Myöhään illalla, kuutamossa pääsivät sotajoukot Rozlogiin. Siellä
tapasivat ne herra Skrzetuskin verisen kärsimyksensä paikalla. Ritari
oli, kuten jo tiedämme, kivusta ja tuskasta kokonaan menettänyt
tajuntansa ja vasta kun kirkkoherra Muchowiecki oli palauttanut
hänet tuntoihinsa, ottivat upseerit hänet keskelleen, tervehtivät
häntä ja lohduttivat parhaimman taitonsa mukaan, varsinkin herra
Longinus Podbipienta, joka jo neljännesvuoden oli ollut lippukunnassa
Skrzetuskin vakinaisena upseerina. Toverina oli hän niinikään valmis
ottamaan osaa Skrzetuskin huokauksiin ja kyyneliin ja heti teki
hän sen uuden lupauksen, että paastoaa kaikki tiistait kuolemaansa
asti, jos Jumala vain jollakin tavalla lähettää luutnantille
lohdutuksen. Herra Skrzetuski vietiin ruhtinaan luo, joka majaili
talonpoikaistuvassa. Kun tämä näki suosikkinsa, niin ei hän sanonut
sanaakaan, levitti vain käsivartensa häntä vastaan ja odotti. Jan
herra heittäytyi heti itkien tuohon syliin ja ruhtinas pusersi häntä
rintaansa vastaan ja suuteli häntä päähän, jolloin läsnäolevat
upseerit näkivät kyyneleet ruhtinaan vakavissa silmissä. Hetken
perästä hän alkoi puhua:
Tervehdin sinua kuin omaa poikaani. Pelkäsin jo, etten sinua enään
näe. Kanna miehuullisesti taakkasi ja muista, että sinulla tulee
olemaan tuhansia onnettomuustovereja, jotka kadottavat vaimonsa,
lapsensa, vanhempansa, sukulaisensa ja ystävänsä. Ja niinkuin pisara
hukkuu valtamereen, niin hukkukoon sinun tuskasi yleisen tuskan
mereen. Kun näin hirveät ajat ovat kohdanneet rakasta isänmaata,
niin ei yksikään mies joka kantaa kupeellaan miekkaa, saa antautua
itkemään omaa menetystään, vaan kiiruhtaa pelastamaan yhteistä äitiä.
Ja hän on saava tunnonrauhan, tai kaatuu hän kunniakkaaseen kuolemaan
ja saa taivaallisen kruunun ja sen mukana ikuisen autuuden.
-- Amen, sanoi kirkkoherra Muchowiecki.
-- Oi herra ruhtinas, mieluummin tahtoisin nähdä Helenan kuolleena,
vaikeroi ritari.
-- Itke, sillä suuri on menetyksesi ja me itkemme kaikki sinun
kanssasi, sillä ethän ole tullut pakanoiden etkä villien skytain
tai tatarien joukkoon, vaan veljien ja toverien luokse, jotka sinua
rakastavat. Mutta sano itsellesi näin: tänään itken kohtaloani,
huomispäivä ei ole enää omani. Sillä tiedä, että huomenna marssimme
taisteluun.
-- Minä lähden teidän ruhtinaallisen armonne kanssa vaikkapa maailman
ääriin, mutta lohdutusta en mistään saa, sillä minun on ilman häntä
niin raskas olla, etten voi, en voi...
Ja sotilas-parka milloin tarttui päähänsä, milloin pani sormet
hampaidensa väliin ja puri niitä, tukahuttaakseen valitukset, kun
epätoivon puuska uudestaan puistatti ne esiin.
-- Sanoithan: tapahtukoon sinun tahtosi, puhui kirkkoherra ankaralla
äänellä.
-- Amen, amen. Alistun hänen tahtoonsa, mutta... tuskalleni... en voi
mitään... vastasi katkonaisesti ritari.
Ja selvästi saattoi nähdä kuinka hän taisteli tuskiansa vastaan.
Näky oli niin liikuttava, että kyyneleet tulivat kaikkien silmiin.
