Yhdeksänpäiväisen marssin jälkeen, jonka Ksenofonina oli herra
Maszkiewicz, ja kuljettuaan kolme päivää Lesnan yli, saapuivat
sotajoukot vihdoin Czernigowiin. Kaikkein ensimäisenä marssi
kaupunkiin herra Skrzetuski valakialaislippuineen. Ruhtinas oli
tahallaan komentanut hänet ottamaan haltuunsa kaupungin, jotta
hän heti saattaisi tiedustella ruhtinatarta ja Zaglobaa. Mutta ei
kukaan täällä enempää kuin Lubniessakaan, ei kaupungissa enempää
kuin linnassakaan ollut kuullut heistä mitään. He olivat hävinneet
jäljettömästä niinkuin kivi veteen eikä ritari enään ymmärtänyt,
mitä ajatella. Minne he olivatkaan voineet kätkeytyä? Eihän sentään
vain Moskovaan, Krimiin tai Sicziin? Jäljelle jäi vain se oletus,
että he olivat siirtyneet Dnieperin taa, mutta siinä tapauksessa
olivat he joutuneet aivan myrskyn keskelle. Siellä surmattiin ihmiset
ja sytytettiin talot palamaan, siellä raivosivat raa'at joukot,
sekä zaporogilaiset että tatarit, ei edes valepuku voinut täällä
suojella Helenaa, sillä nuo villipakanat ottivat mielellään vangiksi
poikia, myydäksensä ne korkeasta hinnasta Stambulin torilla. Herra
Skrzetuskin päähän tuli sekin kauhea epäilys, että Zagloba ehkä
tahallaan on vienyt Helenan tuolle puolelle jokea, myydäkseen hänet
Tuhaj-bejlle, joka voisi Bohunilta kiskoa hänestä vieläkin runsaamman
hinnan. Ja tämä ajatus saattoi Jan herran hulluuden partaalle. Herra
Longinus Podbipienta, joka oli tuntenut Zagloban varhemmin kuin
Skrzetuski, sai hänet sentään melkoisesti tyyntymään.
-- Veliseni, herra luutnantti, sanoi hän, -- heitä se nyt mielestäsi.
Ei Zagloba ole tehnyt sellaista. Olihan Kurcewiczeillakin tarpeeksi
rikkautta, jonka Bohun mielellään olisi luovuttanut Zagloballe. Jos
siis Zagloba olisi tahtonut tuhota tytön, niin ei hänen nyt olisi
tarvinnut tehdä sitä päästäksensä rikkaaksi.
-- Se on totta, sanoi luutnantti, -- mutta miksi hän sitte on paennut
Dnieperin taa eikä Lubnieen tai Czernigowiin?
-- Mutta rauhoitu nyt, rakas ystävä, -- minä tunnen Zagloban, hän on
juonut minun kanssani ja lainannut minulta. Rahasta ei hän välitä,
ei omastansa eikä muidenkaan rahasta. Jos hänellä on omaa rahaa,
niin hän sen tuhlaa ja lainattua ei hän maksa takaisin. Hän ei ryhdy
tuollaisiin tekoihin, sitä minä en usko hänestä.
-- Kyllä hän on kevytmielinen, sanoi Skrzetuski.
-- Olkoonpa kevytmielinen, mutta hän on myöskin aika veitikka, joka
tekee kepposen kenelle hyvänsä ja puikkii pois kaikista vaaroista.
Onhan kirkkoherra jo profeetallisessa hengessä sinulle vakuuttanut,
että Jumala tuo hänet sinulle takaisin, ja niin on tapahtuva, sillä
onhan kohtuullista, että vilpitön rakkaus saa palkkansa. Lohduta sinä
itseäsi tällä toivolla niinkuin minäkin saan siitä lohdutusta.
Samassa alkoi herra Longinus raskaasti huokaella ja lisäsi hetken
perästä:
-- Kysykäämmepä vielä linnassa, ehkä he olisivat kulkeneet tästä
sivutse.
Ja he kyselivät kaikkialla, mutta turhaan. Pakenevista ei ollut
näkynyt jälkeäkään. Linna oli täynnä aatelismiehiä vaimoineen,
lapsineen. Peläten kasakoita olivat he sulkeutuneet tänne. Ruhtinas
kehoitti heitä lähtemään kanssansa, huomauttaen, että kasakat tulevat
perässä. Sotajoukon kimppuun eivät he uskaltaisi rynnätä, mutta
todennäköistä oli, että he ruhtinaan poistuttua yrittäisivät saada
haltuunsa linnan ja kaupungin. Linnassa olevat aatelismiehet olivat
kuitenkin aivan kuuroja näille kehoituksille.
