Seuraavana aamuna Zagloban paon jälkeen tapasivat kasakat Bohunin
puolitukehtuneena viitassa, johon herra Zagloba oli hänet käärinyt.
Kun hänen haavansa kuitenkaan eivät olleet vaaralliset, tuli hän
pian tajuihinsa. Muistaessaan kaiken mikä oli tapahtunut, raivostui
hän, ulvoi kuin villipeto ja tahri kätensä vereen, joka oli vuotanut
hänen omasta päästänsä. Hän heitteli veitsellä ihmisiä niin etteivät
kasakat uskaltaneet lähestyä häntä. Vihdoin, kun ei hän vielä pysynyt
satulassa, sidotti hän kahden hevosen väliin paarit, asettui niille
ja kiiti kuin hullu Lubniea kohti, arvellen pakolaisten lähteneen
sinne päin. Maaten paareilla, untuvavuoteella ja omassa veressään hän
lentämällä lensi pitkin aroa kuin vamppyyri, joka ennen aamuhämärää
pakenee takaisin hautaan. Hänen edellään kiidättivät uskolliset
kasakat, ollen varmat siitä, että he kaikki rientävät selvään
kuolemaan. Tätä menoa ratsastettiin aina Wasilowkaan asti, jossa oli
garnisoni, sata unkarilaista ratsumiestä ruhtinaan väkeä. Ikäänkuin
inhoten omaa elämäänsä ryntäsi villi hurjapää häikäilemättä tämän
ratsuväen kimppuun. Ensimäisenä heittäytyi hän tuleen ja hakkasi
ratsuväen muutaman tunnin kestäneessä taistelussa maahan. Vain
muutaman sotamiehen hän säästi, kiduttamalla paikoittaakseen heiltä
esiin tunnustuksen. Niin saatuaan tietää, ettei aatelismies neitosen
seurassa ollut paennut sille suunnalle, ei hän ymmärtänyt mihin
ryhtyä ja repi raivoissaan siteet haavoistaan. Oli turhaa jatkaa
kauvemma, tietysti kaikkialla, täältä Lubnieen päin, oli ruhtinaan
rykmenttejä, ja niitä olivat varmaan taistelun aikana Wasilowkasta
paenneet asukkaat jo varoittaneet hyökkäyksestä. Uskolliset kasakat
ottivat siis mukaansa raivoamisesta heikontuneen atamaninsa ja
veivät hänet Rozlogiin. Palatessaan eivät he kuitenkaan enään
tavanneet jälkiäkään kartanosta, sillä paikkakunnan talonpojat
olivat ryöstäneet ja polttaneet sen ynnä ruhtinas Wasilin, arvellen
voivansa työntää syyn kasakoiden ja Bohunin niskaan, jos ruhtinaat
tai ruhtinas Jeremi aikoisivat kostaa heille. Siten olivat
kaikki rakennukset poltetut, kirsikkatarha hakattu maahan, koko
palvelusväki surmattu. Talonpojat kostivat, kuten näkyy, säälittä
Kurcewiczeille heidän ankaran isännyytensä ja sortonsa. Rozlogista
lähdettyä joutui Bohunin käsiin Plesniewski, joka oli Czehrynistä
tuonut tiedon Keltaisen Veden tappiosta. Kun Plesniewskiltä oli
kyselty, minne hän kulkee ja mitä varten hän on liikkeellä, niin
oli hän sekaantunut eikä voinut antaa selviä vastauksia. Silloin
oli hän tietenkin joutunut epäluulon alaiseksi. Kun häntä sitten
polttamalla kidutettiin, tunnusti hän kaikki mitä oli nähnyt ja
kuullut, ilmaisten sekä tappion että herra Zagloban tapaamisen
edellisenä päivänä. Bohun ilostui ja päästi helpoituksen huokauksen.
Hirtätettyään Plesniewskin kiiruhti hän eteenpäin, ollen jo melkein
varma siitä, ettei Zagloba nyt pääse häneltä pakoon. Lisäksi antoivat
hevospaimenet uusia tietoja, mutta sensijaan hukkuivat kaalamopaikan
takana kaikki jäljet kuin veteen. Herra Zagloban paljaaksi ryöstämää
ukkoa ei atamani voinut tavata, sillä tämä oli jo kulkenut alemma
Kahamlikin vartta myöten, ja lisäksi oli vanhus niin pelästynyt, että
piiloili kuin kettu kaislikossa.
Taasen oli ehtinyt kulua päivä ja yö. Kun takaa-ajo Wasilowkan
suuntaan niinikään oli vienyt kaksi päivää, niin Zagloballa oli
takanansa melkoinen aika. Mutta mitä siis nyt oli tehtävä?
Tässä vaikeassa tilassa ehätti Bohunin avuksi esauli, vanha aron
susi, joka nuoruudestaan asti oli tottunut Villeillä Kentillä ajamaan
takaa tatareja.
