Herra Skrzetuski oli kulkenut lippukuntain etunenässä ja heti
Lubnieen saavuttua kiiruhtanut linnaan tiedustelemaan ruhtinatarta ja
Zaglobaa. Hän ei kuitenkaan löytänyt heitä täältä. Kukaan ei ollut
heitä nähnyt eikä kuullut heistä, tiedettiin vain, että Rozlogiin
oli tehty hyökkäys ja että Wasilowkan suojajoukko oli hakattu
maahan. Ritari sulkeutui silloin pettyneine toiveineen asuntoonsa
aserakennuksessa, ja murhe, pelko ja levottomuus karkasivat uudelleen
hänen kimppuunsa. Hän koetti kyllä taistella niitä vastaan aivan
niinkuin haavoitettu sotamies taistelutantereella torjuu luotaan
korppeja ja naakkoja, jotka kokoontuvat hänen ympärilleen juomaan
lämmintä verta ja repimään hänestä irti verestä lihaa. Hän koetti
löytää lohdutusta siitä ajatuksesta, että Zogloba, jolla on
käytettävänään sellainen määrä viekkaita keinoja, sittenkin pelastuu
ja saatuaan tiedon hetmanien tappiosta pääsee pakoon Czernigowiin.
Mutta samassa hänen mieleensä johtui tuo ukko, jonka hän oli
kohdannut ratsastaessaan Rozlogiin: häneltä kuten pojaltakin oli,
ukon omien sanojen mukaan, jokin paholainen riistänyt vaatteet, ja
kolme päivää oli ukko istunut Kahamlikin kaislikossa uskaltamatta
tulla näkyviin. Yhtäkkiä herra Skrzetuskin päähän pälkähti ajatus,
että juuri Zagloba oli ryöstänyt ukon hankkiaksensa itselleen
ja Helenalle valepuvun. Niin on asia varmaan ollut, toisteli
luutnantti itsekseen ja tunsi suurta huojennusta tätä ajatellessaan.
Tuollainen valepukuhan helpoitti pakoa. Niinikään pani hän toivonsa
siihen, että Jumala, joka vartioi viattomia, ei hylkää Helenaa.
Ansaitaksensa rakastetulleen yhä enemmän Jumalan armoa, päätti hän
itse puolestaankin puhdistautua synneistä. Hän lähti sentähden
aserakennuksesta ja alkoi etsiä kirkkoherra Muchowieckia. Tavattuaan
hänet lohduttamassa naisia, hän pyysi päästä ripille. Kirkkoherra vei
hänet kappeliin, asettui rippituoliin ja alkoi kuunnella. Kuultuaan
hänen tunnustuksensa, hän antoi opetuksia, lausui vakuuttavia
sanoja, vahvisti ritaria uskossa, lohdutti ja myöskin nuhteli
häntä. Nuhde tapahtui kuitenkin vain siinä mielessä, että kristitty
ei saa epäillä Jumalan voimaa ja että kansalaisen ei tule itkeä
omaa onnettomuuttaan enemmän kuin isänmaan onnettomuutta. Sillä
itsekkäisyyttä tavallaan on uhrata itsellensä enemmän kyyneleitä kuin
yhteiselle asialle ja surra omaa rakkauttaan enemmän kuin yleisiä
vastoinkäymisiä. Sitte puhui kirkkoherra niin ylevin ja murheellisin
sanoin isänmaan vastoinkäymisistä, sen lankeemuksesta ja häpeästä,
että hän heti sytytti ritarin sydämeen suuren rakkauden tätä maata
kohtaan. Ja siitä pienenivät hänen omat onnettomuutensa hänen
silmissään niin pieniksi, että hän tuskin saattoi niitä eroittaa.
Kirkkoherra puhdisti hänet nyt myöskin siitä vihasta ja kiukusta,
mitä hän oli huomannut hänessä kytevän kasakoita vastaan. "Sinä lyöt
heidät", sanoi hän, "uskon ja isänmaan vihollisina ja pakanoiden
liittolaisina, mutta jos annat sydämestäsi anteeksi noille samoille
vihollisille jotka ovat tehneet sinulle väärin, niin et harjoita
koston työtä. Ja kun sinä tämän kaiken osoitat, niin silloin on
varma, että Jumala sinua lohduttaa, että hän antaa sinulle takaisin
rakastettusi ja lähettää sinulle rauhan..."
