akkojen juttuja. Rauhan aikana ei ollut
herraa, joka paremmin kohteli roskaväkeä kuin hän, mutta jollei hän
kapinoitsijoita kohtaan tunne mitään sääliä, niin eikö se ole oikein?
Se on ansio eikä vika. Mitkä kidutukset ja mitkä rangaistukset
olisivatkaan liikaa niille, jotka ovat upottaneet isänmaamme vereen,
jotka luovuttivat omaa väkeänsä tatareille orjiksi, jotka eivät
kysyneet Jumalaa, majesteettia, isänmaata tai esivaltaa. Mistä te
voitte löytää samanlaisia hirmutekoja, missä muualla on harjoitettu
sellaista julmuutta kuin nuo ovat harjoittaneet naisia ja pieniä
lapsia kohtaan, missä muualla näette tuollaisia kauheita rikoksia?
Onko paalu ja hirsipuu siitä liikaa? Hyi, hyi, teillä on rautainen
käsi, mutta naisen sydän. Näinhän minä kuinka te, kun Puljania
kärvennettiin, ähkyitte ja sanoitte, että mieluummin olisitte
tappanut hänet heti paikalla. Mutta ruhtinas ei olekaan akka, hän
tietää kuinka on palkittava ja kuinka rangaistava. Mitä te täällä
lörpöttelette joutavia.
-- Minähän sanoin, etten tiedä, selitteli herra Longinus.
Mutta vanhus läähätti vielä kauvan, sivellen kädellään
maidonkarvaisia hapsiaan ja mutisten:
-- Punaista... hm, punaista... hm, onko se sitte jotakin uutta. Siinä
päässä joka sen on keksinyt, on kaikki sekaisin.
Tuli hetken hiljaisuus, vain akkunan läpi saatto kuulla juopottelevan
aatelin meluamisen.
Herra Wolodyjowski keskeytti tuvassa vallitsevan hiljaisuuden.
-- Mitäs te sitten arvelette? Mikä teidän mielestänne vaivaa meidän
herraamme?
-- Hm, sanoi vanhus, -- en ole hänen uskottunsa enkä siis tiedä sitä.
Mutta jotakin hän miettii ja käy sisällistä taistelua. Ja kova se
taistelu onkin, sehän on luonnollista, sillä jota suurempi sielu,
sitä raskaampi tuska --. Eikä vanha ritari erehtynytkään. Juuri
samalla hetkellä ruhtinas, päällikkö ja voittaja virui kortteerissaan
tomussa ristiinnaulitun kuvan edessä, käyden vaikeinta taistelua
elämässään.
Vartiat Zbarazin linnassa huutelivat jo puoliyön tuloa, mutta yhä
keskusteli Jeremi Jumalan ja oman ylhäisen sielunsa kanssa. Järki,
omatunto, isänmaanrakkaus, ylpeys, tieto omasta voimasta ja suurista
tehtävistä kävivät hänen rinnassaan niin kovaa taistelua, että sekä
rinta että pää olivat särkyä ja tuska kouristeli hänen kaikkia
jäseniään. Puolan primaksen, kanslerin, senaatin, ylipäällikköjen ja
hallituksen tahdosta välittämättä olivat voittajan luokse rientäneet
kaikki värvätyt joukot, aateli ja yksityiset lippukunnat, sanalla
sanoen: koko valtakunta oli antautunut hänen käsiinsä, paennut
hänen siipiensä suojaan, uskonut kohtalonsa hänen nerolleen ja
parhaitten poikiensa kautta huutanut: pelasta, sillä sinä yksin voit
pelastaa! Vielä kuukausi tai kaksi -- ja Zbarazin luona on oleva
satatuhatta sotilasta, jotka ovat valmiit elämästä ja kuolemasta
taistelemaan sisällisen sodan lohikäärmettä vastaan! Nyt alkoivat
tulevaisuudenkuvat kunnian ja voiman valon kirkastamina solua
ruhtinaan silmien editse. Ne jotka tahtoivat sivuuttaa ja nöyryyttää
hänet tulevat vielä vapisemaan, hän tempaa mukaansa nuo rautaiset
ratsujoukot ja vie ne Ukrainan aroille, vie ne sellaisiin voittoihin,
ettei historia vielä ole moisista kertonut. Ruhtinas tuntee omaavansa
vastaavan voiman, hänen hartioilleen kasvavat siivet, sellaiset,
jommoiset ovat pyhän arkkienkeli Mikaelin hartioilla, hän muuttuu
tällä hetkellä jättiläiseksi, joka ei mahdu kokonaiseen linnaan, ei
kokonaiseen Zbaraziin, ei edes koko Vähävenäjään. Totta tosiaan hän
tuhoaa Chmielnickin, hän tallaa alleen kapinalliset, hän palauttaa
isänmaahan levon ja rauhan... Hän näkee edessään laajat kentät,
kymmentuhantiset sotajoukot, hän kuulee tykkien paukkeen, taistelua,
taistelua, kuulumatonta hävitystä! Kymmenettuhannet ruumiit, kymmenet
tuhannet liput peittävät verellä tahratut arot, ja hän tallaa alleen
Chmielnickin ruumiin ja sotatorvet toitottavat voittoa ja ääni vyöryy
meriltä merille... Ruhtinas heittelehtii ja ojentaa käsiään Kristusta
kohden, mutta Herran pään ympärillä palaa jokin punainen valo.
