Jonkun aikaa oltuaan Korsunissa oli Chmielnicki vetäytynyt
Bialocerkiewiin ja ottanut sen päämajakseen. Horda leiriytyi joen
toiselle puolen, käyttäen koko Kiovan vojevodakuntaa ratsujensa
laitumena. Aivan suotta oli siis herra Longinus Podbipienta
harmitellut, ettei saisi halkaista ainoatakaan tatarilaiskalloa.
Herra Skrzetuski oli oikein otaksunut, että herra Poniatowskin
Kaniowissa kiinniottamat zaporogilaiset olivat antaneet väärän
tiedon: Tuhaj-bej ei ollut poistunut eikä edes lähtenyt
Czehryniinkään. Päinvastoin saapui joka taholta uusia laumoja
entisten lisäksi. Asowan ja Astrakanin ruhtinaat, joita ei koskaan
ennen oltu nähty Puolassa, toivat muassaan neljätuhatta miestä,
Nogai-tatarien hordassa oli kaksitoistatuhatta ja Bilgorodin
sekä Budziakin hordissa kaksikymmentä tuhatta sotamiestä.
Kaikki nämä olivat ennen olleet zaporogilaisten ja kasakkain
leppymättömiä vihollisia, mutta nyt saapuivat he heidän veljinään ja
liittolaisinaan vuodattamaan kristittyjen verta. Lopuksi tuli itse
khani Islan Gireikin, mukanaan kaksitoistatuhatta perekopilaista.
Näiden "ystävien" tähden sai kärsiä koko Ukraina, eikä ainoastaan
aateli, vaan myöskin vähävenäläinen rahvas, sillä sen kylät
poltettiin, karja otettiin väkivallalla ja itse talonpojat,
vaimot ja lapset vietiin vangeiksi. Näinä murhan, tulipalon ja
verenvuodatuksen aikoina saattoi talonpoika pelastaa henkensä vain
pakenemalla Chmielnickin leiriin. Siellä hän pääsi olemasta ryöstön
uhrina, siellä tuli hän itse ryöstäjäksi, jonka täytyi hävittää
omaa maatansa. Mutta olihan silloin edes henki turvassa. Onneton
maa -- heti kapinan puhjettua oli sitä rangaissut ja hävittänyt
herra Mikolai Potocki, sitte olivat -- muka vapauttajina -- tulleet
zaporogilaiset ja tatarit, ja nyt sitä uhkasi Jeremi Wisniowieckin
kosto.
Ken vain saattoi, pakeni Chmielnickin leiriin, sinne pakeni yksin
aatelikin, kun ei sillä ollut muuta pelastuksen mahdollisuutta. Siten
paisui Chmielnickin mahti paisumistaan ja syynä siihen ettei hän heti
marssinut valtakunnan sisäosiin, vaan pysähtyi niin pitkäksi aikaa
Bialocerkiewiin, oli etupäässä se, että hän ensin tahtoi järjestää
hurjistuneet ja villit ainekset.
Ja hänen rautaisissa käsissään ne nopeasti muuttuivatkin
sotilaalliseksi voimaksi. Harjoitetuista zaporogilaisista muodostetut
kantajoukot olivat jo valmiina, rahvas jaettiin rykmentteihin
ja entiset leiriatamanit määrättiin rykmenttien päälliköiksi.
Yksityiset osastot taas lähetettiin valloittamaan linnoja, jotta
joukot tottuisivat taisteluun. Ja tämä rahvas oli luonnostaan
mitä suurimmassa määrin sotakelpoinen, aseihin harjaantunut ja
tatarilaishyökkäyksissä karaistunut sekä tottunut katsomaan sotaa
suoraan sen verisiin kasvoihin.
Kaksi näitä rykmentinpäällikköä, Handza ja Ostap, lähtivät
Nesterwariin, valloittivat sen ja tuhosivat sekä juutalaiset että
aatelin. Ruhtinas Czetwertynskiltä löi hänen oma myllärinsä linnan
kynnyksellä poikki pään ja ruhtinattaren teki Ostap orjattarekseen.
Muut päälliköt menivät toisille suunnille ja menestys seurasi heidän
aseitansa, sillä kauhu oli lannistanut ljahit, tuon "tavattoman
kansan", kauhu löi aseet sen käsistä ja riisti siltä voiman.
Silloin tällöin kiusottelivat rykmentinpäälliköt Chmielnickiä:
"mikset marssi Varsovaa kohden, vaan viivyttelet, kuuntelet
povarieukkojen ennustuksia, juot viinaa ja päästät ljaheja tointumaan
pelästyksestään ja kokoamaan sotaväkeä?". Välistä öisin ulvoi
juopunut rahvaskin, piirittäen Chmielnickin asunnon ja vaatien, että
hän johtaisi heitä ljaheja vastaan. Chmielnicki oli kuin olikin
nostanut kapinan ja antanut sille sen kauhean voiman, mutta nyt alkoi
hän huomata, että tuo sama voima työntää häntä itseään tuntematonta
tulevaisuutta kohden. Siksipä hän usein silmät sameina katseli
eteenpäin, koettaen tunkeutua tulevaisuuteen ja samalla tuntien
sydämessään levottomuutta.
Hän yksin kaikkien noiden rykmentinpäällikköjen ja atamanien keskellä
tiesikin, kuinka paljon kauheaa voimaa piilee Puolan näennäisessä
voimattomuudessa. Hän oli nostattanut kapinan, hän oli Keltaisen
Veden luona lyönyt kruunun armeijat, hän oli lyönyt ja tuhonnut ne
Korsunin luona. Mutta mitä on nyt tehtävä?
