Sotajoukot sivuuttivat Konstantynowin ja pysähtyivät Rosolowceen.
Ruhtinas oli nimittäin laskenut, että Korycki ja Osinski saatuaan
tiedon Polonnen valloituksesta, varmaan peräytyvät Rosolowceen
ja että vihollinen, jos se ryhtyy ajamaan heitä takaa, silloin
äkkiarvaamatta joutuu ruhtinaan koko armeijan väliin aivan kuin
loukkaaseen ja kärsii sitä varmemmin tappion. Nämä oletukset
osottautuivatkin suurimmalta osaltaan oikeiksi. Sotaväki asettui
lujiin asemiin ja pysytteli paikoillaan, valmiina taisteluun. Isompia
ja pienempiä tiedustelujoukkoja lähti leiristä liikkeelle joka
taholle. Ruhtinas taas oli muutamien rykmenttien kanssa asettunut
kylään ja odotti siellä. Illalla ilmoittivatkin Wierszulin tatarit,
että Konstantynowista päin lähenee jalkaväkeä. Sen kuultuaan lähti
ruhtinas muutaman kymmenen etevimmän upseerinsa seurassa majansa
ulkopuolelle katsomaan odotetun jalkaväen tuloa. Pian rykmentit,
ilmoittaen torventoitotuksella tulonsa, asettuivatkin kylän
edustalle ja kaksi päällikköä kiirehti hengästyneenä ruhtinaan
luo tarjoamaan hänelle palveluksiaan. Päälliköt olivat Osinski ja
Korycki. Huomattuaan Wisniowieckin ja hänen komean seurueensa, he
hämääntyivät, kävivät aivan epävarmoiksi siitä miten heidät otetaan
vastaan ja odottivat syvään kumartaen mitä ruhtinas sanoisi.
-- Onnen pyörä kieppuu ja alentaa ylpeät, sanoi ruhtinas. -- Te ette
tahtoneet, hyvät herrat, seurata kutsumustamme, mutta nyt saavutte
itse.
-- Teidän ruhtinaallinen armonne, sanoi Osinski rohkeasti, --
kaikesta sydämestä olisimme tahtoneet palvella teidän johdollanne,
mutta meillä oli selvä kielto. Se joka sen on antanut kantakoon siitä
edesvastuun. Me pyydämme anteeksi vaikka olemmekin viattomat, sillä
sotureinahan meidän täytyi pysyä kuuliaisina ja vaieta.
-- Onko ruhtinas Dominik peruuttanut käskynsä? kysyi ruhtinas.
-- Käsky ei ole peruutettu, vastasi Osinski, -- mutta se ei enään
velvoita meitä, koska meidän joukkojemme ainoa pelastus nyt on teidän
ruhtinaallisen armonne käsissä. Teidän komentonne alaisina tahdomme
niin ollen tämän jälkeen elää, palvella ja kuolla.
Nämä miehuullista voimaa uhkuvat sanat ja Osinskin ryhti tekivät sekä
ruhtinaaseen että upseereihin mitä parhaimman vaikutuksen. Osinski
oli näet kuuluisa soturi ja nuoresta iästään huolimatta -- hän
näet ei ollut neljääkymmentä vuotta vanhempi -- oli hän jo ehtinyt
saavuttaa sotilaallisen kokemuksen ulkomaalaisissa armeijoissa.
Jokainen soturinsilmä katselikin häntä mielellään. Hän oli pitkä ja
suora kuin kaislan ruoko, hänen keltaisten viiksiensä päät olivat
kammatut pystyyn ja leukaparta leikattu ruotsalaiseen malliin.
Koko hahmoltaan ja ryhdiltään muistutti hän kolmenkymmenvuotisen
sodan päällikköjä. Korycki taas, joka oli tatarilaista alkuperää,
ei missään suhteessa muistuttanut häntä. Hän oli kooltaan pieni ja
tanakka, hänellä oli synkkä katse ja ulkomaalaisessa puvussaan,
joka ei sopinut hänen itämaisiin piirteisiinsä, teki hän oudon
vaikutuksen. Hän komensi valitusta saksalaisesta jalkaväestä
kokoonpantua rykmenttiä ja oli hän yhtä kuuluisa miehuudestaan kuin
äreydestään ja siitä, että hän piti soturejaan rautaisessa kurissa.
-- Odotamme teidän ruhtinaallisen armonne käskyjä, sanoi Osinski.
-- Kiitän teitä, hyvät herrat, päätöksestänne, ja otan vastaan teidän
tarjotun palveluksenne. Tiedän, että soturin tulee totella ja minä
lähetinkin teille sanan vain siksi, etten tuntenut teille annettua
kieltoa. Varmaan saamme nyt toistemme seurassa kokea sekä pahoja
että hyviä hetkiä, mutta toivon kuitenkin, että te tulette olemaan
tyytyväisiä uudessa palveluksessanne.
