Jo ennenkuin Vähävenäjän ruhtinas-vojevoda tapasi herra Skrzetuskin
istumassa Rozlogin raunioilla, oli hän saanut tietää Korsunin
tappiosta. Herra Polanowski, ruhtinaan husaaritoveri, oli Sahotynissä
hänelle siitä ilmoittanut. Ruhtinas asettui ensin Prilukiin ja
lähetti sieltä herra Boguslaw Maszkiewiczin mukana hetmaneille
kirjeen, kysyen minne he käskisivät hänen koko sotavoimansa kanssa
tulla. Kun herra Maszkiewiczia ja hetmanien vastausta kuitenkaan
ei pitkään aikaan kuulunut, marssi ruhtinas Perejaslawia kohden,
lähettäen etujoukkoja kaikille suunnille ja antaen käskyn, että ne
rykmentit, jotka vielä olivat hajallaan Dnieperin takana ja muualla,
kiireimmiten kokoontuisivat Lubnieen.
Nyt sai ruhtinas kuitenkin tietää, että toistakymmentä
kasakkalippukuntaa, jotka olivat seisoneet rajaseuduilla
tatarilaisalueen suunnalla, oli hajaantunut tai mahdollisesti
liittynyt kapinaan. Hän huomasi siis voimiensa yhtäkkiä suuresti
supistuneen ja kovasti häneen koski tuo odottamaton tieto, että
miehet joita hän niin monta kertaa oli johtanut voittoihin,
saattoivat hänet pettää. Tavattuaan herra Polanowskin ja saatuaan
häneltä tiedon tuosta kuulumattomasta tappiosta, hän kuitenkin
armeijalta salasi tämän sanoman ja jatkoi marssiaan Dnieperiä kohden.
Hän tahtoi mennä umpimähkään keskelle myrskyä ja kapinaa, kostamaan
puolalaisten tappiota, pyyhkimään pois sotajoukkojen häpeää, tai
sitte itse vuodattamaan vertansa. Sitäpaitsi hän päätteli, että
jonkin osan, tai ehkäpä paljonkin kruunun armeijasta oli täytynyt
pelastua perikadosta. Nämä ja hänen kuusituhantinen osastonsa yhdessä
saattaisivat vielä voitollisestikin mitellä voimiaan Chmielnickin
kanssa.
Perejaslawista, missä ruhtinas silloin majaili, käski hän pienen
herra Wolodyjowskin ja herra Kuszelin lähettää rakuuniaan
tiedustelulle kaikkiin suuntiin, kuten Czerkasyyn, Mantowiin,
Siekiernaan, Buczacziin, Stajkiin, Trehtymirowiin, Rzyszczowiin,
ja koota kaikki veneet ja proomut, mitä vain ympäristöstä saattoi
löytää. Sotajoukon oli kuljettava vasenta rantaa Rzyszczowiin.
Kohtaamiltaan pakolaisilta saivat lähetit siellä täällä kuulla
tappiosta, mutta kaikissa noissa paikoissa missä he kävivät, eivät he
löytäneet ainoatakaan venettä, koska, kuten jo on mainittu, kruunun
suurhetmani aikaisemmin oli ottanut puolet näistä kulkuneuvoista
herra Krzeczowskia ja herra Barabaszia varten ja loput taas oli
oikeanpuolisen rannan kapinaan noussut rahvas, ruhtinasta peläten,
hävittänyt. Kuitenkin pääsi herra Wolodyjowski oikeanpuoleiselle
rannalle sillä tavalla, että hän kiireessä käski lyödä kokoon lautan.
Täällä otti hän kiinni kymmenkunnan kasakkaa, jotka hän vei ruhtinaan
eteen. Heiltä sai ruhtinas kuulla, missä määrin kapina nyt oli
levinnyt, sekä Korsunin tappion kauheista seurauksista. Koko Ukraina
oli noussut yhtenä miehenä. Kapina oli vyörynyt kuin tulvavesi,
joka päästen tasangolle silmänräpäyksessä valtaa yhä suurempia ja
suurempia aloja. Aateli puolusti itseänsä linnoissa ja varustetuissa
paikoissa, mutta monet näistä paikoista olivat jo valloitetut.