Siksipä hän kokosikin rykmentinpäällikkönsä neuvotteluun ja,
katsellen heitä verestävillä silmillään, joiden edessä kaikki
vapisivat, lausui hän synkkänä saman kysymyksen: "mitä on nyt
tehtävä, mitä te tahdotte?"
-- Lähteäkö Varsovaan? Tännehän saapuu ruhtinas Wisniowiecki, hän
iskee teidän vaimoihinne ja lapsiinne kuin ukkosen nuoli, jättää
vain maan ja veden ja marssii sitte meidän jäljessämme Varsovaan,
tuoden mukanaan koko aatelismahdin, joka liittyy häneen. Kahden
tulen välissä me ehdottomasti hukumme, jollemme taisteluissa, niin
paaluihin pistettyinä...
-- Tatarilaisten ystävyyteen ei voi luottaa, tänään he ovat meidän
kanssamme, huomenna he kääntyvät meitä vastaan ja rientävät Krimiin,
tai luovuttavat meidän päämme herroille.
-- No, mitä nyt on tehtävä, sanokaa? Lähteäkö Wisniowieckia vastaan?
Siinä tapauksessa antaa hän sekä meille että tatarilaisille
yllinkyllin tekemistä ja yhä uusia sotajoukkoja tulee valtakunnan
sisäosista marssimaan Wisniowieckin avuksi. Valitkaa...
Pelästyneet rykmentinpäälliköt vaikenivat, mutta Chmielnicki jatkoi:
-- Miksi te olette käyneet niin aroiksi, miksette enään vaadi minua
marssimaan Varsovaa vastaan? Kun siis nyt ette tiedä mitä olisi
tehtävä, niin luottakaa minuun ja minä olen Jumalan avulla pelastava
sekä oman pääni ja teidän päänne ja toimiva zaporogilaisarmeijan ja
kaikkien kasakkain tyytyväisyydeksi.
Yksi keino oli jäljellä: sovittelujen tie. Chmielnicki tiesi
hyvin kuinka paljon Puolassa voidaan sitä tietä saavuttaa. Hän
oli laskenut, että valtiopäivät pikemmin suostuvat melkoisiin
myönnytyksiin kuin uusiin veroihin, värväyksiin ja sotaan, josta
varmaan oli tuleva vaivaloinen. Hän tiesi lisäksi, että Varsovassa
on mahtava puolue ja sen etunenässä itse kuningas -- sanoma hänen
kuolemastaan ei vielä ollut saapunut --, kansleri ja paljon
ylimyksiä, jotka mielellään tahtoisivat pysäyttää Ukrainassa asuvien
ylimysten omaisuuden jättiläismäisen kasvamisen. Tämä puolue haluaisi
kasakoista muodostaa sotilaallisen voiman kuninkaan tueksi, tehdä
heidän kanssansa ikuisen rauhan ja käyttää nuo monet tuhannet
ulkomaista sotaa varten. Jos asiat kehittyisivät tämän puolueen
toivomusten mukaan, niin saattaisi Chmielnicki päästä korkeaan
arvoon, saada itselleen kuninkaan kädestä hetmanin komentosauvan ja
kasakoille lukemattomia myönnytyksiä.
Kaikkea tätä pitäen silmällä hän kauvan viivytteli Bialocerkiewissa.
Hän teki varustuksia, lähetteli joka suunnalle julistuksia, keräsi
lisää väkeä, muodosteli kokonaisia armeijoja ja otti haltuunsa
linnoja, sillä hän tiesi, että vain voimakkaan kanssa antaudutaan
keskusteluihin. Mutta valtakunnan sisäosiin hän ei lähtenyt.
Oi jospa hänen onnistuisikin sovittelujen avulla saada aikaan rauha!
Silloinhan aseet itsestänsä putoaisivat Wisniowieckin käsistä, tai
jollei ruhtinas suostuisi laskemaan aseita, niin silloinhan ei hän,
Chmielnicki, olisi kapinoitsija, vaan ruhtinas, joka käy sotaa vasten
kuninkaan ja valtiopäivien tahtoa.
Vasta silloin marssisi hän, Chmielnicki, Wisniowieckia vastaan ja
tekisi sen jo kuninkaan ja valtakunnan käskystä. Silloin löisi
viimeinen hetki ei vain ruhtinaalle, vaan kaikille Ukrainan
pikkukuninkaille, ja heidän omaisuutensa ja äärettömät maatilansa
menisivät!
Näin ajatteli zaporogilainen vallananastaja-hetmani, tällaista
tulevaisuudenrakennusta hän suunnitteli. Hänen rakennuksensa
telineille istuutui kuitenkin usein huolten, epäilysten ja pelon
musta lintuparvi, pahaaennustavasti rääkyen.
Onko rauhan puolue Varsovassa kyllin voimakas? Ryhdytäänkö hänen
kanssaan keskusteluihin? Mitä sanovat valtiopäivät ja senaatti?
Tukkivatko ne korvansa Ukrainan kansan valitushuudoilta, sulkevatko
ne silmänsä tulipalojen loimuilta?...
Eikö enemmän tule vaa'assa painamaan ylimysten vaikutus, noiden
ylimysten, joilla on äärettömät maatilat ja joille niiden
säilyttäminen on elämänkysymys? Ja onko tämä valtakunta jo tarpeeksi
pelästynyt, antaakseen hänelle anteeksi, että hän teki liiton
tatarien kanssa?
Toiselta puolen raateli Chmielnickin sielua epäilys, eikö kapinan
palo jo ollut liiaksi levinnyt. Voidaanko noita villiintyneitä
joukkoja enään pitää ohjissa? Edellytetään että hän, Chmielnicki,
tekee rauhan -- hurjistelijat voivat hänen nimessään yhä edelleen
levittää surmaa ja murhapolttoa, tai ehkäpä he kostavat pettyneet
toiveensa vaatimalla hänen päätään. Niin, joki on särkenyt tokeensa
ja tulvii. Meri ja myrsky! Kauhea asema. Jos kapinan raivo olisi
heikompi, niin ei hänen kanssaan ryhdyttäisi keskusteluun, häntä
pidettäisiin heikkona. Kun nyt taas kapina on mahtava, niin voivat
sovittelut särkyä itse asian voimasta.
