Helposti käsittää millä mielellä ruhtinas otti vastaan tiedon
Osinskin ja Koryckin kiellosta, kun Skrzetuski aamun koittaessa toi
sen hänelle. Kaikki oli siis nyt noussut pystyyn. Vain tuon rautaisen
ruhtinaan suuri sielu saattoi siinä kestää taittumatta, joutumatta
epätoivoon ja avuttomuuteen. Turhaan oli hän siis tuhlannut
jättiläisomaisuutensa sotajoukkojen ylläpitämiseen, turhaan oli hän
riuhtonut kuin leijona verkossa, turhaan oli hän katkaissut kapinalta
pään toisensa perästä, turhaan näyttänyt miehuuden ihmeitä -- kaikki
oli kuin olikin ollut turhaa. Sittenkin oli tullut hetki, jolloin
hänen täytyi tuntea voimattomuutensa, vetäytyä jonnekin kauvas
pois, rauhallisille seuduille, ja jäädä mykkänä katselemaan mitä
Ukrainassa tapahtuu. Ja mikä oli näin herpauttanut hänen voimansa?
Eivät kasakkain miekat, vaan hänen omiensa haluttomuus. Eikö hänellä,
kun hän toukokuussa marssi tänne Dnieperin takaa, ollut syytä
toivoa, että jahka hän ensinnä kotkana ylhäältäpäin iskee keskelle
kapinaa, jahka hän yleisen pelästyksen ja hämmennyksen vallitessa
ensimäisenä nostaa sapelinsa pään päälle, niin koko valtakunta
yhtäkkiä rientää hänen avukseen ja uskoo hänen käsiinsä voimansa
ja rankaisevan miekkansa? Mutta mitä oli tapahtunut? Kuningas oli
kuollut ja hänen kuoltuaan oli ylipäällikkyyden sijaisuus annettu
toisiin käsiin -- hän, ruhtinas oli mielenosoituksellisesti
sivuutettu. Siinä ensimäinen Chmielnickille tehty myönnytys. Eikä
ruhtinaan kärsimys ollutkaan siinä ettei hän saanut tuota korkeaa
arvoa, vaan siinä, että tämä tallattu valtakunta jo oli vajonnut
niin syvälle, ettei se enään tahtonut ryhtyä taisteluun elämästä
ja kuolemasta, vaan peräytyy yhden kasakan tieltä ja koettaa
neuvotteluilla pysäyttää hänen röyhkeän kätensä. Machnowkan voiton
jälkeen saapui leiriin yhä huonompia tietoja. Ensinnäkin tuli sanoma,
että herra Kisiel on ryhtynyt neuvotteluihin, sitte että kapinan
aalto jo on vyörynyt Volynian Polesieen, ja vihdoin noiden kahden
rykmentinpäällikön kielto, joka selvään osoitti miten epäystävällinen
ylipäällikönsijainen, ruhtinas Dominik Zaslawski-Ostrogskin mieliala
Wisniowieckiä kohtaan oli. Herra Skrzetuskin poissaollessa oli
leiriin lisäksi saapunut herra Korsz-Zienkowicz ilmoittamaan, että
koko Owruczin maa jo on tulessa. Sikäläinen hiljainen rahvas ei
tahtonut liittyä kapinaan, mutta Krzeczowskin ja Polksienzycin
johtamat kasakat olivat väkivallalla pakoittaneet sen astumaan
riveihinsä. Herraskartanot ja kylät poltettiin, aateliset, jotka
eivät palaneet, surmattiin, muiden muassa vanha herra Jelec,
Wisniowieckin perheen uskollinen palvelija ja ystävä. Ruhtinas oli
suunnitellut, että hän yhdessä Osinskin ja Koryckin kanssa ensin lyö
Krywonosin ja sitte marssii pohjoiseen, Owruczyn suunnalle, sitte
hän pyytää Liettuan hetmanin yhteistoimintaan kanssaan saadakseen
viholliset kahden tulen välille. Mutta kaikki nämä suunnitelmat
raukesivat nyt tyhjiin, kun ruhtinas Dominik oli kieltänyt molempia
rykmentinpäällikköjä auttamasta Wisniowieckia. Lubnien herra näet ei
kaikkien marssien, taistelujen ja vaivojen jälkeen ollut tarpeeksi
voimakas taistelemaan Krywonosia vastaan, varsinkin kun ei hän
varmasti voinut luottaa Kiowan vojevodaan. Sillä sydämeltään ja
mieleltään kuului herra Janusz todella rauhanpuolueeseen. Hän oli
tosin taipunut Jeremin arvovallan ja mahdin edessä, hänen oli tosin
olojen pakosta täytynyt käydä samaa tietä hänen kanssaan, mutta jota
enemmän hän näki Wisniowieckin arvovallan horjuvan, sitä suurempi
halu hänessä heräsi vastustaa ruhtinaan sotaisia pyyteitä, kuten pian
oli käyvä ilmi.