-- Täällä me olemme turvassa metsien takana, vastasivat he
ruhtinaalle. -- Kukaan ei tule tänne meidän kimppuumme.
-- Olenhan minä juuri tullut noiden metsien läpi, sanoi ruhtinas.
-- Sen voi tehdä teidän ruhtinaallinen armonne, mutta roskaväki ei
tule niiden läpi. Ei sellaisissa metsissä niinkään kuljeta.
Ja tänne he itsepäisyydessään jäivät, mutta pian saivat he sen
katkerasti maksaa, sillä heti ruhtinaan poistuttua saapuivat
kasakat. Kolme viikkoa puolustautui linna urhoollisesti, sitte se
valloitettiin ja kaikki sen turvissa olevat ihmiset hakattiin maahan.
Kasakat tekivät kauheita julmuuksia, raatelivat lapsia ja polttivat
naisia hiljaisella tulella. Eikä ollut ketään kostamassa heidän
puolestaan.
Ruhtinas oli sillävälin saapunut Lubecziin Dnieperin varrella,
jossa antoi joukkojensa levähtää. Hän itse, ruhtinatar, hovi
ja matkatavarat jatkoivat Brahimiin, joka sijaitsi metsien ja
luoksepääsemättömien soiden keskellä. Viikkoa myöhemmin tuli
sotajoukkokin sinne. Nyt marssittiin Babicaan Mozyrin varrella ja
siellä tuli Herran Ruumiin juhlapäivänä eron hetki. Ruhtinattaren ja
hovin täytyi nimittäin siirtyä Turowiin, Wilnon vojevodan puolison,
ruhtinattaren tädin luo, mutta ruhtinas itse vei joukkonsa tuleen
Ukrainaan.
Jäähyväispäivällisiin ottivat osaa ruhtinas ja hänen puolisonsa,
hovin naiset ja ylhäisin seurue. Naisten ja kavaljeerien kesken ei
kuitenkaan nyt vallinnut tavanmukainen iloisuus, sillä useamman
kuin yhden sotilaan mieltä kaivoi ajatus, että hetken päästä täytyy
jättää sydämensä valittu, jonka puolesta olisi tehnyt mieli elää,
taistella ja kuolla, ja monen tytön sininen tai tumma silmä verhoutui
kyyneliin, kun hän, ajatteli, että rakastettu lähtee sotaan, kuulien
ja miekkojen keskelle, kasakkain ja villien tatarien joukkoon, lähtee
eikä ehkä enään palaa...
Kun sitte ruhtinas piti puheen, jättäen hyvästi puolisonsa ja hovin,
niin alkoivat naiset toinen toisensa perästä surullisesti vaikeroida
niinkuin mitkäkin kissanpojat, mutta ritarit, jotka olivat lujempia
mieleltään, nousivat paikoiltaan, tarttuivat sapeliensa kahvaan ja
huusivat yhtaikaa:
-- Me voitamme ja palaamme!
-- Auttakoon teitä Jumala! vastasi ruhtinatar. Silloin kajahti huuto,
joka pani akkunat ja seinät tärisemään:
-- Eläköön rouva ruhtinatar! Eläköön meidän äitimme ja
hyväntekijättäremme.
-- Eläköön! Eläköön!
Sotamiehetkin rakastivat nimittäin ruhtinatarta, sillä hän oli aina
osoittanut heille ystävällisyyttä, jalomielisyyttä, runsaskätisyyttä
ja herttaisuutta. Hänhän oli suorastaan heidän perheittensä
holhoojatar. Ennenkaikkea rakasti häntä ruhtinas Jeremi, sillä
he olivat kuin toisiaan varten luodut, niin kokonaan toistensa
kaltaiset, molemmat valetut kullasta ja raudasta.
Kaikki upseerit astuivat nyt ruhtinaan luo ja pikari kädessä
polvistui jokainen hänen nojatuolinsa eteen. Ruhtinatar nyökäytti
jokaiselle päätään ja lausui muutamia ystävällisiä sanoja.
