Koirien haukuntaan Helena heräsi. Avattuaan silmänsä näki hän etäällä
edessään suuren varjoisan tammen, aitauksen ja kaivon vintan. Hän
herätti nopeasti toverinsa.
-- Herätkää, hyvä herra.
Zagloba avasi silmänsä.
-- Mitäs tämä on? Minnekkäs me olemme tulleet?
-- En tiedä.
-- Odottakaa, hyvä neiti. Se on kasakkain talvimajoja.
-- Siltä se minustakin näyttää.
-- Siellä asuu varmaan paimenia. Ne eivät ole mitään hauskaa seuraa.
Mitä nuo koirat tuossa niin räykyttävät. Repikööt teidät sudet.
Tuollapa näkyy olevan hevosia ja miehiä, tuolla aitauksen luona. On
kai parasta poiketa sinne, muuten saattaisivat ruveta ajamaan meitä
takaa, jos meidän pitää kulkea heidän sivutseen. Varmaan neitikin
nukahti?
-- Niin tein.
-- Yks, kaks, kolme, neljä satuloitua hevosta ja neljä miestä
aitauksen ääressä... No, se ei ole mikään suuri joukko. Aivan oikein,
paimenia ne ovat, näyttävät vilkkaasti keskustelevan. Hei miehet
siellä, kuuletteko!
Neljä kasakkaa alkoi lähestyä. Ne olivat todella noita hevospaimenia,
jotka kesän aikaan aroilla vartioivat hevoslaumoja. Herra Zagloba
pani heti merkille, että vain yhdellä heistä oli aseina sapeli
ja pyssy. Kolmella toisella oli vain kepinpäähän sidottu hevosen
leukaluu. Zagloba tiesi kuitenkin samalla, että tuollaiset
hevospaimenet ovat villiä väkeä ja että ne usein saattavat olla
vaarallisia matkustajille.
Miehet lähestyivät, kulmainsa alta katsellen vieraihin. Heidän
pronssinvärisillä kasvoillaan ei saattanut nähdä vähintäkään
kohteliaisuutta.
-- Mitä te tahdotte? kysyivät he lakkiaan nostamatta.
-- Hyvää päivää, sanoi herra Zagloba.
-- Jumal'antakoon, mitä te tahdotte?
-- Onko tästä pitkältäkin Syrowataan?
-- Emme tunne mitään Syrowataa.
-- Mikäs tämän talvimajan nimi on?
-- Husla.
-- Antakaahan meidän hevosillemme vettä.
-- Ei ole vettä, kaikki on kuivunut. Mutta mistä te tulettekaan?
-- Kriwa-Rudasta.
-- Ja minnekkä on matka?
-- Czehryniin. Hevospaimenet katselivat toisiinsa.
Yksi heistä, musta kuin sontiainen ja vinosilmäinen, alkoi tuijottaa
herra Zaglobaan ja sanoi vihdoin:
-- Mutta miksi te olette poikenneet maantieltä?
-- Kun on niin kova helle.
Vinosilmäinen laski nyt kätensä herra Zagloban hevosen suitsille.
-- Astukaa alas hevosen selästä, hyväherra. Ei kannata ajaa
Czehryniin.
-- Miksei? kysyi herra Zagloba levollisesti.
-- Näettekö tuon kasakan tuossa? sanoi vinosilmä, osoittaen yhtä
hevospaimenista.
-- Näen.
-- Hän on tullut Chzehrynistä. Siellä tapetaan ljaheja.
-- Tiedätkös sinä, mies, kuka tulee Czehryniin heti meidän jälessämme?
-- Kukas sitte?
-- Ruhtinas Jarema.
Paimenien röyhkeät kasvot nöyrtyivät yhtäkkiä. Kaikki he ikäänkuin
komennosta paljastivat päänsä.
-- Mutta tiedättekös te, moukat, puhui herra Zagloba edelleen, --
mitä ljahit tekevät niille, jotka tappavat? He hirttävät ne. Ja
tiedättekö te kuinka paljon ruhtinas Jarema tuo sotaväkeä muassaan?