Herra Skrzetuski teki tiliä matkastaan ja ruhtinas kuunteli
häntä vaieten. Kaikki upseerit olivat läsnä ja kaikkien kasvot
synkistyivät, kun he kuulivat että everstit olivat kieltäytyneet.
Kaikki silmät kääntyivät ruhtinaaseen päin, kun hän lausui:
-- Ruhtinas Dominik oli siis todella lähettänyt heille kiellon?
-- Oli, he näyttivät paperin minulle.
Jeremi nojasi kyynärpäänsä pöytää vasten ja peitti kasvot kädellään.
Hetken perästä hän sanoi:
-- Totta tosiaan, tämä alkaa käydä ylivoimaiseksi. Täytyykö minun
todella toimia aivan yksin, ja sensijaan että minua autettaisiin,
saan vielä osakseni vastuksia. Olisinhan minä voinut mennä
maatiloilleni, vaikkapa aina Sandomiriin asti ja istua siellä
rauhassa. Mutta mistäpä muusta syystä tämän tein, jollen rakkaudesta
isänmaahan? Ja kas tässä nyt palkinto vaivoista, omaisuuden
menetyksestä, verestä...
Ruhtinas puhui tyynesti, mutta hänen äänessään värisi sellainen
katkeruus ja tuska, että sääli valtasi kaikkien sydämet. Vanhat
päälliköt, veteraanit Putywlin, Starecin, Kumejkin taisteluista
ja nuoret voittajat viime sodasta katselivat häntä sanomattoman
huolestuneina, sillä he tiesivät, mitä raskasta taistelua tuo
rautainen mies käy itsensä kanssa, kuinka hirveästi hänen ylpeytensä
mahtaa kärsiä niistä nöyryytyksistä, jotka ovat vyöryneet hänen
ylitseen. Hänen, ruhtinaan Jumalan armosta, hänen, Vähävenäjän
vojevodan ja valtakunnan senaattorin, hänen täytyi väistyä
tuollaisten Chmielnickien ja Krywonosien tieltä. Hänen, joka oli
melkein hallitsija ja joka vielä äsken oli ottanut vastaan vieraiden
hallitsijoiden lähettiläitä, hänen täytyi peräytyä kunnian kentältä
sulkeutuakseen johonkin pieneen linnaan odottamaan tulosta sodasta,
jota toiset johtaisivat, tai nöyryyttävistä sovitteluista. Hänen,
joka oli luotu suuria tehtäviä varten, hänen jossa oli voimaa
kukistamaan kapinoitsijat, hänen täytyi nyt tuntea voimattomuutta!
Koko hänen olennossaan kuvastui tällä hetkellä kärsimys ja vaiva.
Hän oli paljon laihtunut, silmät olivat vaipuneet syvälle, hiukset,
mustat kuin korpin siipi, alkoivat harmaantua. Mutta eräänlainen
suuri traagillinen lepo oli laskeutunut hänen kasvoilleen, sillä
ylpeys kielsi häntä ilmaisemasta kärsimystään.
-- Haa, tapahtukoon vain niin, sanoi hän. -- Me näytämme tuolle
kiittämättömälle isänmaalle, ettemme kykene yksin taistelemaan sen
puolesta, vaan kaatumaankin. Olisin todella mieluummin kuollut
kunniakkaammalla kuolemalla, nimittäin todellisessa sodassa eikä
tällaisessa talonpoikaismelskeessä. Mutta se on kuin onkin nyt
mahdotonta.
-- Herra ruhtinas, keskeytti hänet Kiowan vojevoda, -- älkää puhuko
kuolemasta, sillä vaikka tosin emme tiedä mitä Jumala on kullekin
meistä määrännyt, niin voi sen tuloon kuitenkin vielä olla pitkältä.
Minä ihailen teidän ruhtinaallisen armonne sotaneroa ja ritarillista
uljuutta, mutten silti voi soimata sijaiskuningasta, kansleria enkä
ylipäällikönsijaista, jos he neuvotteluilla koettavat ehkäistä tätä
sisällistä sotaa. Sillä veljesverihän siinä vuotaa ja kuka tulee
käyttämään hyväkseen tätä molemminpuolista vimmaa, jollei ulkonainen
vihollinen.