Hellätuntoisimmat, kuten herra Wolodyjowski ja herra Podbipienta,
vuodattivat todellisia kyynelvirtoja. Jälkimäinen väänteli käsiään ja
toisti murheellisena:
-- Veliseni, veliseni, hillitse itseäsi!
-- Kuules, sanoi yhtäkkiä ruhtinas, -- minä olen saanut tiedon, että
Bohun täältä on lähtenyt Lubnieen päin, sillä hän on Wasilowkassa
tuhonnut väkeni. Älä ennen aikojasi vaivu epätoivoon. Luultavasti hän
ei ole saanut käsiinsä Helenaa. Miksikäs hän muuten olisi kiiruhtanut
Lubnieen päin.
-- Toden totta, varmaankin on niin! huudahtivat upseerit. -- Jumala
saattaa sinulle vielä lohdutuksen.
Herra Skrzetuski avasi silmänsä ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt mitä
hänelle sanotaan. Toivo välähti yhtäkkiä hänen mielessään ja hän
heittäytyi pitkin pituuttaan ruhtinaan jalkojen juureen.
-- Ruhtinas, elämää... verta...! huusi hän. Eikä hän voinut sanoa
enempää. Hän oli käynyt niin heikoksi, että herra Longinuksen
täytyi nostaa hänet maasta ja asettaa penkille istumaan. Hänen
kasvoistansa saattoi kuitenkin jo nähdä, että hän oli tarttunut
kiinni toivoon niinkuin hukkuva laudanpalaseen, ja että tuska oli
hellittänyt otteensa. Toverit puolestaan puhaltelivat hekin tuohon
toivon kipinään, toistellen, että Skrzetuski ehkä Lubniessa löytää
ruhtinattarensa. Senjälkeen saatettiin Jan herra toiseen tupaan ja
hänelle tuotiin simaa ja viiniä. Luutnantti koetti juoda, mutta
kurkkua ahdisti niin, ettei hän voinut. Sensijaan joivat hänen
uskolliset toverinsa ja juotuaan alkoivat syleillä ja suudella häntä
sekä ihmetellä hänen laihtumistaan ja taudin jälkiä, jotka näkyivät
hänen kasvoillaan.
-- Senhän sinä olet näköinen kuin jos olisit haudasta noussut, sanoi
paksu herra Dzik.
-- Varmaan sinua Siczissä on kohdeltu huonosti, luultavasti ei ole
annettu syömistä eikä juomista.
-- Sano mitä sinulle on tapahtunut.
-- Joskus toiste kerron, sanoi Skrzetuski heikolla äänellä. -- Minut
haavoitettiin ja minä sairastuin.
-- Häntä on haavoitettu! huusi herra Dzik.
-- Haavoitettu, vaikka oli lähettiläs, sanoi herra Sleszynski.
Ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiinsa, ihmetellen kasakkain
röyhkeyttä. Sitte syleilivät he toisiansa suuren myötätuntonsa
merkiksi herra Skrzetuskia kohtaan.
-- Näitkö Chmielnickin?
-- Näin kyllä.
-- Tulkoonkin vain yksinään meidän luoksemme, huusi Migurski, -- niin
kyllä me teemme hänestä silppua.
Näistä keskustellessa kului yö. Aamulla ilmoitettiin toisenkin
tiedustelujoukon, joka oli lähetetty kauvemma Czerkasyyn päin,
palanneen. Tämä tiedustelujoukko ei ollut tavannut Bohunia, mutta se
toi merkillisiä tietoja. Se toi muassaan useita tiellä tapaamiaan
henkilöitä, jotka kaksi päivää sitte olivat nähneet Bohunin. Nämä
lausuivat olettamuksen, että tuo hurjapää nähtävästi ajoi jotakuta
takaa, sillä hän kyseli kaikilta, eivätkö he olleet nähneet erästä
lihavaa aatelismiestä, joka pakeni yhdessä kasakkapojan kanssa.
