Krywonos lähti nyt Bialocerkiewista Skwyraa, Pohrebyszczeä ja
Machnowkaa kohden ja missä hän kulki, siellä katosivat ihmiselämän
jäljetkin. Ken ei liittynyt häneen, se hukkui puukkoihin. Vilja
poltettiin pellolta, yksin sängetkin sytytettiin tuleen, metsät ja
puutarhat poltettiin. Samanlaista hävitystä harjoitti toiselta puolen
ruhtinas. Kun hänen sotajoukkonsa olivat tuhonneet Pohrebyszczen
ja herra Baranowski toimittanut verisen kasteen Niemirowissa,
hakkasivat ne vielä maahan toistakymmentä isompaa joukko-osastoa
ja asettuivat leiriin Rajgrodin luo. Kokonainen kuukausi oli niin
kulunut ilman että ratsumiehet pääsivät laskeutumaan alas hevosen
selästä. Rasitus oli suuresti laihduttanut ratsut ja kuolema
vähentänyt niiden lukumäärää. Täytyi kuin täytyikin jo levähtää,
sillä kädet olivat verisessä niitossa aivan herpautuneet. Itse
ruhtinaskin alkoi epäröidä ja miettiä, eikö hänen pitäisi joksikin
aikaa lähteä rauhallisemmalle seudulle lepuuttamaan ja kartuttamaan
sotajoukkojansa. Varsinkin kaipasivat lepoa hevoset, ne olivat jo
pikemmin luurankojen kuin elävien luontokappaleiden näköisiä, sillä
kuukauteen eivät ne olleet saaneet viljaa, vaan eläneet ainoastaan
tallatulla ruoholla. Viikon pysähdyksen jälkeen tuli kuitenkin
tieto, että apujoukkoja on saapumassa. Ruhtinas lähti heti niitä
vastaan ja hän kohtasikin todella herra Janusz Tyszkiewiczin,
Kiowan vojevodan, joka toi puolitoistatuhatta hyvää soturia. Hänen
muassaan oli Braclawin alituomari Krzysztof Tyszkiewicz, nuori herra
Aksak, vielä melkein poikanen, joka johti omaa hyvin varustettua
husaarilippukuntaansa, sekä paljon aatelisia, kuten herrat Sieniutit,
Polubinskit, Zytinskit, Jelowickit, Kierdejt ja Boguslawskit, joista
muutamilla oli oma joukkonsa. Yhteensä oli apujoukkoja siis lähes
kaksituhatta ratsua, palvelusväestöä lukuunottamatta. Ruhtinas
ilostui tästä suuresti ja pyysi kiitollisena herra vojevodan
majaansa. Vojevoda ei kyllin saattanut ihmetellä sen köyhyyttä ja
yksinkertaisuutta. Ruhtinas, joka Lubniessa eli kuninkaallisesti,
tahtoi nimittäin sotaretkillä antaa miehilleen esikuvan eikä sallinut
itselleen minkäänlaisia mukavuuksia. Niin asui hän nytkin tuvassa,
jonka ahtaasta ovesta Kiowan lihava herra vojevoda töintuskin pääsi
kulkemaan, hänen täytyi todella antaa palvelijasotamiehensä takaapäin
tuupata itseään sisään. Tuvassa ei paitsi pöytää, puupenkkejä ja
hevosenvuodalla verhottua makuulavitsaa, ollut mitään muuta kuin
oven edessä heinillä täytetty säkki, jolla makasi aina valpas
palvelijapoika. Tämä yksinkertaisuus kummastutti suuresti vojevodaa,
joka piti mukavuudesta ja aina kuljetti muassaan mattoja ja ryyjyjä.
Päästyään tupaan hän hämmästyneenä katseli ruhtinaaseen, ihmetellen
mitenkä niin suuri sielu voi asua tuollaisessa yksinkertaisuudessa
ja köyhyydessä. Hän oli kyllä joskus nähnyt ruhtinaan valtiopäivillä
Varsovassa, olipa hän etäältä ruhtinaan sukuakin, mutta hän ei
tuntenut häntä likemmin. Vasta kun hän alkoi puhua hänelle, huomasi
hän olevansa tekemisissä epätavallisen ihmisen kanssa. Ja hän, vanha
senaattori ja korkea sotilas, joka taputti olalle virkaveljiään
senaattoreja, joka puhutteli ruhtinas Dominik Zaslawskia poikaseksi
ja oli tutunomainen itse kuninkaan kanssa, hän ei uskaltanut kohdella
Wisniowieckia yhtä tutunomaisesti, vaikkakin ruhtinas otti hänet
vastaan ystävällisesti ja kohteliaasti, koska hän oli kiitollinen
hänen tuomastaan avusta.
-- Herra vojevoda, sanoi hän, -- Jumalan kiitos, että toitte verestä
väkeä, sillä minä olin täällä jo ihan menehtymäisilläni.
-- Johan minä näin sen herra ruhtinaan sotamiehistä, että ne raukat
ovat ihan uuvuksissa. Minuun vain kovasti koskee, että vielä olen
tullut tänne pyytämään teitä pelastamaan meitä.
-- Onko sitte kiire?
-- _Periculum in mora, periculum in mora_. Sinne meidän seuduille
on nimittäin saapunut roskaväkeä muutamia kymmeniä tuhansia miehiä,
ja näitä johtaa Krywonos, joka, kuten kuulin, oli komennettu herra
ruhtinasta vastaan. Hän oli kuitenkin saanut vangiksi miehen, joka
oli tietänyt teidän marssivan Konstantywiin ja silloin oli hän
heti kääntynyt sinnepäin. Nyt, minun ollessani matkalla, on hän
piirittänyt Machnowkaa, tehden sellaista hävitystä, ettei sitä saata
kielin kuvata.
-- Olen kuullut Krywonosista ja odottanut häntä tänne, mutta koska
hän on kulkenut ohitseni, niin minun kai täytyy hakea häntä.
Tässä todellakaan ei auta viivytellä. Onko Machnowkassa paljonkin
linnaväkeä?
-- Linnassa on kaksisataa saksalaista, erinomaista väkeä, jotka
vielä kestävät jonkin aikaa. Mutta pahempi on, että kaupunkiin on
kokoontunut paljon aatelia perheineen ja kaupunki on varustettu vain
vallilla ja paaluaidalla. Se ei kauvan saata tehdä vastarintaa.
-- Todella ei auta kauvan viivytellä, toisti ruhtinas.
Ja sitte hän, kääntyen palvelijapoikansa puoleen, sanoi:
-- Zelenski, mene hakemaan rykmentinpäällikköjä.
Kiowan vojevoda oli istahtanut penkille ja läähätti siinä. Pian alkoi
hän hiukan katsella ympärilleen, olisiko toivoa saada illallista,
sillä hänen oli nälkä ja hän piti ruuasta.
Samassa kuului kiireisiä askelia ja ruhtinaan upseerit tulivat
sisään. He olivat ruskettuneita, laihoja, parroittuneita miehiä,
silmät syvillä kuopilla, kasvoillaan sanomattomien kärsimysten
jäljet. Vaieten kumarsivat he ruhtinaalle ja vieraille ja jäivät
odottamaan ruhtinaan käskyä.
-- Hyvät herrat, sanoi ruhtinas, -- ovatko hevoset lähellä?
-- Ovat.
-- Ovatko valmiina?
-- Kuten aina.
-- Hyvä on. Tunnin päästä lähdemme Krywonosia vastaan.
-- Kuinka? sanoi Kiowan vojevoda ja katsoi hämmästyneenä Braclawin
alituomariin herra Krzysztofiin.
Mutta ruhtinas jatkoi:
-- Herra Poniatowski ja herra Wierszul ratsastavat ensimäisinä.
Heidän jäljessään lähtee Baranowski rakuunoineen ja tunnin kuluessa
tulee herra Wurcelin tykistön olla valmiina.