Ruhtinas katseli kauvan vojevodaa silmiin ja lausui vihdoin tiukasti:
-- Osoittakaa voitetuille armoa ja he ottavat sen vastaan
kiitollisuudella ja muistelevat sitä, mutta voittajilta saatte
osaksenne vain ylenkatsetta. Suokoon Jumala, ettei kukaan milloinkaan
olisi tehnyt vääryyttä tälle rahvaalle. Mutta kun kapina kerran on
syttynyt liekkiin, niin on se sammutettava, eikä neuvotteluilla, vaan
verellä. Muuten tulee meille häpeä ja tuho...
-- Pikemmin on tuhoksi, jos ominpäin edelleen käymme sotaa, vastasi
vojevoda.
-- Merkitseekö tämä, ettette enään lähde mukaamme?
-- Herra ruhtinas, otan Jumalan todistajakseni, ettei se tapahdu
pahansuopuudesta teitä kohtaan, mutta omatunto kieltää minua
panemasta miehiäni alttiiksi selvälle kuolemalle. Onhan heidän
verensä kallis ja voidaanhan se vielä vuodattaa valtakunnan hyväksi.
Ruhtinas vaikeni. Hetken perästä kääntyi hän päälliköittensä puoleen.
-- Te, vanhat toverit, ettehän te jätä minua, ettehän?
Nämä sanat kuullessaan heittäytyivät vanhat päälliköt kuin saman
voiman ja tahdon pakoittamina maahan ruhtinaan eteen. Toiset
suutelivat hänen vaatteitansa, toiset syleilivät hänen polviaan,
toiset huusivat ja ojentelivat käsiänsä.
-- Me pysymme luonasi viimeiseen hengenvetoomme, viimeiseen
veripisaraamme asti.
-- Johda meitä, johda, me palvelemme sinua ilman palkkaa!
-- Herra ruhtinas, salli minunkin kuolla luonasi! huusi nuori herra
Aksak, posket hehkuen kuin neitosella.
Tämän nähdessään heltyi Kiowan vojevodakin. Ruhtinas astui nyt toisen
luota toisen luo, painoi jokaisen pään rintaansa vastaan ja kiitti.
Suuri innostus oli vallannut vanhat ja nuoret, soturien silmistä
sinkoili kipunoita ja vähänpäästä tarttuivat kädet sapeleihin.
-- Teidän kanssanne tahdon elää, teidän kanssanne kuolla, lausui
ruhtinas.
-- Me voitamme! huusivat upseerit -- Krywonosia vastaan, Polonneen!
Ken tahtoo, se jättäköön meidät. Tulemme toimeen ilman apuakin, emme
tahdo jakaa kunniaa enempää kuin kuolemaakaan toisten kanssa.
-- Hyvät herrat, vastasi ruhtinas, -- minun tahtoni on, että
ennenkuin marssimme Krywonosia vastaan nautimme lepoa, vaikkapa
lyhyttäkin, jotta saisimme takaisin voimamme. Kolmatta kuukautta
olemmekin melkein yhtämittaa istuneet hevosen selässä. Vaivoista,
valvomisesta ja vastuksesta olemme jo muuttumaisillamme luurangoiksi.
Ratsuja meillä ei ole, jalkaväkemme kulkee paljasjaloin. Lähdemme
siis Zbaraziin. Siellä saamme ravintoa ja lepäämme, ehkäpä siellä
tulee sotamiehiäkin lisää ja uusin voimin ryntäämme sitte tuleen.
-- Milloin teidän ruhtinaallinen armonne käskee lähteä liikkeelle?
kysyi vanha Zacwilichowski.
-- Viipymättä, vanha soturi, viipymättä. Sitte kääntyi ruhtinas
vojevodan puoleen.
-- Ja minne teidän armonne aikoo lähteä?
-- Glinianyyn, sillä olen saanut kuulla, että sinne kokoontuu
sotaväkeä.
-- Siinä tapauksessa saatamme teidät, kunnes pääsette rauhalliselle
seudulle, jottei teille sattuisi mitään vaaraa.
Vojevoda ei vastannut, sillä hänen oli ilkeä olla. Hän jättää
ruhtinaan ja ruhtinas osoittaa hänelle vielä huolenpitoa ja aikoo
saattaa häntä. Olivatko ruhtinaan sanat ehkä ivaa, sitä ei vojevoda
tietänyt. Kuitenkaan ei hän luopunut aikomuksestaan ja ruhtinaan
päälliköt katselivat häntä yhä nurjemmin. Selvää oli, että jokaisessa
muussa sotajoukossa, sotajoukossa missä olisi vallinnut huonompi
kuri, häntä vastaan olisi noussut kapina.