Chmielnickin voimat kasvoivat joka hetki. Kiinni joutuneet kasakat
ilmaisivat hänen sotaväkensä lukumäärän kahdeksi sadaksi tuhanneksi
ja parissa päivässä saattoivat nämä voimat helposti kasvaa
kaksinkertaisiksi. Sentähden hän nyt taistelun jälkeen yhä viipyi
Korsunissa, käyttäen samalla hyväkseen levon hetkeä ja järjestäen
lukemattomia laumojaan. Rahvaan oli hän jakanut rykmentteihin ja
valinnut everstit atamanien ja kokeneempien zaporogilais-esaulien
joukosta. Sitte hän oli lähettänyt etujoukkoja, vieläpä kokonaisia
divisioneja valloittamaan läheisiä linnoja. Ottaen tämän kaiken
huomioon tuli Jeremi seuraavaan johtopäätökseen: kun ei ollut
veneitä, joiden valmistaminen kuusituhantista sotajoukkoa varten
veisi muutamia viikkoja ja kun vihollisten voima oli kasvanut näin
odottamattoman suureksi, niin ei ollut mahdollista päästä Dnieperin
yli siltä kohdalta missä hän paraillaan majaili. Sotaneuvottelussa
olivat herra Polanowski, eversti Baranowski, kapteeni herra
Aleksander Baranowski ja herra Wolodyjowski sitä mieltä, että olisi
marssittava pohjoiseen päin Tshernigowia kohden, joka oli mahtavien
metsien takana, sieltä olisi mentävä Lubecziin ja vasta sieltä
kuljettava joen yli Brahimowia kohden. Tämä oli kyllä pitkä ja
vaikea tie, sillä Czernigowin metsien takana oli, juuri Brahimowin
suunnalla, äärettömiä soita, joiden yli ei jalkaväenkään ollut helppo
kulkea, saatikka sitte raskaan ratsuväen, kuormaston ja tykistön.
Ruhtinasta tämä neuvo kuitenkin miellytti. Joka tapauksessa hän
vielä kerran, ennenkuin lähtisi tuolle marssille, jolta ei tuntunut
olevan mitään palaamisen mahdollisuutta, halusi näyttäytyä omalla
Dnieperin-takaisella alueellaan. Hän toivoi käynnillään voivansa
estää kapinaa heti puhkeamasta siellä ja ottaa sikäläisen aatelin
siipiensä suojaan. Vielä tahtoi hän tällä käynnillään jättää rahvaan
keskuuteen kauhean muiston, jotta ne jotka eivät voineet lähteä
sotajoukon mukana, turvallisesti saattaisivat jäädä paikoilleen.
Olivathan sitäpaitsi ruhtinatar Griselda, neidit Zbaraski,
hovinaiset, koko henkilökunta ja muutamat kokonaiset rykmentit, kuten
jalkaväki, vielä Lubniessa. Siksi päätti ruhtinas vielä käydä siellä
viimeisellä hyvästijätöllä.
Sotajoukko lähti liikkeelle samana päivänä, etunenässä herra
Wolodyjowski rakuunoineen. Nämä, vaikka kaikki poikkeuksetta
olivatkin vähävenäläisiä, olivat tottuneet sotakuriin ja sitä tietä
vähitellen muuttuneet säännöllisiksi sotilaiksi. Uskollisuudessa
voittivat ne miltei kaikki muut lippukunnat. Maa tuntui vielä varsin
levolliselta. Siellä täällä kokoontui jo kuitenkin vallatonta väkeä
ryöstämään sekä herrojen että talonpoikien taloja. Heitä ruhtinas
läpimatkallaan ankarasti kuritti, antaen lyödä heidät paaluihin.
Varsinaiset talonpojat eivät vielä olleet missään nousseet kapinaan.