Senjälkeen siunasi kirkkoherra ritarin, lähti ulos ja käski hänen
aamuun asti maata ristiinnaulitun Kristuksen jalkain juuressa.
Kappeli oli tyhjä ja pimeä, ainoastaan kaksi kynttilää tuikki
alttarin edessä, levittäen ruusuista ja kultaista välkettä Kristuksen
kasvoille. Krusifiksi oli veistetty alabasterista, se oli täynnä
suloa ja kärsimystä. Kokonaisia tunteja kului ja yhä makasi
luutnantti liikkumattomana kuin kuollut. Samalla hän kuitenkin yhä
selvemmin tunsi, että katkeruus, epätoivo, viha, tuska, levottomuus
ja kärsimys väistyivät hänen sydämestään, hiipien hänen rinnastaan
kuin käärmeet ja kätkeytyen jonnekin pimeyteen. Hän tunsi, että hän
jo hengittää helpommin, että häneen vuotaa ikäänkuin uusi terveys ja
uudet voimat, että hänen päässään selvenee sekä että jonkinlainen
autuus valtaa hänet. Sanalla sanoen, tuon alttarin ja Kristuksen
kuvan edessä hän löysi kaikki mitä sen aikainen ihminen saattoi
löytää: horjumattoman uskon, uskon, jossa ei ollut jälkeäkään eikä
varjoa epäilyksestä.
Aamulla luutnantti olikin kuin uudestasyntynyt. Nyt alkoi työ, liike
ja kiire, sillä tänään oli lähdettävä Lubniesta. Upseerien tuli
jo varhain tarkastaa lippukunnat, ottaa selvä, olivatko ratsut ja
miehet asianomaisessa kunnossa. Sitte olivat joukot komennettavat
kentälle ja asetettavat marssijärjestykseen. Ruhtinas kuunteli
ensin pyhän messun Mikaelin kirkossa, palasi sitte linnaan ja
otti vastaan kreikanuskoisen papiston ja Lubnien sekä Chorolin
porvarien lähetystöt. Senjälkeen asettui hän valtaistuimelle Helm'in
maalaamassa salissa, ympärillään etevimmät ritarinsa ja täällä häntä
Lubnien pormestari Hruby hyvästeli vähävenäjän kielellä kaikkien
Dnieperin takaiseen alueeseen kuuluvien kaupunkien puolesta. Ensinnä
rukoili hän ruhtinasta, ettei tämä lähtisi ja jättäisi heitä kuin
lampaita ilman paimenta. Tämän kuultuansa toiset lähettiläät, pannen
kätensä ristiin rinnalleen, toistivat: älä lähde, älä lähde. Ja kun
ruhtinas vastasi, että hänen täytyy lähteä, niin lankesivat he hänen
jalkainsa juureen, surren hyvää isäntää ja herraa, tai olivat he vain
surevinaan, sillä kerrottiin, että useat heistä, huolimatta kaikesta
ruhtinaan ystävällisyydestä, kallistuivat kasakkain ja Chmielnickin
puolelle. Varakkaammat kuitenkin myös pelkäsivät roskajoukkoa, sillä
he arvelivat sen heti ruhtinaan ja sotajoukkojen poistuttua nousevan
kapinaan. Ruhtinas vastasi, että hän on koettanut olla heille
isänä eikä herrana ja vannotti ja pyysi heitä pysymään uskollisina
majesteetille ja valtakunnalle, kaikkien yhteiselle äidille,
jonka siipien suojassa he eivät kärsineet vääryyttä, vaan elivät
rauhassa ja saivat vaurastua varallisuudessa, tuntematta iestä,
jota naapurivalta kyllä oli tahtonut laskea heidän hartioilleen.
Samanlaisin sanoin jätti hän hyvästi kreikanuskoisen papiston ja
sitten tuli lähdön hetki. Palvelusväen itkua ja valitusta kuului
kaikkialla linnassa. Hovinaisia pyörtyeli, Anna Borzobohata tuskin
saatiin virkoamaankaan. Ainoastaan ruhtinatar istuutui vaunuihin
silmät kuivina, pää pystyssä, sillä ylpeä rouva häpesi näyttää
ihmisille kärsimyksiänsä. Kansanjoukkoja seisoi linnan läheisyydessä.
Kaikissa Lubnien kirkoissa soitettiin kelloja, kreikanuskoiset
papit siunailivat risteillä lähteviä, vaunujen, char à bancs'ien ja
kuormien jono tuskin mahtui kulkemaan linnan portista.