Rykmentinpäälliköt kumarsivat ja lähtivät tuvasta. Hetken päästä
kuului torventoitotus merkkinä siitä että oli asetuttava ratsujen
selkään. Kiowan vojevoda ei ollut odottanut tällaista kiirehtimistä
eikä edes toivonut sitä, sillä hän oli matkasta väsynyt. Hän oli
luullut saavansa päivän ajan levätä ruhtinaan luona ja nyt täytyi
heti, syömättä, nukkumatta, istuutua ratsun selkään.
-- Herra ruhtinas, sanoi hän, -- jaksavatko teidän sotamiehenne
todella Machnowkaan asti? Näen nimittäin, että he ovat kauhean
väsyksissä ja tie on pitkä.
-- Älkää sillä vaivatko päätänne. He menevät taisteluun kuin juhlaan.
-- Kyllä minä sen näen -- tuimaa väkeä. Mutta minunkin väkeni on
matkasta väsyksissä.
-- Mutta itsehän juuri sanoitte: periculum in mora.
-- Aivan niin, mutta voisimmehan levätä yön. Me tulemme aina
Chmielnickin naapuruudesta asti.
-- Herra vojevoda, me tulemme Lubniesta, Dnieperin takaa.
-- Me olemme koko päivän olleet matkalla.
-- Me koko kuukauden.
Sen sanottuaan lähti ruhtinas tuvasta, itse persoonallisesti
valvoakseen marssijärjestystä, mutta vojevoda jäi tuijottamaan
alituomariin, herra Krzysztofiin. Hän löi kämmenet polviaan vastaan
ja sanoi:
-- Kas siinä sen nyt sai. Jollei tässä Jumala armahda, niin tappavat
minut vielä nälkään. Nyt saamme totisesti kylpeä kiehuvassa vedessä.
Minä tulen pyytämään apua ja luulen, että niin suurien rasitusten
jälkeen toki lähdetään liikkeelle vasta kahden tai kolmen päivän
perästä, ja täällä ei anneta hengen lepoa! Hiisi heidät vieköön.
Kannustimen hihna on hangannut jalkaani, kun tuo pahuksen poika
pani sen niin huonosti, ja vatsani kurisee. Piru heidät vieköön!
Machnowka on Machnowka, mutta vatsa on vatsa. Olen vanha soturi ja
nähnyt sotaa paljon enemmän kuin he, mutten ikinä tällaista hoppua.
Pirujahan ne ovat eivätkä ihmisiä. Eivät nuku eivätkä syö, tappelevat
vain. Jumaliste, varmaan eivät ne syökään koskaan. Näittekö, herra
Krzysztof, nuo rykmentinpäälliköt, eivätkö ne nyt ole aivan kuin
haamuja?
-- Mutta tulinen miehuus heissä vain on, vastasi herra Krzysztof,
joka oli innokas soturi. -- Mikä sekasorto ja epäjärjestys muissa
leireissä onkaan, kun lähdetään liikkeelle, kuinka juostaan,
kuljetetaan vankkureja edestakaisin ja lähetellään hakemaan hevosia.
Mutta täällä... näettekö, tuossa ovat keveät lippukunnat jo valmiina.
-- Niin ovatkin, totta tosiaan, tässä tulee ihan hulluksi, sanoi
vojevoda.
Mutta nuori herra Aksak laski poikamaiset käsivartensa ristiin
rintansa yli ja virkkoi innoissaan:
-- Oi, suuri päällikkö hän on, suuri sotilas!
-- Te taas olette vielä maitosuu, ärjäisi hänelle vojevoda. --
Cunctator oli hänkin suuri päällikkö, ymmärrättekö!
Samassa astui ruhtinas sisään.
-- Hyvät herrat, ratsun selkään, marssi alkaa. Vojevoda ei enään
voinut pidättää ärtymystään.
-- Käskekää, herra ruhtinas, edes antaa jotakin syötävää, sillä minun
on nälkä! huudahti hän pahalla tuulella.
-- Hyvä herra vojevoda, sanoi ruhtinas naurahtaen ja tarttuen hänen
olkapäähänsä, -- suokaa anteeksi, kyllä mielelläni. Sodassa ihminen
niin helposti unohtaa sellaiset asiat.
-- No, kuulkaappa nyt, herra Krzysztof, enkö sanonutkin, ettei heillä
ole tapana syödä, virkkoi vojevoda, kääntyen Braclawin alituomarin
puoleen.
Illallinen ei kuitenkaan kestänyt kauvan ja pari tuntia myöhemmin
lähti jo jalkaväkikin Rajgrodista. Sotajoukot kulkivat Winnicaa
ja Lityniä kohden, siis sille suunnalle, missä Chmielnicki oli.
Matkalla kohtasi Wierszul Sawerowkassa tatarilaisen joukkueen ja
hakkasi sen yhdessä herra Wolodyjowskin kanssa maahan, vapauttaen
tatarien käsistä muutamia satoja vankeja, jotka suurimmaksi osaksi
olivat nuoria tyttöjä. Nyt oli jo vastassa hävitetty maa, maa täynnä
Krywonosin käden jälkiä. Strzyzawka oli poltettu, sen väestö murhattu
kauhealla tavalla. Onnettomat olivat nähtävästi tehneet Krywonosille
vastarintaa ja tuo villi mies oli heittänyt heidät miekan ja liekin
valtaan. Kylän laidalla riippui tammessa itse herra Strzyzowski,
Tyszkiewiczin sotamiehet tunsivat hänet heti. Hän riippui siinä aivan
alastomana, rinnallaan kauhea kaulaketju: nuora, johon oli pujotettu
ihmispäitä. Ne olivat hänen kuuden lapsensa ja vaimonsa päät. Itse
kylässä, joka oli poltettu ihan poroksi, näkivät sotamiehet molemmin
puolin tietä pitkän rivin "kasakkain kynttelejä", s.o. ihmisiä,
joiden kädet olivat nostetut päiden yläpuolelle ja kiinnitetyt
maahan lyötyihin paaluihin. Käsien ympärille oli kääritty tervaan
kastettuja olkia ja olivat ne palaneet ranteista alkaen. Suurimmalta
osalta oli palanut vain kädet, koska nähtävästi sade oli estänyt
tulen levenemisen. Kauheat olivat nuo ruumiit vääntyneine kasvoineen.
Mädännyksen haju levisi jo yltympärille, paalujen päällä kierteli
korppi- ja naakkaparvia. Sotaväen lähestyessä lensivät ne kirkuen
lähemmiltä paaluilta ja istuutuivat etäisempien neniin. Jokunen susi
luikki lippukuntien edellä viidakkoon. Sotajoukot kulkivat vaieten
pitkin kauheaa kujaa ja laskivat "kynttelejä". Niitä oli kolme sataa
ja muutamia kymmeniä. Vihdoin pääsivät joukot kylä-poloisen ohi ja
saivat hengittää aron raikasta ilmaa. Hävityksen jäljet ulottuivat
kuitenkin kauvemmaksikin. Oltiin heinäkuun alkupuolella. Viljat
olivat olleet miltei tuleentuneita, oli odotettu aikaista korjuuta.
