Päivää myöhemmin, kun sotajoukot olivat pysähtyneet Rylcowiin, kutsui
ruhtinas herra Skrzetuskin luokseen ja sanoi:
-- Joukkomme ovat heikot ja väsyneet ja Krywonosilla on kuusikymmentä
tuhatta miestä, ja hänen joukkonsa kasvaa päivä päivältä, sillä
rahvasta tulvii lakkaamatta hänen luokseen. Kiowan vojevodaan ei
myöskään voi luottaa, koska hän pohjaltaan kuuluu rauhanpuolueeseen
ja vain vastahakoisesti seuraa minua. Meidän täytyy kuin täytyykin
jostakin saada apujoukkoja. Nyt olen kuullut, että lähellä
Konstantynowia on kaksi rykmenttipäällikköä, Osinski, joka komentaa
kuninkaallista kaartia, ja Korycki. Ottakaa suojaksenne sata
hovikasakkaani ja lähtekää viemään näille herroille minulta kirjettä,
jossa pyydän heitä kiireesti ja viivyttelemättä tulemaan luokseni,
koska parin päivän perästä ryntään Krywonosia vastaan. Te suoritatte
kaikki tehtävät paremmin kuin muut, siksi lähetän teidät, ja asiani
onkin tärkeä.
Herra Skrzetuski kumarsi ja lähti jo samana iltana menemään
Konstantynowia kohti, voidakseen yöllä kulkea huomaamattomana. Joka
suunnalla kierteli Krywonosin tiedustelijoita tai rahvaanjoukkoja,
jotka väijyivät metsissä ja teillä, ja jotta ei tapahtuisi
viivytystä, niin oli ruhtinas käskenyt välttämään taistelua.
Ääneti kulkien saapui herra Skrzetuski Wisowaty-Stawille ja tapasi
siellä molemmat päälliköt. Hän iloitsi suuresti heidät nähdessään.
Osinskilla oli erinomainen, ulkomaiseen malliin harjoitettu
rakuunakaarti ja saksalaisia. Koryckilla taas oli vain saksalaista
jalkaväkeä, ne olivat melkein pelkästään kolmenkymmenvuotisen sodan
aikaisia veteraaneja, niin oivia ja peloittavia sotilaita, että
ne päällikkönsä kädessä toimivat kuin yksi ainoa miekka. Molemmat
rykmentit olivat lisäksi erinomaisesti varustetut ja niillä oli
runsaasti ampumavaroja. Kuullessaan että lähdetään ruhtinaan luo,
päästivät sotamiehet ilohuutoja, sillä he ikävöivät taistelua
ja tiesivät, ettei sitä lajia toisen komennon alla tarjota niin
viljalti. Onnettomuudeksi antoivat rykmentinpäälliköt kuitenkin
kieltävän vastauksen, he olivat nimittäin molemmat ruhtinas Dominik
Zaslawskin alaisia ja heille oli annettu se nimenomainen käsky,
etteivät he saa liittyä Wisniowieckiin. Turhaan selitti heille herra
Skrzetuski millaisen kunnian he voisivat saavuttaa palvellessaan
sellaista johtajaa, ja minkä suuren palveluksen he tekisivät
maalle. Rykmentinpäälliköt eivät suostuneet, vaan huomauttivat
puolestaan, että kuuliaisuus on sotaväen ylin laki ja velvollisuus.
Sen he kyllä lisäsivät, että saattaisivat liittyä ruhtinaaseen, jos
heidän rykmenttiensä pelastus sitä vaatisi. Alakuloisena sai herra
Skrzetuski niin ollen lähteä paluumatkalle, tietäen kuinka kipeästi
tämä uusi pettymys tulee koskemaan ruhtinaaseen, jonka joukot todella
olivat uupuneet marsseista, alituisista taisteluista, yksityisten
joukkueiden kurittamisesta ja lakkaamattomasta valvomisesta, sekä
nälästä ja levon puutteesta. Melkein mahdotonta oli tällaisissa
olosuhteissa mitellä voimia kymmentä kertaa lukuisemman vihollisen
kanssa. Herra Skrzetuski huomasi selvään, että sotatoimet Krywonosia
vastaan näin ollen väkisinkin pitkistyvät, sotajoukon täytyy saada
pitempi lepo ja odottaa uusien veresten aatelisjoukkojen tuloa.