Vihdoin istuutui itse ruhtinaskin ratsun selkään. Rykmenttien liput
laskeutuivat hänen edessään, valleilta ammuttiin tykeillä. Itku, väen
hälinä ja huudot sekaantuivat kellonsoittoon, kanuunanlaukauksiin,
sotatorvien toitotukseen ja rumpujen pärinään. Marssi alkoi.
Etumaisina kulki kaksi Rostworowskin ja Wierszulin tatarilaista
lippukuntaa, sitte tuli herra Wurcelin tykistö ja eversti Machnickin
jalkamiehet, niiden jäljessä ajoi ruhtinatar seurueineen sekä koko
hovi ja kuormavankkurit, nyt seurasi herra Bychowiecin rumenialainen
lippukunta ja vihdoin sotaväen pääjoukot, raskaan ratsuväen
rykmentit, kyrassieri- ja husaarilippukunnat sekä viimeisinä rakuunat
ja kasakat.
Sotajoukon jäljessä tuli loppumaton, kirjava jono aatelismiesten
vaunuja, kuljettaen niiden perheitä, jotka ruhtinaan lähdettyä eivät
tahtoneet jäädä Dnieperin taakse. Rykmenttien torvet kyllä soivat,
mutta sydämissä vallitsi ahdistus. Jokainen ajatteli, kun katseli
kaupungin muureja: sinä rakas koti, näenkö sinut vielä? Helppoa
on lähteä, mutta vaikeaa palata. Olihan jokainen tuohon paikkaan
jättänyt osan sielustansa ja suloiset muistot. Siksipä kääntyivätkin
kaikkien silmät vielä viimeistä kertaa katsomaan linnaa, kaupunkia,
katolisten kirkkojen torneja, kreikkalaisten kirkkojen kupooleja ja
asuintalojen kattoja. Jokainen tiesi mitä hän tänne jätti, mutta
kukaan ei tietänyt mikä häntä odotti siinä siintävässä etäisyydessä,
jota kohden jono pyrki...
Niin oli suru kaikkien mielissä. Kaupunki ikäänkuin huusi kellojensa
soitolla lähtevien jälkeen, se ikäänkuin pyysi ja rukoili, ettei
sitä hyljättäisi eikä jätettäisi turvattomuuden ja vastaisten kovien
kohtalojen alaiseksi. Se huusi ikäänkuin se kellojen murheellisin
sävelin olisi tahtonut sanoa asukkaillensa hyvästi ja pysyväisesti
painua heidän muistoonsa...
Ja vaikka lähtevien jono etenikin, niin olivat kaikkien päät
kääntyneet kaupunkia kohti ja kaikkien kasvoilla saattoi nähdä
kysymyksen:
-- Eihän tämä vain ole viimeinen kerta?
Onpa kyllä. Koko siitä sotaväestä ja rahvaan joukosta, kaikista
niistä tuhansista, jotka tänä hetkenä kulkivat yhdessä ruhtinas
Wisniowieckin kanssa, ei hän itse eikä kukaan muukaan ollut enään
näkevä tätä kaupunkia eikä tätä seutua.
Torvet törähtivät. Jono kulki eteenpäin verkalleen, mutta lakkaamatta
ja jonkun hetken perästä alkoi kaupunki jo verhoutua sinertävään
autereeseen. Talot ja katot sulautuivat massaksi, joka väkevästi
loisti auringonvalossa. Ruhtinas kannusti hevosensa eteenpäin, ajoi
lähellä olevalle korkealle kunnaalle, pysähtyi siihen ja katseli
kauvan liikkumattomana eteensä. Tuo nyt auringossa loistava linna ja
koko se maa joka näkyi tältä kukkulalta oli hänen isiensä ja hänen
työtään. Wisniowieckit olivat muuttaneet entiset villit erämaat
asutuksi seuduksi. He olivat avanneet ne ihmiselämälle ja saattaa
sanoa heidän luoneen Dnieperin taustan. Ja suurimman osan tästä
työstä oli suorittanut itse ruhtinas Jeremi. Hän se oli rakennuttanut
ne katoliset kirkot, joiden tornit nyt häämöittivät tuolla kaupungin
yläpuolella, hän se oli vaurastuttanut kaupungin ja teillä yhdistänyt
sen Ukrainaan. Hän se oli raivannut metsät, kuivattanut suot,
nostattanut ilmoille linnat, perustanut kylät, tuottanut tänne
asukkaat, pitänyt aisoissa pahantekijät, suojellut asukkaita tatarien
hyökkäyksiltä, ylläpitänyt maanmiehen ja kauppiaan turvallisuutta,
saattanut kunniaan lain ja oikeuden. Hänen toimestaan tämä maa oli
elänyt, kehittynyt ja kukoistanut. Hän oli ollut sen sieluna ja
sydämenä ja nyt täytyi jättää kaikki.