Kokonaiset vainiot olivat kuitenkin osaksi poltetut, osaksi tallatut
maahan. Näytti siltä kuin hirmumyrsky olisi käynyt läpi peltojen,
ja niinhän olikin: kauhein kaikista hirmumyrskyistä, sisällinen
sota oli käynyt. Ruhtinaan sotamiehet kyllä olivat nähneet miltä
viljavat pellot ja varakkaat seudut saattavat näyttää tatarien
hävitysretken jälkeen, mutta tällaista tuhoa, tällaista hävityksen
vimmaa he eivät olleet eläessään nähneet. Metsät olivat poltetut
niinkuin viljakin. Missä ei tuli ollut niellyt itse puuta, siellä oli
tulenkieli nuollut siitä lehdet ja kuoren, se oli hengityksellään
kärventänyt, savuttanut ja noennut puut niin että ne törröttivät
kuin luurangot. Kiowan herra vojevoda katseli hävitystä eikä uskonut
silmiään. Miedziakow, Zhar, Futory, Sloboda -- tuhkaläjinä! Siellä
täällä olivat talonpojat paenneet Krywonosin luo, mutta naiset ja
lapset olivat joutuneet sen tatarilaisjoukkueen vangiksi, jonka
Wierszul ja Wolodyjowski olivat tuhonneet. Maan pinnalla vallitsi
hävityksen autius, taivaalla liitelivät räpytellen korppien,
naakkojen ja kotkien parvet, jotka ties mistä olivat lentäneet tänne
kasakkain elonkorjuuseen... Jäljet sotajoukkojen kulusta kävivät
yhä tuoreemmiksi. Tuontuostakin tavattiin särkyneitä vankkureja ja
eläinten ja ihmisten ruumiita, jotka eivät vielä olleet alkaneet
mädäntyä, rikkinäisiä patoja, messinkisiä kattiloja, säkkejä, joissa
oli kastuneita jauhoja, vielä savuavia raunioita ja vasta pengottuja
ja hajalleen heitettyjä heinärukoja. Ruhtinas marssitti lippukuntiaan
Chmielnickiä kohden, sallimatta niille mitään lepoa, mutta vanha
vojevoda tarttui päähänsä ja toisteli surullisesti:
-- Machnowka parka, Machnowka parka, kyllä minä jo huomaan, ettemme
ehdi sen avuksi.
Mutta Chmielnikissä saatiin kuulla, ettei vanha Krywonos piiritäkään
Machnowkaa, vaan hänen poikansa kymmenkunnan tuhannen miehen
joukolla, ja että nuo epäinhimilliset hävitykset matkan varrella
olivat hänen työtään. Kuuleman mukaan oli kaupunki jo valloitettu.
Otettuaan sen haltuunsa olivat kasakat surmanneet aatelin ja
juutalaiset sekä ryöstäneet aatelisnaiset leiriinsä, jossa heitä
odotti kuolemaa pahempi kohtalo. Linnoitus piti kuitenkin yhä herra
Lewin johdolla puoliaan. Kasakat tekivät rynnistyksensä sitä vastaan
bernardiniluostarista, jonka munkit he olivat tappaneet. Karkoittaen
hyökkääjät viimeisillä voimillaan ja ruudillaan, tunsi herra Lew,
ettei hän voi puolustaa linnaa yötä kauvemmin.
Ruhtinas jätti nyt jalkaväen, tykit ja armeijan päävoimat, käskien
niiden mennä Bystrzykiin, ja kiirehti itse vojevodan, herra
Krzysztofin, herra Aksakin ja kahdentuhannen sotamiehen kanssa
avuksi. Vanha vojevoda esteli, sillä hän oli kadottanut uskonsa.
"Machnowka on mennyttä, me tulemme liian myöhään, parempi on luopua
siitä ja puolustaa toisia paikkoja sekä varustaa niitä suojaväellä",
toisteli hän. Mutta ruhtinas ei tahtonut ottaa hänen sanojaan
kuuleviin korviin. Braclawin alituomari piti kiirettä ja sotajoukot
paloivat innosta päästä taistelemaan. "Koska kerran olemme tänne
tulleet, niin emme ilman verenvuodatusta lähde pois." Ja eteenpäin
marssittiin.
Noin puolen penikulman päässä Muchnowkasta kiidätti sotajoukkoja
vastaan kymmenkunta ratsumiestä, ajaen täyttä laukkaa. Siinä oli
herra Lew upseereineen. Heidät nähdessään arvasi Kiowan vojevoda heti
mitä oli tapahtunut.
-- Linnoitus on valloitettu? huusi hän.
-- Niin on, vastasi herra Lew ja meni samassa tainnoksiin, sillä
hänen ruumiinsa oli kokonaan raadeltu ja luotien lävistämä.
Verenvuodosta oli hän näin perinpohjin uuvuksissa. Toiset kertoivat
mitä oli tapahtunut. Muureilla olevat saksalaiset hakattiin maahan,
koska he tahtoivat mieluummin kuolla kuin antautua. Herra Lew oli
lyönyt itsensä roskajoukon ja särjettyjen porttien läpi, sillä
tornihuoneissa puolusti itseään vielä muutama kymmen aatelismiestä --
nämä täytyi kiireesti pelastaa.
Ratsumiehet kannustivat hevosiaan. Hetken päästä tuli mäeltä näkyviin
kaupunki ja linna sekä niiden yläpuolella paksu pilvi tulipalonsavua.
Päivä oli laskemaisillaan. Taivaalla paloi jättiläiskokoinen
purppuranvärinen ja kultainen iltarusko, jota sotamiehet ensi
hetkessä pitivät tulipalon loimuna. Tässä valaistuksessa näkyivät
zaporogilaisrykmentit ja taajat rahvaanjoukot, jotka porteista
tulivat sotaväkeä vastaan. He astuivat varsin rohkeasti, sillä kukaan
kaupungissa ei tietänyt ruhtinaan tulosta, luultiin että ainoastaan
Kiowan vojevoda marssii kaupungin avuksi. Viina oli nähtävästi
täydellisesti sokaissut kasakat, tai oli linnan äskeinen valloitus
antanut heille niin ylettömän ylpeyden. Rohkeasti astuivat he siis
alas mäkeä ja vasta tasangolla alkoivat he järjestäytyä taisteluun,
suurella innolla rämmyttäen rumpujaan. Tämän nähdessään päästivät
kaikki puolalaiset ilonhuudon ja Kiowan vojevoda sai tilaisuuden
toisen kerran ihailla ruhtinaan lippukuntien valmeutta. Ne olivat
pysähtyneet ja heti asettuneet taistelujärjestykseen, raskas
ratsuväki keskelle, kevyt ratsuväki siiville, niin täsmällisesti
ettei tarvinnut korjaella mitään, vaan saattoi heti alkaa taistelun.
-- Herra Krzysztof, mitä väkeä nuo sentään ovat! sanoi vojevoda.
-- Heti ne asettuivat taistelujärjestykseen. Varmaan ne voisivat
tapella ilman johtajaakin. Tarkkanäköisenä johtajana kiiti ruhtinas
kuitenkin, komentonuija kädessä, lippukuntain lomitse toiselta
siiveltä toiselle, tarkastellen ja antaen viimeiset käskyt. Iltarusko
heijastui hänen hopeapanssariinsa ja hän oli kuin kirkas liekki siinä
lentäessään rivien välissä, sillä tummien varuksien keskellä oli
yksin hänellä loistava puku.
Joukot olivat seuraavassa järjestyksessä: keskellä, ensimäisessä
linjassa, kolme lippukuntaa, joista ensimäistä komensi itse Kiowan
vojevoda, toista nuori herra Aksak, kolmatta herra Krzysztof
Tyszkiewicz. Niiden takana toisessa linjassa olivat herra Baranowskin
johtamat rakuunat ja vihdoin ruhtinaan jättiläishusaaristo, jota
komensi herra Skrzetuski.
Sivustoilla olivat Wierszul, Kuszel ja Poniatowski. Tykistöä ei
ollut, koska Wurcel oli jäänyt Bystrzykiin.
Ruhtinas kiidätti vojevodan luo ja heilautti komentosauvaa.
-- Koska juuri teille on tehty vääryyttä, niin olkaa hyvä ja alkakaa
te!
Vojevoda heilautti nyt vuorostaan nuijaansa, ratsumiehet kumartuivat
satulassa eteenpäin ja lähtivät liikkeelle. Mutta heti saattoi
siitä tavasta millä lippukunnan komentaminen tapahtui huomata, että
vojevoda, vaikka olikin kömpelö ja cunctator, hidas ja iäkäs, oli
kokenut ja urhoollinen sotilas. Säästääkseen voimia ei hän heti
paikalla alkanut kiivaimmalla vauhdilla, vaan johti verkalleen,
lisäten vauhtia samassa määrin kuin tultiin likemmäksi vihollista.