-- Toivottavasti tulette tekin, herra ruhtinas, olemaan tyytyväiset
meihin ja päällikköihimme.
-- Hyvä, sanoi ruhtinas. -- Onko vihollinen kaukanakin takananne?
-- Tiedustelujoukot ovat lähellä, mutta päävoima voinee saapua vasta
aamuun mennessä.
-- Hyvä, silloinhan meillä on aikaa. Käskekää, hyvät herrat,
rykmenttienne asettua kentälle, jotta saan nähdä millaisia sotureja
olette meille tuoneet ja mitä heidän avullansa saamme aikaan.
Everstit palasivat rykmenttiensä luo ja marssivat hetken perästä
niiden etunenässä leiriin. Ruhtinaan ratsulippukuntien upseerit
kiirehtivät taajoissa joukoissa kuin muurahaiset katsomaan uusia
tovereitaan. Ensimäisinä marssivat esiin kuninkaalliset rakuunat
kapteeni Gizan johdolla. Heillä oli päässä raskaat ruotsalaiset
kypärit korkeine harjoineen, he istuivat hyvinhoidettujen ja
hyvin satuloitujen podolilaisten hevosten selässä. Sotamiehet
olivat reippaita, levänneitä ja tekivät puhtaassa välkkyvässä
puvussaan komean vaikutuksen, eroten jyrkästi ruhtinaan kovia
kokeneista rykmenteistä, joiden puvut olivat kuluneet ja sateesta ja
auringonpaahteesta haaltuneet. Näiden jäljessä marssi rykmenttineen
esiin Osinski ja viimeisenä Korycki. Kuiskien kehuivat toisilleen
ruhtinaan upseerit saksalaisten syviä rivejä. Heidän köllerinsä
olivat yksivärisen punaiset, olkapäillä oli kiiltävät musketit. He
marssivat kolmekymmentä rivissä, yhtä jalkaa aivan kuin marssimassa
olisi ollut yksi mies, voimakkaasti ja tömistäen, ja kaikki olivat
kookkaita tanakkoja miehiä, vanhoja sotilaita, jotka olivat olleet
mukana monessa maassa ja monessa tulessa, suurimmalta osaltaan
kolmekymmenvuoden veteraaneja, tunnollisia, kuriin tottuneita ja
kokeneita.
Kun he tulivat ruhtinaan kohdalle, huusi Osinski: "Halt!" ja
rykmentti pysähtyi kuin maahan naulattuna. Upseerit kohottivat nyt
komentosauvansa, lipunkantaja nosti lippua ja, heilauttaen sitä
kolme kertaa, laski hän sen ruhtinaan eteen. "Vorwärts"! huusi
Osinski, "vorwärts"! toistivat upseerit ja jälleen marssi rykmentti
eteenpäin. Aivan samoin, jollei ehkä vieläkin reippaammin, esitti
väkensä Korycki, jonka väen nähdessään kaikki soturit riemastuivat.
Mutta paras asiantuntija, Jeremi itse, pani kädet kupeilleen, katseli
joukkoja tyytyväisen näköisenä ja hymyili, sillä juuri jalkaväkeä
häneltä puuttui ja hän oli varma siitä, ettei hän koko maailmasta
olisi saattanut löytää parempaa kuin tämä. Hän tunsi myöskin
voimiensa nyt kasvaneen ja uskoi pystyvänsä suorittamaan suuriakin
sotatekoja. Upseerit taas keskustelivat kaikenlaisista sota-asioista,
kuten sotamiehistä, jommoisia eri maissa näkee.
-- Hyvä on zaporogilainenkin jalkaväki, varsinkin puolustautuessaan
ampumahaudassa, sanoi herra Sleszynski, -- mutta nämä ovat vieläkin
kestävämmät, sillä nämä ovat harjaantune empiä.
-- Ovat kyllä, paljonkin parempia, vastasi herra Migurski.
-- Mutta raskasta väkeä ne ovat, sanoi herra Wierszul. -- Ottaisin,
jos niiksi tulisi, kahdessa päivässä väsyttääkseni heidät tatareineni
niin, että kolmantena jo voisin teurastaa heidät kuin lampaat.
-- Mitä te puhuttekaan, saksalaiset ovat hyviä sotamiehiä.
Siihen huomautti herra Longinus Podbipienta laulavalla
liettualaisella murteellaan:
-- Jumala on armossaan lahjoittanut eri kansoille eri avut.
Kuten tiedätte ei maailmassa ole meidän ratsuväkeämme parempaa,
mutta jalkaväestä taas ei meidän eikä unkarilainen vedä vertoja
saksalaiselle.