Mielet olivat kuitenkin kuohuksissa, tuli kyti talonpojan silmissä
ja sielussa, asestauduttiin salaa ja paettiin Dnieperin taa. Pelko
kuitenkin vielä voitti veren- ja murhanjanon. Pahana enteenä saattoi
pitää sitä, että niissä kylissä, joista talonpojat eivät tähän asti
vielä olleet lähteneet Chmielin luo, he nyt ruhtinaan sotajoukkojen
lähetessä pakenivat ikäänkuin peläten, että kauhea ruhtinas heidän
kasvoistaan lukisi mitä kyti heidän mielessään ja jo edeltäpäin
rankaisisi heitä. Hän rankaisi kuitenkin vain siellä missä huomasi
vähimmänkin kapinanvalmistuksen ilmiön. Ja kun ruhtinas oli hillitön
sekä palkitessaan että rangaistessaan, niin rankaisi hän ilman määrää
ja sääliä. Saattaa sanoa, että Dnieperin molemmilla rannoilla näihin
aikoihin harhaili kaksi vamppyyria, toinen aatelin -- Chmielnicki,
ja toinen kapinaan nousseen rahvaan tuhoksi -- ruhtinas Jeremi.
Rahvaan kesken kuiskailtiin, että kun nämä kaksi kerran joutuvat
vastatusten, niin silloin varmaan aurinko pimenee ja vedet joissa
käyvät punaisiksi. Mutta heidän kohtaamisensa oli vielä kaukana,
sillä Chmielnicki, Keltaisen Veden ja Korsunin taistelujen voittaja,
tuo sama Chmielnicki, joka oli lyönyt hajalleen kruunun armeijat,
ottanut vangiksi hetmanit ja nyt johti satoja tuhansia sotamiehiä,
yksinkertaisesti pelkäsi Lubnien herraa, joka haki häntä Dnieperin
takaa. Ruhtinaan joukot olivat juuri päässeet Sleporodin ohi, mutta
itse oli ruhtinas pysähtynyt Filipowoon levähtämään, kun hänelle
ilmoitettiin, että Chmielnickiltä on saapunut lähettiläitä, jotka
tuovat muassaan kirjeen ja pyytävät päästä hänen puheilleen. Ruhtinas
käski heti saattaa lähettiläät eteensä. Alastarostan taloon, jossa
ruhtinas majaili, astui nyt kaksi zaporogilaista. He esiintyivät
sangen kopeina, varsinkin vanhin heistä, atamani Sucha-ruka jonka
päähän nähtävästi oli mennyt kasakkain voitto Korsunin luona ja
äsken saatu everstinarvo. Kun miehet kuitenkin näkivät ruhtinaan
kasvot, niin valtasi heidät sellainen kauhu, että he lankesivat hänen
jalkainsa juureen eivätkä saaneet sanaa suustaan.
Ruhtinas istui etevimpien ritariensa ympäröimänä. Hän käski miesten
nousta ja kysyi, missä asiassa he olivat tulleet.
-- Meillä on kirje hetmanilta, vastasi Sucha-ruka. Ruhtinas tuijotti
kasakkaa suoraan silmiin ja sanoi rauhallisesti, mutta tähdentäen
jokaista sanaansa:
-- Konnalta, lurjukselta ja ryöväriltä eikä atamanilta.
Zaporogilaiset kalpenivat, tai pikemmin saattaa sanoa heidän
kasvojensa käyneen sinisiksi. Pää painuneena rintaa vastaan jäivät he
vaieten seisomaan ovensuuhun.
Ruhtinas käski herra Maszkiewiczin lukemaan kirjeen.
Kirje oli nöyrä. Huolimatta Korsunin voitosta, oli Chmielnickissä
kettu saanut voiton leijonasta, käärme kotkasta, nähtävästi hän
oli muistanut kirjoittavansa Wisniowieckille. Ehkäpä hän liehakoi
lepyttääksensä ruhtinasta, voidakseen sitte helpommin purra häntä.
Joka tapauksessa hän nyt liehakoi. Hän kirjoitti, että Czaplinski on
ollut syynä siihen mikä on tapahtunut, ja että hetmanit ovat saaneet
kokea vain onnen vaihtelevaisuutta. Se mikä on tapahtunut, ei siis
ole ollut hänen, Chmielnickin syytä, vaan on se tapahtunut sen kovan
kohtalon ja sorron vuoksi, mitä Ukrainan kasakat ovat saaneet kokea.