Kuitenkaan ei ruhtinas surrut tämän jättiläisomaisuuden menetystä,
omaisuuden, joka oli verrattava kokonaisiin saksalaisiin
ruhtinaskuntiin. Hän oli ainoastaan kiintynyt omien käsiensä työhön.
Hän tiesi, että kun ei hän enään ole täällä, niin on puute kaikesta,
että kokonaisten vuosien työ yhtäkkiä tulee hävitetyksi, että hänen
vaivannäkönsä käy turhaksi, että viileys pääsee irti ohjistaan,
tulipalot syleilevät kyliä ja kaupunkeja, että tatari tulee
juottamaan hevosiansa noissa joissa, havumetsä kasvaa palaneille
raunioille ja jos Jumala kerran suo palata tänne takaisin, niin on
kaikki, kaikki aljettava uudestaan. Ja silloin ehkei enään ole samoja
voimia, ei ehkä ole aikaa eikä samaa itseluottamusta kuin ennen.
Täällä olivat kuluneet parhaat vuodet, vuodet jotka olivat hänelle
ihmisten silmissä kunniaksi ja Jumalan edessä ansioksi, ja nyt olivat
sekä kunnia että ansio häipyvät savun mukana...
Siksipä vienkin hänen poskilleen hiljaa kaksi kyyneltä.
Mutta ne olivatkin viimeiset kyyneleet. Niiden jälkeen jäi hänen
silmiinsä vain salamoja.
Ruhtinaan hevonen ojensi kaulaansa ja hirnui. Ja hirnuntaan
vastasivat heti kaikki hevoset lippujen alta. Nuo äänet herättivät
ruhtinaan hänen ajatuksistaan ja täyttivät lohdutuksella hänen
mielensä. Onhan hänellä vielä jäljellä kuusituhatta uskollista
toveria, kuusituhatta sapelia, niiden voimalla on maailma hänelle
avoinna, niitä odottaa ahdistettu Puola kuin ainoaa pelastustaan;
Dnieperin takainen idylli on lopussa, mutta siellä missä tykit
paukkuvat, missä kylät ja kaupungit palavat, missä öisin
tatarilaishevosten hirnuntaan ja kasakkain meluun sekaantuu vankien
itku, miesten, naisten ja lasten voivotukset, siellä on toiminnalle
kenttä avoinna, siellä on pelastajan ja isänmaan isän kunnia
saavutettavana. Kenen käsi ulottuu ottamaan tätä seppeltä, kuka on
pelastava tämän häväistyn, orjain jalkain tallaaman, nöyryytetyn,
kuolevan isänmaan, jollei hän, ruhtinas Jeremi, jolleivät nuo
sotajoukot, joiden aseet tuolla alhaalla välkkyvät auringossa...?
Jono kulki juuri kunnaan juuren ohi ja nähdessään ruhtinaan
seisomassa huipulla, komennusnuija kädessä, ristin alla, huudahtivat
kaikki sotamiehet.
-- Eläköön meidän johtajamme, päällikkömme ja hetmanimme Jeremi
Wisniowiecki!
Ja sadat liput laskeutuivat hänen jalkojansa kohti. Husaarijoukot
heläyttivät uhkaavasti lyhyitä sapelejaan, rumpujen pärinä säesti
huutoja.
Silloin veti ruhtinas sapelin huotrasta, kohotti sitä, katsahti
taivasta kohden ja sanoi:
-- Minä Jeremi Wisniowiecki, Vähävenäjän vojevoda, Lubnien ja
Wisniowiecin ruhtinas, vannon sinulle sinä pyhässä kolminaisuudessa
yksi Jumala ja sinulle, Pyhä Äiti, että minä en laske tätä sapelia,
jonka kohotan sitä vallattomuutta vastaan, jonka häpäisemänä isänmaa
nyt on, niinkauvan kuin minussa on voimaa ja elämää, en laske sitä
ennenkuin pesen pois häpeän, ennenkuin olen taivuttanut jokaisen
vihollisen Puolan valtakunnan jalkojen juureen, ennenkuin olen
rauhoittanut Ukrainan ja upottanut talonpoikaiskapinat vereen. Ja
tämän lupauksen teen minä vilpittömällä sydämellä niin totta kuin
Herra Jumala minua auttakoon. Amen.