-- Sillä Jumala on vanhurskas, virkkoi herra Zagloba. -- Teille
esimerkiksi hän on antanut ison omaisuuden, ison miekan ja väkevän
käden, mutta sensijaan vähäisen järjen.
-- Jopas imeytyi häneen kiinni niinkuin hevosiini, sanoi herra
Skrzetuski nauraen.
Mutta herra Podbipienta ainoastaan rypisti kulmiaan ja sanoi
tavallisella herttaisuudellaan:
-- Ilkeää kuulla. Teille taas on Jumala antanut liian pitkän kielen.
-- Jos väitätte, että hän on tehnyt pahoin antaessaan minulle juuri
sellaisen kielen jollainen minulla on, niin menette helvettiin
puhtauksinenne päivinenne, sillä te puhutte kuin puhuttekin hänen
tahtoansa vastaan.
-- Kukapa väittelyssä voisi voittaa teidät. Teiltä tulee sanoja kuin
saavista kaataen.
-- Tiedättekös te, hyvä herra, mikä eroittaa ihmisen eläimestä?
-- No mikä?
-- Järki ja puhe.
-- Kas siinä sai! sanoi eversti Mokrski.
-- Jollette siis käsitä miksi paras ratsuväki on Puolassa ja paras
jalkaväki Saksassa, niin minä selitän.
-- No miksi, miksi? kysyi joukko ääniä.
-- Katsokaas, kun Jumala oli luonut hevosen, niin hän toi sen
ihmisten eteen, jotta he saisivat ihailla hänen tekoansa. Mutta
rannalla sattui seisomaan saksalainen, niinkuin niitä tuppaa joka
paikkaan. Jumala näyttää silloin hevosta saksalaiselle ja kysyy
mikä tämä on. Ja saksalainen vastaa "Pferd". -- Mitä? sanoo Luoja,
-- sanotko sinä minun teostani "pfe" [Puolassa merkitsee pfe:
hyi]. Et sinä, lurjus, saa ratsastaa minun käteni työllä ja jos
joskus saisitkin, niin huonosti se tulee käymään. Näin sanottuaan
lahjoitti Jumala hevosen puolalaiselle. Kas siksi on puolalainen
ratsuväki paras. Mutta saksalaiset alkoivat nyt jalkaisin patikoida
Jumalan perässä ja pyytelivät anteeksi, ja niin heistä tuli parasta
jalkaväkeä.
-- Mestarillisestipa te olettekin tämän asian harkinnut, sanoi herra
Podbipienta.
Keskustelu katkesi, sillä saapui uusia vieraita. Ilmoitettiin,
että leiriä lähenee vielä jokin toinen sotajoukko, joka ei voi
olla kasakoita, koska se ei saavu Konstantynowista päin, vaan
aivan toiselta suunnalta, nimittäin Zbrucz-joelta. Pari tuntia
myöhemmin nuo uudet lippukunnat marssivatkin paikalle. Ne saapuivat
niin äänekkäästi soittaa helistellen ja rumpuja pärryttäen, että
ruhtinas vihastui ja lähetti käskyn että pitää olla hiljaa, koska
vihollinen on likellä. Vastasaapuneiden päällikkö osottautui olevansa
valtakunnan vartiomestari Samuel Laszcz, kuuluisa seikkailija,
nyrkkioikeuden harjoittaja, kerskailija ja tappelija, mutta hyvä
soturi. Hän toi muassaan kahdeksansataa miestä, samaa lajia kuin hän
itsekin, osaksi aatelisia, osaksi kasakoita, miehiä, joiden kaikkien
oikeuden mukaan olisi tullut riippua hirsipuussa. Ruhtinas Jeremi ei
kuitenkaan katsonut tämän väen hurjuuteen, sillä hän oli varma siitä,
että nuo sotamiehet hänen käsissään muuttuvat kuuliaisiksi lampaiksi
ja korvaavat hurjuudellaan ja miehuudellaan muut puutteensa. Tämä
oli onnellinen päivä. Vielä eilen, Kiowan vojevodan uhatessa lähteä,
oli ruhtinas aikonut luopua taistelusta kunnes saapuisi lisävoimia
ja päättänyt joksikin aikaa asettua rauhallisemmille seuduille.
Tänään oli hän taasen miltei kaksitoistatuhantisen armeijan johdossa.
Ja vaikka Krywonosilla olikin viisi kertaa enemmän väkeä, niin
saattoi molempia taistelevia puolia pitää tasaväkisinä, koska
kapinallisen sotajoukon pääosa oli rahvasta. Nyt ei ruhtinas enään
ajatellutkaan lepoa. Otettuaan erilleen Laszczin, Kiowan vojevodan,
Zacwilichowskin, Machnickin ja Osinskin, neuvotteli hän heidän
kanssaan sodan jatkamisesta. Päätettiin seuraavana päivänä tarjota
Krywonosille taistelua: jollei hän tulisi vastaan, niin lähdettäisiin
häntä hakemaan.