Skrzetuskille hän sanoi:
-- Täällä saanee tänään useampikin ritari muistoksi rukousnauhan
tai silkkisiteen, mutta koska se, jolta te mieluimmin haluaisitte
ottaa vastaan muiston, ei ole joukossamme, niin ottakaa tämä vastaan
minulta kuin äidiltä.
Näin sanottuaan otti ruhtinatar esiin kultaisen, turkoseilla
koristetun pienen ristin ja ripusti sen ritarin kaulaan. Skrzetuski
suuteli nöyrästi hänen kättään.
Ruhtinas oli nähtävästi hyvin tyytyväinen siihen että Skrzetuskille
näin oli tapahtunut, sillä hän oli viime aikoina entistäkin enemmän
mieltynyt häneen. Varsinkin oli hän pitänyt siitä, että Skrzetuski,
käydessään lähettiläänä Siczissä, oli ylläpitänyt ruhtinaan arvoa
ja kieltäytynyt Chmielnickiltä vastaanottamasta kirjettä vietäväksi
hänelle, ruhtinaalle.
Noustiin pöydästä. Naiset, jotka kaukaa olivat sattuneet kuulemaan
mitä ruhtinatar Skrzetuskille lausui, pitivät sitä luvan merkkinä
ja ottivat hekin esiin mikä rukousnauhan, mikä silkkisiteen, mikä
ristin. Ja tämän nähdessään taas ritarit kiirehtivät kukin jonkun
naisen -- jollei juuri valittunsakaan, niin ainakin viehättävimmän
luo. Niin riensi esimerkiksi Poniatowski neiti Zytinskin ja Bychowiec
neiti Bohowitynin luo, sillä hän oli viime aikoina mieltynyt häneen,
Rostworowski kiiruhti neiti Zakin seuraan, punatukkainen Wierszul
neiti Skoropackin ja eversti Machnicki, vaikka olikin jo vanha mies,
neiti Zawiejskin tykö. Vain Anusia Borzobohata-Krasienski, huolimatta
siitä että oli kaunein kaikista, seisoi akkunan ääressä yksin ja
hyljättynä. Hänen kasvonsa hehkuivat, alaspainuneet silmät iskivät
ikäänkuin vihan salamoja ja samalla ne tuntuivat pyytävän, ettei
häntä enään näin solvattaisi. Petturi Wolodyjowski lähestyi häntä ja
sanoi:
-- Minäkin olisin tahtonut pyytää neiti Annalta jotakin muistoa,
mutta luovuin tästä halustani, peläten etten liian suuren tungoksen
läpi pääsisi luoksenne.
Annan posket alkoivat hehkua entistä enemmän ja hetken mietittyään
hän vastasi:
-- Toisista käsistä, hyvä herra, eikä minun, olette te halunnut saada
muistoa. Ette kuitenkaan tule sitä saamaan, sillä tuolla taholla
on, jollei juuri liian ahdasta, niin ainakin teille liian korkeat
kynnykset.
Isku oli hyvin tähdätty ja kaksinkertainen, sillä ensinnäkin se
sisälsi viittauksen ritarin pieneen kokoon ja toiseksi se tarkoitti
hänen rakkauttaan ruhtinatar Barbara Zbaraskaan. Herra Wolodyjowski
oli nimittäin ensin rakastunut vanhempaan Annaan, mutta kun joku
toinen oli kosinut häntä, oli hän aikansa potenut ja sitte kaikessa
hiljaisuudessa omistanut sydämensä Barbaralle, arvellen ettei kukaan
pääse hänen salaisuutensa perille. Siksipä hän nyt, kun kuuli tämän
salaisuuden Annalta, niin ensiluokkainen miekan- ja sanansutkauttaja
kuin olikin, kävi niin hämilleen, että sanat takertuivat kurkkuun ja
hän vain kömpelösti änkötti:
-- Armollinen neiti tähtää hänkin korkealle, juuri niin korkealle
kuin... herra Podbipientan päähän.
-- Hän on todellakin teitä korkeampi sekä miekkansa että käytöksensä
puolesta, vastasi tyttö päättäväisesti. -- Minä kiitän teitä siitä,
että johdatitte hänet mieleeni. Se olikin hyvä.
Tämän sanottuaan kääntyi neito liettualaisen puoleen:
-- Hyvä herra, olkaa niin ystävällinen ja lähestykää. Minullakin
täytyy olla ritarini enkä tiedä, voisinko kiinnittää tätä nauhaa
miehuullisempaan rintaan.