Hän, Chmielnicki pyytää nyt, että ruhtinas ei suuttuisi hänelle,
vaan antaisi anteeksi, jossa tapauksessa hän ainiaaksi jää ruhtinaan
kuuliaiseksi ja nöyräksi palvelijaksi. Virittääkseen ruhtinaan mielen
suosiolliseksi lähettejä kohtaan ja pelastaaksensa heidät hänen
ankaruudestaan, hän ilmoittaa päästäjänsä husaariupseeri Skrzetuskin,
jonka hän Siczissä otti vangiksi, terveenä vapauteen.
Sitte seurasi valituksia herra Skrzetuskin ylpeydestä: hän muunmuassa
ei ollut suostunut ottamaan viedäkseen kirjettä Chmielnickiltä
ruhtinaalle, jonka kautta hän suuresti loukkasi hänen, Chmielnickin,
hetmaniarvoa ja koko zaporogilaissotajoukon kunniaa. Juuri tämä
ylpeys ja ylenkatse, jota kasakat alituisesti saivat kokea ljahien
puolelta, oli Chmielnickin mielestä syynä kaikkeen siihen mikä oli
tapahtunut, aina Keltaisesta Vedestä alkaen Korsuniin asti. Lopuksi
hän vakuutti suuresti pahoittelevansa sitä mikä oli tapahtunut ja
alati jäävänsä uskolliseksi Puolan valtakunnalle sekä sulki itsensä
ruhtinaan suosioon, tarjoten hänelle joka suhteessa palveluksiaan.
Tätä kirjettä kuunnellessaan olivat itse lähetitkin hämmästyksen
vallassa, sillä he eivät edeltäpäin olleet tunteneet kirjeen
sisältöä. He olivat otaksuneet, että se pikemmin sisältäisi
soimauksia ja ylpeitä moitteita kuin pyyntejä. Nyt huomasivat he
selvästi, ettei Chmielnicki tahtonut jättää kaikkea yhden kortin
varaan, noustessaan niin kuuluisaa sotapäällikköä vastaan kuin
ruhtinas. Sensijaan että olisi koko voimallaan marssinut häntä
vastaan, hän viivytteli, teeskenteli nöyryyttä ja nähtävästi odotti,
että ruhtinaan joukot murenisivat yksityisissä taisteluissa.
Sanalla sanoen: hän ilmeisesti pelkäsi ruhtinasta. Lähetit
tulivatkin kirjettä luettaessa entistä nöyremmiksi. He seurasivat
tarkasti ruhtinaan kasvonilmeitä, niistä voidakseen päättää,
mikä kohtalo heitä odotti, elämä vaiko kuolema. Ja vaikka he
tullessansa olivat ottaneet lukuun senkin, että voi olla kysymys
kuolemasta, niin valtasi heidät nyt kauhuntunne. Ruhtinas kuunteli
kuitenkin tyynesti. Vain silloin tällöin painoi hän alas katseensa
ikäänkuin pidättääkseen silmissään piileviä salamoja; ja selvästi
saattoi nähdä, että hän hillitsee hirveää vihaa. Kun kirje oli
luettu loppuun, ei hän läheteille lausunut sanaakaan, käski vain
Wolodyjowskin saattaa heidät pois ja uskoa vartioiden haltuun, mutta
everstien puoleen kääntyen lausui hän seuraavaa:
-- Suuri on totisesti tämän vihollisen viekkaus, sillä joko hän
tuolla kirjeellään tahtoo nukuttaa minut, voidakseen sitten
hyökätä nukkuvan kimppuun, tai marssii hän valtakunnan sisäosiin
ja toimittaa myöntyväisiltä valtiopäiviltä ja kuninkaalta sovinnon
sekä anteeksiannon. Ja silloin tuntee hän jalkainsa alla maaperän
varmaksi, sillä jos minä vielä silloin tahtoisin käydä sotaa, niin ei
enään hän menettelisi valtakunnan tahtoa vastaan, vaan minä ja minut
katsottaisiin kapinoitsijaksi.
Wurcel kävi kiinni päähänsä:
-- _O vulpes astuta_, sitä viekasta kettua!
-- Mitä siis nyt on tehtävä, hyvät herrat? kysyi ruhtinas. -- Sanokaa
rohkeasti, minä ilmaisen sitte puolestani oman tahtoni.