Pian oli jo myöhäinen yö. Sateiden jälkeen, jotka Machnowkan luona
olivat tehneet sotamiehille niin paljon kiusaa, oli ilma asettunut
ja käynyt kauniiksi poudaksi. Taivaan pimeällä holvilla välkkyivät
kultaisten tähtien parvet, kuu nousi korkealle, valkaisten Rosolowcen
katot. Leirissä ei kukaan ajatellutkaan nukkumista. Kaikki koettivat
arvaella kuinka huominen taistelu mahtaa päättyä ja valmistautuivat
siihen, jutellen vanhaan tapaansa, laulellen ja päätellen saavansa
pian nauttia odotettuja iloja. Upseerit olivat erinomaisella
tuulella, he kokoontuivat ison nuotion ympärille ja kilistelivät
siinä maljojaan.
-- Kertokaappa nyt vielä enemmän, sanoivat he Zagloballe. Kun te siis
olitte päässeet Dnieperin yli, niin mitä te sitte teitte ja miten te
tulitte Bariin?
Herra Zagloba tyhjensi simatuoppinsa ja sanoi:
"... Sed jam nox humida coelo praecipitat
Suadentque sidera cadentia somnos.
Sed si tantus amor casus cognoscere nostros, lncipiem..."
(Mutta jo kiirehtii taivaalle kostea yö
ja laskevat tähdet kehoittavat uneen.
Jos teillä kuitenkin on niin suuri halu tutustua vaiheisiimme,
niin alan...)
-- Hyvät herrat, jos minä kertoisin yksityiskohtaisesti kaikesta,
niin ei siihen riittäisi kymmenenkään yötä eikä simaakaan, sillä
vanhaa kurkkua täytyy voidella niinkuin vanhoja vankkureita. Teille
saa siis nyt riittää kun kerron, että tulin ruhtinattaren kanssa
Korsuniin itse Chmielnickin leiriin ja että siitä helvetistä saatoin
neidin eheänä ulos.
-- Jeesus Maaria, oletteko te harjoittanut noituutta huudahti herra
Wolodyjowski.
-- Aivan oikein, minä teinkin noidantemppuja, vastasi herra Zagloba,
-- sillä minähän opin tuon helvetillisen taidon jo nuorena eräältä
aasialaiselta naisnoidalta, joka rakastui minuun ja ilmaisi minulle
kaikki musta temppunsa. Mutta valitettavasti en minä noitumisellani
voinut saada aikaan paljoakaan, sillä siellä oi konstit konsteja
vastassa. Chmielnickin ympärillä häärii paljon poppamiehiä ja
noita-akkoja ja nämä ovat tuoneet hänen palvelukseensa paljon
paholaisia, joita hän komentaa kuin orjia vain. Kun hän menee
nukkumaan, niin vetää piru saappaat hänen jalastaan, kun hänen
vaatteensa ovat tomuttuneet, niin pirut hännillänsä pölyttävät
ne puhtaiksi ja välistä hän juovuksissa vielä lyö jotakin pirua
kuonoonkin, sanoen, että se huonosti toimittaa palveluksensa.
Jumalinen herra Longinus ristitsi kasvonsa ja sanoi:
-- Heidän kanssansa ovat helvetin väet, meidän kanssamme taivaan
voimat.
-- Nuo noidatpa olisivat ilmaisseet Chmielnickille kuka minä olen ja
ketä minä saatan, jollen minä eräällä ovelalla keinolla olisi pannut
niitä vaikenemaan. Pelkäsin myöskin, että Chmielnicki tuntisi minut,
sillä vuosi sitten olin pari kertaa tavannut hänet Dopulalla. Oli
siellä lisäksi muutamia muitakin tuttuja päällikköjä, mutta hekään
eivät huomanneet mitään. Vatsani oli painunut kokoon, parta oli
kasvanut vyötärelle ja hiukset hartioille asti, kaiken muun peitti
valepuku niin ettei, kuten sanottu, kukaan minua tuntenut.
-- Näittekö todella itse Chmielnickin ja puhuitte hänen kanssaan?