Vojevoda kumarsi ja lähti. Myöskin päälliköt hajaantuivat kukin
lippukuntansa luo järjestääkseen niitä marssia varten. Ainoastaan
Skrzetuski jäi kahden ruhtinaan kanssa.
-- Millaisia sotamiehiä noissa lippukunnissa oli? kysyi ruhtinas.
-- Niin erinomaisia, ettei parempia voi ajatella. Rakuunat ovat
harjoitetut saksalaiseen malliin ja jalkakaartissa on pelkkiä
kolmenkymmenvuotisen sodan veteraaneja. Kun heidät näin, luulin
edessäni näkeväni roomalaisia triariuksia.
-- Onko niitä paljonkin?
-- Kaksi rykmenttiä rakuunain kanssa, yhteensä kolmetuhatta miestä.
-- Vahinko, vahinko. Sellaisella avulla olisi saanut aikaan suuria.
Kärsimys kuvastui ruhtinaan kasvoilla. Hetken perästä hän sanoi
ikäänkuin itsekseen:
-- Onnetonta on, että valitaan valtakunnan sotajoukkojen
sijaispäälliköiksi sellaisia miehiä näin kovien vastoinkäymisten
hetkellä. Ostrorog olisi ollut hyvä, jos tästä sodasta voisi
suoriutua kaunopuheisuudella ja latinalla, Koniecpolski, lankoni
on soturinsukua, mutta vielä nuori ja kokematon, mutta Zaslawski
on huonoin kaikista. Minä tunnen hänet vanhastaan, hän on arka ja
kokonaan vailla ajatuksen lentoa. Hän voi kyllä nuokkua maljan
ääressä, mutta sotajoukkoja ei hän voi johtaa... Tätä minä en sano
ääneen, jotta ei luultaisi kateuden kytevän minussa, mutta hirveiden
onnettomuuksien aavistan olevan tulossa. Ja nyt, juuri nyt, ovat
tuollaiset miehet päässeet valtakunnan peräsimeen. Hyvä Jumala, ota
pois meiltä tämä kalkki. Miten käykään tämän meidän isänmaamme? Kun
sitä ajattelen, toivon kuoleman tulevan pikemmin, sillä minä olen
sangen väsynyt. Ja pian minä kai lähdenkin, sen sanon teille. Sielu
kaipaa sotaan, mutta ruumiilta puuttuu voimia.
-- Teidän ruhtinaallisen armonne tulisi enemmän suojella terveyttään,
sillä hyvin tärkeä on se isänmaalle ja nyt jo näkyy, että
ponnistukset kovin ovat koskeneet teidän armoonne.
-- Isänmaa nähtävästi ajattelee toisin, koska se on minut
sivuuttanut. Ja nyt pudotetaan sapeli kädestäni.
-- Jos Jumala suo prinssi Kaarlen vaihtaa piispanhiippansa kruunuun,
niin hän kyllä tietää ketä on korotettava ja ketä rangaistava. Teidän
armonne on kyllin voimakas ollakseen välittämättä muista.
-- Minä menenkin omaa tietäni.
Ruhtinas ehkä ei huomannut, että hän asteli muiden pikkukuninkaiden
latua ja harjoitti hänkin omavaltaista politiikkaa. Jos hän olisikin
sen huomannut, niin hän ei sittenkään olisi luopunut siitä, sillä
hänelle oli kysymys valtakunnan kunnian pelastamisesta.
Uudestaan syntyi hetkisen vaitiolo. Hevosten hirnuminen ja
torventoitotukset sen katkaisivat. Lippukunnat järjestäytyivät
marssia varten. Nuo äänet herättivät ruhtinaan hänen ajatuksistaan,
hän pudisti päätään ikäänkuin ravistaakseen pois mielestään
kärsimyksen ja pahat ajatukset, ja sanoi:
-- Oliko teillä rauhallinen matka?
-- Kohtasin Mszyniecin metsissä isohkon joukon talonpoikia, noin
kaksisataa miestä ja ne minä tuhosin.
-- Hyvä, mutta otitteko vankeja, sillä se on tällä hetkellä tärkeä
asia.
-- Otin, mutta...
-- Mutta käskitte jo surmata ne, niinkö?
-- En, teidän ruhtinaallinen armonne, päästin ne vapaaksi.