Hänellä oli ollut hyvin kiire ja hän oli kiitänyt eteenpäin kuin
hullu. Samat henkilöt vakuuttivat niinikään, etteivät he olleet
nähneet Bohunin kuljettavan muassaan mitään neitoa. He olivat hänet
kyllä nähneet, sillä Bohunilla ei ollut mukanaan montakaan kasakkaa.
Uusi lohdutus, mutta myöskin uusi huoli versoi nyt herra Skrzetuskin
sydämeen, sillä kertomukset olivat hänelle suorastaan käsittämättömät.
Hän ei ymmärtänyt miksikä Bohun ensinnä oli ratsastanut Lubnieen
päin, hyökännyt Wasilowkan suojaväen kimppuun ja sitte yhtäkkiä
kääntynyt Czerkasyn suunnalle. Tuntui kyllä varmalta, ettei hän ollut
saanut Helenaa ryöstetyksi, sillä herra Kuszel oli kohdannut Antonin
osaston ja siinä Helenaa ei ollut, ne henkilöt taas jotka nyt olivat
tuodut Czerkasysta päin, eivät hekään olleet nähneet häntä Bohunin
seurassa. Missä hän siis saattoi olla? Minne hän oli piiloittautunut?
Oliko hän paennut ja jos, niin mille suunnalle? Minkätähden hän ei
paennut Lubnieen, vaan Czerkasyyn ja Zolotonoszaan päin? Bohunin
osastothan toimittivat takaa-ajoaan juuri Czerkasyn ja Prohorowkan
tienoilla. Mutta miksi he kyselivät aatelismiestä ja kasakkapoikaa?
Kaikkiin näihin kysymyksiin luutnantti ei osannut keksiä vastausta.
-- Neuvokaa, sanokaa, selittäkää mitä tämä merkitsee! sanoi
Skrzetuski upseereille, -- sillä minun järkeni ei ymmärrä.
-- Minä luulen sittenkin, että neiti on Lubniessa, sanoi herra
Migurski.
-- Se ei ole mahdollista, virkkoi horonzi Zacwilichowski. -- Sillä
jos ruhtinatar olisi Lubniessa, niin Bohun kiireimmän kautta olisi
piiloutunut Czehryniin eikä työntynyt aivan hetmanien nenän eteen,
sillä heidän tappiostaan ei hän silloin vielä ole voinut tietää.
Mutta jos hän on jakanut kasakkansa ja ajaa takaa kahdella suunnalla,
niin hän tekee sen -- siitä saatte olla varmat -- juuri ruhtinattaren
takia.
-- Mutta miksi hän on kysellyt vanhaa aatelismiestä ja kasakkapoikaa?
-- Ei tarvitse suurtakaan kekseliäisyyttä arvaamaan, että jos
ruhtinatar on paennut, niin hän ei ole tehnyt sitä naisen vaatteissa,
vaan hävittääksensä jälkensä, valepuvussa, ja niin minä luulen, että
tuo kasakkapoika on juuri ruhtinatar.
-- Totta totisesti, hän se juuri on, toistivat kaikki.
-- Mutta kuka on sitte tuo aatelismies?
-- Sitä minä en tiedä, vastasi vanha horonzi, -- voihan sitä
tiedustella. Varmaankin talonpojat tietävät kuka täällä on ollut ja
mitä on tapahtunut. Tuokaappas tänne vaikkapa tuon asumuksen isäntä.
Upseerit lähtivät ja toivat pian, niskasta taluttaen, naapurinisännän.
-- Talonpoika, sanoi Zacwilichowski, -- olitko sinä läsnä, kun
kasakat Bohunin johdolla hyökkäsivät kartanoon?
Talonpoika alkoi talonpojan tapaan vannoen vakuutella, ettei hän
ollut nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Herra Zacwilichowski tiesi
kuitenkin kenen kanssa hän on tekemisissä ja sanoi:
-- Vai olisit sinä, pakananpoika, tyynesti istunut tuolla tupasi
seinustalla, kun kartanoa ryöstettiin. Kerro sinä sellaisia
jollekulle muulle. Kas tuossa on kultainen dukaatti ja tuolla
seinällä minun palvelijani miekka kädessä: valitse! Me poltamme kylän
poroksi ja sinun tähtesi saavat vielä köyhät ihmiset kärsiä.