"Kristus, Kristus!" huutaa hän, "sinä tiedät, sinä näet, että minä
voin sen tehdä, sano minulle, että minun tulee!"
Mutta Kristus vain päästää pään rinnalleen ja vaikenee niin
tuskallisen surullisena ikäänkuin hänet juuri hetki sitte olisi
ristiinnaulittu. "Sinun kunniaksesi sen teen!" huutaa ruhtinas --
"_non mihi! non mihi! sed nomini Tuo da gloriam!_ Ei minulle, ei
minulle, vaan omalle nimellesi anna kunnia. Uskon ja kirkon, koko
kristikunnan kunniaksi, oi Kristus, Kristus sen teen!" Ja uusi kuva
välähtää taasen sankarin silmien eteen. Tämäpä tie ei vielä lopu
siihen voittoon, joka saadaan Chmielnickistä. Tukahutettuaan kapinan
hän vielä vahvistuu ja saa lisää jättiläisvoimia, sillä hän liittää
kymmenet tuhannet kasakat aatelin kymmeniin tuhansiin ja marssii
niin eteenpäin. Hän hyökkää Krimiin, saavuttaa hirveän lohikäärmeen
sen omassa pesässä ja pystyttää ristin sinne, missä tätä ennen eivät
kirkonkellot koskaan ole kutsuneet uskovaisia rukoukseen...
Tai hän lähtee maihin, joita ruhtinas Wisniowieckin ratsujen kaviot
jo ovat tallanneet, hän lähtee Puolan rajoille ja levittää kirkon
alueen maailman ääriin asti...
Missä onkaan tämän pyrkimyksen määrä, missä tämän kunnian, voiman ja
mahdin loppu? Sitä ei ole ollenkaan...
Linnan kammioon lankeaa kuun kirkas valo, mutta kellot lyövät jo
myöhäistä hetkeä ja kukot laulavat. Kohta nousee päivä. Tuleeko tämän
päivän taivaalla olemaan auringon rinnalla uusi aurinko, joka loistaa
maan päällä?
* * * * *
Aivan niin! Lapsi olisi ruhtinas eikä mies, jollei hän sitä tekisi,
jos hän jostakin syystä ei kuulisi ääntä, joka kutsuu häntä uusiin
tehtäviin. Ja hän tunteekin jo jonkinlaista rauhaa, jonka laupias
Kristus valaa häneen. Olkoon Hänelle siitä ylistys! Jo toimii
hänen ajatuksensa levollisemmin, jo katselee hän sielunsa silmillä
ikäänkuin keveämmin isänmaan tilaa ja kaikkia asioita. Kanslerin
ja noiden Varsovan herrojen sekä Braclawin vojevodan politiikka on
huono ja isänmaalle turmiollinen. Ensimäinen tehtävä on Zaporozen
kukistaminen, se on tuhottava veriin, hävitettävä, perinpohjin
voitettava, ja sitten vasta on poistettava väärinkäytös ja sorto,
sitten vasta järjestys ja rauha palautettava. Maa on herätettävä
uuteen elämään. Kas siinä ainoa menettely, joka on suuren ja jalon
valtakunnan arvoinen. Ennen, ennen ehkä olisi voinut menetellä
toisin, mutta nyt ei. Mitäpä hyödyttävät neuvottelut, kun vastassasi
on kymmeniä tuhansia miehiä aseissa? Ja vaikkapa saataisiinkin aikaan
jonkinlainen sovinto, niin mikä pätevyys sillä olisi? Ei, ei. Ne
ovat unikuvia, haaveita, ne vain pidentävät sotaa vuosisadoiksi,
ne vain synnyttävät vastaisuudessa kokonaisen meren kyyneliä ja
verta. Valitkoot he vain tuon yhden suuren, jalon ja mahtavan tien
-- silloin hän ei enään tahdo eikä pyydä mitään muuta. Silloin hän
asettuu Lubnieensa ja odottaa hiljaa kunnes Gradywon läpitunkevat
torvet jälleen kutsuvat hänet työhön...