Mitä siis on tehtävä?
Aikoina jolloin tämäntapaiset ajatukset painoivat hetmanin raskasta
päätä, sulkeutui hän asuntoonsa ja joi vuorokausia umpeensa. Silloin
levisi päällikköjen ja rahvaan keskuudessa sanoma: hetmani juo! Ja
hänen esimerkkiään noudattaen alkoivat kaikki juoda. Kuri höltyi,
vankeja surmattiin, tapeltiin ja ryöstettiin. Oikea tuomionpäivä
koitti, kauhu ja kaameus vallitsi, Bialocerkiew muuttui todelliseksi
helvetiksi.
Mutta eräänä päivänä saapui juopuneen hetmanin luo aatelismies
Wychowski, joka oli otettu vangiksi Korsunin luona ja ylennetty
hetmanin sihteeriksi. Astuttuaan sisään alkoi hän häikäilemättä
ravistella humaltunutta, hän kävi kiinni hänen olkapäihinsä ja sai
hänet vuoteeseen istumaan ja vihdoin heräämään.
-- Mitä hittoa tämä on? kysyi Chmielnicki.
-- Herra hetmani, nouskaa ja tulkaa tajuihinne, vastasi Wychowski. --
Tänne on saapunut lähettiläitä.
Chmielnicki hypähti pystyyn ja selvisi samassa hetkessä.
-- Hei, huusi hän kasakkapojalle, joka istui kynnyksellä, -- anna
tänne asetakkini, lakkini ja komentonuijani.
Sitte hän sanoi Wychowskille:
-- Kuka on tullut ja kenen luota?
-- Kirkkoherra Patroni Lasko Huszczasta, Braclawin herra vojevodan
lähettämänä.
-- Herra Kisielin?
-- Aivan niin.
-- Kiitos Isälle, Pojalle, Pyhälle Hengelle ja Pyhälle Neitsyelle,
sanoi Chmielnicki, tehden ristinmerkin.
Ja hänen kasvonsa kirkastuivat ja kävivät lempeiksi -- hänen kanssaan
on siis antauduttu keskusteluihin!
Mutta samana päivänä saapui myöskin sanomia, jotka olivat
päinvastaista suuntaa kuin ne, joita herra Kisielin rauhanlähettiläät
edustivat.
Chmielnickille ilmoitettiin, että ruhtinas, lepuutettuaan
sotajoukkoaan joka oli väsynyt marssiessaan metsien ja soiden läpi,
oli saapunut kapinalliseen maahan. Siellä hän tuhoaa, polttaa ja
surmaa. Skrzetuskin johdolla lähetetty etujoukko on aivan perinpohjin
hävittänyt kaksituhantisen kasakka- ja rahvaan joukon. Itse ruhtinas
on väkirynnäköllä ottanut Pohrebyszczen, ruhtinas Zbaraskien maatilan
ja jättänyt jäljelle vain maan ja veden. Hämmästyttäviä asioita
kerrottiin tästä väkirynnäköstä ja Pohrebyszczen valloittamisesta,
sillä Pohrebyszcze oli ollut kaikista nurjimpien kapinoitsijoiden
pesäpaikkana. Ruhtinas kuului muka sanoneen sotamiehilleen: tappakaa
heidät niin että he kerrankin tuntevat kuolevansa. Ja sotamiehet
olivatkin harjoittaneet mitä kauheinta julmuutta. Koko kaupungista
ei ollut pelastunut ainoaakaan elävää sielua. Seitsemänsataa
vankia hirtettiin, kaksisataa istutettiin paaluihin. Puhuttiin
niinikään, että muutamilta oli puhkaistu silmät ja että toiset
olivat poltetut hiljaisella tulella. Kapina sammui yhdellä iskulla
koko paikkakunnalta. Asukkaat joko pakenivat Chmielnickin luo,
tai ottivat polvillaan vastaan Lubnien herran, tarjoten leipää ja
suolaa ja suurella itkulla anoen armoa. Pienemmät joukkueet olivat
kaikki hävitetyt eikä metsissä -- niin vakuuttivat Samhorodokista,
Spiczinista, Pleskowista ja Wachnowkasta tulleet pakolaiset -- ollut
ainoatakaan puuta, jossa ei olisi riippunut kasakkaa.
Ja kaikki tämä tapahtui aivan Bialocerkiewin ja Chmielnickin
satatuhantisen armeijan läheisyydessä.
Saadessaan nämä tiedot, karjui Chmielnicki kuin haavoitettu
aarniohärkä. Toisella puolen rauhankeskustelut, toisella puolen
miekka! Jos hän nyt käy ruhtinasta vastaan, niin se selvästi
merkitsee, ettei hän tahdokaan antautua keskusteluihin, joita
Brusilowin herra on hänelle ehdottanut.
Ainoana toivona olivat enään vain tatarit. Chmielnicki hypähti
pystyyn ja kiirehti Tuhaj-bejn päämajaan.