Nyt vasta alkoi naapurinisäntä kertoa, mitä hän oli nähnyt. Kun
kasakat olivat alkaneet mellastaa asepihalla kartanon edustalla, oli
hän yhdessä muiden kanssa lähtenyt katsomaan, mitä siellä oikein
tapahtuu. Silloin saivat he kuulla, että vanha ruhtinatar ja nuoret
ruhtinaat olivat surmatut ja että Mikolai oli haavoittanut atamania,
joka makasi melkein hengettömänä. Mitä neidille oli tapahtunut,
sitä he eivät saaneet tietää, mutta varhain seuraavana päivänä he
kuulivat, että hän oli paennut erään aatelismiehen kanssa, joka oli
saapunut Bohunin seurassa.
-- Siinä se nyt on, sanoi herra Zacwilichowski. -- Tuossa saat, mies,
kultaisen dukaatin, ymmärräthän nyt, ettei sinulle tehdä vääryyttä.
Mutta näitkö sinä tuota aatelismiestä? Oliko hän kotoisin näiltä
seuduin?
-- Näin kyllä, herra, mutta ei hän ollut täkäläisiä.
-- No minkä näköinen hän oli?
-- Paksu, herra, aivan niinkuin uuni, ja harmaapartainen, ja kiroili
kuin kerjäläinen. Ja toissilmäinen hän oli.
-- Jumaliste, sanoi herra Longinus, -- sehän on herra Zagloba, kukas
muuten.
-- Zaglobako? Kunhan vain ei olisikin Zagloba! Kuka sitä olisi
uskonut. Hän on tietysti Czehrynissä seurustellut Bohunin kanssa,
juonut ja pelannut luupeliä. Hän se sittenkin varmaan on. Kaikki
merkit sopivat häneen.
Herra Zacwilichowski kääntyi uudelleen talonpojan puoleen.
-- Ja juuri tuo aatelismieskö pakeni neidin kanssa?
-- Sama mies, niin me kuulimme puhuttavan.
-- Ja te tunnette hyvin Bohunin?
-- Kuinkas emme tuntisi, hänhän on oleskellut täällä
kuukausikaupoilla.
-- Mutta ehkä tuo aatelismies Bohunin tahdosta vei pois neidin?
-- Mitä kanssa, hän oli sitonut Bohunin ja kietonut vaipan hänen
ympärillensä. Mutta neidin, niin kumminkin kerrotaan, hän oli
ryöstänyt kenenkään aavistamatta. Atamani oli ulvonut ja itkenyt
kuin orpolapsi. Päivän tullessa hän oli käskenyt sitoa itsensä
hevosten väliin ja ratsastanut Lubnieen. Ei kuitenkaan saanut kiinni
karkulaisia ja lähti sitte toiselle suunnalle.
-- Jumalan kiitos, sanoi Migurski, -- ruhtinatar saattaa olla
Lubniessa, sillä se ei merkitse mitään että he ratsastivat
Czerkasyynkin päin. Kun eivät löytäneet häntä sieltä, niin yrittivät
täältäkin.
Herra Skrzetuski lankesi polvilleen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.
-- No, no, mutisi vanha horonzi, -- enpäs minä olisi luullut
Zaglobassa olevan sitä sisua, että hän uskaltaisi tappelemaan
sellaisen reippaan miehen kanssa kuin Bohun, vaikka kyllä muistankin,
että Zagloba oli herra Skrzetuskille hyvin suosiollinen, kun
oli tältä saanut vanhaa Lubnien simaa, jota me yhdessä joimme
Czehrynissä. Hän puhui Skrzetuskista useammankin kerran ja kutsui
häntä kunnon kavaljeeriksi... No niin, no niin, ei tämä sittenkään
mahdu minun päähäni, sillä hän joi aika useasti Bohunin rahoilla.