Valitkoot! Ketkä valitsisivat? Senaattiko, meluisat valtiopäivätkö,
kansleriko, primasko, päällikötkö? Kukapa toinen kuin _hän_
ymmärtäisi tuon suuren ajatuksen? Ja kukapa voisi sen toteuttaa? Jos
sellainen mies löytyy, niin saadaan aikaan sovinto. Mutta missä hän
on? Kenellä täällä on voima? Hänellä yksin, ei kenelläkään muulla.
Hänenpä luoksensa rientää aatelisto, hänenpä luoksensa tulvivat
sotajoukot, hänenpä käsissänsä on valtakunnan miekka. Kansan tahtohan
Puolaa hallitsee silloinkin, kun sen valtaistuimella on hallitsija.
Mutta varsinkin aikana, jolloin ei ole herraa. Se, kansan tahto, se
on _suprema lex_, korkein laki, ja sen julkilausuu valtiopäivillä
ei ainoastaan edustajat, senaatti ja kansleri, ei ainoastaan
kirjoitetut lait ja julistuskirjat, vaan vielä voimakkaammin, vielä
selvemmin -- teko. Kuka hallitsee Puolassa? -- Ritarisääty. Ja kas
nyt kokoontuu tuo ritarisääty Zbaraziin ja sanoo hänelle: sinä olet
meidän johtajamme. Koko valtakunta luovuttaa hänelle vallan, ilman
äänestystä, tosiasiain voimalla, ja toistaa: sinä olet johtaja.
Pitäisikö hänen silloin epäillä? Mitä nimittämistä hän enään
kaipaa? Keneltä hänen on sitä odotettava? Niiltäkö, jotka pyrkivät
kukistamaan valtakunnan ja nöyryyttämään häntä?
Ja miksi? Siksikö että kun kauhu valtasi kaikki, kun hetmanit
joutuivat vankeuteen, sotajoukot tuhottiin, herrat piiloutuivat
linnoihinsa ja kasakka laski jalkansa Puolan rinnalle, hän yksin
työnsi pois tuon jalan ja nosti tomusta -- Puola-äidin taintuneen
pään, uhraten sen puolesta kaikkensa, elämänsä, omaisuutensa,
pelastaen sen häpeästä ja kuolemasta, hän, voittaja!
Ottakoon vallan se joka on häntä ansiokkaampi! Pysyköön valta niissä
käsissä, joille se oikeudenmukaisemmin kuuluu. Hän puolestaan luopuu
mielellään tuosta taakasta, hän sanoo mielellään sekä Jumalalle
että valtakunnalle: laskekaa palvelijanne lepoon, sillä onhan hän
jo sangen uupunut ja väsynyt. Ja lisäksi on hän varma, että hänen
muistonsa ei häviä.
Mutta jollei tuollaista voimakasta nyt ole, niin olisinhan kaksin-,
kolminkertainen lapsi enkä mies, jos suostuisin luopumaan vallasta,
luopumaan tuosta aurinkoisesta tiestä, tuosta loistavasta, suuresta
tulevaisuudesta, jossa piilee valtakunnan pelastus, sen kunnia, mahti
ja onni.
Ja miksikä?
Ruhtinas nosti jälleen ylpeästi päänsä ja hänen palava katseensa
kohdistui Kristukseen. Mutta Kristus päästi pään rinnalleen
ja vaikeni niin tuskaisesti kuin jos hänet juuri äsken olisi
ristiinnaulittu...
Miksi?