Herra Podbipientan silmät menivät selälleen. Hän ei ollut uskoa
korviaan, mutta sitte hän lankesi polvilleen niin että lattia tärähti.
-- Hyväntekijättäreni, armollinen neiti!
Anusia kiinnitti nauhan ja sitä tehdessään hänen pienet kätensä aivan
katosivat herra Longinuksen vaaleiden viiksien alle. Kaiken aikaa
kuului vain maiskutusta ja mörinää, jota seuratessaan Wolodyjowski
sanoi luutnantti Migurskille:
-- Tekisipä mieli luulla, että karhu on mehiläispesän kimpussa ja
ahmii hunajaa.
Senjälkeen poistui hän hiukan suuttuneena, sillä Anusian pistos
kirveli häntä yhä. Ja olihan hän aikoinaan rakastanut Anusiaa.
Myöskin ruhtinas sanoi nyt hyvästi ruhtinattarelle ja tuntia
myöhemmin oli hovi jo matkalla Turowiin ja sotajoukot Pripetille.
Yöllä, kun valmistettiin menoa joen yli ja husaarien valvoessa työtä
rakennettiin lauttoja tykkien kuljetusta varten, sanoi herra Longinus
Skrzetuskille:
-- Voi veliseni mikä onnettomuus!
-- No mitä sinulle on tapahtunut? kysyi luutnantti.
-- No ne sanomat Ukrainasta!
-- Mitkä?
-- Zaporogilaisethan kertoivat, että Tuhaj-bej on ordansa kanssa
lähtenyt Krimiin.
-- No entä sitte? Mitä sinä sitä itket?
-- Kuinka en itkisi, veliseni, sillä sanoithan sinä itse minulle ja
oikein sanoitkin -- eikö totta --, etten minä voi laskea kasakkain
päiden lukumäärää, mutta jos tatarit ovat lähteneet pois, niin mistä
minä otan kolme pakanallista päätä, mistä minä ne etsin? Ja ne ovat
kuin ovatkin minulle nyt välttämättömät.
Niin murheellinen kuin Skrzetuski olikin, hymähti hän ja vastasi:
-- Minä arvaan mitä sinä tarkoitat, sillä minä kyllä näin, että sinut
tänään lyötiin ritariksi.
Siihen virkkoi herra Longinus:
-- Niin, mitäpä sitä kauvemmin salaisin: minä olen rakastunut,
veliseni, olen rakastunut. Kas siinä minun onnettomuuteni.
-- Älä sure, en minä usko, että Tuhaj-bej on poistunut. Ja kyllä
sinun osallesi muutenkin joutuu pakanoita, aivan niinkuin noita
sääskiä päämme päälle.
Ihmisten ja hevosten päiden päällä leijaili todella kokonaisia
sääskipilviä. Sotajoukot olivat nimittäin tulleet äärettömien soiden,
rämeisten metsien, vesiperäisten niittyjen, jokien ja purojen
seudulle, autioon, synkkään maahan, missä erämaat humisivat koko
tyhjyydessään. Sen asukkaista sanottiin näihin aikoihin:
Aatelisherra Paljasjalka
myötäjäisiks antoi
tyttärelleen tervapytyn,
sieniä myös kiehkuraisen,
padallisen kuorehia
sekä pienen tilkun suota.
Suomudassa kasvoi täällä kyllä sieniä, mutta huolimatta noista
säkeistä koottiin siellä myöskin suuria herrasomaisuuksia. Tällä
hetkellä eivät kuitenkaan ruhtinaan miehet, joista suurin osa oli
syntynyt ja kasvanut Dnieperin takaisilla kuivilla aroilla, olleet
uskoa omia silmiään. Olihan sielläkin paikoittain soita ja metsiä,
mutta täällä näytti koko maa olevan yksi ainoa suo. Yö oli lämmin ja
kirkas eikä silmänkantaman alalla kuutamossa näkynyt syltäkään kuivaa
maaperää. Keitaat vain häämöittivät veden joukosta, metsät tuntuivat
kasvavan esiin vedestä, vesi tirskui hevosten jalkojen alla ja
vettä tippuivat vankkurien ja kanuunien pyörät. Wurcel joutui aivan
epätoivoon. "Kummallinen retki, sanoi hän, Czernigowin luona meitä
uhkasi tuli ja täällä vedenpaisumus." Ja todella maa, vastoin kaikkea
tavallisuutta, ei täällä tuntunut tarjoavan jaloille vakaata tukea,
vaan se taipui ja hyllyi ikäänkuin aikoen hajota ja niellä kaikki
jotka liikkuivat sen pinnalla.