Mieli näiden ajatusten vallassa lähti herra Skrzetuski kasakkainsa
etunenässä taivaltamaan takaisin ruhtinaan luo. Paluuretken täytyi
tapahtua ääneti, varovasti ja vain öiseen aikaan, täytyi karttaa
Krywonosin tiedustelijoita ja noita lukuisia irtonaisia joukkueita,
joita liikkui kaikkialla ja joihin kuului kasakoita ja rahvasta.
Usein ovat ne varsin voimakkaita ja saattoivat harjoittaa väkivaltaa
koko seudulla, polttaen herraskartanoja, surmaten aatelia ja ottaen
kiinni mänteillä kulkevia pakolaisia. Skrzetuski pääsi onnellisesti
Baklajn ohi ja tuli Mszyniecin metsiin, jotka olivat hyvin tiheät ja
täynnä petollisia rotkoja. Onneksi suosi matkaa nyt pitkien sateiden
jälkeen kaunis sää. Oli ihana heinäkuun yö, kuu ei paistanut, mutta
taivas oli täynnä tähtiä. Sotamiehet kulkivat kapeaa metsäpolkua,
oppainaan Mszyniecin metsänvartiat, jotka olivat luotettavaa väkeä ja
erinomaisesti tunsivat metsänsä. Ympärillä vallitsi syvä hiljaisuus,
vain kuivien oksien ritinä niiden joutuessa kavioiden alle, katkaisi
sitä tuontuostakin. Yhtäkkiä sattui herra Skrzetuskin ja sotamiesten
korviin jokin kaukainen, laulua muistuttava hyminä, jonka huudot
silloin tällöin katkaisivat.
-- Seis, sanoi herra Skrzetuski hiljaa, pysähdyttäen sotamiehet. --
Mitä siellä on?
Vanha metsänvartia likeni häntä ja sanoi:
-- Herra, siellä on mielipuolia, ne kuljeskelevat nyt metsässä ja
huutavat. Kauhu on tehnyt heidät hulluiksi. Eilen me tapasimme
eräänkin aatelisnaisen, joka käveli, katseli mäntyjä ja huusi:
"lapset, lapset!" Nähtävästi olivat talonpojat tappaneet
hänen lapsensa. Hän tuijotti meihin ja alkoi voihkia niin
sydäntäsärkevästi, että jalkamme vapisivat kun sitä kuuntelimme.
Sanotaan sellaisia olevan paljon, täällä pitkin kaikkia metsiä.
Vaikka herra Skrzetuski olikin peloton ritari, niin kävi väristys
hänen lävitseen kiireestä kantapäähän asti.
-- Mutta se taitaakin olla suden ulvontaa? Kaukaa on vaikea eroittaa
mitä se on.
-- Mitä vielä, hyvä herra, nyt ei metsissä ole susia, ne ovat kaikki
menneet kyliin, niillä on siellä yllin kyllin ruumiita.
-- Kauheita aikoja, sanoi ritari, -- jolloin sudet asuvat kylissä ja
metsissä ulvovat mielipuolet. Jumala, Jumala!
Hetken perästä vallitsi taasen täysi hiljaisuus, kuului vain
tavallinen humina honganlatvoissa. Pian nuo kaukaiset kaiut kuitenkin
taasen alkoivat kuulua, tällä kertaa vahvistumistaan vahvistuen.
-- Hei, virkkoi metsänvartia yhtäkkiä, -- tuntuu siltä kuin siellä
olisi suurempikin joukko ihmisiä. Jääkää te, herrat, tähän tai menkää
hiljaa eteenpäin. Minä käyn toverini kanssa katsomassa.
-- Menkää, sanoi herra Skrzetuski, -- me jäämme tänne odottamaan.
Metsänvartiat katosivat ja viipyivät poissa tunnin ajan. Herra
Skrzetuski alkoi jo käydä kärsimättömäksi, jopa epäillä, että hänelle
hankitaan jotakin ansaa, kun mies vihdoin sukelsi esiin pimeydestä.
-- On siellä, sanoi hän, lähestyen Skrzetuskia.
-- Kuka?
-- Kapinallisia talonpoikia.
-- Onko niitä paljonkin?
-- Noin kaksisataa.
-- En tiedä, herra, mitä nyt olisi tehtävä. He ovat juuri siinä
rotkossa, jonka läpi on mentävä. Siellä palaa tuli, vaikkei sen välke
voi näkyä, se kun on niin alhaalla. Vartioita ei heillä ole, heitä
voi siis kyllä lähestyä kaaripyssyn kantaman päähän.