Vanha Zacwilichowski, joka jo kauvan sitte oli jättänyt Czehrynin ja
yhtynyt ruhtinaaseen, lausui:
-- Tapahtukoon teidän ruhtinaallisen tahtonne mukaan, mutta jos
minun on lupa lausua mielipiteeni, niin sanon: tavallisella
kekseliäisyydellänne on teidän ruhtinaallinen armonne heti saanut
selville Chmielnickin tarkoitukset. Sellaiset ne juuri ovat eivätkä
mitään muuta. Olisin siis sitä mieltä, ettei hänen kirjeeseensä tule
panna mitään huomiota, vaan sitte kun rouva ruhtinatar on saatettu
turvalliseen paikkaan, on mentävä Dnieperin yli ja aljettava sota
ennenkuin Chmielnicki ehtii ryhtyä sovintotoimiin. Sillä häpeä ja
epäkunnia olisi toki valtakunnalle, jos tuollaiset kunnottomuudet
rauhassa saisivat hiipiä eteenpäin. Muuten (ja siinä hän kääntyi
everstien puoleen) odotan herrojen mielipidettä, tämä on oma
horjumaton mielipiteeni.
Leirikapteeni herra Aleksander Zamojski kolisti nyt sapeliaan:
-- Arvoisa horonzi, vanhuus ja viisaus puhuu teidän suunne kautta.
Tuon lohikäärmeen pää on muserrettava ennenkuin se kasvaa liian
suureksi ja nielee meidätkin.
-- Amen, lausui kirkkoherra Muchowiecki. Toiset rykmentinpäälliköt
eivät puhuneet, vaan alkoivat, noudattaen herra leirikapteenin
esimerkkiä, helistellä sapelejaan, murista ja kiristellä hampaitaan.
Herra Wurcel otti kuitenkin taasen sananvuoron ja lausui:
-- Armollinen ruhtinas, solvaavaa on teidän ruhtinaalliselle
nimellenne, että tuo konna rohkenee kirjoittaa teidän armollenne,
sillä onhan leiriatamaneilla korkea, valtakunnan vahvistama ja
tunnustama arvo, jota eivät edes huonekunta-atamanit saata saada.
Mutta Chmielnicki on itse omavaltaisesti ruvennut hetmaniksi eikä
häntä voida pitää muuna kuin pahantekijänä, kuten herra Skrzetuski,
kiitettävästi kyllä, huomasikin, silloin kun ei hän ottanut
viedäkseen hänen kirjettään teidän ruhtinaalliselle armollenne.
-- Samoin minäkin ajattelen, sanoi ruhtinas, -- mutta kun nyt en
voi ulottaa kättäni häneen itseensä, niin saa hän rangaistuksensa
lähettiensä persoonassa.
Sen sanottuaan kääntyi hän tatarilaisen hovilippukunnan päällikön
puoleen:
-- Herra Wierszul, käskekää tatarienne hakata maahan nuo kasakat,
mutta heidän päällikköänsä varten on teroitettava paalu ja viipymättä
on hän siihen istutettava.
Wierszul taivutti päätään, joka oli punainen kuin liekki, ja meni
ulos. Kirkkoherra Muchowiecki taas, joka tavallisesti hillitsi
ruhtinaan vihaa, pani kätensä ristiin kuin rukousta varten ja katsoi
anovasti häntä silmiin, etsien sieltä armoa.
-- Minä tiedän, kirkkoherra, mitä te tarkoitatte, sanoi
ruhtinas-vojevoda, -- mutta se ei nyt käy päinsä. Tämä on
välttämätöntä niiden julmuuksien takia, joita he panevat toimeen
tuolla Dnieperin toisella puolella, se on välttämätöntä meidän
arvomme ja valtakunnan edun takia. On välttämätöntä järkähtämättä
osoittaa, että vielä on joku, joka ei pelkää tuota hurjimusta,
vaan kohtelee häntä pahantekijänä. Hän kyllä kirjoittaa nöyrästi,
mutta hänen menettelynsä on röyhkeää ja hän toimii Ukrainassa kuin
hallitseva ruhtinas. Hän saattaa valtakunnan niin suureen vaaraan,
ettei se ole pitkään aikaan saanut kokea sellaista. -- Armollinen
ruhtinas, hän on vapauttanut herra Skrzetuskin, kuten hän kirjoittaa,
lausui kirkkoherra arasti.