Sankari paineli käsillään hehkuvia ohimojaan... Ehkäpä hän vielä saa
vastauksen! Mitä merkitsevät nuo äänet, jotka keskeltä kultaisia ja
monivivahteisia kunnian näkyjä, keskeltä tulevien voittojen kohinaa,
suuruuden ja mahdin aavistuksia, niin hartaasti huutavat hänen
sieluunsa: "oi pysähdy, onneton"! Mitä merkitsee tämä rauhattomuus,
joka valtaa hänen pelottoman rintansa ja panee sen levottomuudesta
väräjämään? Mitä merkitsee se, että juuri kun hän mitä selvimmin ja
perusteellisimmin on todistanut itselleen, että hänen täytyy ottaa
käsiinsä valta, jokin kuiskaa hänelle omantunnon syvänteistä: "sinä
petät itseäsi, ylpeys vie sinut harhaan, turhamaisuuden saatana lupaa
sinulle kuningaskuntia"!
Ja jälleen alkoi ruhtinaan sielussa kauhea taistelun temmellys,
jälleen nousi siellä levottomuuden, epäröimisen ja epäilysten pyörre.
Mitä tekeekään aateli, joka tulee hänen luoksensa eikä päälliköitten?
Sehän rikkoo lain. Mitä tekee sotajoukko? Rikkoo kurin. Ja hänenkö,
kansalaisen, sotilaan, hänenkö on noustava laittomuuden etunenään?
Hänenkö on omalla arvovallallaan peitettävä tuo laittomuus? Hänenkö
on ensimäisenä annettava esimerkki kurittomuudesta, hillittömyydestä
ja lainhalveksimisesta? Ja tämänkö hän tekisi saadaksensa vallan
käsiinsä vain kahta kuukautta aikaisemmin, sillä hän saa sen joka
tapauksessa jos prinssi Kaarle valitaan valtaistuimelle. Hänkö
vastaisille vuosisadoille antaisi tuollaisen hirveän esimerkin? Mitä
siitä seuraisikaan? Se, että näin tekee tänään Wisniowiecki, huomenna
tekee samalla tavalla Koniocpolski, Potocki, Firlej, Zamoyski, tai
Lubomirski. Ja jos siis jokainen, välittämättä laista ja kurista,
alkaa toimia vain oman kunnianhimonsa käskystä, jos sitte lapset
noudattavat isiensä ja isänisiensä esimerkkiä, niin mikä tulevaisuus
lopulta odottaakaan tätä onnetonta maata? Omavaltaisuuden mato,
epäjärjestys ja itsekkyys kalvavat jo ennestäänkin valtakunnan
juuria. Sisällisen sodan kirveen alla hajaantuu se mikä on lahoa
kohta tomuksi. Kuivuneet oksat putoavat puun varresta. Mitä
tapahtuukaan sitte, kun ne joiden tulisi varjella tuota puuta kuin
silmäteräänsä, itse sytyttävät tulen sen alle, mitä tapahtuu, Jeesus,
Jeesus?
Chmielnicki verhoaa itseään, hänkin, yhteishyvän varjolla, eikä itse
asiassa muuta tee kuin nousee lakia ja esivaltaa vastaan.
Väristys puistatutti ruhtinasta kiireestä kantapäähän. Hän väänteli
käsiään. "Pitääkö minun olla toisena Chmielnickinä? Oi Kristus,
Kristus!" Mutta Kristus päästi pään rinnalleen ja vaikeni niin
tuskallisesti kuin jos hänet olisi hetki sitte ristiinnaulittu...
Ruhtinas yhä riuhtoi ja kamppaili. Jos hän nyt ottaa käsiinsä vallan
ja kansleri, senaatti ja päälliköt julistavat hänet petturiksi ja
kapinalliseksi -- miten silloin käy? Tulee uusi sisällinen sota.
Ja onko Chmielnicki edes tämän valtakunnan suurin ja uhkaavin
vihollinen? Onhan sitä vastassa ollut vieläkin suurempia mahteja
ja voimia, esimerkiksi silloin, kun kaksisataa tuhatta rautaista
saksalaista Tannenbergin luona ryntäsi Jagellon joukkoja vastaan.