-- Tuhaj-bej, ystäväni, sanoi hän, vaihdettuaan tavalliset
tervehdykset, -- pelasta minut nyt niinkuin pelastit Keltaisen
Veden ja Korsuninkin luona. Tänne on saapunut Braclawin vojevodan
lähettiläs tuoden kirjeen, jossa vojevoda lupaa, sillä ehdolla
että minä lakkaan taistelemasta, toimia minun tyydytyksekseni ja
palauttaa zaporogilaissotajoukolle sen entiset vapaudet. Ja minun
täytyykin, osoittaakseni vilpittömyyttäni ja hyvää tahtoani lakata
taistelemasta. Mutta samalla on tänne myöskin saapunut sanomia minun
vihollisestani, ruhtinas Wisniowieckista, sanomia sellaisia, että
hän on tuhonnut Pohrebyszczen jättämättä sinne ainoaa elävää sielua.
Hän hakkaa maahan minun oivat kasakkani, istuttaa heitä paaluun ja
puhkaisuttaa heidän silmänsä. Kun en nyt voi marssia häntä vastaan,
olen tullut luoksesi pyytämään, että sinä tatareinesi lähtisit tätä
meidän yhteistä vihamiestämme vastaan, koska hän muuten pian hyökkää
tänne meidän leiriemme kimppuun.
Murza istui keskellä kallisarvoisia mattoja, jotka hän Korsunin luona
oli valloittanut tai ryöstänyt aateliskartanoista, jonkun aikaa
heilutteli hän yläruumistaan eteen- ja taaksepäin, siristeli silmiään
ikäänkuin paremmin päästäkseen asian perille ja sanoi vihdoin:
-- Allah, minä en voi sitä tehdä.
-- Miksi et? kysyi Chmielnicki.
-- Siksi, että sinun tähtesi jo olen kadottanut tarpeeksi bejejä
ja tshauseja Keltaisen Veden ja Korsunin luona. Miksi minun siis
vielä pitäisi kadottaa lisää? Jarema on suuri sotilas. Kyllä minä
menen häntä vastaan, kun sinäkin menet, mutta en yksinäni. Enhän
ole niin tyhmä, että tahtoisin yhdessä taistelussa menettää kaiken
minkä tähän asti olen saavuttanut. Minulle on edullisempaa lähettää
joukkoni hakemaan saalista ja vankeja. Olen jo tehnyt tarpeeksi
teidän hyväksenne, senkin uskottomat koirat. En lähde yksinäni ja
khanillekin annan saman neuvon. Olen puhunut.
-- Olethan sinä vannonut auttavasi minua.
-- Niin olen, mutta vannoin taistelevani sinun rinnallasi enkä sinun
puolestasi. Lähde nyt tiehesi.
-- Olenhan minä sallinut sinun ottaa orjia oman rahvaani keskuudesta.
Olen luovuttanut sinulle saaliit ja hetmanit.
-- Kun minä olisin luovuttanut sinut heille, jollet sinä olisi
luovuttanut heitä minulle.
-- Minä lähden khanin luo.
-- Mene tiehesi, pukki, sanon sinulle.
Ja murzan terävät hampaat alkoivat jo välkkyä huulten alta.
Chmielnicki huomasi, ettei tässä mikään auta ja että pitempi
vaatiminen saattaa olla vaarallista. Sentähden hän nousi ja läksi
todella khanin luo.
Mutta khanilta sai hän saman vastauksen. Tatareilla oli oma
järkensä ja he etsivät omaa etuansa. He eivät tahtoneet ryhtyä
suureen avonaiseen taisteluun päällikön kanssa, jota pidettiin
voittamattomana, vaan pitivät parempana ruokkia ratsujansa pitkin
maakuntaa ja rikastua ilman verenvuodatusta.
Chmielnicki palasi raivoissaan asuntoonsa ja tarttui epätoivoissaan
viinatuoppiin. Wychowski tempasi sen hänen kädestänsä.
-- Ette nyt saa juoda, herra hetmani, sanoi hän. -- Siellä on
lähettiläs ja hänelle täytyy antaa vastaus.
Chmielnicki joutui kauhean vihan valtaan.
-- Minä käsken istuttaa sekä sinut että lähettilään paaluun.
-- Mutta minä en anna teille viinaa. Ettekö häpeä latkia viinaa
kuin tavallinen kasakka, nyt kun onni on nostanut teidät niin
korkealle. Hyi, hyi, herra hetmani. Ei sillä tavalla saa tehdä.
Tieto lähettilään tulosta on jo levinnyt. Sotajoukko ja päälliköt
tahtovat neuvotella. Ette nyt saa juoda viinaa, teidän täytyy takoa
rautaa niinkauvan kuin se on kuumaa. Sillä nythän te saatatte tehdä
rauhan ja saavutatte kaiken mitä haluatte. Pian se kuitenkin on
liian myöhäistä ja sekä minun elämäni että teidän elämänne riippuu
siitä. Teidän pitäisi heti toimittaa lähetystö Varsovaan ja pyytää
kuninkaalta armoa.
-- Sinä olet viisas mies. Käske soittaa kokoon neuvotteluun ja sano
päälliköille asepihalla, että heti tulen sinne.
Wychowski lähti ulos ja hetken päästä kutsui kellonsoitto
neuvotteluun. Sen kuultuaan alkoivat zaporogilaisjoukot heti
kokoontua. Päälliköt asettuivat kukin paikoilleen. Siinä olivat:
kauhea Krywonos, Chmielnickin oikea käsi, Krzeczowski, kasakkain
miekka, vanha ja kokenut Filon Dziedziala, Kropiwnan rykmentin
päällikkö, Fedor Loboda Perejaslawista, julma Fedorenko Kalnikista,
villi Puszkarenko Pultawasta, joka johti pelkkiä hevospaimenia,
Szumejko Nizistä, tulinen Czarnota Hadziaczista ja Kubowicz
Czehrynista ynnä Nosacz, Hladki, Sdamowicz, Gluch, Puljan,
Panicz. Kaikki eivät olleet saapuvilla, muutamat olivat nimittäin
sotaretkillä ja muutamat jo toisessa maailmassa, jonne ruhtinas
Jeremi oli lähettänyt heidät.