-- Minä kiitän teitä Skrzetuskin puolesta, jonka te näin asetatte
noiden kapinallisten tasolle.
Ruhtinas rypisti kulmakarvojaan.
-- Mutta riittääkö. Minä näen, jatkoi hän, kääntyen
rykmentinpäällikköjen puoleen, -- että te kaikki äänestätte sodan
puolesta. Se on minunkin tahtoni. Marssimme ensin Czernigowiin,
ottaen matkan varrelta mukaamme aatelin. Brahimin kohdalla menemme
joen yli ja senjälkeen tulee meidän marssia etelää kohti. Nyt
lähdemme Lubnieen.
-- Jumala meitä auttakoon! lausuivat rykmentinpäälliköt.
Samassa hetkessä avautui ovi ja huoneeseen astui Rostworowski,
rumenialaisen lippukunnan päällikkö, joka kaksi päivää sitte
kolmensadan ratsumiehen kanssa oli lähetetty tiedustelumatkalle.
-- Herra ruhtinas, huudahti hän, -- kapina leviää, Rozlogi on
poltettu ja lippukuntamme Wasilowkassa hakattu maahan viimeistä
miestä myöten.
-- Kuinka? Mitä? Missä? kysyttiin joka suunnalta. Mutta ruhtinas
viittasi kädellään vaitiolon merkiksi ja kysyi:
-- Kuka sen on tehnyt? Roistot vaiko jokin sotajoukko?
-- Sanotaan että Bohun.
-- Bohun?
-- Juuri hän.
-- Milloin se tapahtui?
-- Kolme päivää sitten.
-- Lähdittekö ajamaan heitä takaa? Saitteko kiinni? Saitteko ketään
vangiksi?
-- Lähdin ajamaan takaa, mutta en saavuttanut, koska tulin kolme
päivää liian myöhään. Matkalla keräsin tietoja. He pakenivat taasen
Czehrynin suunnalle ja hajaantuivat sitte. Toinen puoli meni
Czerkasyyn päin, toinen Zolotonoszaan ja Prohorowkaan.
Tähän lisäsi herra Kuszel:
-- Minähän kohtasin sen osaston, joka oli menossa Prohorowkaan, kuten
ruhtinaalliselle armolle ilmoitin. He sanoivat olevansa Bohunin
lähettämiä ja menevänsä estämään talonpoikia pakenemasta Dnieperin
yli. Siksi minä päästin heidät menemään.
-- Tyhmästi teitte, mutta minä en teitä syytä. Vaikea on olla
erehtymättä, kun petos väijyy joka askeleella ja maa polttaa jalkain
alla, sanoi ruhtinas.
Yhtäkkiä hän tarttui päähänsä:
-- Kaikkivaltias Jumala! huudahti hän, -- nyt minä muistan
Skrzetuskin kertoneen, että Bohun väijyi neiti Kurcewiczia. Nyt
ymmärrän miksi Rozlogi on poltettu. Varmaan ovat ryöstäneet tytön.
Hei, Wolodyjowski, tulkaappa tänne, ottakaa viisisataa ratsua ja
lähtekää vielä kerran Czerkasyyn. Bychowiec ottakoon viisisataa
rumenialaista ja lähteköön Zolotonoszan suunnalle Prohorowkaan asti.
Älkää säästäkö hevosia. Joka pelastaa neidon ja tuo hänet tänne,
hän saa haltuunsa koko elinajakseen Jeremiowkan. Lähtekää kiireesti
matkaan.
Sitte hän sanoi rykmenttien päälliköille:
-- Ja me, hyvät herrat, lähdemme Rozlogin kautta Lubnieen.
Rykmentinpäälliköt jättivät starostan talon ja menivät kukin
lippukuntansa luo. Kädenlyönnillä vakuuttaen toisilleen uskollisuutta
nousivat he ratsunsa selkään. Ruhtinaalle tuotiin kastanjanruskea
arapialaishevonen, jota hän aina käytti sotaretkillä. Hetken perästä
marssivat lippukunnat, kulkien pitkänä värillisenä käärmeenä,
Filipowin tietä.
Kun tie kääntyi, kohtasi sotamiesten silmiä verinen näky.