-- Kuinka en olisi nähnyt -- aivan niinkuin teidät nyt tässä
edessäni! Hänhän lähetti minut vakoilijana Podoliaan levittämään
julistuksiansa talonpojille. Hänhän antoi minulle lähettinuijan,
jotta se suojelisi minua ordaa vastaan ja niin saatoin Korsunista
lähtien kulkea kaikkialla turvassa. Kun sitte sattui vastaani
talonpoikia tai suistolaisia, niin pistin nuijan heidän nokkansa alle
ja sanoin: haistakaappas, lapset, tätä ja menkää hiiteen! Niinikään
käskin kaikkialla antaa itselleni ruokaa ja juomaa ja runsaasti
sitä vaadinkin ja sitä annettiin. Ja oppaita sain niinikään. Niin
että minun oli varsin mukava olla ja tietysti pidin aina huolta
siitä, että ruhtinatar poloinen saisi levätä suurten vaivojensa ja
kauhujensa jälkeen. Ja sen minä teille vakuutan, että ennenkuin
olimme päässeet Bariin, niin hän jo oli siinä määrin virkistynyt,
että yksi ja toinen silmä siellä Barissa alkoi katsomistaan katsoa
häneen. Siellä niitä on paljon hienoja neitoja, sillä sinne on kuin
onkin kokoontunut aatelia pitkien matkojen takaa, mutta niin ne
kaikki häneen verrattuina ovat kuin pöllöt pääskyseen. Kaikki häntä
rakastavatkin ja kaikki tekin rakastuisitte häneen, jos tuntisitte
hänet.
-- Varmaan, sanoi pikku herra Wolodyjowski.
-- Mutta miksi te vaelsitte aina Bariin asti? kysyi herra Migurski.
-- Siksi etten tahtonut pysähtyä ennenkuin saavun turvalliseen
paikkaan. En näet luottanut pieniin linnapahaisiin. Ajattelin, että
kapina kyllä leviää niihin asti. Mutta vaikkapa se leviäisikin
Bariin, niin siinä sillä olisi kova pähkinä purtavana. Siellä on
herra Andrzej Potocki rakennuttanut mahtavat muurit ja välittää
Chmielistä yhtä vähän kuin minä tyhjästä pikarista. Arveletteko
ehkä, hyvät herrat, minun tehneeni tyhmästi loitotessani niin kauvas
tulesta? Mutta muuten olisi varmaan tuo Bohun saanut minut kiinni
ja jos hän olisi saavuttanut minut, niin vakuutan, että hän olisi
tehnyt minusta marsipaanin koiria varten. Te ette tunne häntä,
mutta minä tunnen. Piru hänet vieköön. Niinkauvan kuin ei hän ole
hirtetty, olen minä vailla rauhaa. Antakoon hänelle Jumala onnellisen
lopun, amen. Varmaan ei hän ketään muuta ihmistä ole kätkenyt niin
tarkasti hampaankoloon kuin minut. Brrrrr, kun minä sitä ajattelen,
niin selkäpiitäni karmii. Siksipä minä nykyään mielelläni nautin
juomiakin, vaikkei minulla luonnostani ole ensinkään taipumusta
juomiseen.
-- Mitä te turhia puhutte, huomautti herra Podbipienta, -- juottehan
te niinkuin kaivonvintta.
-- Älkää te katsoko kaivoon, sillä sen pohjalla ette näe viisaan
kuvaa. Mutta mitäs niistä! Kun siis Chmielnickin turvanuija
kainalossani vaelsin viemään hänen julistuksiaan, niin en tietenkään
kohdannut suuriakaan vastuksia. Tultuani Winnicaan, näin siellä
herra Aksakin lippukunnan, saman joka on täällä leirissämmekin,
mutta en kuitenkaan vielä tahtonut luoda päältäni kerjäläisnahkaa,
koska pelkäsin moukkia, vaan julistuksista minä sentään pääsin kuin
pääsinkin eroon. Siellä on muuan remmintekijä nimeltä Suhak, joka
vakoili zaporogilaisten hyväksi ja lähetteli tietoja Chmielnickille.
Hänen kauttaan minä panin julistukset menemään, ensin kuitenkin
kirjoitettuani niihin lisää sellaisia viisauksia, että Chmiel varmaan
käskee nylkeä sen, joka ne lukee kansalle. Aivan lähellä Baria sattui
minulle sitte sellainen hama, että olin vähällä hukkua rannalle.
-- No mitäs siellä sitte tapahtui?
-- Kohtasin hurjia juopuneita sotamiehiä, jotka sattuivat kuulemaan
kuinka minä sanoin ruhtinattarelle: "hyvä neiti" -- minä nimittäin
en enään ollut niin varovainen, kun jo olin niin likellä omaa väkeä.
No, ne ajattelemaan, että mikäs vaari tuo on ja mikäs eriskummallinen
poika se on, jota puhutellaan hyväksi neidiksi. He katsahtavat
ruhtinattareen ja näkevät, että hän on kaunis kuin kuva. Minä sysäsin
hänet nopeasti syrjään, asetuin hänen eteensä ja tartuin sapeliin...