Tatareja ei tällä kertaa kutsuttu neuvotteluun. Toverikunta kokoontui
läheiselle asepihalle. Tungeskeleva rahvas karkoitettiin kepeillä tai
sotanuijilla, siinä ei aina säästetty henkeäkään.
Vihdoin saapui itse Chmielnicki, yllään punainen viitta, päässä
sotalakki ja kädessä komentonuija. Hänen rinnallaan astui toisella
puolen korkea-arvoinen kirkkoherra Patroni Lasko, valkeana kuin
kyyhkynen, ja toisella puolen Wychowski, paperit kädessä.
Chmiel asettui päälliköiden keskelle ja istuutui hetken perästä
hiljaisuuden vallitessa. Sitte otti hän, merkiksi siitä että
neuvottelu alkaa, lakin päästään, nousi seisoalleen ja alkoi puhua:
-- Hyvät herrat, rykmenttien päälliköt ja arvoisat atamanit! Te
tiedätte, että meidän on täytynyt tarttua aseihin niiden suurien
vääryyksien tähden, joita olemme viattomasti saaneet kärsiä. Me
olemme käyneet taisteluun Krimin tsaarillisen majesteetin avulla
vanhojen vapauksiemme ja etuoikeuksiemme puolesta, jotka vasten hänen
majesteettinsa kuninkaan tahtoa ovat otetut meiltä pois. Jumala
on siunannut meidän yritystämme ja saattanut meidän kunnottomat
tyrannimme kuulumattoman pelon ja kauhistuksen valtaan. Hän on
rangaissut heidän vääryytensä ja sortonsa ja palkinnut meitä
huomattavilla voitoilla, joista meidän kiitollisin sydämin tulee
häntä ylistää. Kun nyt heidän ylpeytensä on tullut rangaistuksi,
täytyy meidän muistaa, että kristillisen veren vuodatus on
pysäytettävä, niinkuin laupias Jumala ja meidän oikea uskomme
opettaa. Mutta sapelia emme saa laskea käsistämme ennenkuin hänen
majesteettinsa kuninkaan tahdosta meidän vanhat vapautemme ja
etuoikeutemme jälleen ovat palautetut voimaan. Nyt kirjoittaa
minulle Braclawin herra vojevoda, että tämä kaikki on mahdollista
ja niin ajattelen minäkin, sillä emmehän me, vaan herrat sellaiset
kuin Potockit, Kalinowskit, Wisniowieckit ja Koniecpolskit, ole
rikkoneet kuuliaisuutta majesteettia ja valtakuntaa vastaan. Heidät
me olemme rangaisseet ja siksipä kuuluu meille kohtuullinen hyvitys
ja palkinto majesteetin ja säätyjen puolelta. Pyydän siis teitä,
hyvät ja arvoisat herrat, lukemaan Braclawin vojevodan kirjeen,
jonka hän on lähettänyt minulle isä Patroni Laskon, tämän aatelisen
ja kristillisuskoisen miehen kautta. Ja pyydän teitä tekemään
viisaan päätöksen siihen suuntaan, että kristillisen veren vuodatus
olisi pysäytettävä, jotta meille annettaisiin hyvitys ja palkinto
kuuliaisuudestamme ja uskollisuudestamme valtakuntaa kohtaan.
Chmielnicki ei kysynyt, olisiko luovuttava sodasta, vaan hän vaati
päätöstä, että siitä olisi luovuttava. Siksipä tyytymättömät heti
nostivatkin murinan. Murina muuttui hetken päästä uhkaaviksi
huudoiksi, ja johti tyytymättömyydenilmauksia pääasiassa Czarnota.
Chmielnicki vaikeni, mutta katsoi tarkasti mistäpäin vastalauseet
tulivat sekä merkitsi muistoonsa vastahakoiset.
Nyt nousi Wychowski seisomaan, kädessään Kisielin kirje. Jäljennöksen
tästä kirjeestä vei toverikunnalle Zorko ja luki sen julki.
Kummallakin puolella vallitsi syvä hiljaisuus.
Vojevoda alkoi kirjeensä sanoilla:
"Valtakunnan zaporogilaissotaväen herra Vanhin, minulle aina rakas
herra ja ystävä!"
"Koska on paljon sellaisia, jotka pitävät teitä, arvoisa herra,
Valtakunnan vihollisena, niin ilmoitan omasta puolestani, etten
ole ainoastaan vakuutettu teidän uskollisesta kiintymyksestänne
Valtakuntaan, vaan koetan saada myöskin muita herroja senaattoreja,
virkaveljiäni, siitä vakuutetuiksi. On kolme seikkaa, jotka takaavat
minulle tämän: ensinnä se, että Dnieperin sotajoukko, vaikka se
ammoisista ajoista asti on valvonut kunniaansa ja vapauttaan,
kuitenkin aina on pitänyt kiinni uskollisuudestansa kuninkaitaan,
ylimyksiään ja Valtakuntaa kohtaan. Toiseksi: tämä vähävenäläinen
kansa on oikeassa uskossaan niin luja, että se pikemmin uhraa
henkensä kuin antaa loukata tätä uskoa. Kolmanneksi: vaikka täällä on
ollut, kuten Jumala paratkoon nytkin, keskenäistä verenvuodatusta,
niin on kuitenkin saumaa aina ollut meille kaikille yhteinen ja sama
isänmaa, jossa synnymme ja nautimme vapautta, eikä varmaan koko
maailmassa ole toista valtakuntaa, joka vapautensa puolesta vetäisi
vertoja meidän isänmaallemme. Siksi me kaikki olemmekin tottuneet
yhtenä miehenä suojelemaan tämän äitimme, meidän kruunumme eheyttä.