-- Isä, sanoi hän, -- he ovat olleet pakomatkalla Czehryniin, ja
viisaat aikeet heillä olikin, sillä he voittivat aikaa, mutta kun he
Plesniewskiltä saivat tietää Chmielistä ja Keltaisen Veden tappiosta,
niin he muuttivat suuntaa. Itsehän näit, isä, että he olivat
poikenneet maantieltä ja kääntyneet syrjään.
-- Mutta arolleko?
-- Arolta, jatkoi vanha esauli, -- minä heidät kyllä löytäisin, mutta
varmaan he ovat menneet Dnieperille päin, päästäkseen hetmanien
turviin. He ovat suunnanneet kulkunsa joko Czerkasya kohden tai
Zolotonoszaan ja Prohorowkaan. Ja vaikkapa he olisivat menneet
Perejaslawiin päin, jota minä en usko, niin löytäisimme heidät
sittenkin. Mutta meistä täytyy toisen lähteä Czerkasyyn, toisen
Zolotonoszaan, ja pian, sillä jos he pääsevät Dnieperin yli, niin
he yrittävät hetmanien luo, tai saavat Chmielnickin tatarit heidät
käsiinsä.
-- Ratsasta sinä Zolotonoszaan, minä lähden Czerkasyyn.
-- Hyvä on, isä.
-- Ja pidä silmäsi auki, sillä hän on viekas kettu.
-- Ohoo, viekas olen minäkin.
Näin suunniteltuaan takaa-ajon, kääntyi toinen heti Czerkasya ja
toinen Zolotonoszaa kohden. Saman päivän iltana saapui vanha esauli
Anton Demianowkaan.
Kylä oli tyhjänä. Vain naiset olivat jääneet kotiin. Kaikki miehet
olivat lähteneet Dnieperin taakse Chmielnickin luo. Nähdessään
aseelliset miehet ja tietämättä keitä he olivat, piiloittautuivat
naiset nopeasti latoihin. Antonin täytyi kauvan hakea ennenkuin hän
löysi yhden vanhan eukon, joka ei peljännyt ketään, ei edes tatareja.
-- Eukko, missä miehet ovat? kysyi Anton.
-- Mistäs minä tiedän, vastasi eukko, paljastaen keltaiset hampaansa.
-- Me olemme kasakoita, muori kulta. Älkää peljätkö, emme me ole
ljaheja.
-- Ljahejako? Paha heidät periköön.
-- Autattehan te meitä?
-- Teitäkö?
Eukko keskeytti hetkeksi lauseensa.
-- Hiisi teidät vieköön.
Anton ei tietänyt mihin ryhtyä, kun yhtäkkiä erään mökin ovi narahti
ja nuori, kaunis nainen astui ulos.
-- Hei miehet, minä tässä kuulin, että te ette ole ljaheja.
-- Emmekä ole.
-- Oletteko sitte Chmielin väkeä?
-- Olemme.
-- Varmasti siis ette ljaheja?
-- Emme.
-- Entä mitäs te tiedustelitte talonpojista?
-- Kysyimme, joko he ovat lähteneet.
-- Ovat, ovat.
-- Jumalan kiitos. Mutta sanoppa, nuorikko, eikö tänne ole paennut
eräs aatelismies, kirottu ljahi, tyttärineen?
-- Aatelismieskö? Ljahi? En minä ole huomannut.
-- Eikö täällä ole käynyt ketään?
-- Oli eräs vaari. Hän kehoitti talonpoikia lähtemään Chmielin luo
Zolotonoszaan, koska sanoi ruhtinas Jareman tulevan tänne.
-- Minne?
-- No tänne. Ja sitte hän lähtee Zolotonoszaan, niin sanoi vaari.
-- Ja vaariko kehoitti talonpoikia kapinaan?
-- Vaari.
-- Oliko hän yksin?
-- Ei, mykän kanssa.
-- No minkä näköinen hän oli?
-- Kuka?
-- Vaari.
-- Vanha, soitti harppua ja valitti herrojen menoa. Mutta en minä
häntä nähnyt.
-- Ja kehoittiko talonpoikia kapinaan? kysyi vielä kerran Anton.
-- Kehoitti.
-- Hm, jääkää Jumalan haltuun, nuorikko.
-- Jumalan nimeen.
Anton vaipui ajatuksiinsa. Jos tuo ukko oli valepukuinen Zagloba,
niin minkä hiton tähden hän kehoitti talonpoikia liittymään
Chmielnickiin? Ja mistä hän olisi saanut valepuvun? Ja mistä hän
olisi saanut hevosen? Hän on varmaan paennut ratsain. Mutta ennen
kaikkea: miksi hän kehoitti talonpoikia kapinaan ja varoitti heitä
ruhtinaan tulosta? Aatelismies ei ikinä olisi varoittanut heitä. Hän
olisi ennen kaikkea itse piiloittautunut ruhtinaan turviin. Mutta
jos ruhtinas tulee Zolotonoszaan, mikä ei ole mahdotonta, niin hän
epäilemättä vaatii kostoa Wasilowkasta. Yhtäkkiä Anton säpsähti,
sillä uusi portinpieli, jonka hän sattui näkemään edessään, näytti
hänestä suorastaan surmapaalulta.