-- Sepä kummaa, keskeytti herra Wolodyjowski, -- että teillä oli
sapeli muassanne, vaikka olitte puettu vaariksi.
-- Häh, sanoi Zagloba, -- ettäkö minulla oli sapeli? Kukas teille on
sanonut, että minulla oli sapeli? Ei ollutkaan minulla sapelia, mutta
minä tempasin sotamiehen sapelin, joka oli pöydällä. Tämä kaikki
tapahtui, nähkääs, Szypincen krouvissa. Samassa silmänräpäyksessä
kaasin maahan kaksi tungettelijaa. Nämä tarttuvat kivääreihinsä, minä
huutamaan: seis, koirat, minä olen aatelismies. Samassa huudetaan jo
muualtakin: seis, seis! sillä paikalle saapuu tiedusteluosasto. Se ei
sentään ollutkaan mikään tiedusteluosasto, vaan rouva Slawoszewski
saattueineen. Rouvaa oli näet saattamassa hänen poikansa, nuori
nulikka, viidenkymmenen ratsumiehen etunenässä. Ja nämä hillitsivät
nyt hurjimukset. No minä rukoilemaan rouvaa ja sain kuin sainkin
hänet niin heltymään, että hänen kyyneltensä sulut heti aukenivat.
Hän otti nyt ruhtinattaren vaunuihinsa ja niin sitä lähdettiin
Bariin. Mutta luulettekos, että loru loppuu tähän -- mitä vielä...
Yhtäkkiä keskeytti herra Sleszynski kertomuksen.
-- Katsokaappa, hyvät herrat, sanoi hän, -- onko tuo aamuruskoa?
-- Ei se ole mahdollista, vastasi herra Skrzetuski. -- On liian
varhaista.
-- Se on Konstantynowin suunnalla.
-- Niin on. Ja näettekö, se kasvaa kasvamistaan.
-- Totta tosiaan, se on tulipalon loimua.
Kasvot kävivät vakaviksi, kaikki unohtivat keskustelun ja hypähtivät
seisoalleen.
-- Se on kuin onkin tulipalon loimua! toistivat useat.
-- Krywonos on lähtenyt liikkeelle Polonnesta.
-- Krywonos koko joukkoineen.
-- Etujoukot varmaan ovat sytyttäneet tuleen kaupungin tai läheiset
kylät.
Samassa alkoi kuulua hiljaisia hälytystoitotuksia ja vanha
Zacwilichowski ilmaantui äkkiä upseerien joukkoon.
-- Hyvät herrat, sanoi hän, -- olemme saaneet uutisia
tiedustelujoukoilta. Vihollinen on näkyvissä, lähdemme heti
liikkeelle. Kaikki lippukuntiensa luo.
Upseerit lähtivät kiireesti rykmenttiensä luo. Palvelijasotamiehet
sammuttivat nuotiot ja hetken perästä vallitsi leirissä täysi
pimeys. Vain etäällä Konstantynowin suunnalla levisi punotus
taivaalla yhä laajemmalle, käyden yhä voimakkaammaksi ja loimullaan
kalventaen tähdet, jotka vähitellen sammuivat. Taasen kuului
hiljaista torventoitotusta. Ratsunselkään nouseminen ilmoitettiin
vain puhaltamalla torvien suuttimiin. Miehet ja hevoset alkoivat
nyt häämöittävinä hahmoina liikkua eteenpäin. Hiljaisuudesta
erottautui kavioiden töminää, jalkamiesten säännölliset askeleet
ja kumea kolina, jonka aiheuttivat Wurcelin tykit, kun niitä
kuljetettiin. Välistä helähtivät musketinpiiput tai kuului joitakin
komentosanoja. Tässä yöllisessä, hämärän verhoamassa sotaretkessä,
näissä pidätetyissä äänissä, tässä hälyssä, rauta-aseiden hiljaisessa
kilahtelussa ja miekkojen välkähtelyssä oli jotakin kaameaa ja
pahaa-ennustavaa. Lippukunnat liukuivat Konstantynowiin vievää tietä
pitkin, soluen tulipaloa kohti ja muistuttaen siinä kulkiessaan
jotakin jättiläislohikäärmettä, joka ryömii pimeydessä. Ihana
heinäkuunyö likeni kuitenkin loppuaan. Rozolowcessa alkoivat jo
kukot laulaa, niiden äänet kuuluivat yli koko kaupungin. Rozolowcen
ja Konstantynowin väliä oli muuten penikulman matka, ennenkuin siis
sotajoukot verkkaan marssien olivat päässeet puolitiehen, niin alkoi
tulipalon loimun takaa jo pilkoittaa kalpea ja ikäänkuin pelästynyt
aamunkoitto. Täyttämistään täytti se valollaan ilmaa, tuoden
pimennosta esiin metsät, lehdot, maantien valkoisen nauhan ja sitä
pitkin marssivat sotajoukot. Nyt saattoi jo selvästi eroittaa miehet,
ratsut ja taajat jalkaväen rivit. Puhalteli viileä aamutuuli, pannen
liput lepattelemaan upseerien päiden päällä.