Neljä päivää kesti sotajoukkojen siirtoa Pripetin yli ja senjälkeen
täytyi melkein joka päivä kulkea jokien ja purojen poikki, jotka
valuivat märän maapohjan halki. Eikä missään ollut siltaa. Rahvas
käytti kulkuneuvonaan yksinomaan venettä. Muutaman päivän kuluttua
alkoivat sateet ja sumut. Miehet ponnistelivat viimeisin voimin
päästäkseen vihdoinkin pois näiltä kirotuilta seuduilta. Ruhtinaskin
piti kiirettä ja kehoitti muita rientämään. Hän kaadatti kokonaisia
metsiä, teetti ympyriäisistä pölkyistä teitä soiden poikki ja marssi
niin eteenpäin. Sotamieskään ei uskaltanut napista, kun näki, ettei
hän vähääkään säästänyt voimiansa, vaan että hän aamusta yöhön istui
hevosen selässä, järjestellen joukkojansa, valvoen marssin kulkua ja
persoonallisesti ottaen osaa kaikkiin toimiin, vaikka työ oli miltei
ylivoimainen. Märkänä rämpiä aamusta yöhön asti -- se oli kaikkien
yhteinen kohtalo. Kavio alkoi vähitellen irtaantua hevosten jaloista,
monet niistä sortuivat tykkien eteen, jalkaväen ja Wolodyjowskin
rakuunain täytyi tulla vetämään tykkejä. Hienommat rykmentit, kuten
Skrzetuskin ja Zacwilichowskin husaarit tarttuivat kirveeseen
rakentaakseen pölkkyteitä. Tuolla kuuluisalla retkellä vilussa,
vedessä ja nälänhädässä, mursi johtajan tahto ja sotilaiden into
kaikki esteet. Tähän päivään asti ei kukaan vielä ollut uskaltanut
kuljettaa sotajoukkoja keväällä, vesien tulviessa. Onneksi ei
vihollisen hyökkäys kertaakaan häirinnyt retkeä. Sikäläinen hiljainen
ja rauhallinen rahvas ei ajatellut kapinaa ja vaikka kasakat
myöhemmin sitä yllyttävätkin ja esimerkillään kehoittivat, niin ei
se liittynyt heidän lippujensa alle. Se katseli unisin silmin ohi
kulkevia ratsujoukkoja, jotka kuin tai'an voimasta sukelsivat esiin
metsistä ja soista, ja marssivat ohi kuin unennäkö. Se hankki oppaita
ja täytti hiljaa ja kuuliaisesti kaikki mitä siltä vaadittiin.
Tämän huomatessaan hallitsi ruhtinas puolestaan ankaralla kurilla
kaiken vallattomuuden sotaväen puolelta eikä armeijan jäljessä
niinmuodoin kuulunut rahvaan kirouksia ja soimauksia. Ja kun
joukkojen mentyä johonkin savupirttiin tuli sanoma, että ruhtinas
Jarema on, kulkenut täältä ohitse, niin pudistelivat miehet päätä ja
sanoivat hiljaa itsekseen: se on hyvä mies!
Vihdoin saapuivat ruhtinaan sotajoukot kahdentoista päivän
yli-inhimillisten vaivojen ja ponnistusten jälkeen kapinalliseen
maahan. "Jarema tulee, Jarema tulee!" kaikui yli koko Ukrainan
aina Villeille Kentille, Czehryniin ja Jahorlikiin asti. "Jarema
tulee!" kaikui kaupungeissa, kylissä, taloissa ja metsä-asumuksissa.
Ja tämän sanoman saapuessa putosivat viikatteet, haravat ja
veitset talonpoikien käsistä. Kasvot kalpenivat ja öisin hiipivät
hillittömät joukkiot etelään päin niinkuin susilaumat metsämiesten
torvien raikuessa. Ryöstöretkellä harhaileva tatari hypähti
hevosenselästä pannakseen vähänpäästä korvansa maata vasten. Vielä
valloittamattomissa linnoissa ja varustuksissa soitettiin kelloja ja
veisattiin _Te Deum laudamus_.
Uhkaava leijona asettui kuitenkin kapinoitsevan maan kynnykselle ja
lepäsi.
Hän kokosi voimia.