Sen sanottuaan viipyi hän kunnaalla vielä hetken, katse korotettuna
taivasta kohti, ja ratsasti sitte verkalleen alas lippujensa luo.
Yöksi saapuivat sotajoukot Basanin kylään, joka kuului rouva
Krynickille. Tämä otti ruhtinaan vastaan polvistuen porteilla, sillä
talonpojat olivat jo piirittäneet kartanoa ja töin tuskin oli heidät
saatu uskollisimman palvelusväen avulla torjutuksi, kun yhtäkkiä
sotajoukon tulo pelasti talon rouvan ja hänen yhdeksäntoista lastaan,
niiden joukossa neljätoista tytärtä. Ruhtinas käski ottaa kiinni
hyökkääjät ja lähetti sitä varten kasakkalippukunnan ratsumestarin
herra Poniatowskin Kaniowin suunnalle. Tämä toikin vielä samana yönä
viisi Wasiutynin huonekuntaan kuuluvaa zaporogilaista, jotka hän oli
ottanut kiinni. Kaikki nämä olivat olleet mukana Korsunin tappelussa,
ottaen osaa ankaraan tuleen. Kasakat antoivat ruhtinaalle tarkan
kertomuksen taistelusta. He vakuuttivat niinikään, että Chmielnicki
vielä on Korsunissa. Mutta Tuhaj-bej oli, vieden mukanaan vangit,
saaliin ja molemmat hetmanit, lähtenyt Czehryniin, josta hänen kuului
olevan tarkoitus jatkaa matkaansa Krimiin. Niinikään olivat kasakat
kuulleet Chmielnickin hartaasti pyytäneen Tuhaj-bejta, ettei hän
jättäisi zaporogilaisjoukkoja, vaan kävisi ruhtinasta vastaan, mutta
murza ei ollut tahtonut siihen suostua, sanoen, että puolalaisten
sotajoukkojen ja hetmanien jouduttua tappiolle, kasakat jo yksinkin
voivat pitää puoliaan. Hän muka ei kauemmin saattaisi odottaa,
sillä hänen sotavankinsa kuolisivat. Kun kasakoilta tiedusteltiin
Chmielnickin voimien suuruutta, ilmoittivat he ne kahdeksisadaksi
tuhanneksi. Nämä kyllä eivät kaikki olleet parasta laatua. Hyvää
väkeä, s.o. zaporogilaisia ja ylimysten palveluksessa olleita tai
kapinaan liittyneitä linnakasakoita oli vain viisikymmentä tuhatta.
Saatuaan nämä tiedot, tuli ruhtinas luottavammalle mielelle. Hän
toivoi lisäksi, että hänen voimansa vielä kasvaisi Dnieperin takana,
kun siihen liittyisi aatelisia, kruunun joukoista karanneita
sotilaita ja ylimysten vartiostoja. Siksi hän seuraavana aamuna
aikaisin lähtikin eteenpäin.
Perejaslawin takana tulivat sotajoukot niihin synkkiin
jättiläismetsiin, jotka ulottuivat pitkin Trubiezin vartta aina
Kozieleciin asti ja sieltä eteenpäin aina Czernigowin läheisyyteen
saakka. Oltiin toukokuun lopulla ja ilma oli helteinen. Metsät eivät
suoneet siimestä, päinvastoin oli niissä niin tukahuttavan paahtavaa,
että ihmiset ja hevoset olivat ilman puutteessa läkähtymäisillään.
Karja, jota kuljetettiin jonon perässä, oli miltei joka askeleella
menehtymäisillään. Tai kun se vainusi jossakin olevan vettä, juoksi
se sitä kohden kuin hulluna, kaataen vankkurit ja siten saaden aikaan
suurta hämminkiä. Hevoset, varsinkin raskaan ratsuväen, alkoivat
nekin uupua. Yöt olivat lukemattomien sääskien takia sietämättömät
ja pihkaa oli tavattomassa helteessä tihkunut puista niin runsaasti,
että sen väkevä haju suorastaan tukahutti.