-- Ei, tuo vaari on ollut tavallinen vaari eikä mitään muuta. Ei
kannata lähteä Zolotonoszaan, vaan toiselle suunnalle.
Mitäs siis nyt on tehtävä? Jos odottaa, niin voi ruhtinas
äkkiarvaamatta saapua. Jos taas lähtee Prohorowkaan ja Dnieperin
taakse, niin voi joutua hetmanien käsiin.
Vanhasta arosudesta tuntui aavoilla aroilla melkein ahtaalta.
Hän tunsi, että vaikka hän itse oli susi, niin hän tuossa herra
Zaglobassa oli kohdannut ketun.
Yhtäkkiä hän iski käden otsaansa.
Ja miksikäs tuo vaari yllytti talonpoikia lähtemään Zolotonoszaan,
jonka takana oli Prohorowka ja sen takana taas, Dnieperin toisella
puolella, hetmanit ja koko kruunun armeijan leiri?
Anton päätti kuin päättikin joka tapauksessa lähteä Prohorowkaan.
Jos hän nyt, tultuansa rannalle saa tietää, että hetmanin joukot ovat
toisella puolella, niin hän ei lähde yli, vaan kulkee alas jokea ja
yhtyy vastapäätä Czerkasya Bohuniin. Sitäpaitsi hän varmaan matkalla
saa lisää tietoja Chmielnickistä. Tiesihän Anton jo Plesniewskin
tunnustuksesta, että Chmielnicki oli valloittanut Czehrynin, että
hän oli lähettänyt Krywonosin hetmaneja vastaan ja että hän itse
Tuhaj-bejn kanssa paraikaa marssi heidän jäljessään. Kokeneena
sotilaana ja perinpohjin tuntien paikat katsoi Anton nimittäin
varmaksi, että taistelu jo oli tapahtunut. Siinä tapauksessa piti
vain saada tieto, kumpiko oli voittanut. Jos Chmielnicki oli lyöty,
niin hetmanin joukot hajaantuivat ajaakseen niitä takaa koko
Dnieperin tämänpuoleiselle alueelle eikä Zaglobaa siinä tapauksessa
kannattanut hakea. Mutta jos Chmielnicki oli voittanut?... Tosin
Anton ei siihen paljoakaan uskonut, olihan helpompi lyödä hetmanin
poika kuin itse hetmani, helpompi voittaa etujoukko kuin koko armeija.
-- Äh, arveli vanha kasakka, -- meidän atamanimme tekisi viisaammin,
jos hän pitäisi huolta omasta nahastaan eikä tytöstä. Czehrynin luona
sopisi mennä Dnieperin yli ja sitte rientää Sicziin niin kauvan kuin
aikaa vielä on. Täällä ruhtinas Jareman ja hetmanien välissä käy
hänen vaikeaksi istua.
Näin miettien hän kasakkoineen nopeasti lasketti Sulajoen suunnalle.
Heti Demianowkan takana oli hänen mentävä yli joen, kulkeaksensa
Prohorowkaa kohden. He tulivat Mohilnaan saman joen varrella.
Täällä oli kohtalo Antonille erittäin suosiollinen, sillä vaikka
Mohilna, samoin kuin Demianowkakin, oli tyhjänä, tapasi hän heti
lautan ja kuljettajat, jotka olivat vieneet Dnieperille pyrkivät
talonpojat joen yli. Dnieperin tausta, sijaiten aivan ruhtinaan käden
ulottuvilla, ei ollut uskaltanut nousta, mutta sensijaan olivat
talonpojat kaikista kylistä, kartanoista ja kauppaloista paenneet,
liittyäksensä Chmielnickiin ja asettuakseen hänen lippujensa alle.
Sanoma zaporogilaisten voitosta Keltaisen Veden luona oli lentänyt
kuin lintu läpi koko Dnieperin takaisen seudun, villi rahvas ei enään
voinut pysyä levollisesti kotona, vaikkei se juuri täällä ollutkaan
saanut kokea sanottavaa kovuutta, ruhtinas, joka kuten sanottu
kapinallisia kohteli aivan säälimättömästi, oli todellinen isä
rauhallisille asukkaille eivätkä hänen komisariuksensa uskaltaneet
tehdä vääryyttä alaisellen rahvaalle. Täkäläinen rahvas, joka
vasta äskettäin oli ryöväreistä muuttunut maanviljelijöiksi, ei
kuitenkaan sietänyt mitään lakia, hallitusta ja järjestystä, vaan oli
tilaisuuden tullen valmis pakenemaan sinne missä sen edessä väikkyi
villin vapauden toivo. Monesta kylästä pakenivat nyt naisetkin
Chmielnickin luo. Czabanowkasta ja Wysokosta lähti koko väestö,
polttaen takaansa asumukset, jottei enään olisi minne palata. Niissä
kylissä, minne vielä oli jäänyt vähän väkeä, varustauduttiin minkä
kerittiin aseilla.