Tiedättekö, että hän on täältä vain puolen penikulman päässä? Häh, te
koirat, senkin säkkipillit, kuinka te olette ottaneet vastaan meidät?
Kaivonne on kuivunut, teillä ei ole vettä hevosille, te lurjukset,
tammanvarsat, kyllä minä teille näytän!
-- Älkää suuttuko, herra, kaivo on kuivunut. Käymme itsekin
juottamassa Kahamlikilla ja noudamme sieltä juomaveden.
-- Perhanan sikiöt!
-- Suokaa anteeksi, herra, kaivo on kuivunut, mutta jos te käskette,
niin noudamme vettä.
-- Kyllä minä tulen toimeen ilman teitäkin. Lähden joelle
palvelijapoikani kanssa. Missä se Kahamlik täällä on? kysyi hän
julman näköisenä.
-- Kas tuolla, parin sadan sylen päässä tästä.
-- Pitääkö sieltä kääntyä maantielle, vai pääseekö rantaa pitkin?
-- Pääsee, herra. Penikulman päässä täältä tulee joki aivan likelle
maantietä.
-- Poika, ratsastappa edellä, sanoi herra Zagloba, kääntyen Helenan
puoleen.
Valepukuinen poika käänsi paikalla hevosensa ja läksi karauttamaan.
-- Kuulkaa, sanoi Zagloba, kääntyen miesten puoleen, -- jos tänne
meidän perässämme tulee jokin joukko, niin sanokaa, että olen
ratsastanut rantaa pitkin maantielle.
-- Sanotaan, herra.
Neljännes tuntia myöhemmin ratsasti Zagloba taasen Helenan rinnalla.
-- Oikeaan aikaanpa minä keksin ruveta puhumaan heille
ruhtinas-vojevodasta! sanoi hän räpyttäen kaihen peittämää silmäänsä.
-- Nyt he koko päivän istuvat ja odottavat tuota joukkoa. Vapisemaan
he rupesivat, kun kuulivat ruhtinaan nimen.
-- Huomaan teidän olevan niin kekseliään, että kykenette pelastumaan
mistä hädästä hyvänsä, sanoi Helena, -- ja kiitän Jumalaa, että, hän
on lähettänyt minulle sellaisen holhoojan.
Nämä sanat miellyttivät Zaglobaa. Hän hymähti, silitti partaansa ja
sanoi:
-- Onkos Zagloballa sitte järki niskassa? Tietenkin niinä olen
viekas kuin Odysseus, ja täytyy minun se sanoa neidille, että jollei
minussa olisi ollut tätä viekkautta, niin korpit jo aikoja sitte
olisivat minua nokkineet. Mikäs auttaa -- täytyy pelastaa nahkansa.
Heitä oli varsin helppo saada uskomaan, että ruhtinas oli lähellä ja
varmaa onkin, että hän tänään tai huomenna ilmestyy näille seuduille,
kädessä tulinen miekka kuin milläkin arkkienkelillä. Ja jos hän vain
jossakin matkan varrella lyö kappaleiksi Bohunin, niin minä lähden
kuin lähdenkin paljain jaloin pyhiinvaellukselle Czenstochowaan.
Vaikkapa nuo paimenet eivät olisi uskoneetkaan sanoihini, niin
jo pelkästään ruhtinaan mainitseminen riitti pidättämään heitä
hyökkäämästä meidän kimppuumme. Sen teille kuitenkin sanon, että
heidän röyhkeytensä on paha merkki, sillä se tietää, että talonpojat
jo täälläkin ovat kuulleet Chmielnickin voitoista ja käyvät yhä
röyhkeämmiksi. Meidän täytyy nyt koettaa pysytellä autioilla
paikoilla emmekä paljoa saa kurkistella kyliin, sillä se on
vaarallista. Kunpa nyt ruhtinas-vojevoda pian tulisi, sillä me olemme
joutuneet sellaiseen rysänperään, ettei voi pahempaa ajatella.