Ensimäisinä marssivat Wierszulin tatarit, niiden jäljessä
Poniatowskin kasakat, sitte rakuunat, Wurcelin tykistö ja viimeisinä
jalkaväki ja husaarit. Herra Zagloba ratsasti Skrzetuskin vieressä ja
siitä tavasta millä hän väänteli satulassa, saattoi selvästi huomata,
että läheisestä taistelusta johtuva levottomuus oli hänet vallannut.
-- Kuulkaappa, sanoi hän Skrzetuskille, hiljaa kuiskaten ikäänkuin
hän olisi pelännyt että joku heitä kuuntelisi.
-- Mitä haluatte?
-- Hyökkäävätkö husaarit ensimäisinä?
-- Sanoittehan juuri olevanne vanha soturi ettekä tiedä, että
husaarit aina säästetään taistelun ratkaisevaan hetkeen, jolloin
vihollinen tekee suurimman ponnistuksensa.
-- Tiedänhän minä toki sen, tiedän kyllä, mutta tahdoin kuitenkin
kysyä varmuuden vuoksi.
He vaikenivat. Hetken perästä herra Zagloba, alentaen ääntään entistä
enemmän, jälleen kysyi:
-- Onko Krywonosilla muassa koko väkensä?
-- On.
-- Ja paljonko hänellä sitä on?
-- Kuusikymmentä tuhatta miestä, rahvas siihen luettuna.
-- Hyi saakeli, sanoi herra Zagloba. Skrzetuski hymähti itsekseen.
-- Älkää luulko minun pelkäävän, kuiskasi Zagloba. -- Mutta
minulla on hengenahdistusta enkä minä sentähden pidä tungoksesta.
Kuumuus nimittäin, juuri kuumuus ei sovi minulle. Toista olisi
kaksintaistelussa. Siinä saattaa ihminen toki käyttää hyväkseen
oveluuttaan, mutta tässä ei sukkeluus merkitse mitään. Täällä ei
peliä ratkaise järki, vaan kädet. Täällä minä olen typerä verrattuna
herra Podbipientaan. Säilytän vatsani kohdalla kahtasataa kultarahaa,
jotka ruhtinas antoi minulle, mutta uskokaa pois: soisin vatsani
kerrassaan olevan muilla mailla. Huhhuh, en minä pidä näistä suurista
taisteluista. Piru ne vieköön.
-- Ei teillä ole mitään hätää, rohkaiskaa mielenne.
-- Ettäkö minulta puuttuisi rohkeutta? Ehei! Sitä minä vain pelkään,
että miehuus minussa voittaa järkevyyden. Olen kiivasluontoinen, ja
lisäksi näin pahan enteen: kun istuimme nuotion ääressä, putosi kaksi
tähteä. Kuka tietää, vaikka toinen niistä olisi ollut minun tähteni.
-- Hyvien töittenne takia palkitsee Jumala teitä ja säilyttää teidät
terveenä.
-- Kunhan ette vain liian aikaisin olisi miettinyt minulle palkintoa.
-- Miksette jäänyt kasakkain leiriin?
-- Ajattelin että säännöllisessä väessä sittenkin on turvallisempaa.
-- Niin onkin. Saatte nähdä, ettei tässä ole hätäpäiviä. Me olemme jo
tähän kokonaan tottuneet ja tottumus on toinen luonto, _consuetudo
altera natura_. Kas tuossahan jo ovat Slucz ja Wyszowaty-Staw.
Wyszowaty-Stawin vedet, jotka pitkät tokeet eroittivat Sluczista,
välkkyivät todella jo näköpiirissä. Sotajoukot kokonaisuudessaan
pysähtyivät nyt heti.
-- Joko leikki nyt alkaa? kysyi herra Zagloba.
-- Ruhtinas vain tarkastaa kaikki rivit, vastasi herra Skrzetuski.
-- En pidä tungoksesta, toistan sen teille, en pidä tungoksesta.
-- Husaarit oikealle siivelle! huusi palvelijasotamies, jonka
ruhtinas oli lähettänyt Jan herran luo.
Tuli jo aivan valoisaa. Kuu kalpeni nousevan auringon loistossa.