Anton alkoi heti kysellä lauttamiehiltä, oliko heillä tietoja
Dnieperin takaa. Tiedot olivat kuitenkin ristiriitaisia ja
hämäriä. Sanottiin että Chmiel taistelee hetmanien kanssa. Toiset
väittivät, että hän on lyöty, toiset taas, että hän on voittanut.
Eräs talonpoika, joka oli paennut Demianowkan suunnalle, oli
kertonut, että hetmanit ovat otetut vangiksi. Lauttamiehet olivat
epäilleet, että juuri hän on tuo valepukuinen aatelismies. He eivät
kuitenkaan olleet uskaltaneet häntä pidättää, sillä hekin olivat
kuulleet, etteivät ruhtinaan joukot ole kaukana. Kauhu lisäsi
kaikkialla ruhtinaan sotajoukkojen lukumäärää, tehden niistä joka
paikassa läsnäolevia laumoja, eikä tällä hetkellä varmaankaan ollut
ainoatakaan kylää Dnieperin takana, jossa ei olisi kerrottu, että
ruhtinas on tulossa. Anton huomasi, että hänen miehiänsä kaikkialla
pidetään ruhtinas Jeremin etujoukkona.
Pian hän kuitenkin sai lauttamiehet tyyntymään ja alkoi kysellä
heiltä Demianowkan talonpoikia.
-- Kuinkas sitte, olivat kyllä ja me kuljetimme heidät toiselle
puolelle, sanoi lauttamies.
-- Oliko eräs vaari heidän kanssansa?
-- Oli.
-- Ja mykkä vaarin kanssa, pieni poika?
-- Oli, ihan niin.
-- Minkä näköinen vaari oli?
-- Ei aivan vanha, roteva, silmät kuin kalalla, toisessa silmässä
kaihi.
-- Hän se on, mutisi Anton ja kysyi edelleen: -- Entä poika?
-- Hän se vasta oli, atamani hyvä, kuin oikea keruubi. Emme ole
sellaista nähneet.
Keskustelun aikana he olivat saapuneet toiselle rannalle.
Anton tiesi jo mitä hänen oli tehtävä.
-- Ehei, neitosen viemme kuin viemmekin atamanille! Sitte kääntyi hän
kasakkainsa puoleen: -- Ratsun selkään!
He kiitivät eteenpäin kuin lauma pelästyneitä arokanoja, vaikka
tie oli raskas kulkea, koska seutu oli täynnä rotkoja. He ajoivat
erääseen suureen rotkoon, jonka pohjalla, lähteen lähettyvillä, kulki
aivan kuin luonnon tekemä maantie. Tie ulottui aina Kawrajeciin asti
ja niin saattoivat he levähtämättä ajaa hyvän matkaa eteenpäin, Anton
kulkien etunenässä parhaimman hevosen selässä. Rotkon leveä suu
jo näkyi, kun Anton yhtäkkiä pysäytti hevosensa niin että kipunat
takakavioista lensivät kiviä vastaan.
-- Mikäs nyt on?
Joukko miehiä ja hevosia oli yhtäkkiä pimittänyt rotkon suun.
Se näytti olevan ratsuväkeä, joka parittain ajaen järjestyi
kuusi-miehisiksi osastoiksi. Kaikkiaan oli noin kolmesataa
hevosta. Anton katsahti joukkoon ja vaikka hän oli vanha soturi ja
kaikkinaisiin vaaroihin tottunut, niin hänen sydämensä vavahti ja
kasvot kävivät kuolemankalpeiksi.
Hän huomasi heti miehet ruhtinas Jeremin rakuunoiksi.
Myöhäistä oli lähteä pakoon, tuskin kaksisataa askelta oli
eroittamassa Antonin joukkoa rakuunoista eivätkä kasakkain väsyneet
hevoset olisi ehtineet kauvaskaan takaa-ajajien tieltä. Rakuunat
taas, huomatessaan kasakat, lähtivät ajamaan täyttä laukkaa. Hetken
perästä he joka taholta ympäröivät kasakat.
-- Mitä väkeä te olette? kysyi luutnantti uhkaavasti.
-- Bohunin, sanoi Anton nähdessään, että täytyi puhua totta, koska
itse väritkin jo ilmaisivat heidät.