Levottomuus valtasi uudelleen Helenan. Tahtoen kuulla herra Zagloban
huulilta jonkin toivon sanan, hän virkkoi:
-- Nyt minä jo uskon, että te pelastatte sekä itsenne että minut.
-- Se on selvää, vastasi vanha kerskaaja. -- Päähän on olemassa sitä
varten, että se hoitaisi nahan. Ja minä olen kuin olenkin jo oppinut
pitämään armollisesta neidistä niin paljon, että tulen puolustamaan
teitä kuin omaa tytärtäni. Pahinta vain on, totta puhuen, ettemme
tiedä minne pakenemme. Sillä ei se Zolotonoszakaan ole aivan varma
turvapaikka.
-- Minä tiedän varmaan, että veljeni ovat Zolotonoszassa.
-- Ovat tai ei -- ovathan he saattaneet sieltä lähteäkin. Mutta
Rozlogiin he varmaan eivät palaa sitä tietä, jota me nyt kuljemme.
Minä panen enemmän toivoa Zolotonoszan vartiojoukkoon. Jospa siellä
linnoituksessa olisikin vaikkapa vain puoli lippukuntaa tai puoli
rykmenttiä. Mutta kas tuossahan Kahamlik jo onkin. Me kuljemme
kuitenkin ensinnä kaislikon laitaa pitkin, menemme sitte joen yli ja
lähdemme, peittääksemme jälkemme, jokea ylöspäin emmekä sen juoksua
pitkin maantietä kohden. Me kyllä siten lähenemme Rozlogia, mutta
emme sentään kovin pahasti...
-- Me lähenemme Browarkia, sanoi Helena, -- jonka kautta kuljetaan
Zolotonoszaan.
-- Niin onkin parempi. Pysäyttäkääppä nyt, neiti.
He juottivat hevosensa. Sitte herra Zagloba, jätettyään Helenan
piiloon korkean ruohiston peittoon, lähti hakemaan kaalamopaikkaa.
Hän löysikin sen helposti, sillä se oli vain muutaman kymmenen
askeleen päässä siitä minne he olivat pysähtyneet. Juuri siitä olivat
paimenet ajaneet hevosensa toiselle puolelle. Muuten oli joki melko
matala, vain rannoilla oli vaikea kulkea, ne kun olivat letot ja
kaislikon peitossa. Päästyään joen toiselle puolelle lähtivät Zagloba
ja Helena nopeasti ratsastamaan joen juoksua vastaan. He kulkivat
levähtämättä yöhön asti. Tie oli raskas kulkea, Kahamlikiin laski
nimittäin monta lisäjokea, jotka, ollen suultaan leveämpiä, siellä
täällä muodostivat soita. Täytyi joka hetki etsiä kaalamoja, tai
tunkeutua kaislikkojen läpi, joissa ratsastajain oli vaikea kulkea.
Hevoset väsyivät kovin, ne tuskin enään jaksoivat laahata jalkoja
perässään. Joskus uupuivat ne siinä määrin, että Zagloba luuli
niiden jäävän siihen paikkaan. Vihdoin saavuttiin korkealle kuivalle
rannalle, joka kasvoi tammimetsää, silloin oli yökin jo käsissä, jopa
sangen pimeänä. Oli mahdoton enään kulkea edemmä, sillä pimeässä
olisi voinut joutua upottaviin soihin. Siksi päätti herra Zagloba
odottaa aamua.