Ja kun Chocimin luona puoli Aasiaa oli aseissa, näytti tuho olevan
vieläkin likempänä. Ja kuinka kävi näiden vihollisvoimien? Puola ei
pelkää sotia eivätkä sodat sitä tuhoa. Ei! Mutta miksi se sitte,
huolimatta tuollaisista voitoista, kaikesta kätketystä voimastaan ja
kunniastaan, miksi se Puola, joka löi ristiritarit ja turkkilaiset,
sittenkin samalla on niin heikko ja voimaton, että se horjahtaa
yhden ainoan kasakan edessä, miksi se on niin heikko, että naapurit
saattavat hävittää sen rajoilla, kansat pilkata sitä, eikä kukaan
kuule sen ääntä tai välitä sen vihasta, vaan kaikki ennustavat sen
sortumista?
Oi, siihen on syynä juuri ylimysten ylpeys ja kunnianhimo,
omavaltaiset teot ja hillittömyys. Pahin vihollinen ei ole
Chmielnicki, vaan sisällinen epäjärjestys, aatelin vallattomuus,
sotajoukon pienuus ja kurittomuus, valtiopäivien riitaisuus,
eripuraisuus, hajanaisuus, kykenemättömyys, itsekkäisyys ja
kurin puute, niin, ennen kaikkea juuri kurittomuus. Puu mätänee
ja lahoaa aina ytimestään, pian saattaa odottaa, että myrsky
sen kaataa. Mutta isänmurhaajaksi on nimitettävä sitä, joka on
mukana edistämässä sellaista työtä. Kirottu hän ja hänen lapsensa
kymmenenteen polveen... Otappa nyt, sinä Niemirowin, Pohrebyszczen
ja Konstantynowin voittaja, otappa nyt, ruhtinas-vojevoda ja riistä
päälliköiltä valta, polje sinä laki ja oikeus ja anna vastaisille
polville esimerkki, kuinka omaa äitiä raadellaan!
Hurja kauhu ja epätoivo kuvastuivat ruhtinaan kasvoilla... Hän
parahti tuskallisesti ja, tarttuen käsillä hiuksiinsa, sortui maahan
Kristuksen eteen.
Ja ruhtinas katui ja löi päätään kiviseen permantoon ja hänen
rinnastaan puhkesi kumeita ääniä.
-- Jumala, armahda minua syntistä! Jumala, armahda minua syntistä!
Ruusuinen aamunkoitto oli jo noussut taivaalle, pian seurasi sitä
kultainen aurinko, valaisten salin. Räystäillä tiukuttivat varpuset
ja liversivät pääskyset. Ruhtinas nousi ja lähti herättämään
paashiansa Zelenskiä, joka nukkui oven takana.
-- Juokse lähettisotilaiden luo ja käske heitä kutsumaan tänne
luokseni rykmentinpäälliköt, jotka majailevat kaupungissa ja
linnassa, kaikki, sekä värvättyjen että nostoväen päälliköt.
Kahden tunnin perästä alkoi sali täyttyä. Tuli pitkäviiksisiä,
parrakkaita sotilaita. Ruhtinaan päälliköistä saapuivat vanha
Zacwilichowski, Polanowski, Skrzetuski, ynnä herrat Zagloba, Wurcel,
eversti Machnicki, Wolodyjowski, Wierszul, Poniatowski ja melkein
kaikki upseerit lipunkantajiin asti, paitsi Kuszel, joka oli
lähetetty Podoliaan tiedusteluretkelle. Värvätyistä olivat läsnä
Osinski ja Korycki. Nostoväkeen kuuluvista ylhäisistä aatelismiehistä
ei untuvapatjoilta saatu liikkeelle läheskään kaikkia, mutta heitäkin
tuli sentään melkoinen määrä. Ja oli heidän joukossaan huomattavia
henkilöitä valtakunnan eri osista, alkaen kastellaaneista aina
podkomorzy'eihin asti. Siinä sitä oli hälinää ja puheensorinaa, sali
kihisi kuin mehiläispesä ja kaikkien silmät tähtäsivät ovea kohti,
josta ruhtinaan odotettiin tulevan.
Äkkiä vaikeni hälinä ja ruhtinas astui sisään. Hänen kasvona olivat
tyynet ja leppeät, ainoastaan unettomuudesta punoittavat silmät ja
pingoittuneet piirteet todistivat läpikäytyä taistelua. Leppeyden ja
herttaisuuden läpi kuulsi arvokkaisuus ja taipumaton tahto. -- Hyvät
herrat, lausui ruhtinas, -- tänä yönä olen keskustellut Jumalan ja
omantuntoni kanssa siitä mitä minun tulee tehdä. Ilmoitan siis teille
ja ilmoittakaa te koko ritarikunnalle, että isänmaan menestyksen
ja vastoinkäymisen hetkellä välttämättömän sovun tähden alistun
valtakunnan sotapäällikköjen tahtoon. Syvä hiljaisuus vallitsi
salissa.