Tuntiessaan luutnantin, jonka joskus oli nähnyt Perejaslawissa, Anton
heti huusi iloa teeskennellen:
-- Herra luutnantti Kuszel, hyvää päivää!
-- Vai sinäkö, Anton, siellä olet, sanoi luutnantti, tarkasti
katsellen esauliin. -- Mitä te täällä teette, missä teidän atamaninne
on?
-- Herra luutnantti, suurhetmani lähetti meidän atamanimme
ruhtinas-vojevodan luo pyytämään apua ja niin on atamani lähtenyt
Lubnieen, mutta meidän hän käski kulkea pitkin kyliä ottamassa kiinni
vakoilijoita.
Anton valehteli kuin palkattu, mutta hän teki sen luottaen siihen,
että rakuunalippukunta joka tulee Dnieperin puolelta, ei voi vielä
tietää mitään, ei hyökkäyksestä Rozlogia vastaan enempää kuin
taistelusta Wasilowkan luona, tai muistakaan Bohunin kujeista.
Luutnantti sanoi kuitenkin:
-- Tekisipä mieli uskoa, että aiotte hiipiä kapinallisten luo.
-- Ei, herra luutnantti, sanoi Anton. -- Jos me tahtoisimme mennä
Chmielin luo, niin emme olisi Dnieperin tällä puolella.
-- Se on totta se, sanoi Kuszel, -- aivan totta, sitä en voi kieltää.
Mutta ei atamani tapaa ruhtinas-vojevodaa Lubniesta.
-- Eikö? Missäs ruhtinas on?
-- Hän on ollut Prilukissa, mutta ehkä hän eilen on marssinut
Lubnieen päin.
-- Se on vahinko se. Atamanilla oli kirje hetmanilta ruhtinaalle.
Mutta suokaa minun kysyä teidän armoltanne, tekö johdatte sotajoukkoa
Zolotonoszasta?
-- En. Me olemme seisoneet Kalenkissa, nyt olemme saaneet käskyn,
samoin kuin koko armeija, kokoontua Lubnieen, josta ruhtinas lähtee
liikkeelle koko voimallaan. Vaan minnekkä te menette?
-- Prohorowkaan, sillä talonpojat kokoontuvat sinne.
-- Onko niitä paljonkin jo paennut sinne? -- Paljon, paljon.
-- No, menkää Jumalan nimessä.
-- Kiitämme nöyrästi teidän armoanne. Jumalan haltuun.
Rakuunat väistyivät ja Antonin miehet ratsastivat heidän keskitseen
rotkon suulle päin.
Päästyään rotkosta Anton pysähtyi tarkasti kuuntelemaan ja kun
rakuunat vihdoin olivat kadonneet hänen näkyvistään ja kun heidän
viimeinenkin kavionkapseensa oli vaiennut, kääntyi hän kasakkainsa
puoleen ja sanoi:
-- Tietäkää, hölmöt, että jollei minua nyt olisi ollut, niin te
kolmen päivän päästä saisitte heittää henkenne Lubniessa. Ja
nyt hevosen selkään ja liikkeelle niin lujaan kuin vain hevoset
kavioistaan pääsevät.
He lähtivät ajamaan täyttä laukkaa.
-- Meillä oli hyvä onni, mietti Anton, -- kaksinkertainen onni!
Ensinnäkin pelastimme nahkamme ja toiseksi eivät nuo rakuunat tulleet
Zolotonoszasta eikä Zagloba ollut heitä kohdannut, sillä jos hän
olisi heidät tavannut, niin hän nyt jo olisi turvassa takaa-ajajilta.
Onni oli todella herra Zagloballe vastainen, kun ei hän sattunut
kohtaamaan herra Kuszelia ja hänen lippukuntaansa, sillä silloin hän
yhtäkkiä olisi pelastunut ja päässyt kaikesta pelosta.
Prohorowkassa kohtasi häntä kuin salama selkeältä taivaalta
sanoma Korsunin tappiosta. Jo matkalla Zolotonoszaan, kylissä
ja yksinäisissä taloissa, oli kulkenut huhu jostakin suuresta
taistelusta, vieläpä Chmielin voitosta, mutta herra Zagloba ei
ottanut siihen uskoakseen, sillä hän tiesi kokemuksesta, että rahvaan
keskuudessa jokainen sanoma kasvaa tavattomassa mittakaavassa
ja että rahvas kertoo mielellään ihmeitä, varsinkin kasakkain
urotöistä. Mutta Prohorowkassa ei enään saattanut epäillä. Kauhea ja
pahaaennustava totuus iski Zaglobaa kuin kirveellä päähän. Chmiel
vietti voittojuhlaa, kruunun armeija oli lyöty, hetmanit vangitut,
koko Ukraina tulessa.