Mutta että hän olisi sitonut Bohunin ja ryöstänyt mukaansa neidon,
sellaista tekoa minä en olisi häneltä odottanut, sillä minä olen
pitänyt häntä suorastaan kerskailijana ja pelkurina. Sukkela hän
on suustaan, mutta aika valehtelija ja sellaisilla miehillä on
tavallisesti koko rohkeutensa huulillaan.
-- Olkoon millainen hyvänsä, pääasia on, että hän on riistänyt nuoren
ruhtinattaren rosvojen käsistä, sanoi herra Wolodyjowski. Ja koska
Zaglobalta ei puutu viekkaita keinoja, niin varmaan hän pääsee pakoon
ruhtinattaren kanssa ja toimittaa hänet turvallisuuteen.
-- Siitähän hänen omakin henkensä riippuu, huomautti Migurski.
Sitte he kaikki kääntyivät herra Skrzetuskin puoleen:
-- Rauhoitu nyt, rakas toveri!
-- Vielä me kaikki saamme olla sinun sulhaspoikinasikin!
-- Ja juoda häitäsi! Zacwilichowski lisäsi:
-- Jos hän on paennut Dnieperin taa ja saanut tiedon Korsunin
tappiosta, niin hän varmaan on kääntynyt Czernigowiin päin ja siinä
tapauksessa me saavutamme hänet matkalla.
-- Ystävämme murheitten ja tuskien onnelliseksi lopuksi! huudahti
herra Sleszynski.
Kaikki alkoivat kohottaa eläköönhuutoja herra Skrzetuskille,
ruhtinatar Helenalle, heidän tuleville jälkeläisilleen ja herra
Zagloballe.
Niin kului yö. Aamun koittaessa ilmoitettiin torvien toitotuksella,
että oli noustava ratsun selkään. Sotajoukot lähtivät liikkeelle
Lubniea kohti.
Marssi kävi nopeasti, sillä ruhtinaan joukot kulkivat muodostamatta
pysähdyspaikoilla vaunu-leiriä. Herra Skrzetuski oli tahtonut
tatarilaisen lippukunnan kanssa karauttaa edelle, mutta hän oli
liian heikko ja sitäpaitsi halusi ruhtinas pidättää hänet omaan
läheisyyteensä. Hän halusi näet kuulla kertomuksen luutnantin
lähettimatkasta Sicziin. Ritarin täytyi siis ratsun selästä tehdä
tiliä matkastansa. Hän kertoi kuinka Hortytsassa oli hyökätty
hänen kimppuunsa ja miten hänet oli viety Sicziin. Kiistelyistään
Chmielnickin kanssa hän jätti kertomatta, ettei tuntuisi siltä kuin
hän tahtoisi kehua itseään. Pahimmin suututti ruhtinasta tieto siitä,
ettei Grodzickilla ollut ruutia ja ettei hän siitä syystä voinut
luvata pitää puoliaan.
-- Se on tavaton vahinko, sanoi ruhtinas, -- sillä tämä linnoitus
pystyisi ehkäisemään monta kapinaa ja kauvan tekemään vastarintaa.
Todella suuri mies on herra Grodzicki, oikea valtakunnan _decus et
praesidium_, kaunistus ja turva. Mutta miksei hän ole lähettänyt
minulta hakemaan ruutia? Olisinhan minä Lubnien kellareista antanut
hänelle.
-- Hän nähtävästi arveli, että suurhetmanin virkansa puolesta tulee
muistaa sellainen asia, sanoi herra Skrzetuski.
-- Mutta minä puolestani uskon..., sanoi ruhtinas ja vaikeni samassa.
Hetken perästä hän kuitenkin jatkoi:
-- Suurhetmani on kyllä vanha ja kokenut sotilas, mutta hän on
liiaksi luottanut itseensä ja se on kääntynyt hänelle pahaksi.