Itse kulki hän ensimäisessä rivissä, nuija kädessä, palvelijapoika
taas piteli hänen vierellään pitkää ja raskasta sapelia, joka ei
hänen voimilleen kuitenkaan ollut liian raskas. Rahvaskin kiirehti
nyt lippukuntaa vastaan, muodostaen jalkaväen, jonka aseina olivat
viikatteet ja varstat. Sen tarkoitus oli pidättää ensimäinen
rynnistys ja helpoittaa kasakkain hyökkäystä. Kun lippukunnat olivat
päässeet muutaman kymmenen askeleen välimatkan päähän, tunsivat
machnowkalaiset vojevodan hänen jättiläiskoostaan ja lihavuudestaan
ja alkoivat huudella:
-- Hei, korkea-arvoinen herra vojevoda, elonkorjuun aika on käsissä,
miksette käske alamaisianne lähtemään kotiin?... Nöyrin palvelijanne,
teidän ylhäisyytenne, kyllä me vielä tästä lävistämme vatsasi...
Ja kuulasade tulvi lippukuntaa vastaan. Se ei kuitenkaan saanut
aikaan mitään vahinkoa, sillä tämä kulki jo vihurin vauhdilla.
Yhteentörmäys oli mahtava. Varstat kolisivat ja viikatteet
helisivät panssareita vastaan, kuului huutoa ja valituksia. Keihäät
tekivät piukkaan rahvasjoukkoon aukon, josta hurjistuneet hevoset
hyökkäsivät esiin kuin myrskytuuli, tallaten, kaataen ja sotkien.
Ja niinkuin niityllä niittomiesten rivin edestä kaatuu rehevä
heinä, niittomiesten käydessä eteenpäin viikatteitaan heiluttaen,
niin kapeni, suli kokoon ja katosi vähitellen miekaniskujen alta
rahvaanjoukon leveä valli. Kun se hevosten rintojen eteenpäin
työntämänä ei voinut pysyä paikallaan, alkoi se horjua. Vihdoin
kuului huuto: ihmiset, pelastakaa itsenne! Ja koko rahvaanjoukko
viskasi viikatteensa, varstansa, heinähankonsa tai pyssynsä
menemään ja heittäytyi villissä pakokauhussa takana seisovien
zaporogilaisrykmenttien syliin. Nämä taas, peläten että pakenevat
sekoittaisivat heidän rivinsä, asettivat keihäänsä vastaan ja niin
heittäytyi rahvaan joukko tämän esteen nähdessään epätoivoisesti
ulvoen puolelta toiselle, kunnes Kuszel ja Poniatowski hyökkäsivät
esiin sivustalta ja ryntäsivät sen kimppuun.
Vojevoda kävi näin yli rahvaanjoukon ruumiiden ja pysähtyi
zaporogilaisten eteen. Silloin alkoi kummaltakin puolen ryntäys
ja vastaryntäys. Ja joukot iskivät toisiaan kohti niinkuin kaksi
vastakkain tulevaa aaltoa, jotka yhteen lyödessään muodostavat
vaahtoisan harjan. Hevoset nousivat pystyyn toisiaan vastaan,
ratsastajat olivat kuin korkea valli ja sapelit vallin harjalla
kuin vaahto. Mutta vojevoda tunsi, että hurjista ja harjaantuneista
zaporogilaissotilaista ei suoriudutakaan yhtä helposti kuin rahvaan
parvesta. Kaksi linjaa pusertautui vastatusten, ne taipuivat
taipumistaan, mutta kumpikaan ei saanut toistaan taittumaan. Ihmisiä
kaatui tiheään, sillä mies oli iskenyt miestä, miekka miekkaa
vastaan. Itse puolestaan vojevoda pani nuijan vyölleen, tempasi
palvelijapojalta sapelinsa, teki työtä otsansa hiessä ja läähätti
kuin pajanpalkeet. Hänen rinnallaan huhtoivat herrat Sieniutit,
Kierdejit, Bohuslawskit, Jelowickit ja Polubinskit kuin kuumassa
vedessä. Mutta kasakkain puolella raivosi kauheimmin Iwan Burdabut,
Kalnikin rykmentin alipäällikkö, jättiläiskokoinen ja väkevä kasakka,
joka oli sitä kauheampi, kun hänellä oli sellainen ratsukin, joka
taisteli herransa apuna. Usea upseeri pidätti tuontuostakin hevosensa
ja peräytyi, välttääkseen kohtaamasta tuota kentauria, joka levitti
ympärilleen kuolemaa ja hävitystä. Sieniutin veljekset karauttivat
häntä kohden, mutta Burdabutin hevonen tarttui hampaillaan nuoremman,
Andrzejn, kasvoihin ja raateli ne silmänräpäyksessä. Sen nähdessään
iski vanhempi, Rafal, petoa silmäin yläpuolelle ja haavoittikin
sen, mutta ei saanut sitä tapetuksi, sillä hänen sapelinsa sattui
messinkinappiin otsahihnassa. Samassa hetkessä syöksi Burdabut
tikarinsa hänen kurkkuunsa, surmaten hänet. Niin kaatuivat molemmat
veljekset, herrat Sieniut, ja makasivat kullatuissa panssareissaan
pölyssä hevosten kavioiden alla. Mutta Burdabut syöksyi kuin liekki
etempänä seisoviin riveihin ja kävi heti ruhtinas Polubinskin,
kuusitoistavuotiaan pojan, kimppuun, iskien häneltä pois oikean
olkapään ja käden. Sen nähdessään tahtoi herra Urbanski kostaa
sukulaisensa kuoleman ja ampui pistolilla Burdabutia kasvoihin,
mutta ei osannut kuin korvaan, josta tuli verta. Kauheat olivat
silloin katsella Burdabut ja hänen ratsunsa, molemmat olivat mustat
kuin yö, molemmat olivat verissä, molemmilla tuijottivat silmät
villeinä päässä, molemmilla olivat sieraimet levällään, molemmat
raivosivat kuin myrsky. Ei välttänyt kuolemaansa herra Urbanskikaan,
yhdellä iskulla löi kasakka häneltä pään kuin kissalta. Nyt tuli
kahdeksankymmenvuotiaan herra Zytynskin ja kahden herra Nikczemnyn
vuoro. Muut alkoivat kauhuissaan peräytyä, varsinkin kun Burdabutin
takana välkkyi sata muuta vereen kastettua zaporogilaissapelia ja
-keihästä.
Vihdoin huomasi villi kasakka vojevodan ja syöksyi, päästäen vimmatun
ilohuudon ja kaataen tieltään hevoset ja ratsastajat, häntä kohden.
Vojevoda ei kuitenkaan peräytynyt. Luottaen tavattomaan voimaansa
läähätti hän kuin haavoitettu metsäkarju, kohotti sapelin päänsä
päälle ja, suitsista vetäen hevosensa pystyyn, syöksyi Burdabutia
kohden. Ja varmaan olisi jo hänenkin viimeinen hetkensä ollut
käsissä, varmaan olisi Osatar ottanut saksiensa väliin hänenkin
elämänsä langan, jonka hän sittemmin leikkasi poikki Okrzejassa,
jollei erään aatelisen palvelijapoika, Silnicki, salamana olisi
iskenyt hurjimuksen kimppuun. Hän oli jo miltei haavoittamaisillaan
hänet, kun sapeli hänet lävisti. Sillaikaa kun Burdabut teki
selvää hänestä, huusivat herrat Kierdej toisia vojevodan avuksi.