Riisuttuaan satulat, köytti hän hevoset etujaloistaan kiinni ja
päästi ne syömään. Sitte hän keräsi lehtiä, levitti ne vuoteeksi,
peitti lehdet satulavaipoilla, pani näiden päälle viittansa ja lausui
Helenalle:
-- Pankaa nyt maata, hyvä neiti, ja nukkukaa, sillä ette tällä
hetkellä voi tehdä muutakaan. Kaste pesee puhtaaksi teidän silmänne
eikä teillä ole mitään hätää. Minä puolestani painan pääni satulaa
vastaan, sillä en enään tunne omia luitani. Tulta emme sytytä, valo
houkuttelisi tänne paimenia. Yö on lyhyt ja aamun koittaessa lähdemme
eteenpäin. Nukkukaa rauhallisesti, hyvä neiti. Olemme hypelleet
kuin jänikset ja, totta puhuen, kulkeneet aika matkan. Mutta niin
olemmekin hävittäneet jälkemme, että sen pitää olla pirua ovelamman,
joka meidät löytää. Hyvää yötä, armollinen neiti.
-- Hyvää yötä, hyvä herra.
Solakka kasakkapoika laski polvilleen ja rukoili kauvan, silmät
nostettuina tähtiä kohti. Herra Zagloba taas otti olkapäilleen
satulan ja vei sen jonkun matkan päähän, valmistaen siellä itselleen
yösijan. Ranta oli onnellisesti valittu makuupaikka, korkea ja kuiva,
joten ei siellä ollut sääskiäkään. Tammien tuuhea lehdistö saattoi
olla hyvänä suojana sadetta vastaan.
Helena ei pitkään aikaan voinut nukkua. Edellisen yön tapaukset
tulivat taasen elävinä hänen eteensä. Pimeässä ikäänkuin kallistuivat
murhatun tädin ja veljien kasvot hänen puoleensa. Hänestä tuntui
siltä kuin hän olisi yhdessä heidän ruumiidensa kanssa, suljettuna
samaan huoneeseen. Heti tulee sinne Bohun. Hän näki Bohunin kalpeat
kasvot ja mustat, tuskan rypistämät kulmakarvat, hänen silmänsä
tuijottavat Helenaan... Tyttö joutui sanomattoman levottomuuden
valtaan. Ja nyt hän yhtäkkiä, ympäröivässä pimeydessä todella
näkeekin kaksi välkkyvää silmää...
Kuu katsahti hetkeksi pilvien raosta, valaisten muutamalla säteellä
tammikon ja antaen kannoille ja oksille satumaiset muodot. Ruisrääkät
kaihersivat niityillä, viiriäiset ääntelivät arolla. Silloin tällöin
kuului kaukaa joitakin kummallisia lintujen tai yöeläinten ääniä.
Lähempänä päristelivät hevoset. Pureskellen ruohoa ja hypiskellen
kytkyimissään loittonivat ne loittonemistaan nukkujista. Kaikki nämä
äänet olivat kuitenkin vain omiaan rauhoittamaan Helenaa, sillä ne
karkoittivat haaveelliset näyt ja siirsivät hänet todellisuuteen. Ne
sanoivat hänelle, että hirveä huone joka alati oli hänen silmissään,
sukulaisten ruumiit ja kalpea Bohun kostonhimoisine katseineen,
ovat harhanäkyjä, kauhun tuotteita eikä mitään muuta. Joitakuita
päiviä sitten olisi pelkkä ajatus tällaisesta yönvietosta paljaan
taivaan alla erämaassa kipeästi loukannut häntä. Nyt täytyi hänen
tyynnyttääkseen itseään johdattaa mieleensä, että hän todella on
Kahamlikin rannalla, kaukana neitsytkammiostaan.
Ruisrääkät ja viiriäiset ääntelivät häntä uneen. Tähdet tuikkivat
ja kun tuulenhenki liikutti oksia, niin pörähtelivät turilaat
tammien lehdillä. Vihdoin vaipui Helena uneen. Erämaan yöt tarjoavat
kuitenkin myöskin yllätyksensä. Oli jo alkanut valjeta, kun hänen
korviinsa sattui joitakin kauheita ääniä: loksahtelua, ulvontaa,
kuorsausta ja kesken kaiken vingahdus niin tuskallinen ja vihlova,
että veri hänen suonissaan jähmettyi. Hän hypähti pystyyn, hän oli
kylmässä hiessä, kauhistuksissaan ei hän ymmärtänyt mitä tehdä.