Jeremi katsahti hämmästyneenä Skrzetuskiin ja hänen kulmakarvansa
vetäytyivät äkkiä yhteen.
-- Mitä? Kuulutteko jo tekin rauhanpuolueeseen? Mitä tämä merkitsee?
-- Armollinen ruhtinas, olen tuonut yhden vangin, sillä talonpoikien
joukossa oli valepukuinen aatelismies, joka jäi henkiin. Muut vangit
minä päästin vapaaksi, sillä Jumala lähetti minulle suuren armon ja
lohdutuksen. Rangaistukseni kärsin mielelläni. Tuo aatelismies on
herra Zagloba, joka toi minulle tietoja ruhtinattaresta.
Ruhtinas läheni nopeasti Skrzetuskia.
-- Elääkö hän? Onko hän terveenä?
-- Jumalan kiitos, on.
-- Ja minne hän on kätkeytynyt?
-- Hän on Barissa.
-- Se on luja linna, poikaseni (tässä ruhtinas ojensi ylös kätensä
ja, tarttuen herra Skrzetuskin päähän, suuteli häntä muutaman kerran
otsalle). Minä iloitsen sinun ilostasi, sillä rakastan sinua kuin
poikaani.
Jan herra suuteli sydämellisesti ruhtinaan kättä ja vaikka hän jo
ennestäänkin mielellään olisi vuodattanut vertaan hänen puolestaan,
niin tunsi hän nyt uudestaan, että hän ruhtinaan käskystä olisi ollut
valmis hyppäämään vaikkapa palavaan helvettiin. Niin osasi tuo kauhea
ja julma Jeremi voittaa puolelleen upseeriensa sydämet.
-- No, en ihmettele että päästitte nuo talonpojat. Siitä ei tällä
kertaa seuraa mitään rangaistusta. Mutta tuo aatelinenpa on ovela
mies. Hänkö siis on saattanut ruhtinattaren Dnieperin takaa Bariin?
Jumalan kiitos! Tämä on minullekin todellinen lohdutus näinä raskaina
aikoina. Ovela mies se on, aika ovela. Tuokaappa tänne tuo Zagloba.
Jan herra kiiruhti reippaasti ovea kohden, mutta se sattui aukenemaan
juuri samassa hetkessä ja ovenaukosta tuli näkyviin herra Wierszulin
liekinpunainen pää. Hänet oli hovitatarien kanssa lähetetty
kaukaiselle tiedustelumatkalle.
-- Herra ruhtinas, huudahti Wierszul raskaasti hengittäen, --
Krywonos on valloittanut Polonnen, hakannut maahan kymmenen tuhatta
ihmistä, miehiä, vaimoja ja lapsia.
Päälliköt alkoivat uudelleen kokoontua. He ympäröivät nyt tiheänä
kaarena Wierszulin. Paikalle astui kiireesti myöskin Kiowan vojevoda.
Ainoastaan ruhtinas viipyi ääneti, ajatuksiinsa vaipuneena, sillä hän
todella ei ollut odottanut sellaista sanomaa.
Mutta Polonneenhan oli sulkeutunut pelkkiä vähävenäläisiä. Eihän tämä
voi olla mahdollista.
-- Ei yksikään elävä sielu ole päässyt kaupungista.
-- Kuuletteko, hyvä herra, sanoi ruhtinas, kääntyen vojevodan
puoleen. -- Alkakaa te rauhanneuvottelut vihollisen kanssa, joka ei
edes sääli omiansa.
Vojevoda veti kuorskahtaen henkeänsä.
-- Saakeli soikoon, jos niin on, niin vieköön piru kaikki tyyni. Minä
lähden kuin lähdenkin tästä vielä teidän kanssanne, herra ruhtinas.
-- Menettelette veljen tavoin, sanoi ruhtinas.
-- Eläköön Kiowan vojevoda! huudahti vanha Zacwilichowski.
-- Eläköön sovinto!
Mutta ruhtinas kääntyi uudestaan Wierszulin puoleen.
-- Minne ne marssivat Polonnesta? Onko siitä tietoa?
-- Nähtävästi Konstantynowiin.
-- Jumalan tähden, silloinhan Osinskin ja Koryckin rykmentit ovat
hukassa, sillä heidän palkkaväkensä ei ehdi sieltä pois. Täytyy kuin
täytyykin unohtaa loukkaus ja marssia heidän avukseen. Satulaan, mars!
Ruhtinaan kasvot kirkastuivat ilosta ja puna kohosi uudelleen hänen
laihtuneille poskilleen, sillä taasen oli kunnian tie avoinna hänen
edessään.