Paikalle syöksyikin muutamia kymmeniä sotamiehiä, jotka pääsivät
hurjimuksen ja vojevodan välille ennenkuin vimmattu taistelu oli
ehtinyt alkaa. Mutta vojevodan väsynyt rykmentti rupesi jo horjumaan
zaporogilaisten ylivoiman painon alla, peräytymään ja joutumaan
epäjärjestykseen, kun Braclawin alituomari herra Krzysztof ja herra
Aksak saapuivat paikalle, tuoden mukanaan verekset lippukunnat.
Tosin zaporogilaistenkin puolelta tällä hetkellä ryntäsi esiin uusia
rykmenttejä, mutta mäen alla seisoivat vielä ruhtinas ja Baranowskin
rakuunat sekä herra Skrzetuskin husaarit, jotka eivät tähän asti
olleet ottaneet osaa taisteluun.
Niin alkoi verinen teurastus uudestaan, mutta myöskin lankesi hämärä
jo maille. Kaupungin syrjimmäisissä taloissa oli syttynyt tulipalo,
sen loimu valaisi taistelupaikkaa ja selvästi saattoi nähdä molemmat
rivit, sekä puolalaisten että kasakkain, kun ne kamppailivat
mäen alla. Saattoi eroittaa lippujen värit, vieläpä kasvotkin.
Herrat Wierszul, Poniatowski ja Kuszel olivat hekin jo täydessä
tulessa ja työssä, sillä suoriuduttuaan rahvaasta taistelivat he
nyt kasakkain sivustoilla, jotka heidän puristaminaan alkoivat
vetäytyä mäen suunnalle. Taistelevien pitkä viiva oli molemmista
päistään taipunut kaupunkiin päin, se kaartui kaartumistaan, sillä
kun puolalaisten sivustat etenivät, niin keskusta ylivoimaisten
kasakkajoukkojen painostamana peräytyi ruhtinasta kohden. Kasakkain
avuksi tuli nyt kolme muuta rykmenttiä aikoen murtaa puolalaisten
keskustan, mutta samassa hetkessä lähetti ruhtinas puolalaisten
avuksi herra Baranowskin rakuunat ja nämä vahvistivat taistelevien
voimia. Ruhtinaan luo oli enään jäänyt vain husaarijoukko. Se näytti
kaukaa katsoen tummalta havumetsältä, joka kasvaa esiin suorastaan
maasta, se oli rautaisten miesten, ratsujen ja keihäiden peloittava
valli. Iltatuuli humisi sen lippujen yläpuolella. Mutta husaarit
seisoivat hiljaa, paikaltaan liikkumatta, odottaen taistelun käskyä.
Kärsivällisinä, karaistuina ja kokeneina olivat he tottuneet
taisteluissa odottamaan selkäpuolella, kunnes tulee heidän verinen
vuoronsa. Heidän keskellään viipyi ruhtinas, yllään hopeainen
panssari, kädessään kullattu nuija, silmät tähdättyinä taisteleviin,
ja hänen vasemmalla puolellansa herra Skrzetuski, seisoen hiukan
sivuttain rivin päässä. Päällikön-sijaisena oli hän kietonut
dolmaninsa irrallisen hihan olkapäälleen ja, pitäen tässä olkapäähän
asti takittomassa voimakkaassa kädessään nuijan asemasta sapelia,
odotti hän tyynenä ruhtinaan komentoa.
Mutta ruhtinas varjosti vasemmalla kädellään silmiään tulipalon
hohdetta vastaan ja katseli yhä taistelua. Puolalaisten puoliympyrän
keskusta vetäytyi ylivoiman pusertamana verkalleen häntä kohden,
sillä herra Baranowski, sama joka oli kukistanut Niemirowin, ei
enään näyttänyt jaksavan kauvankaan pitää puoliaan. Ruhtinas näki
selvään miten raskaassa työssä sotilaat olivat. Sapelien pitkä salama
milloin kohosi yli päiden mustan linjan, milloin syöksyi iskien alas.
Hevoset joiden ratsastajat olivat kaatuneet, joutuivat vähitellen
pois taistelevien vallista ja juoksivat hirnuen, harjat hajallaan
pitkin kenttää, muistuttaen siinä tulipalon taustaa vastaan joitakin
helvetin petoja. Tuontuostakin putosi tungoksen yläpuolella liehuva
lippu yhtäkkiä joukon keskelle eikä enään noussut. Mutta ruhtinaan
katse liiteli pitkin taistelevien linjaa aina mäelle asti kaupungin
laidassa, missä itse nuori Krywonos kahden valitun rykmentin
etunenässä odotti sopivaa hetkeä hyökätäkseen taistelevien keskustaan
ja täydellisesti murtaakseen harvenneet puolalaiset rivit.
Vihdoin hän syöksyikin esiin. Kauheasti huutaen karautti hän suoraan
Baranowskin rakuunia kohti, mutta samaa hetkeä odotti myöskin
ruhtinas.
-- Johtakaa! huusi hän Skrzetuskille.
Skrzetuski nosti ilmaan sapelinsa ja rautainen hyökyaalto vyöryi
eteenpäin.
Husaarien ei tarvinnut ratsastaa pitkällekään, sillä taistelulinja
oli tullut melkoisesti heitä lähemmä. Baranowskin rakuunat
jakaantuivat salaman nopeudella oikealle ja vasemmalle, avatakseen
husaareille tien kasakkain luo ja koko painollaan syöksyivät he
tuosta portista Krywonosin jo voitonvarmoja eskadroonia kohti.
-- Jeremi, Jeremi! huusivat husaarit.
-- Jeremi, Jeremi! toisti koko sotajoukko.
Kauhea nimi pöyristytti zaporogilaisia. Vasta tällä hetkellä he
saivat tietää, ettei päällikkönä ole Kiowan vojevoda vaan itse
ruhtinas. Luonnollisesti he eivät voineet tehdä vastarintaa
husaareille, jotka pelkästään omalla painollaan murskasivat heidät
niinkuin kaatuva muuri murskaa sen alla seisovat ihmiset. Heidän
ainoana pelastuksenaan oli jakautua kahtia, päästää husaarit
lävitseen ja iskeä heihin sivuilta. Mutta sivuja taas vartioivat jo
rakuunat ja Wierszulin, Kuszelin ja Poniatowskin kevyet lippukunnat,
jotka karkoitettuansa paikoiltaan kasakkain sivustat, nyt painoivat
niitä takaisin keskustaan. Taistelun ulkomuoto muuttui kokonaan,
sillä nuo keveät lippukunnat muodostivat nyt ikäänkuin kujan, jonka
keskelle husaarit hurjassa vauhdissa lensivät, ajaen edellään miehiä
ja hevosia, murskaten ja pusertaen kuoliaaksi mitä eteen sattui.
Ulvoen ja karjuen pakenivat kasakat mäkeä pitkin kaupunkia kohti.
Jos Wierszulin sivusta olisi voinut päästä yhtymään Poniatowskin
sivustaan, niin olisivat kasakat joutuneet saarroksiin ja
perinpohjaisen tuhon omiksi. Kuitenkaan eivät Wierszul ja Poniatowski
voineet saada aikaan tätä yhtymistä, sillä pakenevien hyökyaallot
olivat liian voimakkaat ja sentähden he vain iskivät sivuilta, kunnes
kädet hakkaamisesta puutuivat.
Nuori Krywonos, vaikka olikin miehuullinen ja hurja kasakka, kadotti
nyt kokonaan päänsä, sillä hän oli huomannut, että hänen täytyi
asettaa oma kokemattomuutensa sellaista johtajaa vastaan kuin
ruhtinas. Muiden etunenässä kääntyi hän kaupunkia kohti. Pakenevan
sattui sivustasta huomaamaan likinäköinen herra Kuszel. Heti kannusti
hän hevosensa ja iski sapelillaan nuorta kasakkaa kasvoihin. Hän
ei kuitenkaan saanut häntä surmatuksi, sillä leukahihna pidätti
miekanterän. Krywonos sai ainoastaan haavan ja lannistui entistä
enemmän.