Herra Zagloba kävi ensi hetkessä aivan neuvottomaksi. Hän olikin
kauheassa asemassa. Onni ei suosinut häntä edes matkan päämääräänkään
päästyä, sillä Zolotonoszassa ei hän tavannut mitään garnisonia.
Kaupunki kiehui täydessä vimmassa ljaheja vastaan ja vanha pieni
linnoitus oli jätetty autioksi. Zagloba ei hetkeäkään epäillyt, että
Bohun etsii häntä ja että hän ennemmin tai myöhemmin pääsee hänen
jäljillensä. Hän koetti niinkuin ahdistettu jänis etsiä lymypaikkoja,
mutta hän tunsi perinpohjin ajokoiran, joka häntä ahdisti ja tiesi,
ettei tuo koira eksy polulta. Herra Zagloballa oli takanaan Bohun,
edessään talonpoikaiskapinan kauhun meri, teurastukset, murhapoltot,
tatarilaislaumat ja petomaiset rahvaan joukot.
Pakeneminen sellaisten asianhaarojen vallitessa oli melkein
mahdotonta, varsinkin kun mukana oli tyttö, joka vaikkakin puettuna
soittajavaarin saattopojaksi, tavattomalla kauneudellaan kaikkialla
käänsi puoleensa huomion.
Ei siis ollut kummaa, jos Zagloba kävi neuvottomaksi.
Mutta herra Zagloba ei koskaan ollut pitkiä aikoja neuvottomana.
Keskellä pahintakin mielenhämmennystä hän tiesi, tai pikemmin
tunsi aivan selvästi, että hän pelkää Bohunia sata kertaa enemmän
kuin tulta, vettä, kapinaa, murhaa, vieläpä itse Chmielnickiäkin.
Pelkkä ajatus, että hän voisi joutua tuon hirveän hurjapään käsiin,
pöyristytti häntä. "Hän se vasta saisi minusta saaliin", toisteli hän
toistelemistaan, "ja edessä on kapinan meri".
Oli jäljellä yksi pelastuskeino: heittää Helena, jättää hänet oman
onnensa nojaan. Mutta sitä herra Zagloba ei tahtonut tehdä.
-- Älköön se tapahtuko, sanoi hän Helenalle. -- Armollinen neiti on
minulle antanut tehtävän, jonka seuraus on, että minun nahastani
tehdään miekantuppi.
Mutta jättää häntä ei hän tahtonut. Hän ei päästänyt tätä ajatusta
edes päähänsäkään. Mitä hänen siis oli tekeminen?
-- Niin, ajatteli hän, -- nyt ei ole aikaa ruveta etsimään
ruhtinasta. Edessäni on meri -- minä sukellan siis siihen, pääsenhän
siten ainakin piiloon ja ehkäpä Jumalan avulla uin toiselle
rannallekin.
Ja hän päätti kuin päättikin lähteä Dnieperin oikealle rannalle.
Mutta se ei Prohorowkasta käsin ollut mikään helppo asia. Herra
Mikolai Potocki oli jo Krzeczowskia ja hänen mukanaan lähetettyjä
sotajoukkoja varten koonnut kaikki veneet, proomut ja lautat
pienimmästä isoimpaan asti, Perejaslawista alkaen aina Chzehryniin
saakka. Prohorowkassa oli vain yksi ainoa rikkinäinen proomu ja
tuhannet pakolaiset Dnieperin takaa odottivat pääsyä siihen.
Koko kylästä oli vuokrattu kaikki asumukset, tallit, navetat ja
ladot, ja kaikki oli äärettömän kallista. Herra Zagloban täytyi
todella harpullaan ja laulullaan ansaita leipäpalasensa. He
eivät olleet vielä päässeet lähtemään, sillä proomu oli kaksi
kertaa mennyt rikki ja paraikaa sitä täytyi korjata. Yön vietti
Zagloba istuen Helenan kanssa joen rannalla keskellä juopuneita
talonpoikaisjoukkoja, nuotioiden ääressä, ja yö oli tuulinen ja
kylmä. Ruhtinatar oli väsymyksestä ja tuskasta aivan uuvuksissaan,
sillä talonpoikaissaappaat olivat hanganneet hänen jalkansa
haavoille. Hän pelkäsi jo sairastuvansa. Hänen kasvonsa tummenivat
ja kalpenivat, hänen ihanat silmänsä alkoivat sammua, joka hetki
hänet valtasi pelko, että hänet valepuvun alta tunnetaan, tai
että Bohunin lähettämät takaa-ajajat äkkiarvaamatta saapuvat.
Tänä yönä täytyi hänen lisäksi katsella kauheaa näkyä: talonpojat
olivat Ros-joen suulta tuoneet mukanaan muutamia aatelisia, joiden
tarkoitus oli ollut paeta tatarilaisten hyökkäystä Wisniowieckin
alueelle, ja murhasivat heidät rannalla mitä kauheimmalla tavalla.