-- Hyvä, sanoi herra Skrzetuski, kääntyi sotamiestensä puoleen ja
jakeli käskyjä kahdelle vanhemmalle.
Yhtäkkiä alkoi joukko liikkua eteenpäin nopeasti, mutta niin ääneti,
että vain oksien ritinä ilmaisi sen kulkevan. Ei kilahtanut kannus
kannusta vastaan, ei kalskahtanut sapeli, hevoset, opetettuina
hiipivään käyntiin ja salaisiin hyökkäyksiin, kulkivat sudenaskelin,
korskumatta ja hirnumatta. Saavuttuaan paikalle, missä tie teki
äkillisen mutkan, huomasivat sotamiehet heti edempänä tulia ja
häämöittäviä ihmishahmoja. Nyt jakoi herra Skrzetuski miehensä
kolmeen osastoon, joista yksi jäi paikalleen, toinen läksi kulkemaan
pitkin rotkon syrjää sulkeakseen rotkon vastapäisen suun, ja
kolmas astui ratsujen selästä, ryömiäkseen vatsallaan eteenpäin ja
asettuakseen rotkon reunalle aivan talonpoikien yläpuolelle.
Herra Skrzetuski, joka oli keskimäisessä osastossa, katsahti nyt
alas ja näki aivan silmiensä edessä, kahden tai kolmensadan askeleen
päässä, koko leirin: oli sytytetty kymmenkunta nuotiota, mutta
ne eivät palaneet täydellä liekillä, sillä kunkin päällä riippui
kiehuva ruokakattila. Savun ja keitetyn lihan haju tuli selvästi
herra Skrzetuskin ja sotamiesten sieraimiin. Patojen ympärillä
seisoskeli ja makaili talonpoikia, juoden ja jutellen. Muutamilla
oli kädessä viinapullo, toiset nojasivat keihäitä vastaan, joiden
teriin oli pistetty, ikäänkuin voitonmerkiksi miesten, naisten
tai lasten poikkihakattuja päitä. Tulen välke heijastui niiden
kuolleisiin silmäteriin ja irvisteleviin hampaisiin. Sama välke
valaisi talonpoikien villejä ja julmia kasvoja. Tuolla aivan rotkon
seinämällä nukkui kymmenkunta heistä, äänekkäästi kuorsaten, toiset
juttelivat, toiset kohentelivat tulia, joista silloin pärskähti
ilmaan kultaisia kipunakimppuja. Suurimman nuotion ääressä istui,
hartiat rotkon seinään ja herra Skrzetuskiin päin, tanakka vanha
vaari, näpäytellen harppua. Hänen ympärillensä oli puoliympyrään
kerääntynyt noin kolmekymmentä kapinallista.
Herra Skrzetuskin korviin kuuluivat seuraavat sanat:
-- Hei, vaari, laula kasakka Holotasta.
-- Ei, huusivat toiset, -- Marusia Bohuslawkasta!
-- Hiiteen Marusia, huusivat useimmat äänet. -- Laula Potokin
herrasta!
"Vaari" kosketti kieliä, rykäisi ja alkoi laulaa:
Pysähdy ja käänny, katso kaikkialla mikä ihme suuri:
erot on nyt poissa, yhdenvertaisia rikas, köyhä juuri.
Hallitseehan meitä oikeudessansa itse maailman luoja,
vääryydet hän korjaa, ylpeät hän kaataa, hän se köyhää suojaa.
Siinä ukko hetkeksi keskeytti laulunsa ja huoahti. Hänen esimerkkiään
noudattaen huokailivat myöskin talonpojat. Yhä useampia talonpoikia
kokoontui hänen ympärilleen -- mutta herra Skrzetuski, vaikka
tiesikin kaikkien miestensä olevan valmiina, ei antanutkaan merkkiä
ryntäykseen. Tämä hiljainen yö, palavat nuotiot tuossa, villit
ihmishahmot ja kesken jäänyt laulu herra Mikolaj Potockista, tämä
kaikki herätti ritarissa kummallisia ajatuksia, kummia tunteita,
herätti kaihon, josta ei hän voinut tehdä tiliä itselleen. Hänen
sydämensä haavat, jotka eivät vielä olleet ehtineet parantua,
avautuivat, syvä suru menetetystä menneisyydestä, kadotetusta
onnesta, sen hiljaisista ja rauhallisista hetkistä, ahdisti häntä.