* * * * *
Puolenpäivän tienoilla seisoi linnan pihalla kolmesataa Wierszulin
tataria valmiina lähtemään matkaan herra Skrzetuskin kanssa. Ja
linnassa tarjosi ruhtinas päivälliset upseereille. Nämä päivälliset
olivat samalla tarkoitetut jäähyväispidoiksi Skrzetuskille. Hänet
asetettiin sulhasena ruhtinaan viereen ja hänen toisella puolellaan
istui herra Zagloba, koska tiedettiin hänen kekseliäisyytensä ja
rohkeutensa pelastaneen morsiamen hengenvaarasta. Ruhtinas oli
iloinen, sillä olihan hän heittänyt hartioiltaan raskaan taakan. Hän
kohotti maljansa nuoren parin onneksi. Seinät ja akkunat tärisivät,
kun upseerit huusivat eläköötä. Etuhuoneissa melusivat palvelijat,
heidän johtajanaan esiintyi Rzendzian.
-- Hyvät herrat, lausui ruhtinas, -- kohotan tämän kolmannen maljan
tulevien perillisten onneksi. Olkoon heitä pesä täynnä ja suokoon
Jumala, etteivät omenat putoaisi kauvas puusta. Syntyköön haukastamme
isänsä arvoisia haukanpoikia.
-- Eläkööt! Eläkööt!
Skrzetuski kiitti, tyhjentäen suuren maljan malvasiaviiniä.
-- Eläkööt! Eläkööt!
-- _Crescite et multiplicamini_ -- kasvakaa ja lisääntykää.
-- Teillä täytyy olla niitä puoli lippukuntaa asetettavaksi riveihin,
sanoi nauraen vanha Zacwilichowski.
-- Kokonainen sotajoukko Skrzetuskeja -- kyllä minä hänet tunnen!
huusi Zagloba.
Aatelisto puhkesi nauruun. Viini oli noussut päähän, kasvot
punoittivat, viikset heilahtelivat. Mieliala nousi nousemistaan.
-- Koska asia tässä nyt on tullut puheeksi, huusi innoissaan herra
Skrzetuski, -- niin täytyy minun herroille tunnustaa, että käki jo
kerran kukkui minulle kaksitoista poikaa.
-- Suokoon Jumala sen tapahtuvan! Kaikki haikarat tulevat kuolemaan
rasituksesta, huusi Zagloba.
Aatelisto vastasi uudella naurunremahduksella. Naurettiin niin että
koko sali jyrisi.
Kesken kaiken ilmestyi salin kynnykselle synkkä, tomun peittämä
haamu. Nähdessään juhlapöydän, kemut ja vieraiden hehkuvat kasvot
se pysähtyi ovelle, ikäänkuin epäröiden, mennäkö sisälle Ruhtinas
oli ensimäinen joka huomasi miehen, hän veti kokoon kulmakarvansa,
varjosti kädellä silmiään ja sanoi:
-- Kuka siellä on? Aa, sehän on Kuszel. Tiedustelumatkalta. Mitä
kuuluu? Mitä uutisia?
-- Hyvin huonoja, herra ruhtinas, sanoi nuori upseeri oudolla äänellä.
Hiljaisuus valtasi kokoontuneet silmänräpäyksessä, ikäänkuin
heidät olisi lumottu. Maljat joita oli viety huulille, pysähtyivät
puolitiehen, kaikkien silmät kääntyivät Kuszelia kohden, jonka
uupuneilla kasvoilla kuvastui kärsimys.
-- Parempi olisi ollut jättää ne uutiset kertomatta, nyt kun juuri
olen iloisen maljan ääressä, sanoi ruhtinas, -- mutta koska kerran
olette alkanut, niin lopettakaa.
-- Herra ruhtinas, mieluisempaa olisi minullekin, jollei minun
tarvitsisi tässä olla huuhkajana, sillä vaikeaa minun on kuin onkin
saada nuo uutiset huuliltani.
-- Mitä on sitte tapahtunut? Sanokaa! -- Bar... on valloitettu.