Hänhän ei vähääkään välittänyt koko kapinasta ja kun minä kiiruhdin
häntä auttamaan, niin ei hän ollut siitä ensinkään hyvillään. Hän ei
tahtonut kenenkään kanssa jakaa kunniaa ja hän pelkäsi, että voitto
luettaisiin minun ansiokseni...
-- Niin minäkin luulen, sanoi kunnioittavasti herra Skrzetuski.
-- Hän arveli voivansa ruoskalla rauhoittaa zaporogilaiset ja nyt
näemme miten on käynyt. Jumala on rangaissut ylpeyden. Ja ylpeyden
tähden, jota ei Jumalakaan suvaitse, sortuu myöskin tämä valtakunta
eikä nähtävästi kukaan täällä ole syytön...
Ruhtinas oli oikeassa: hän ei itsekään ollut syytön. Äskettäin, kun
hänellä oli ollut oikeusjuttu herra Aleksander Koniecpolskin kanssa
Hadziaczista, oli ruhtinas marssittanut neljätuhatta miestä Varsovaan
ja antanut näille käskyn, että jos hänet pakoitetaan valantekoon
senaatin edessä, niin on noiden neljäntuhannen hyökkääminen
senaattorien istuntosaliin ja hakattava kaikki maahan. Ja tämän hän
teki pelkästä ylpeydestä, kun ei ylpeys sallinut hänen käydä valalle
siinä tapauksessa ettei hänen pelkkään sanaansa uskottaisi.
Ehkäpä hän tällä hetkellä muisti tuon oikeusjutun, sillä hän vaipui
ajatuksiinsa ja ratsasti eteenpäin vaiti, silmät harhaellen pitkin
laajoja aroja tien kahden puolen. Tai ehkäpä hän ajatteli sen
valtakunnan kohtaloa, jota hän rakasti koko palavan sielunsa kaikilla
voimilla ja jota nyt näytti lähestyvän _dies irae et calamitatis_,
vihan ja tuhon päivä.
Puolenpäivän jälkeen alkoivat vihdoin Sulan korkealta rannalta näkyä
Lubnien kreikanuskoisten kirkkojen täyteläiset kupoolit sekä pyhän
Mikaelin välkkyvä katto ja suippeat tornit. Verkalleen marssivat
sotajoukot kaupunkiin. Ilta oli jo tulossa. Itse lähti ruhtinas heti
linnaan, jossa edeltäpäin lähetettyjen määräysten mukaan kaiken tuli
olla valmiina matkaa varten. Lippukunnat taas asettuivat yösijalle
kaupunkiin eikä suinkaan ollut helppoa sijoittaa niitä kaikkia,
sillä joukkoja oli suuria määriä. Saatuaan kuulla sisällisen sodan
vaiheista Dnieperin oikealla rannalla ja peläten talonpoikaiskapinaa
täälläkin, oli koko Dnieperin takainen aatelisto kiiruhtanut
Lubineen. Sinne oli tullut aatelisia kaukaisilta maaseuduilta,
mukanaan vaimot, lapset, palvelijat, hevoset, kamelit ja kokonaiset
karjalaumat. Niinikään olivat Lubnieen kokoontuneet ruhtinaan
komisariukset ja ala-starostat, kaikenlaiset aatelissäätyiset
virkamiehet, vuokralaiset ja juutalaiset, sanalla sanoen kaikki,
joita vastaan kapina saattoi kääntää puukkonsa terän. Näytti aivan
siltä kuin Lubniessa olisi ollut suuret jokavuotiset markkinat, sillä
sieltä ei puuttunut edes moskovalaisia kauppiaita tai Astrakanin
tatareja. Nämäkin, ollen kauppamatkoilla Ukrainassa, olivat nimittäin
pysähtyneet tänne sodan takia. Torilla nähtiin tuhansittain mitä
erimuotoisimpia vankkureja, sekä sellaisia, joiden pyörät olivat
sidotut pajunvitsoilla että sellaisia, joissa pyörät olivat ilman