Yhtäkkiä ilmestyi hänen silmiensä eteen Zagloba, joka lakitta
päin oli maannut sillä suunnalla mistä melu kuului. Hänellä oli
pistoli kädessä. Hetken perästä kajautti hän äänensä kuuluville:
"u-haa! u-haa! Voi teitä raukkoja!" Samassa pamahti laukaus ja
kaikki vaikeni. Helenasta tuntui siltä kuin odotusta olisi kestänyt
vuosisatoja. Vihdoin alkoi Zagloban ääni kuulua alempaa rannalta:
-- Sudet teidät syökööt ja rakkari nylkeköön, että juutalaiset
saisivat pitää teitä kauluksinaan!
Zagloban äänessä tuntui todellinen epätoivo.
-- Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö.
-- Sudet ovat raadelleet hevoset. -- Jeesus Maaria, molemmatko?
-- Toisen ovat tappaneet ja toinen on niin revitty, ettei se kulje
sataakaan askelta eteenpäin. Eivät ne yöllä ole loitonneet kuin
korkeintain kolmensadan askeleen päähän, mutta mennyttä ne ovat kuin
ovatkin.
-- Mitä me nyt teemme?
-- Niin, mitä me teemme! Veistämme itsellemme kepit ja asetumme
niiden selkään. Tiedänkös minä mitä nyt tehdään. Sen vain tiedän,
että piru on merrassa. Sanon kuin sanonkin neidille, että nyt on piru
toden totta ottanut meidät haltuunsa eikä se kumma olekaan, sillä
varmaan hän on Bohunin ystävä tai suorastaan sukulainen. Mitä kummaa
me nyt teemme? Tulkoon minusta hevonen, jos minä sen tiedän! Silloin
on ainakin armollisella neidillä kaakki, jonka selässä voi ratsastaa.
Konna minä olen, jos joskus olen ollut tällaisessa pulassa!
-- Me kävelemme jalan.
-- Se on neidin helppo sanoa, neiti kun on kahdenkymmenen vuoden
vanha, mutta toista on minun vaeltaa talonpojan malliin, minun,
jolla on tällaiset ääriviivat. Vaikka väärinhän sanoin senkin, sillä
mikä moukka hyvänsä saa käsiinsä hevoskaakin, koirat vain käyvät
jalkaisin. Tässä joutuu ihan epätoivoon, jumaliste. Tietysti me
emme jää tänne istumaan, vaan lähdemme liikkeelle, mutta milloin me
tulemme perille Zolotonoszaan sitä minä en tiedä! Jos oli vaivaloista
paeta hevosenkin selässä, niin jalkapatikka se vasta on maailmanlopun
työtä. Meidän on totisesti käynyt niin hullusti kuin vain saattaa
käydä. Satulat ovat nyt jätettävät tänne ja suuhunpantavan saamme
kuljettaa omalla niskallamme.
-- Minä en suostu siihen, että te yksin kannatte mitä me tarvitsemme.
Minä kannan minäkin.
Zagloba murahti hyväksyvästi, nähdessään tytön päättäväisyyden.
-- Armollinen neiti, sanoi hän, -- olisinhan minä toki turkkilainen
tai pakana, jos suostuisin sellaiseen. Eiväthän nuo valkeat kätöset
eivätkä nuo kapeat hartiat nyt ole luotu kantamista varten...
Jumalan avulla koetan tulla toimeen omin neuvoin, mutta usein minun
vain täytyy levätä. Olen näet aina ollut syömisessä ja juomisessa
liian kohtuullinen, ja siitä olen saanut hengenahdistuksen. Minä
otan matkaan satulavaipat öitä varten, sekä hiukan evästä, ja muu
saa sitte jäädä neidin osalle. Ensi työksemme meidän kuitenkin heti
täytyy kunnollisesti vahvistaa itseämme.