Ja vaikka tapahtuukin kaikellaista vääryydenharjoitusta (sellaistahan
maailmassa aina tapahtuu), niin käskee kuitenkin järkemme meitä
huomaamaan, että helpompi on meidän vapaassa valtakunnassa sopia
keskenämme kuin kadottaa tämä äiti, jonka vertaista emme enään saata
löytää, emme kristi- emmekä pakanakunnassa..."
Loboda Perejaslawilainen keskeytti lukemisen.
-- Hän puhuu totta, lausui hän lujalla äänellä.
-- Hän puhuu totta, toistivat muut rykmentinpäälliköt.
-- Hän ei puhu totta, hän valehtelee, senkin koira! ärjyi Czarnota.
-- Vaikene, itse olet koira!
-- Te olette pettureja! Surma teille!
-- Surma sinulle!
-- Kuunnelkaa... odottakaa... lukekaa eteenpäin! Hän on meidän
miehiä, kuunnelkaa, kuunnelkaa!
Myrsky oli yhä nousemassa, mutta Wychowski ryhtyi lukemaan eteenpäin
ja hiljaisuus palasi.
Vojevoda kirjoitti edelleen, että zaporogilaissotajoukon tulee
luottaa häneen, koska se hyvin tietää hänen olevan samaa verta ja
uskoa ja tarkoittavan sen parasta. Hän muistutti, ettei hän ollut
ottanut osaa verenvuodatukseen Kumejkin ja Starecin luona ja pyysi
hartaasti Chmielnickiä lopettamaan sodan, lähettämään pois tatarit
tai kääntämään aseensa heitä vastaan, sekä sanoi alati pysyvänsä
valtakunnalle uskollisena. Hän lopetti kirjeen seuraavilla sanoilla:
"Minä lupaan teille niin totta kuin olen Jumalan kirkon poika ja niin
totta kuin sukuni on vanhaa vähävenäläistä verta, että aina olen
edesauttava teitä kaikessa hyvässä. Tiedätte niinikään, että mikäli
minusta tässä Valtakunnassa riippuu -- ja ilman minuahan ei voida
tehdä päätöstä sodasta enempää kuin solmia rauhaakaan, -- niin minä,
jos kukaan en halua sisällistä sotaa." J.n.e.
Heti kirjeen luettua syntyi kova melu toiselta puolen kirjeen
hyväksi, toiselta puolen sitä vastaan. Yleensä se sentään oli
miellyttänyt rykmentinpäällikköjä, vieläpä toverikuntaakin.
Kuitenkaan ei aluksi saattanut ymmärtää tai kuulla, mikä mielipide
pääsisi voitolle, sillä kirjeen johdosta oli ensi hetkessä
noussut suuri raivo. Toverikunta oli kaukaa katsoen kuin mikäkin
pyörre, jossa ihmismuurahaiset kihisivät ja kuhisivat. Päälliköt
heiluttelivat nuijiaan ja heristelivät nyrkkiä toistensa silmien
edessä. Saattoi eroittaa punaisia kasvoja, hehkuvia silmiä, huulia,
joilla kiilsi vaahto. Ja kaikkia niitä, jotka vaativat sotaa
jatkettavaksi, johti todellisen raivon vallassa Erazm Czarnota.
Chmielnickikin oli, katsellessaan hänen vimmaansa, vähällä puhjeta
raivoon. Ja tämän raivon noustessa hiljenivät tavallisesti kaikki,
aivan niinkuin tapahtuu silloin, kun leijonan karjunta kuuluu.
Ensinnä hypähti penkille seisomaan Krzeczowski. Hän heilutti siinä
nuijaansa ja huusi jyrisevällä äänellään:
-- Hevosia teidän pitäisi paimentaa eikä olla neuvottelussa, te
pakana-orjat!
-- Hiljaa, Krzeczowski tahtoo puhua! huusi Czarnota, joka toivoi
kuuluisan päällikön aikovan puhua sodan puolesta.
-- Hiljaa, hiljaa! ärjyivät toiset.
Krzeczowski nautti tavatonta kunnioitusta kasakkain keskuudessa.
Tämä johtui hänen suurista ansioistaan kasakkain hyväksi, hänen
suuresta sotilaskyvystään ja, merkillistä kyllä, siitä, että hän oli
aatelismies. Siksi kaikki nyt heti vaikenivat, uteliaina odottaen,
mitä hän sanoisi. Itse Chmielnickikin tähtäsi häneen levottoman
katseen.
Mutta Czarnota erehtyi arvellessaan, että Krzeczowski esiintyisi
sodan puolesta. Nopealla älyllään oli hän heti huomannut, että hän
nyt jos koskaan saattaa Puolan valtakunnalta saada ne starostakunnat
ja korkeat arvot, joista hän haaveksii. Hän arvasi, että kun on
kysymys kasakoiden rauhoittamisesta, niin koetetaan ennen monia
muita hyvittää juuri hänet. Eikä sitä nyt ole vastustamassa edes
herra Krakowskikaan, koska hän on vankeudessa. Senvuoksi lausui hän
seuraavaan tapaan:
-- Minun asiani on taistella eikä neuvotella. Mutta kun kuitenkin
nyt on ryhdytty neuvottelemaan, niin katson velvollisuudekseni
lausua mielipiteeni, koska yhtähyvin kuin muutkin, jollen paremmin,
olen ansainnut teidän mielisuosionne. Me sytytimme tulen liekin
saadaksemme takaisin vapautemme ja etuoikeutemme ja Braclawin
vojevoda kirjoittaa, että niin on tapahtuva. Siis me joko saamme
takaisin vapautemme, tai emme saa. Jollemme saa, niin ei auta
muu kuin sota, mutta jos saamme, niin on rauha. Miksikä turhaan
vuodattaisimme verta? Rauhoitettakoon meidät, niin me rauhoitamme
rahvaan ja sota lakkaa. Meidän isämme Chmielnicki on viisaasti
suunnitellut ja älynnyt tämän kaiken, jotta me voisimme olla hänen
majesteettinsa kuninkaan puolella, sillä hän antaa meille palkinnon,
mutta jos herrashallitsijat asettuvat vastakynteen, niin sallii hän
meidän löylyttää heitä ja me löylytämmekin. Vain tatareja minä en
neuvoisi lähettämään pois. Asettukoot he paimentoleiriin Villeille
Kentille ja olkoot siellä kunnes ratkaistaan jatkuuko sotaa vai ei.