Heiltä puhkaistiin kairoilla silmät ja heidän päänsä louhittiin
kivien välissä. Prohorowkassa oli myöskin kaksi juutalaisperhettä.
Nämä heitti raivoisa joukko Dnieperiin ja kun eivät onnettomat heti
painuneet pohjaan, niin upotettiin heidät pitkien keksien avulla.
Senjälkeen alkoi melu ja juopottelu. Humaltuneet kasakat mellastivat
juopuneiden naisten kanssa, Kauheat naurunrehahdukset kaikuivat
kaameina pitkin Dnieperin tummia rantoja. Tuuli heitti hajalleen
nuotiotulet, punaiset kekäleet ja kipinät lentelivät vihurin
tempaamina jokeen, hukkuakseen sen aaltoihin. Joskus syntyi rannalla
äkkikauhu, silloin tällöin huusi nimittäin joku juopunut käheä ääni
pimeydestä: pelastakaa itsenne, Jarema tulee! ja joukko heittäytyi
hurjana eteenpäin, toinen tallaten toista ja tönien toinentoistaan
veteen. Kerran olivat Zagloba ja ruhtinatarkin joutumaisillaan
joukon jalkoihin. Yö oli suorastaan helvetillinen eikä se tuntunut
loppuvankaan. Zagloba kerjäsi neljännesmitan viinaa, joi itse ja
pakoitti ruhtinattarenkin juomaan, sillä muuten hän olisi menehtynyt,
tai sairastunut kuumeeseen. Vihdoin viimein alkoi Dnieperin aalto
valjeta ja loiskia. Aamu koitti. Päivä tuli pilvinen, synkkä, kalpea.
Zagloba halusi mitä pikimmin päästä toiselle rannalle. Onneksi oli
proomukin korjattu. Tungos oli kuitenkin kauhea.
-- Tilaa vaarille, tilaa vaarille! huusi Zagloba, pitäen edessään,
ojennettujen käsiensä välissä, Helenaa ja suojaten häntä tungokselta.
-- Tilaa vaarille! Minä lähden Chmielnickin ja Krywonosin luo. Tilaa
vaarille, hyvät ihmiset, rakkaat kasakat, kuristakoon teidät musta
kuolema, teidät ja teidän lapsenne! En näe hyvin, putoan veteen,
upotatte poikani, väistykää nyt, lapset, ettei halpaus kangistuttaisi
kaikkia jäseniäni -- surma teidät vieköön, menehtykää te paaluissa!
Näin ärjyen, kiroten, pyytäen ja mahtavilla kyynärpäillään tönien
rahvaan joukkoa sysäsi hän Helenaa eteenpäin proomua kohti. Sitte
hän, niin pian kuin oli kiivennyt kannelle, heti taasen alkoi ärjyä.
-- Teitä on täällä jo ihan tarpeeksi, mitä te noin tönitte, upotatte
vielä proomun, kun teitä tulee tänne noin paljon. Tarpeeksi,
tarpeeksi, tulee teidänkin vuoronne, ja jollei tule, niin vähät siitä.
-- Tarpeeksi, tarpeeksi! huusivat ne jotka olivat päässeet proomuun.
-- Liikkeelle, liikkeelle!
Airot ojentuivat ja proomu alkoi loitota rannalta. Nopea aalto kantoi
sitä heti joen juoksun mukana jonkun verran Demontowin suunnalle.
Oli jo päästy joen uoman puoliväliin, kun Prohorowkan rannalta
alkoi kuulua huutoa ja kirkunaa. Kauhea hämminki syntyi niiden
joukossa, jotka olivat jääneet rannalle, toiset juoksivat kuin
hullut Demontowiin päin, toiset hyppäsivät veteen, toiset kirkuivat,
heiluttivat käsiään tai heittäytyivät pitkäkseen maahan.
-- Mikä on, mitä on tapahtunut? kysyttiin proomussa.
-- Jarema, Jarema! paetkaamme! huusivat muut.
Airot putoelivat kuumeentapaisesti veteen. Proomu kiiti kuin kasakan
vene aaltoa pitkin.
Äkkiä ilmestyi joitakin ratsumiehiä Prohorowkan rannalle.
-- Jareman sotaväkeä! huudettiin proomussa. Ratsumiehet laukkasivat
pitkin rantaa, kääntyilivät, kyselivät ihmisiltä jotakin ja vihdoin
alkoivat huutaa proomussa olijoille:
-- Seis, seis!
Zagloba katsahti rannalle ja kylmä hiki valui hänen ruumiistaan,
kiireestä kantapäähän asti: hän oli tuntenut Bohunin kasakat.
Siellä oli todella Anton miehineen.