Tätä tehdessään oli Kuszel sentään vähällä menettää henkensä, sillä
samassa hetkessä syöksyi hänen kimppuunsa Burdabut, johtaen Kalnikin
rykmentin jätteitä.
Kaksi kertaa oli hän koettanut tehdä vastarintaa husaareille,
mutta kaksi kertaa oli hänen täytynyt ikäänkuin yliluonnollisen
voiman torjumana ja lyömänä peräytyä muiden mukana. Vihdoin oli
hän, saatuaan joukkonsa jäännökset järjestykseen, päättänyt
iskeä Kuszeliin sivultapäin ja tunkeutua hänen rakuunojensa läpi
avonaiselle kentälle. Ennenkuin hän kuitenkaan kykeni murtamaan
rakuunojen rivejä, oli kaupungille ja mäelle johtava tie painanut
hänet niin kauvas, että nopea pako kävi mahdottomaksi. Husaarit
pidättivät nyt rynnäkön ja alkoivat, taisteltuaan rikki keihäänsä,
hakata miekoillaan. Syntyi sekasortoinen, villi, armoton taistelu
ja mellakka, missä sekä ihmiset että hevoset hioten ja huohottain
kamppailivat. Ruumis kaatui ruumiin päälle, hevosten kaviot vajosivat
hytkiviin ruumiisiin. Siellä täällä ahtautuivat taistelevat niin
likelle toisiaan, ettei ollut tilaa heiluttaa sapelia. Lyötiin
sapelinkahvoilla, veitsillä ja nyrkeillä. Hevoset alkoivat ähkiä.
Kuului jo huutoja: "armahtakaa, ljahit!" Nämä äänet toistuivat yhä
taajemmin, ne miltei voittivat miekkojen kalskeen, raudan kolahdukset
rautaa vastaan, kuolevien korskinan ja kauhean voihkeen. "Armahtakaa,
herrat!" kuului yhä surullisemmin. Mutta armahduksen välkettä vain
ei kuulunut tuon taistelevan ihmisvallin ylle. Vain tulipalo välkkyi
tänne kuin mikäkin aurinko myrskyn yläpuolella.
Yksin Burdabut kalnikilaistensa etunenässä ei pyytänyt armoa. Kun ei
hänellä ollut riittävää tilaa taistella, teki hän itselleen tilaa
puukon avulla. Ensinnä syöksi hän lihavan herra Dzikin kimppuun ja,
iskien häntä vatsaan, kaatoi hänet hevosen selästä. Tuskin ehti
ritari huutaa: "oi Jeesus!" Hän ei enään noussut kavioiden alta,
jotka tallasivat hänen sisälmyksiään. Nyt oli tullut tilaa ja heti
löi Burdabut sapelilla halki Sokolskin sekä kypärän että pään. Sitte
kaatoi hän maahan herra Pryjamin ja herra Certowiczin hevosineen.
Tila tuli yhä avarammaksi. Nuori Zenobiusz Skalski löi häntä päähän,
mutta sapeli luiskahti hänen kädestään ja kosketti vain lappeellaan.
Burdabut puolestaan iski häntä vasemmalta nyrkillään kasvoihin,
tappaen hänet siihen paikkaan. Kalnikilaiset seurasivat johtajaansa
iskien ja tikareillaan hakaten. "Noita, noita!" huusivat husaarit.
"Rauta ei pysty häneen, hän on hullu mies!" Burdabut riehui, vaahto
viiksissä ja silmissä vimma. Vihdoin huomasi hän Skrzetuskin, tunsi
hänet upseeriksi, koska hänellä oli husaaritakki vain toisessa
hihassa, ja syöksyi häntä kohti.
Kaikki pidättivät henkeään ja keskeyttivät taistelun katsellakseen
näiden molempien kauheaa taistelua. Jan herraa ei ollut peloittanut
huuto "noita!" mutta viha riehui hänen sielussaan, kun hän näki
ympärillään näin paljon hävitystä. Hammasta purren syöksyi hän
raivoten Burdabutia vastaan. Alkoi sellainen taistelun temmellys,
että hevosetkin nousivat takajaloilleen. Rauta kalskahteli rautaa
vastaan ja yhtäkkiä lensi kasakan sapeli puolalaisen miekan iskusta
kappaleiksi. Näytti jo siltä, ettei mikään mahti enään voi pelastaa
Burdabutia, kun hän äkkiä hypähti ja tarttui herra Skrzetuskiin
sillä tavalla, että molemmat näyttivät muodostavan yhden ruumiin.
Puukko välkkyi husaarin kurkulla. Nyt näytti varma kuolema jo
olevan Skrzetuskin silmien edessä, sillä hän ei enään voinut
lyödä miekallansa. Nopeana kuin salama päästi hän aseensa, joka
riippui hihnassa, ja tarttui kädellään Burdabutin käteen. Hetkisen
hytkivät nuo kaksi kättä ilmassa, mutta rautainen oli varmaan herra
Skrzetuskin puserrus, koska kasakka ulvahti kuin susi. Kaikkien
nähden putosi samassa veitsi hänen puutuneista sormistaan niinkuin
jyvä tähästä. Silloin päästi herra Skrzetuski hänen puserretun
kätensä ja painoi tuon kauhean miehen otsan satulannastaa vastaan,
samalla siepaten vasemmalla kourallaan nuijan vyöltään ja läjähyttäen
kerran ja toisen. Kasakan rinnassa korahti ja hän putosi hevosen
selästä.
Sen nähdessään päästivät kalnikilaiset voihkivan huudon ja syöksyivät
kostamaan hänen kuolemaansa. Samassa hetkessä ryntäsivät kuitenkin
husaarit heidän kimppuunsa ja tuhosivat joka miehen.
Husaarivallin toisessa päässä ei taistelu kuitenkaan herjennyt
hetkeksikään, sillä siellä oli tungos vähempi. Siellä raivosi
miekkoineen herra Longinus, olkapäällään Anusian nauha. Seuraavana
päivänä katselivat upseerit hämmästyksellä näitä paikkoja, osoitellen
toisilleen käsien mukana pois hakattuja olkapäitä, otsasta leukaan
halkaistuja kalloja ja kauhealla tavalla kahtia lyötyjä vartaloja,
kokonaista tietä ihmis- ja hevosruumiita, ja kuiskasivat toisilleen:
katsokaa, tämä on Podbipientan jälkeä. Itse ruhtinaskin katseli
ruumiita ja vaikka hän seuraavana päivänä oli erinäisten uutisten
johdosta suuresti huolissaan, ei hän voinut olla ihmettelemättä,
sillä tuollaisia iskuja ei hän vielä ollut eläessään nähnyt.
Taistelu oli kuitenkin jo alkanut kallistua loppua kohti. Raskas
ratsuväki syöksyi uudestaan eteenpäin, ajaen edellään niitä
zaporogilaisrykmenttejä, jotka olivat olleet suojassa mäen alla.