Hän vaipui heltyneenä ajatuksiinsa, mutta ukko lauloi edelleen:
Pysähdy ja käänny, ihmettä katso, sotilas hurja.
Temmellät turhaan, kaikki nyt muuttuu, onnesi nurja
kaatavi sun ja kohta jo omaan sorrut sa miekkaan,
tuumasi ylpeät haihtuvat kaikki kuin vesi hiekkaan.
Vaari herkesi taasen laulamasta. Samassa luiskahti erään sotamiehen
käden alta kivi, alkaen ritisten vieriä alaspäin. Muutamat talonpojat
varjostivat nyt kädellä silmiään ja rupesivat katselemaan ylöspäin,
metsää kohden. Silloin huomasi herra Skrzetuski hetken tulleen,
laukaisi pistolinsa ja ampui keskelle joukkoa.
-- Lyö, surmaa! huusi hän ja kolmekymmentä sotamiestä ampui melkein
talonpoikia silmiin ja syöksyi ammuttuaan, sapelit kädessä, salaman
nopeudella alas rotkon rinnettä, pelästyneiden ja hämmentyneiden
kimppuun.
-- Lyö, surmaa! kaikui rotkon toiselta suulta.
-- Lyö, surmaa! kaikui villisti vastaan rotkon vastaiselta suulta.
-- Jeremi, Jeremi!
Hyökkäys oli niin odottamaton ja pelästys niin kauhea, että
talonpojat, vaikka asestettuina, eivät tehneet juuri ensinkään
vastarintaa. Kapinallisten leirissä oli kerrottu, että Jeremi pahan
hengen avulla saattaa olla ja tapella yhtaikaa monessa paikassa. Ja
nyt tuo nimi, pudoten keskelle joukkoa joka ei aavistanut mitään,
aivan kuin paholaisen nimi todella löi aseet heidän käsistään.
Sitäpaitsi ei keihäitä ja viikatteita, olisi voinut käyttääkään näin
ahtaassa paikassa. Siksipä talonpojat, työnnettyinä kuin lammaslauma
rotkon vastakkaiselle seinämälle, saaden siinä sapeliniskuja otsaan
ja kasvoihin, lyötyinä ja tallattuina ojentelivat käsiään kauhusta
hulluina ja koettivat käydä kiinni leppymättömään teräkseen, mutta
menehtyivät. Hiljainen metsä kajahteli kauheasta melusta. Muutamat
talonpojat koettivat päästä pakoon kiipeämällä ylös jyrkkää seinämää,
mutta turhaan raatelivat he siinä käsiään, sillä pian putosivat he
sapelien teriin. Muutamat kuolivat tyyninä, toiset ulvoivat armoa,
muutamat peittivät käsillään kasvonsa, kun eivät he tahtoneet katsoa
silmiin kuoleman hetkeä. Toiset taas heittäytyivät kasvoilleen
maahan. Mutta yli sapelien kalskeen ja kuolevien voihkinan kuului
yhä hyökkääjien ääni: "Jeremi, Jeremi!" -- huuto, joka nostatti
hiukset pystyyn talonpoikien päässä ja teki kuoleman heille kahta
kauheammaksi.
Vaari läjähytti harpullaan yhtä sotamiehistä niin että tämä pyörähti
kumoon, toista hän tarttui käteen torjuakseen sapeliniskua, ja mylvi
kaiken aikaa kauhuissaan kuin aarniohärkä.
Kun toiset huomasivat tämän, juoksivat hekin lyömään häntä, mutta
silloin riensi herra Skrzetuski paikalle ja huusi:
-- Ottakaa hänet elävänä!
-- Seis! mylvi vaari, -- minä olen aatelismies. _Loquor latine!_
En ole mikään vaari. Seis, sanon teille, ryövärit ja lurjukset,
tammanvarsat.
Vaari ei kuitenkaan ollut ehtinyt lopettaa litaniaansa, kun
Skrzetuski katsahti häntä silmiin ja huudahti niin että rotkon seinät
kajahtivat:
-- Zagloba!
Ja yhtäkkiä heittäytyi hän kuin villipeto hänen kimppuunsa, painoi
sormet hänen olkapäihinsä, vei kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja
huusi, ravistaen häntä kuin höyhentä:
-- Missä on ruhtinatar, missä on ruhtinatar?