Chmielnickin kasvot kirkastuivat, kun hän kuuli nämä sanat ja
suurin osa päälliköistä alkoi jo huutaa, että on tehtävä aselepo ja
toimitettava lähettiläitä Varsovaan sekä pyydettävä Brusilowin herraa
saapumaan sinne rauhanneuvotteluja varten. Czarnota vielä huusi ja
teki vastalauseita, mutta Krzeczowski tuijotti häneen uhkaavasti ja
sanoi:
-- Sinä, Czarnota, huudat nyt sodan ja verenvuodatuksen puolesta,
mutta kun herra Dmochowskin petyhorilaiset Korsunin luona karkasivat
sinun kimppuusi, niin sinä vikisit kuin porsas: rakkaat veljet,
pelastakaa minut! ja juoksit pakoon koko rykmenttisi edellä.
-- Valehtelet! kiljui Czarnota, -- minä en pelkää, en ljaheja enkä
sinua.
Krzeczowski hypähti nuija kädessä Czarnotaa kohti ja toisetkin
alkoivat puida nyrkkejään Hadziaczin rykmentinpäällikölle. Melu
oli jälleen alkanut kasvaa, asepihalla mylvi toverikunta kuin
villihärkien lauma.
Nyt nousi Chmielnicki itse uudestaan puhumaan.
-- Herrat päälliköt! Te olette päättäneet toimittaa lähettiläitä
Varsovaan suosittamaan hänen majesteetillensa kuninkaalle meidän
uskollista palvelustamme ja pyytämään häneltä palkintoa. Mutta
myöskin se joka tahtoo sotaa, voi sitä saada, ei sotaa kuningasta
ja valtakuntaa vastaan, sillä emmehän ole näitä vastaan koskaan
käyneetkään sotaa, vaan suurinta vihollistamme vastaan, joka jo on
kauttaaltaan punaisenaan kasakkain verestä, joka vielä äskettäin
Starecin luona voiteli sillä itseään ja joka ei vieläkään ole
lakannut sitä vuodattamasta, vaan yhä pysynyt vihamielisenä
zaporogilaisjoukoille. Tämän vihollisen luo minä toimitin kirjeen
ja lähettiläitä, pyytäen, että hän luopuisi vihamielisyydestään,
mutta hän murhautti tyrannin tavoin lähettilääni eikä suvainnut
toimittaa minulle, teidän vanhimmallenne ja ylipäälliköllenne edes
mitään vastausta, siten solvaten koko zaporogilaissotajoukkoa. Ja
nyt on hän saapunut Dnieperin takaa, hän on perinpohjin hävittänyt
Pohrebyszczen ja rangaissut viattomia ihmisiä, joiden puolesta minä
olen vuodattanut katkeria kyyneliä. Tämän jälkeen on hän, kuten
minulle tänä aamuna on ilmoitettu, mennyt Nemirowiin eikä ole siellä
säästänyt yhdenkään ainoan henkeä. Kauhun ja pelon takia eivät
tatarit tahdo marssia häntä vastaan ja pian saatte nähdä hänen
tulevan tänne tuhoamaan meitäkin, viattomia ihmisiä, vastoin meille
suosiollisen kuninkaallisen majesteetin ja koko valtakunnan tahtoa,
sillä hän ei ylpeydessään välitä kenestäkään, ja kuten hän nyt
kapinoi, niin hän aina on valmis kapinoimaan hänen kuninkaallisen
majesteettinsa tahtoa vastaan...
Joukko hiljeni. Chmielnicki läähätti hetkisen ja jatkoi:
-- Jumala on palkinnut meitä antamalla meille voiton hetmaneista,
mutta hän, ruhtinas, on pahempi kuin hetmanit ja kaikki
pikkukuninkaat, hän, paholaisen sikiö, joka elää pelkästä
vääryydestä. Jos nyt minä itse lähtisin häntä vastaan, niin olisi
hän valmis ystäviensä kautta Varsovassa väittämään, että me emme
tahdo rauhaa ja syyttäisi meitä, viattomia, hänen kuninkaallisen
majesteettinsa edessä. Jotta ei näin tapahtuisi, niin täytyy
kuninkaan ja koko valtakunnan saada tietää, etten minä tahdo sotaa,
vaan pysyn alallani, mutta että hän, Wisniowiecki ensinnä on ryhtynyt
sotaan meitä vastaan. Siksi en minä nyt voi lähteä liikkeelle, vaan
katson tarpeelliseksi ryhtyä rauhankeskusteluihin Braclawin herra
vojevodan kanssa. Mutta jotta ei Wisniowiecki, tuo paholaisen sikiö,
murtaisi meidän voimaamme, täytyy kuitenkin asettua häntä vastaan ja
tuhota hänen mahtinsa, niinkuin me Keltaisen Veden ja Korsunin luona
tuhosimme vihollisemme, herrat hetmanit. Siksi pyydän minä nyt, että
te, hyvät herrat, omin päinne lähdette Wisniowieckia vastaan ja minä
kirjoitan hänen majesteetilleen kuninkaalle, että se on tapahtunut
minun tahtomattani ja siksi, että teidän oli välttämätöntä puolustaa
itseänne hänen, Wisniowieckin, ilkeyttä ja hyökkäystä vastaan.