Lopuksi katkaisivat Kuszelin ja Poniatowskin lippukunnat pakenevilta
paluutien. Saarrettuina puolustautuivat nämä epätoivoisasti,
kaatuen viimeiseen mieheen, mutta kuolemallaan vapauttivat he
toisia, sillä kun Wierszul kaksi tuntia myöhemmin hovitatariensa
etunenässä ensimäisenä marssi kaupunkiin, ei hän enään tavannut sillä
ainoaakaan kasakkaa. Vihollinen oli käyttänyt hyväkseen pimeyttä,
sade kun oli sammuttanut tulipalon, nopeasti lähtenyt kaupungista,
ottanut mukaansa tyhjät vankkurit, siirtynyt joen toiselle puolelle,
hävittänyt sillat takaansa ja vain kasakoille ominaisella nopeudella
muodostanut vaunuleirin. Ne muutamat kymmenet aatelismiehet, jotka
linnoituksessa olivat pitäneet puoliaan, olivat nyt päässeet
vapaiksi. Ruhtinas antoi Wierszulille tehtäväksi rangaista niitä
kaupunkilaisia jotka olivat liittyneet kasakoihin, ja marssi itse
eteenpäin. Mutta vaunuleiriä ei hän voinut valloittaa ilman tykkejä
ja jalkaväkeä. Vihollinen oli polttamalla sillat voittanut aikaa,
koska joen yli saattoi päästä vain kauvempana olevia tokeita myöten,
ja poistunut niin nopeasti, että ruhtinaan ratsuväen väsyneet hevoset
tuskin olisivat saattaneet sitä saavuttaa. Kasakat eivät kuitenkaan,
niin kuuluisia kuin olivatkin puolustustaidostaan vaunuleireissä, nyt
puolustautuneet niin urhoollisesti kuin tavallisesti. Kauhea tieto
siitä että itse ruhtinas ajaa heitä takaa, oli nähtävästi vienyt
heiltä rohkeuden niin että he täydellisesti epäilivät pelastumistaan.
Ja varmaan olisi heidän viimeinen hetkensä jo koittanutkin, sillä
herra Baranowski oli koko yön kestäneen pommituksen jälkeen
valloittanut heiltä neljäkymmentä vankkuria ja kaksi tykkiä, jollei
Kiowan vojevoda olisi vastustanut takaa-ajon jatkamista ja vetänyt
takaisin väkeänsä. Sen johdosta syntyi hänen ja ruhtinaan välillä
kiivas väittely, jonka monet rykmentinpäällikötkin kuulivat.
-- Miksikä te nyt, kysyi ruhtinas, -- tahdotte jättää vihollisen
rauhaan, kun taistelussa niin päättäväisesti soditte häntä vastaan?
Tämän aamun epäröimisellä menetätte kunnian, jonka illalla saavutitte.
-- Herra ruhtinas, vastasi vojevoda, -- en tiedä mikä henki teissä
asuu, mutta minä olen lihaa ja luuta ja tarvitsen työn jälkeen lepoa,
samoin minun mieheni. Aina niinä käyn vihollista vastaan niinkuin
tänäänkin, jos hän tekee vastarintaa, mutta lyötyä ja pakenevaa minä
en aja takaa.
-- Mutta he ovat kuin ovatkin lyötävät viimeiseen mieheen! huudahti
ruhtinas.
-- Ja mitäs hyötyä siitä on? sanoi vojevoda. -- Kun me olemme saaneet
nuo tuossa lyödyiksi, niin tulee vanha Krywonos, polttaa, hävittää ja
surmaa, niinkuin hän teki Strzyzawkassa, ja meidän vimmastamme saavat
koston onnettomat ihmiset.
-- Oo, minä näen jo, huusi ruhtinas vihoissaan, -- että te, niinkuin
kanslerikin ja muutamat päälliköt, kuulutte rauhan kannattajiin,
jotka sovitteluilla tahtoisivat sammuttaa kapinan. Jumalan avulla
siitä kuitenkaan ei tule mitään niin kauvan kuin minä pidän sapelia
kourassani.
Siihen lisäsi Tyszkiewicz:
-- Minä en kuulu mihinkään puolueeseen, vaan Jumalalle, sillä minä
olen vanha ja tulen pian seisomaan hänen edessänsä. Älkää siis
ihmetelkö, jollen tahdo, että liian suuri, sisällisessä sodassa
vuodatettu veren taakka olisi painamassa minua... Jos herra ruhtinas
on pahoillaan siitä ettei hän tullut valtakunnan sotavoimien
sijaispäälliköksi, niin sanon siihen: vaikkakin tämä toimi
oikeudenmukaisesti olisi kuulunut niin urhoolliselle miehelle, oli
sittenkin parempi, että kävi niinkuin kävi, sillä muuten olisi tämä
kapina ja sen mukana tämä onneton maa hukkunut vereen.
Jeremin juppiterimaiset kulmakarvat vetäytyivät kokoon, hänen
kurkkunsa pullistui ja silmistä alkoi singota sellaisia salamoja,
että kaikki läsnäolevat kävivät levottomiksi vojevodan puolesta.
Samassa lähestyi kuitenkin nopein askelin herra Skrzetuski ja sanoi:
-- Teidän ruhtinaallinen armonne, on tullut tietoja vanhasta
Krywonosista.
Ruhtinaan huomio kääntyi heti toisaalle ja hänen suuttumuksensa
vojevodaan heikkeni. Hänen eteensä tuotiin neljä miestä, joista
kaksi oli vanhaa, kunnianarvoisaa pappia. Nähdessään ruhtinaan
heittäytyivät nämä polvilleen hänen eteensä.
-- Pelasta, ruhtinas, pelasta! toistelivat he, kurottaen häntä kohti
käsiään.
-- Mistä te olette? kysyi ruhtinas.
-- Me olemme Polonnesta. Vanha Krywonos on saartanut linnan ja
kaupungin. Jollei sinun sapelisi riipu hänen kaulansa yllä, niin
hukumme me kaikki.
Ruhtinas lausui:
-- Minä tiedän, että Polonneen on paennut paljon ihmisiä, mutta
enimmäkseen vähävenäläisiä, kuten minulle on ilmoitettu. Ansioksi
Jumalan edessä teille on, ettette ole liittyneet kapinaan, vaan
nousseet vastarintaan ja pysyneet uskollisina äidillenne, Puolan
valtakunnalle. Kunhan vain en teidän puoleltanne saisi kokea
sellaista petosta, jommoista sain kokea Niemirowissa.
Mutta sanantuojat vannoivat kaikkien taivaan pyhien olentojen
kautta, että he odottavat ruhtinasta pelastajanaan ja ettei minkään
petoksen ajatus hetkeksikään olisi voinut johtua heidän mieleensä. He
puhuivatkin totta, sillä Krywonos, joka oli lähettänyt heitä vastaan
viisikymmentä tuhatta miestä, oli vannonut tuhoavansa heidät juuri
siksi, että he vähävenäläisinä eivät liittyneet kapinaan.
Ruhtinas lupasi heille apua. Koska hänen päävoimansa kuitenkin olivat
Bystrzykissä, täytyi hänen odottaa niitä. Lohdutetuin mielin läksivät
lähettiläät. Mutta ruhtinas kääntyi Kiowan vojevodan puoleen ja sanoi:
-- Suokaa anteeksi, herra vojevoda, huomaan jo itsekin, että täytyy
jättää pikku-Krywonos rauhaan ja lähteä ahdistamaan isä-Krywonosia.
Nuorempi saattaa kauvemmin odottaa hirttonuoraansa. Toivottavasti
ette jätä minua tässä uudessa yrityksessä.
-- Tietysti en, vastasi vojevoda.
Samassa kajahtivat torvet, ilmoittaen lippukunnille, jotka olivat
lähteneet vaunuleiriä kohden, että niiden on palattava. Täytyi
myöskin levätä ja antaa hevosten levähtää. Illansuussa saapui
Bystrzykistä kokonainen divisiona, ja sen mukana herra Stachowicz,
joka tuli Braclawin vojevodan luota. Ihastuneena kirjoitti herra
Kisiel ruhtinaalle, että tämä on toinen Marius, joka pelastaa
isänmaan perikadon partaalta. Hän puhui kirjeessään ilosta, jonka
ruhtinaan tulo Dnieperin takaa oli herättänyt kaikissa sydämissä
ja toivotti hänelle yhä uusia voittoja. Vasta kirjeen lopulla tuli
ilmi varsinainen syy siihen, että hän oli tarttunut kynään. Siinä
ilmoitti Brusilowin herra, että neuvottelut ovat alkaneet ja että
hän itse muiden komisariusten mukana lähtee Bialocerkiewiin, toivoen
pysäyttävänsä Chmielnickin liikkeet ja saavansa hänet tyydytetyksi.