Vaivaloisesti kuljettiin neljä päivää eteenpäin, viidentenä kävi
helle aivan luonnottomaksi. Yön saapuessa alkoivat hevoset korskua
ja karja ammui surkeasti, ikäänkuin vainuten jotakin vaaraa, jota
ihmiset eivät vielä voineet aavistaa.
-- Ne vainuavat verta, sanoivat toisilleen pakenevien
aatelisperheiden jäsenet.
-- Kasakat ajavat meitä takaa, tulee taistelu.
Nämä sanat kuullessaan päästivät naiset valitushuudon. Kun ne tulivat
palvelusväen kuuluviin, syntyi hämminki ja kauhistus. Vankkurit
koettivat päästä toistensa ohi, ajettiin tieltä umpimähkään metsään,
jossa pyörät tarttuivat kiinni puihin.
Ruhtinaan lähettämät sotamiehet palauttivat kuitenkin pian
järjestyksen. Joka taholle lähetettiin nyt tiedustelujoukkoja
ottamaan selvää, uhkasiko kulkuetta todella jokin vaara.
Herra Skrzetuski, joka valakialaisen lippukunnan kanssa oli
vapaaehtoisesti lähtenyt tiedusteluretkelle, palasi varhain aamulla
ensimäisenä ja kiirehti suoraa päätä ruhtinaan luo.
-- Mikä siellä on? kysyi Jeremi.
-- Armollinen ruhtinas, metsät palavat.
-- Ovatko ne sytytetyt?
-- Ovat. Minä sain kiinni muutamia miehiä, jotka tunnustivat,
että Chmielnicki oli lähettänyt erään tarjokkaan kulkemaan teidän
ruhtinaallisen armonne jäljessä ja myötäisen tuulen vallitessa
sytyttämään metsää tuleen.
-- Hän tahtoisi nähtävästi paistaa meidät elävältä, ensinkään
taistelematta kanssamme. Tuokaa tänne nuo miehet.
Hetken perästä tuotiin ruhtinaan eteen kolme villiä, typerää ja
pelästynyttä paimenta, jotka heti tunnustivat, että heitä todellakin
oli käsketty sytyttämään metsiä.
He tunnustivat niinikään, että sotajoukkojakin oli lähetetty
seuraamaan ruhtinasta. Ne kulkivat kuitenkin toista tietä, lähempänä
Dnieperiä, Czernigowiin päin.
Vähitellen saapuivat toisetkin tiedustelujoukot ja jokainen toi saman
sanoman:
-- Metsät palavat.
Mutta ruhtinas ei joutunut vähimmässäkään määrässä neuvottomaksi.
-- Pakanallinen keino, sanoi hän, -- mutta vähät siitä. Tuli ei pääse
Trubiezaan laskevien jokien poikki.
Ja todellakin laski Trubiezaan, jota pitkin jono pohjoiseen suuntaan
kiemurteli, niin monta pikku jokea, jotka siellä täällä muodostivat
leveitä soita, ettei tarvinnut peljätä tulen pääsevän niiden yli.
Se oli mahdollista vain siinä tapauksessa, että metsä jokaisen joen
takana sytytettäisiin erikseen.
Tiedustelujoukot totesivat pian, että niin olikin tehty. Joka päivä
saatiin kiinni uusia sytyttäjiä. Tuli levisi mahtavana, mutta
pitkin jokia, itään ja länteen, vaan ei pohjoiseen päin. Öisin
punoitti taivas niin pitkältä kuin silmä kantoi. Naiset veisasivat
jumalisia lauluja illasta aamuun asti. Pelästynyt villi eläin pakeni
tuontuostakin palavista metsistä maantielle ja kulki jonon perässä
kotikarjan joukossa. Tuuli kantoi muassaan savua, joka peitti koko
näköpiirin. Sotajoukot ja vankkurit liikkuivat kuin sumussa, jonka
läpi ei silmä saattanut eroittaa mitään. Rinta ei saanut ilmaa.
Savu kirveli silmiä ja tuuli ajoi sitä yhä lisää paikalle. Auringon
valokaan ei päässyt tunkeutumaan noiden sumujen läpi ja öisin näki
paremmin kuin päivällä, sillä palon loimut valaisivat silloin. Metsä
tuntui loppumattomalta.