-- Elää, on terveenä ja turvassa! huudahti ukko vastaan. -- Mutta
päästäkää minut, piru vieköön; pihdeistänne, ihanhan te puserratte
minusta hengen.
Ritarin, jota eivät orjuus, haavat, tuska tai hirveä Burdabut olleet
voineet kukistaa, lamautui nyt kuullessaan onnellisen sanoman.
Hänen kätensä vaipuivat, hänen otsalleen puhkesi hiki, hän putosi
polvilleen, peitti kasvot käsillään ja jäi, nojaten päätään rotkon
seinää vastaan, siihen äänettömäksi. Kaikesta päättäen hän kiitti
Jumalaa.
Loputkin onnettomista talonpojista olivat nyt hakatut maahan.
Kymmenkunta virui köysiin sidottuna leirissä, ne oli määrä jättää
pyövelin käsiin kiusattaviksi tunnustusta varten, muut makasivat
kuolleina maassa. Taistelu oli tauonnut, melu laannut. Sotamiehet
kokoontuivat nyt johtajansa ympärille, mutta kun he näkivät hänet
polvillaan kallion juurella, katselivat he, häntä levottomina,
epäillen, että hän ehkä oli haavoitettu. Mutta hän nousi ja hänen
kasvonsa olivat niin kirkkaat, että olisi luullut aamuruskon
koittaneen hänen sielussaan.
-- Missä ruhtinatar on? kysyi hän Zaglobalta.
-- Barissa.
-- Onko hän turvassa?
-- Sehän on mahtava linna, joka ei pelkää mitään hyökkäystä. Hän on
rouva Slawoszewskin ja nunnien hoidossa.
-- Ylistys olkoon Jumalalle kaikkivaltiaalle! sanoi ritari ja hänen
äänessään värisi syvä heltymys. -- Antakaa minulle kätenne, sydämeni
pohjasta kiitän teitä.
Äkkiä hän kääntyi sotamiesten puoleen.
-- Onko vankeja paljonkin?
-- Seitsemäntoista, vastasivat sotamiehet. Herra Skrzetuski virkkoi:
-- Minua on kohdannut suuri ilo ja minä tahdon armahtaa. Heidät saa
päästää vapaiksi.
Sotamiehet eivät olleet uskoa korviansa. Sellaista tapaa ei tunnettu
Wisniowieckin sotajoukoissa. Skrzetuski rypisti kulmakarvojaan.
-- Heidät saa päästää vapaiksi, toisti hän. Sotamiehet poistuivat,
mutta hetken perästä kääntyi vanhempi esauli takaisin ja sanoi:
-- Herra luutnantti, he eivät rohkene lähteä.
-- Ovatko he päästetyt köysistä?
-- Ovat.
-- Jätämme heidät sitte tänne ja nousemme itse ratsun selkään.
Puoli tuntia myöhemmin liikkui retkikunta jälleen ääneti kapealla
polulla. Kuukin nousi ja sen pitkät valkoiset solmut tunkivat metsän
sisään asti, valaisten salaperäiset pimennot. Herra Zagloba ja
Skrzetuksi, jotka ratsastivat joukon etunenässä, keskustelivat.
-- Kertokaa minulle kaikki mitä vain tiedätte, sanoi Skrzetuski -- Te
siis riistitte hänet Bohunin käsistä?
-- Niin, minä juuri. Ja lähtiessä minä vielä käärin sen roiston
kallon niin ettei hän pääsisi huutamaan.
-- Te menettelittekin totta tosiaan niinkuin piti. Mutta mitenkäs te
saitte hänet Bariin?
-- Siitä olisi paljonkin kerrottavaa, mutta paras säästää ne toiseen
kertaan, sillä minä olen julmasti _fatigatus_ ja kurkkuni on aivan
kuivunut, kun on pitänyt laulaa moukillle. Eikö teillä ole mitään
juotavaa?
-- Onhan minulla kenttäpullo täynnä viinaa. Kas tuossa.
Herra Zagloba tarttui läkkiseen pulloon ja vei sen
huulilleen. Seurasi pitkä pulputus. Mutta herra Skrzetuksi joka
kärsimättömyydessään ei saanut odotetuksi sen loppumista, jatkoi
kyselyään:
-- Onko hän terve?
-- No vielä häntä kysyy, vastasi herra Zagloba, -- kuivaan kurkkuun
ovat kaikki juomat terveelliset.