Mutta, kuten sanottu, herra Zagloba ei milloinkaan ollut kauvan
neuvottomana. Hän varjosti nytkin kädellään silmiään, niinkuin hänen
huonosti näkevänä olisi täytynyt katsella jonkun aikaa ennenkuin
uskoi silmiään. Vihdoin hän alkoi huutaa ikäänkuin häntä olisi
nyljetty:
-- Lapset, ne ovat Wisniowieckin kasakoita! jumalan ja Pyhän Neitsyen
tähden, pian rannalle! Sääli niitä jotka jäivät, mutta lyödään proomu
rikki, sillä muuten me kaikki olemme tuhon omia.
-- Pian, pian, proomu rikki! huusivat toiset. Nousi kirkuna, jonka
seasta oli mahdoton eroittaa huutoja Prohorowkan rannalta. Samassa
hetkessä risahti proomu rantasoraa vastaan. Talonpojat alkoivat
heti nopeasti hyppiä alas rannalle, mutta toiset eivät vielä olleet
ehtineet päästä maihin, kun toiset jo repivät irti proomun laitoja
ja hakkasivat kirveellä pohjaan läpiä. Laudat ja lastut alkoivat
lennellä ilmassa, onneton haaksi hävitettiin raivolla. Se revittiin
palasiksi, kauhu lisäsi hävittäjien voimaa. Kaiken aikaa herra
Zagloba ärjyi.
-- Lyökää, repikää, irroittakaa, polttakaa, pelastakaa itsenne!
Jarema tulee!
Näin huutaessaan hän terveellä silmällään tuijotti Helenaan ja teki
hänelle merkitseviä eleitä.
Sillä välin olivat huudot toisella rannalla kasvamistaan kasvaneet,
siellä olijat kun näkivät proomua hävitettävän. Välimatka oli
kuitenkin liian pitkä, mahdoton oli eroittaa mitä huudettiin.
Käsienhuitomiset ja viittomiset näyttivät suorastaan uhkauksilta ja
ne vain lisäsivät hävittäjäin kiirettä. Haaksi oli hetken perästä
mennyttä kalua, mutta yhtäkkiä pääsi kaikkien rinnasta pelon ja
kauhistuksen huuto.
-- He ratsastavat veteen, uivat meidän luoksemme, voihkivat
talonpojat.
Todella kannusti yksi ratsumies, ja hänen jäljessään muutama kymmen
muuta, hevosensa veteen, lähtien tulemaan toista rantaa kohti. Se
oli hurjan rohkeuden teko, sillä kevään paisuttama aalto vyöryi
mahtavampana kuin tavallisesti, muodostaen siellä täällä pyörteitä.
Hevoset, jotka virran vauhti oli temmannut mukaansa, eivät jaksaneet
uida suoraan, aalto kantoi niitä tavattomalla nopeudella.
-- Eivät jaksa uida perille! huusivat talonpojat.
-- Ne uppoavat!
-- Jumalan kiitos! Jo... jo... yksi hevonen upposi.
-- Surma heidät vieköön!
Hevoset olivat jo uineet kolmannen osan joen leveyttä, mutta yhä
voimakkaammin kantoi vesi niitä alaspäin. Nähtävästi niiden voimat
alkoivat loppua, vähitellen ne painuivat yhä syvemmälle, hetken
päästä olivat niiden selässä istuvat kasakat jo vyötäisiään myöten
vedessä. Kului vähän aikaa. Szelepuchan talonpojat juoksivat ulos
katsomaan mitä on tekeillä. Nyt näkyivät veden yläpuolella enään vain
hevosten otsat, ja vesi ulottui kasakkain rintaan asti. Mutta he
olivatkin jo päässeet puoliväliin jokea. Yhtäkkiä taas yhden hevosen
otsa ja yksi kasakka katosi veden alle. Hänen jäljessään toinen,
kolmas, neljäs ja viides. Uivien joukko yhä väheni. Molemmissa
joukoissa joen kahden puolen vallitsi äänettömyys, mutta kaikki
liikkuivat pitkin jokivartta, nähdäkseen miten käy. Jo oli kaksi
kolmatta osaa joen leveyttä jäänyt taaksepäin, uivien lukumäärä oli
suuresti vähentynyt, saattoi kuulla hevosten raskaan korskunan ja
kehottavien kasakkain äänet. -- Saattoi jo päätellä, että muutamat
heistä tulevat ehtimään rannalle. Yhtäkkiä kuului hiljaisuuden
keskeltä Zagloban ääni:
-- Hei pojat, ampukaa pyssyillänne ruhtinaan väki!
Samassa tuprahti savu, laukaukset paukahtivat ja joelta kaikui
epätoivoinen huuto. Hetken päästä olivat hevoset, kasakat, kaikki
häipyneet näkymättömiin. Joki virtasi tyhjänä, vain jossakin
kauvempana, aaltojen pyörteessä, häämöitti silloin tällöin näkyviin
hevosen vatsa tai kasakan punainen lakki. Zagloba katsahti Helenaan,
iskien hänelle silmää.