Kultaiset säteet heijastuivat husaarien keihäitten teriin ja teki
aivan sen vaikutuksen kuin upseerien yläpuolella olisi palanut
tuhansia kynttelejä. Kun rivit olivat järjestetyt, viritti koko
joukko, nyt enään salaamatta itseään, yhtenä miehenä laulun:
"Jo aukee pelastuksen portit". Mahtava laulu laskeutui alas
aamukasteiselle nurmelle, raikui mäntymetsää vastaan ja liiteli kaiun
kantamana taivasta kohti.
Pian oli lammikkojen tuonpuolinen ranta silmänkantaman alalla täynnä
kasakkaparvia. Rykmentit soluivat esiin toinen toisensa perästä,
zaporogilaiset ratsujen selässä, aseinaan pitkät keihäät, jalkaväki
varustettuna pyssyillä, ja perässä vyöryivät viikatteilla, varstoilla
ja heinähangoilla asestettujen talonpoikien aallot. Heidän takanaan
häämöitti kuin sumussa jättiläiskokoinen vankkurileiri, joka oli kuin
mikäkin liikkuva kaupunki. Tuhansien vankkurien narina ja hevosten
hirnunta kuului aina ruhtinaan sotamiesten korviin asti. Tällä kertaa
kulkivat kasakat kuitenkin pitämättä tavanmukaista meluaan, ulvomatta
ja huutamatta. Lammikon toiselle rannalle he pysähtyivät. Molemmat
vastakkaiset mahdit katselivat siinä hetken vaieten toisiaan.
Herra Zagloba pysytteli yhä Skrzetuskin vieressä, katsellen
ihmismerta ja puhella muristen:
-- Jeesus Kristus, miksi olet luonut noin paljon roskaväkeä! Siellä
on varmaan itse Chmielnicki moukkineen ja kaikkine täineen. Eikö tuo
nyt ole sulaa vallattomuutta, sanokaappa nyt. Niinhän niitä on kuin
heinäsirkkoja. Ja kuinka hyvä olikaan ennen maailmassa elellä täällä
Ukrainassa! Ja lappamistaan niitä vain lappaa lisää. Suokoon Jumala,
että piru veisi heidät helvettiinsä. Ja tuon kaiken me nyt saamme
niskaamme. Tarttukoon heihin räkätauti.
-- Älkää kirotko, tänään on sunnuntai.
-- Se on totta, nyt on sunnuntai. Pitää siis muistaa Jumalaa.
_Pater noster qui es in coelis_... Mikäpä niille lurjuksille olisi
pyhää... _Sanctificetur nomen tuum_... Mitähän noilla tokeilla tänään
tuleekaan tapahtumaan... _Adveniat regnum tuum_... Taas ahdistaa
henkeäni... _Fiat voluntas tua_... Ottakoon teidät piru haltuunsa,
senkin Jotunit ja murhamiehet... Katsokaappa, mitäs tuo on?
Muutaman sadan miehen suuruinen osasto erottautui nyt mustasta
joukosta, lennättäen kiireessä ja epäjärjestyksessä tokeita kohden.
-- Ne ovat ärsyttäjät, sanoi herra Skrzetuski. -- Jopa tullaan
meidänkin puoleltamme.
-- Joko taistelu nyt todellakin alkaa?
-- Ihan varmaan.
-- Mitä hittoa tämä on? (Herra Zagloban paha tuuli paisui
jo yli äyräittensä.) Ja te katselette tätä kaikkea niinkuin
mitäkin teatteria laskiaisaikaan! huudahti hän suuttuneena herra
Skrzetuskille. -- Ikäänkuin ei tässä teidänkin nahkanne olisi
kysymyksessä.
-- Me olemme siihen tottuneita, johan sen sanoin.
-- Ratsastatte kai tappelemaan ärsyttäjien kanssa?
-- Husaariupseerin ei sovi lähteä kaksintaisteluun tuollaisen
vihollisen kanssa. Joka pitää kiinni arvostansa, ei tee sitä. Mutta
näihin aikoihin ei kukaan välitä arvostansa.
--Jopa lähdetään meidänkin puoleltamme! huudahti herra Zagloba,
silmillään seuraten Wolodyjowskin rakuunain punaista linjaa, joka
ravia ratsastaen liikkui tokeita kohti.
Rakuunain jälkeen lähti liikkeelle kymmenkunta vapaaehtoista joka
lippukunnasta. Muiden muassa menivät: punatukkainen Wierszul, Kuszel,
Poniatowski, kaksi Karwiczia ja husaarilippukunnasta herra Longinus
Podbipienta.
Etäisyys molempien osastojen välillä väheni melkoisesti.
-- Saatte pian nähdä jotakin kaunista, sanoi Skrzetuski herra
Zagloballe. -- Katsokaappa nyt erityisesti Wolodyjowskia ja
Podbipientaa. Kerrassaan oivallisia ratsu-upseereja! Näettekö heidät?
-- Näen kyllä.
-- Herkullista on katsella heitä!