Tällaisten palavien metsien ja savujen keskitse johdatti Jeremi
joukkojansa. Alkoi saapua sanomia, että vihollinen marssii Trubiezan
toisella puolella, mutta ei tiedetä kuinka suuri sen lukumäärä on.
Wierszulin tatarit totesivat kuitenkin pian, että vihollinen vielä
oli sangen kaukana.
Eräänä yönä saapui joukkojen luo herra Suchodolski Bodenkista,
Desnan toisella puolella. Hän oli ruhtinaan entisiä hovimiehiä,
mutta oli muutama vuosi sitten asettunut asumaan maataloansa. Hänkin
oli lähtenyt pakoon talonpoikia ja toi uutisen, jota ei sotajoukon
keskuudessa vielä tunnettu.
Syntyikin suuri hämminki, kun Suchodolski ruhtinaan kysymykseen mitä
uutta hän tiesi, antoi vastauksen:
-- Huonosti ovat asiat, herra ruhtinas. Hetmanien tappiosta kai jo
tiedätte ja samaten ehkä kuninkaan kuolemasta...
Ruhtinas, joka istui pienellä matkajakkaralla telttansa edessä,
hypähti pystyyn.
-- Kuinka? Onko kuningas kuollut?
-- Armollinen hallitsija heitti henkensä Mereczissä jo viikkoa ennen
Korsunin tappiota, sanoi Suchodolski.
-- Jumala armossaan säästi häntä kokemasta sellaista hetkeä, vastasi
ruhtinas.
Sitte hän tarttui päähänsä ja puhui edelleen:
-- Kauheat ajat ovat koittaneet tälle valtakunnalle.
Konvokatsionivaltiopäivät, kuninkaanvaalit, interregnum, aika ilman
hallitsijaa, keskinäinen epäsopu ja ulkonaiset juonittelut -- juuri
nyt kun koko kansan pitäisi muuttua yhdeksi miekaksi yksissä käsissä.
Tuntuu miltei siltä kuin Jumala olisi kääntänyt pois kasvonsa ja
aikoisi meitä vihassaan kurittaa synneistämme. Koko tämän murhapolton
olisi voinut sammuttaa vain itse Wladyslaw, koska hän oli ihmeen
suosittu kasakkain keskuudessa ja lisäksi sotainen herra.
Samassa lähestyi ruhtinasta kymmenkunta upseeria, niiden joukossa
Zacwilichowski, Skrzetuski, Baranowski, Wurcel, Machnicki ja
Polanowski. Ruhtinas lausui:
-- Hyvät herrat, kuningas on kuollut.
Päät paljastuivat kuin komennosta, kasvot totistuivat. Odottamaton
sanoma mykistytti kaikki. Vasta hetken perästä puhkesi esiin yleinen
suru.
-- Ikuinen lepo anna hänelle hyvyydessäsi, Herra, lausui ruhtinas.
-- Ja iankaikkinen valo loistakoon hänen silmäluomiensa yli!
Mutta hetken perästä kohotti kirkkoherra Muchowiecki äänensä, alkaen
veisata virttä _dies irae_. Ja keskellä metsiä, keskellä savua
valtasi sanomaton alakuloisuus sydämet ja mielet. Kaikista tuntui
siltä kuin odotetun pelastuksen toivo olisi pettänyt ja kuin he nyt
kauhean vihollisen lähestyessä olisivat jääneet yksin maailmaan. Ei
ketään muuta heillä ollut kuin ruhtinaansa.
Siksipä kääntyivätkin kaikkien silmät häntä kohti ja uusi side oli
solmiutunut hänen ja sotamiesten välille.
Saman päivän iltana puhui ruhtinas Zacwilichowskille, lujaan niin
että kaikki sen kuulivat:
-- Me tarvitsemme sotaisen kuninkaan ja siksipä me, jos Jumalan
avulla ehdimme kuninkaanvaaliin, annammekin äänemme prinssi
Kaarlelle, jolla on sotaisempi mieli kuin Kasimirilla.
-- _Vivat Carolus rex!_ huusivat upseerit.
-- _Vivat!_ toistivat husaarit ja heidän jälkeensä koko sotajoukko.
Mutta varmaankaan ei ruhtinas-vojevoda uskonut, että nämä huudot,
jotka kaikuivat Dnieperin takana Czernigowin synkissä metsissä,
kuuluisivat Varsovaan asti ja ravistaisivat hänen käsistänsä kruunun
suurhetmanin komentonuijan.