puoloja ja veistetyt yhdestä ainoasta puusta. Siellä oli kasakkain
rattaita ja aatelisten char à bancs'eja. Vihaisemmat vieraat
asuivat linnassa ja majataloissa ja alhaisemmat sekä palvelusväki
teltoissa kirkkojen läheisyydessä. Kaduille oli sytytetty nuotioita,
joiden ääressä keitettiin ruokaa. Kaikkialla vallitsi tungos,
häärinä ja hälinä kuin mehiläispesässä, kaikkialla vilisi mitä
erilaisimpia pukuja ja värejä. Siellä oli ruhtinaan sotamiehiä eri
lippukunnista: haidukkeja ja pajukkeja, sitte juutalaisia mustissa
viitoissa, talonpoikia, armeenialaisia sinipunertavine lakkeineen
ja tatareja lampaannahkaturkeissaan. Puhuttiin mitä erilaisimpia
kieliä, kuului huutoja, kirouksia, lasten itkua, koirien haukuntaa
ja karjan mylvinää. Saapuvia lippukuntia tervehtivät kansanjoukot
riemuhuudoilla, sillä ne näkivät niissä turvansa ja pelastuksensa.
Mentiin linnan luo korottamaan eläköönhuutoja ruhtinaalle ja
ruhtinattarelle. Kansanjoukossa kierteli mitä erilaisimpia huhuja,
muutamat olivat tietävinään, että ruhtinas jää Lubnieen, toiset
taas väittivät hänen lähtevän Liettuaan, jonne siis täytyi kulkea
hänen perässänsä. Olipa niitäkin, jotka kertoivat hänen jo lyöneen
Chmielnickin. Mutta ruhtinas katseli, kun oli tervehtinyt puolisoansa
ja ilmoittanut huomisesta lähdöstään, huolestuneena kaikkia noita
kuorma- ja ihmisjoukkoja, jotka aikoivat lähteä kulkemaan sotaväen
perässä ja jotka siten tulisivat vaikeuttamaan ja hidastuttamaan
hänen marssiaan. Häntä lohdutti kuitenkin ajatus, että kun
päästäisiin Brahimin tuolle puolen, rauhallisemmille seuduille, nuo
joukot hajaantuisivat kukin omalle kulmalleen ja lakkaisivat olemasta
sotajoukon taakkana. Ruhtinatar, hovi ja hovinaiset päätettiin
lähettää Wisniowieciin, jotta ruhtinas rauhallisena ja esteettä voisi
rynnätä tuleen koko voimallaan. Valmistukset linnassa olivat jo
suoritetut, tavarat ja kalleudet kuormitetut vankkureihin, ruokavarat
koottuina. Koko hovi oli valmiina vaikkapa heti asettumaan vaunuihin
ja hevosten selkään. Nämä valmistukset oli järjestänyt ja suorittanut
ruhtinatar Griselda, jonka mieli onnettomuudessa oli yhtä suuri
kuin ruhtinaankin. Tarmossaan ja luonteensa horjumattomuudessa hän
miltei oli miehensä vertainen. Rakasta oli ruhtinaalle nähdä kotoiset
seudut, vaikka häneen samalla kovasti koskikin, että hänen nyt täytyy
jättää oma pesänsä Lubniessa, jossa hän on kokenut niin paljon onnea
ja saavuttanut niin paljon mainetta. Kaikki muutkin olivat surun
vallassa, sotajoukko palvelusväki ja hovi. Sillä kaikki olivat
varmoja siitä, että ruhtinaan taistellessa kaukaisilla seuduilla,
vihollinen ei tule jättämään Lubniea rauhaan, vaan kostaa näillä
rakastetuilla muureilla kaikki ne kolaukset, jotka sitä kohtaavat
ruhtinaan kädestä. Siksipä nyt itkettiin ja valitettiin, varsinkin
surivat naiset ja ne, jotka olivat täällä syntyneet ja jotka tänne
jättivät vanhempiensa haudat.