Lopuksi pyysi hän ruhtinaalta, ettei tämä ennen neuvottelujen alkua
kovin ahdistaisi kasakkoja, vaan mikäli mahdollista lakkauttaisi
sotatoimet.
Jos ruhtinaalle olisi ilmoitettu, että koko hänen Dnieperin-takainen
alueensa on tuhottu ja kaikki linnat hävitetyt maan tasalle, niin ei
se olisi koskenut hänen sydämeensä niin kipeästi kuin tämä kirje.
Tilaisuudessa olivat läsnä herra Skrzetuski, herra Baranowski, herra
Zacwilichowski, molemmat Tyszkiewiczit ja Kierdejt. Ruhtinas peitti
käsillään silmänsä ja taivutti päänsä taaksepäin, ikäänkuin nuoli
olisi sattunut hänen sydämeensä.
-- Häpeä, häpeä! Jumala, anna minun mieluummin sortua kuin nähdä
tällaista tapahtuvan.
Syvä hiljaisuus vallitsi läsnäolevien joukossa. Ruhtinas jatkoi:
-- Minä en enään tahdo elää tässä valtakunnassa, sillä tänään on
minun täytynyt sitä hävetä. Kasakkain ja talonpoikain laumat ovat
upottamaisillaan isänmaan vereen. Pakanakunnan kanssa yhdessä ovat
ne kääntyneet omaa äitiänsä vastaan. Hetmanit ovat lyödyt, armeijat
tuhotut, maahan tallattuna on kansan kunnia, majesteetti on häväisty,
kirkot poltetut, papit ja aateli surmattu, naiset raiskatut. Ja miten
vastaa valtakunta näihin turmion tekoihin ja tähän häpeään, jota
ajatellessaankin esi-isämme olisivat kuolleet? Se vastaa pettäjän,
häpäisijänsä kautta, että se alkaa neuvottelut pakanain liittolaisen
kanssa ja lupaa hänelle tyydytystä. Oi hyvä Jumala, anna kuoleman
tulla, sillä me emme voi elää tässä maailmassa, me jotka tunnemme
isänmaan häväistyksen ja olemme valmiit panemaan alttiiksi päämme sen
puolesta.
Kiowan vojevoda vaikeni, mutta Braclawin alituomari herra Krzysztof
lausui:
-- Herra Kisiel ei edusta valtakuntaa. Mutta ruhtinas huomautti:
-- Älkää puhuko minulle herra Kisielistä, sillä minä tiedän varsin
hyvin, että hänen takanaan on kokonainen puolue. Hänen kanssaan
samaa mieltä ovat: _primas_, valtakunnan esipiispa, kansleri,
ruhtinas Dominik ja monet ylimykset, jotka nyt interregnumin aikana
hoitavat valtakunnan hallitusta ja edustavat sen majesteettia, tai
oikeammin sanoen häpäisevät sitä suuren kansan arvolle sopimattomalla
heikkoudella, koska tällaista tulta ei ole lupa sammuttaa
neuvotteluilla, vaan verellä, sillä parempi on ritarikansan sortua
kuin katalasti alentua ja koko maailmassa herättää ylenkatsetta
itseään kohtaan.
Ja ruhtinas peitti jälleen käsillään silmänsä. Hänen surunsa ja
tuskansa oli siinä määrin liikuttava, että päälliköt vaivoin
pidättivät esiintunkevat kyyneleensä.
-- Herra ruhtinas, rohkeni vihdoin herra Zacwilichowski lausua, --
heiluttakoot he kieltänsä, me heilutamme edelleenkin miekkaa.
-- Totta tosiaan, vastasi ruhtinas, -- sydän pakahtuu, kun ajattelee,
mitä tässä nyt on tehtävä. Mehän läksimme, hyvät herrat, tänne,
kun kuulimme isänmaan uhkaavasta turmiosta, läksimme läpi palavien
metsien ja upottavien soiden, nukkumatta, syömättä, pannen liikkeelle
viimeisetkin voimamme pelastaaksemme äitimme tuhosta ja häpeästä.
Kätemme ovat työstä puuduksissa, nälkä kiertää sisälmyksiämme,
haavojamme kirvelee, mutta me emme välitä näistä vaivoista, kunhan
vain voimme pitää kurissa vihollisen. Minulle sanotaan, että minun
olisi pitänyt tulla sotajoukkojen sijaispäälliköksi -- päättäköön
koko maailma, ovatko ne jotka tämän päällikkyyden ovat saaneet
arvokkaammat. Minä otan Jumalan ja teidät todistajikseni, etten
minä enempää kuin tekään, palkinnon ja korkeiden arvojen toivossa
vuodata vertani, vaan puhtaasta isänmaanrakkaudesta. Vaan mitä
ilmoitetaankaan meille nyt, kun me olemme menehtymäisillämme?
Ilmoitetaan, että herrat Varsovassa ja herra Kisiel Huszczassa
miettivät mitä tarjottaisiin viholliselle sen tyydyttämiseksi! Häpeä,
häpeä!
-- Petturi Kisiel! huusi herra Baranowski.
Tämän kuullessaan nousi herra Stachowicz, vakava ja rohkea mies,
kääntyi Baranowskiin päin ja sanoi:
-- Olen Braclawin herra vojevodan ystävä ja hänen edustajansa, en
salli että häntä täällä nimitetään petturiksi. Hänenkin hapsensa
ovat murheesta valjenneet ja hänkin palvelee isänmaataan parhaan
ymmärryksensä mukaan, erehtyen ehkä, mutta rehellisesti.
Ruhtinas ei kuullut tätä vastausta, sillä hän oli vaipunut suruunsa
ja mietteisiinsä. Baranowskikaan ei uskaltanut hänen läsnäollessansa
käydä riitelemään, vaan tuijotti teräksisin katsein herra
Stachowicziin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "kyllä me vielä
tapaamme toisemme", ja laski kätensä miekan kahvalle. Sillävälin oli
Jeremi kuitenkin havahtunut mietteistään ja lausui synkästi:
-- Tässä ei ole muuta neuvoa kuin joko rikkoa kuuliaisuutta vastaan
-- sillä hehän nyt muodostavat esivallan kuninkaanvaaleihin asti --,
tai uhrata isänmaan kunnia, jota työmme on tarkoittanut...
-- Kuuliaisuuden puutteesta johtuu kaikki paha tässä valtakunnassa,
lausui Kiowan vojevoda arvokkaasti.
-- Sallimmeko siis, että isänmaata häväistään? Jos meille huomenna
sanotaan, että meidän on nuora kaulassa mentävä Tuhaj-bejn ja
Chmielnickin luo, niin teemmekö senkin kuuliaisuuden nimessä?
-- _Veto_, lausui Braclawin alituomari herra Krzysztof.
-- _Veto_, toisti herra Kierdej.
Ruhtinas kääntyi rykmentinpäälliköidensä puoleen:
-- Puhukaa te, vanhat soturit, sanoi hän. Herra Zacwilichowski
virkkoi:
-- Herra ruhtinas, olen seitsemänkymmenen vuoden vanha, olen
rehellinen vähävenäläinen, olen ollut kasakkakomisarius ja
Chmielnicki on kutsunut minua isäkseen. Minun siis pitäisi pikemmin
puhua neuvottelujen puolesta. Mutta jos minun on valittava häpeä tai
sota, silloin vielä haudan partaallakin sanon: sota.
-- Sota! toisti herra Skrzetuski.
-- Sota, sota! toisti kymmenkunta ääntä, niiden joukossa herra
Krzysztof, herrat Kierdej, Baranowski ja melkein kaikki läsnäolevat.
-- Sota, sota!
-- Tapahtukoon teidän sanojenne-mukaan, vastasi vakavana ruhtinas ja
löi komentonuijallaan herra Kisielin avonaista kirjettä.