Aidanseipäissä viidakossa törrötti viisi poikkihakattua kasakanpäätä,
jotka avonaisten silmiensä kuolleilla terillä katselivat ohikulkevia
sotajoukkoja. Kauvempana, viheriällä mäenrinteellä tienkäänteen
takana heittelehti ja hytki vielä paaluun istutettu atamani
Sucha-ruka. Paalun terävä pää oli jo mennyt puoleen ruumiiseen
asti, mutta vielä oli onnettomalla atamanilla edessään pitkä
kuolinkamppailu, sillä iltaan asti saattoi hän noin hytkiä ennenkuin
kuolema tuli häntä tyynnyttämään. Nyt ei hän ollut ainoastaan,
elossa, vaan hän käänteli kauheita silmiään lippukuntain perässäkin,
senmukaan kuin ne kulkivat sivu. Nuo silmät tuntuivat puhuvan:
"rangaiskoon teitä Jumala, teitä, lapsianne ja lapsenlapsianne
aina kymmenenteen polveen asti, rangaiskoon verestä, haavoista,
kidutuksista. Hävitkää, te ja teidän heimonne, teidän sukukuntanne.
Suokoon Jumala, että kaikki onnettomuudet iskisivät teihin. Suokoon
Jumala, että kituisitte kauvan, saamatta kuolla ja saamatta elää."
Ja vaikka hän oli yksinkertainen kasakka ja vaikkei hän kuollut
purppurassa eikä brokaadissa, vaan karkeassa sinisessä viitassa,
ei linnan suojassa, vaan paalussa paljaan taivaan alla, niin
varjostivat hänen kärsimyksensä ja hänen päänsä päällä kiertelevä
kuolema hänet sellaisella mahtavuudella, ja pannen hänen katseeseensa
sellaisen voiman ja sellaisen pohjattoman vihan, että kaikki täysin
ymmärsivät, mitä hän halusi sanoa. Ja lippukunnat ratsastivat vaieten
hänen ohitsensa ja puolenpäivän kultaisessa välkkeessä riippui
hän korkealla heidän yläpuolellaan, valaisten äsken veistetyssä
paalussaan kuin soihtu...
Ruhtinas ajoi sivutse päätään kääntämättä, mutta kirkkoherra
Muchowiecki siunasi ristin merkillä onnettoman. Kaikki olivat
jo päässeet ohitse, kun eräs nuorukainen husaarilippukunnasta,
keneltäkään pyytämättä lupaa, kannusti hevosensa mäelle ja, tähdäten
pistolinsa uhrin korvan juureen, yhdellä laukauksella lopetti hänen
tuskansa. Kaikki vapisivat ajatellessaan mitä seuraisi tällaisesta
omavaltaisesta ja sotakurin vastaisesta teosta. Tuntien ruhtinaan
ankaruuden, pitivät he jo nuorukaista tuhon omana. Mutta ruhtinas ei
puhunut mitään. Joko ei hän tahallaan ollut kuulevinaan mitään, tai
ratsasti hän todella niin mietteisiinsä vaipuneena. Tyynenä ajoi hän
eteenpäin ja vasta illalla käski hän kutsua nuorukaisen luokseen.
Poika ilmestyi henki kurkussa herransa kasvojen eteen, luullen että
maa halkeaa hänen jalkainsa alta. Mutta ruhtinas kysyi:
-- Mikä on nimesi?
-- Zelenski.
-- Sinäkö ammuit kasakkaa?
-- Minä, änkötti poika, kalpeana kuin palttina.
-- Miksi sen teit?
-- Kun en voinut katsella hänen kidutustaan. Ruhtinas ei vihastunut
vaan sanoi:
-- Sinä tulet vielä näkemään niin paljon heidän hirmutöitään,
että säälisi katoaa niinkuin enkeli lentäisi luotasi. Mutta koska
armeliaisuutesi takia olet pannut alttiiksi henkesi, niin maksaa
minun rahavartiani Lubniessa sinulle kymmenen kultadukaattia ja minä
otan sinut persoonalliseen palvelukseeni.
Kaikki ihmettelivät että asia päättyi sillä tavalla. Samassa
ilmoitettiin kuitenkin, että tiedustelujoukko oli saapunut likeisestä
Zolotonoszasta, ja kaikkien mielet kääntyivät toisaalle.