Syvä hiljaisuus vallitsi kokouksessa. Chmielnicki puhui edelleen:
-- Joka siis teistä, hyvät herrat, lähtee tuohon sotaiseen
yritykseen, hän saa minulta tarvittavan määrän hyviä sotilaita,
tykkejä ja tykkiväkeä, jotta hän Jumalan avulla tuhoaisi meidän
vihollisemme ja saisi hänestä voiton.
Ei yksikään päälliköistä astunut esiin.
-- Minä annan kuusi tuhatta miestä valittua väkeä, lausui Chmielnicki.
Hiljaisuus.
Ja kuitenkin olivat kaikki pelottomia sotilaita, miehiä, joiden
sotahuudot useammin kuin kerran olivat kajahtaneet Konstantinopolin
muureja vastaan.
Tai ehkäpä jokainen heistä juuri siksi karttoi menettää
saavuttamaansa kunniaa kohdatessaan kauhean Jeremin.
Chmielnicki tuijotti päällikköihinsä, jotka tämän katseen
vaikutuksesta loivat silmänsä maahan. Wychowskin kasvoille tuli
pirullisen ilkeä ilme.
-- Yhden rohkean miehen minä tunnen, sanoi Chmielnicki synkkänä, --
miehen, joka tällä hetkellä lausuisi mielipiteensä eikä vetäytyisi
pois, mutta hän ei ole meidän joukossamme.
-- Bohun, lausui joku.
-- Aivan niin. Hän on jo tuhonnut Jareman rykmentin Wasilowkassa,
mutta siinä sai hän pahat naarmut ja nyt makaa hän Czerkasyssa
kamppaillen kuolemaemon kanssa. Ja kun ei häntä ole, niin ei ole
ketään, sen näen nyt. Missä on kasakkakunnia, missä ovat Pawlukit,
Nalewajkat, Lobodat ja Ostranicat?
Silloin nousi penkiltä lyhyt paksu mies, jolla oli sinertävät synkät
kasvot, viheriät silmät ja vinon suun yläpuolella tulipunaiset
viikset. Hän astui Chmielnickin eteen ja sanoi:
-- Kyllä minä lähden. Hän oli Maksim Krywonos.
Hyvä-huudot kajahtivat, mutta Krywonos nojasi nuijan kuvettansa
vastaan ja sanoi käheällä, katkonaisella äänellä:
-- Älä luule, hetmani, että minä pelkään. Olisinhan minä heti
ilmoittautunut, mutta ajattelin, että on parempiakin. Koska kuitenkin
nyt on näin, niin lähden minä. Ja mitäs te olette? Olette päitä ja
käsiä, mutta minulla ei ole päätä, vaan ainoastaan kädet ja sapeli.
Kerran vain on äiti synnyttänyt -- sota on minun äitini ja sisareni.
Wisniowiecki teurastaa -- niin minäkin tulen tekemään. Hän hirttää --
niin minäkin. Ja sinä hetmani, anna minulle reippaita poikia, sillä
ei roskaväen kanssa taistella Wisniowieckia vastaan. Minä lähden nyt
-- rakentamaan linnoja, lyömään, tappamaan, hirttämään. Surma heille,
noille valkovenäläisille!
Toinen atamani astui esiin.
-- Minä lähden kanssasi, Maksim. Se oli Puljan.
-- Ja Czarnota Hadziaczilainen, Hladki Mirhorodilainen ja Nosacz
lähtevät sinun kanssasi, sanoi Chmielnicki.
-- Lähdemme! huusivat nämä yhteen ääneen, sillä Krywonosin esimerkki
oli heitä rohkaissut.
-- Jaremaa vastaan, Jaremaa vastaan! huudettiin joukosta. -- Lyö,
lyö! -- säesti toverikunta ja hetken kuluttua muuttui neuvottelu
juopotteluksi. Ne rykmentit, jotka määrättiin lähtemään Krywonosin
mukaan, joivat kuin hullut, sillä ne olivat menossa kuolemaan.
Sotamiehet tiesivät sen hyvin, mutta heidän sydämessään ei enään
ollut pelkoa. "Kerran on emo synnyttänyt!" toistelivat he johtajansa
sanoja ja siksi eivät he enään surkeilleetkaan mitään, kuten
tavallista on kuoleman edellä. Chmielnicki salli tämän kaiken, jopa
yllyttikin heitä. Rahvas seurasi heidän esimerkkiään. Joukot alkoivat
laulaa sadointuhansin äänin. Hevoset päästettiin irralleen, ne
kirmasivat hurjasti pitkin leiriä, heittäen ilmaan tomupilviä. Syntyi
kuvaamaton sekamelska. Huutaen ja nauraen ajettiin hevosia takaa.
Isoja joukkoja kuljeskeli joen rannalla, ammuskellen ja tunkeutuen
aivan hetmanin majalle asti, kunnes hän vihdoin käski Jakubowiczin
ajaa ne pois. Sitte seurasi tappelu ja mellakka. Rankkasade karkoitti
vihdoin kaikki hökkeleihin ja vankkuritelttojen alle. Illalla muuttui
sade myrskyksi. Ukkosen jyrinä jylisi toiselta taivaan laidalta
toiselle, salamat valaisivat koko seudun, milloin valkoisella,
milloin punaisella valolla.
Niiden välkkeessä lähti Krywonos liikkeelle, johdattaen
kuuttakymmentä tuhatta oivallista, valittua soturia ja rahvasta.