-- Mutta minähän kysyn ruhtinatarta.
-- Jaa ruhtinatarta. Hän on kuin kauris.
-- Kiitos Jumalalle kaikkivaltiaalle. Onko hänen Barissa hyvä olla?
-- Ei hänen taivaassakaan olisi parempi. Hänen kauneutensa tähden
vaalivat häntä kaikki. Rouva Slawoszewski rakastaa häntä kuin omaa
tytärtään. Ettekä te voi rukousnauhastannekaan laskea kuinka moni
kavaljeeri siellä rakastuu häneen, mutta hän välittää niistä yhtä
vähän kuin minä nyt tuosta teidän tyhjästä pullostanne, sillä hänen
rakkautensa palaa vain teille.
-- Antakoon Jumala hänelle terveyttä, tuolle ihanimmalle, puhui herra
Skrzetuski iloissaan. -- Hän siis muistelee minua?
-- Muisteleeko -- minäpä sanon teille, etten ymmärrä mistä hän
saa keuhkoihinsa ilmaa kaikkia huokauksiansa varten. Kaikki
häntä vaalivat, varsinkin nunnat, sillä hän on sulollaan
kokonaan valloittanut heidät. Hänhän se minutkin lähetti näille
seikkailuretkille, joilla nyt olen ollut vähällä kadottaa terveyteni,
jotta tapaisin teidät ja saisin tietää, elättekö ja oletteko
terveenä. Usein hän jo tahtoi lähettää sanansaattajiakin luoksenne,
mutta kukaan ei ruvennut sanansaattajaksi. Ja niin minun lopulta
kävi häntä sääli, että lähdin teidän leiriinne. Jollei minulla olisi
ollut tuota valepukua, niin olisin varmaan menettänyt pääni. Mutta
talonpojat pitävät minua kaikkialla laulajavaarina, sillä minä
laulankin sangen kauniisti.
Herra Skrzetuski ei ilolta saanut sanaa suustaan. Tuhannet ajatukset
ja muistot täyttivät hänen päänsä. Helena astui hänen silmiensä
eteen ilmielävänä, aivan sellaisena jommoisena hän oli nähnyt hänet
Rozlogissa, viimeisen kerran ennen lähtöään Sicziin: ihanana,
punaposkisena, solakkana, mustat samettisilmät täynnä sanomatonta
lumoa. Skrzetuskista tuntui nyt, että hän näkee hänet tuossa, että
hän tuntee lämmön joka huokuu hänen poskiltaan ja kuulee hänen
suloisen äänensä. Hän muisti heidän kävelynsä kirsikkatarhassa,
hän muisti käen, ja kysymykset, jotka oli sille tehnyt, hän muisti
Helenan kainon hämmennyksen, kun se oli kukkunut heille kaksitoista
poikaa. Hän oli menehtymäisillään, sydän ikäänkuin raukesi
rakkaudesta ja ilosta. Kaikki menneet kärsimykset olivat vain pisara
meressä. Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä hänen oli. Milloin hän
olisi tahtonut huutaa, milloin taas langeta polvilleen ja kiittää
Jumalaa, milloin vain muistella ja sitte taas kysellä ja kysellä
loppumattomiin.
Vihdoin hän alkoi uudestaan:
-- Hän siis elää, hän on terve?
-- Elää, on terve, vastasi herra Zagloba kuin kaiku.
-- Ja hän on lähettänyt teidät?
-- Hän.
-- Onko teillä kirjettä häneltä?
-- On.
-- Antakaa tänne.
-- Se on neulottu kiinni vaatteisiini. Ja nythän on yö, malttakaa
mielenne.
-- Minä en voi, näettehän sen itsekin.
-- Näen.
Herra Zagloban vastaukset kävivät yhä lyhyemmiksi. Lopulta hän alkoi
nyökytellä päätään, hän nyökäytti kerran, toisen, ja nukahti vihdoin.
Skrzetuski huomasi, ettei mikään auta ja vaipui mietteisiinsä. Ne
keskeytyivät vasta siitä, että alkoi kuulua töminää, joka ilmaisi
jonkun suuremman ratsastajaosaston nopeaa lähenemistä. Herra
Poniatowskihan sieltä tuli hovikasakkoineen, ruhtinas oli lähettänyt
heidät Skrzetuskia vastaan, peläten että jokin onnettomuus olisi
häntä kohdannut.