He ryhtyivät heti aterioimaan. Hyljäten ylistämänsä kohtuullisuuden,
ahmi herra Zagloba minkä kerkesi. Puolenpäivän aikaan he tulivat
kaalamolle, josta nähtävästi silloin tällöin oli kulkenut ihmisiä
ja vankkureita, koska molemmilla rannoilla oli pyörien ja
hevosenkavioiden jälkiä.
-- Ehkä tämä on Zolotonoszan tie, sanoi Helena.
-- Kun ei ole keneltä kysyä.
Tuskin oli Zagloba saanut tämän sanotuksi, kun heidän korviinsa
jostakin kaukaa sattui ihmisääni.
-- Odottakaappa, hyvä neiti, piiloutukaamme, kuiskasi Zagloba.
Ääni läheni lähenemistään.
-- Näettekö jotakin? kysyi Helena.
-- Näen.
-- Kuka siellä tulee?
-- Sokea ukko harppuineen. Poika on häntä johtamassa. Nyt he riisuvat
jalkineensa ja tulevat suoraan meitä kohti, joen poikki.
Hetken perästä ilmaisi veden loiskina, että he todella kahlaavat yli
joen.
Zagloba ja Helena astuivat esiin piilostaan.
-- Hyvää päivää, sanoi Zagloba lujalla äänellä.
-- Jumal'antakoon, vastasi ukko. -- Kuka siellä on?
-- Kristityitä. Älä pelkää, ukko. Kas tuossa saat pikkurahan.
-- Antakoon pyhä Nikolai teille terveyttä ja onnea.
-- Mistäs te tulette, kuuleppas ukko?
-- Browarkista.
-- Ja minne tämä tie johtaa?
-- Taloihin, hyvä herra, kylään.
-- Pääseekö tästä Zolotonoszaan?
-- Pääsee, herra.
-- Milloin te lähditte Browarkista?
-- Eilen aamulla, herra.
-- Kävittekö Rozlogissa?
-- Kävin. Mutta sitte sinne kuului tulleen ritareja ja oli ollut
tappelu.
-- Kukas sen kertoi?
-- Browarkissa kerrottiin. Sinne oli tullut yksi ruhtinattaren
palvelijoista ja hän kertoi kauheita.
-- Ette te itse nähneet häntä?
-- Minä en näe, minä olen sokea, herra.
-- Entä tuo poika?
-- Hän näkee, mutta on taas mykkä, ja yksin minä ymmärrän häntä.
-- Onko tästä pitkäkin matka Rozlogiin? Me olemme nimittäin menossa
sinne.
-- Oi, se on kaukana.
-- Mutta tehän sanotte käyneenne Rozlogissa.
-- Kävimme, herra.
-- Vai niin, sanoi herra Zagloba ja tarttui yhtäkkiä poikaa niskasta
kiinni. -- Ahaa, te lurjukset, konnat ja pahantekijät, vai kuljette
te vakoilemassa ja yllytätte talonpoikia kapinaan. Hei, Fedor, Olesza
ja Maksim, ottakaa kiinni heidät, riisukaa alasti ja hirttäkää
tai upottakaa veteen. Lyökää heitä, he ovat kapinoitsijoita,
vakoilijoita, lyökää, lyökää kuoliaaksi.
Zagloba alkoi nyt höyhentää poikaa, kovasti ravistellen häntä ja
huutaen yhä lujemmalla äänellä. Ukko heittäytyi polvilleen ja pyysi
armoa, poika päästeli mykän vihlovia ääniä. Hämmästyksen vallassa
katseli Helena tätä outoa hyökkäystä.
-- Mitä te teette? kysyi hän, voimatta uskoa omia silmiään.
Mutta herra Zagloba vain ärjyi ja kirosi, pannen liikkeelle kaikki
manalan henget, kutsuen kulkijain kimppuun kaikkia mahdollisia
onnettomuuksia, tuhoja ja tauteja ja uhkaillen heitä kaikilla piinan
ja kuoleman eri lajeilla.
Nuori ruhtinatar luuli, että Zagloba oli kadottanut järkensä.
-- Mene kauvemma, huusi hän Helenalle, -- ei sinun sovi katsella mitä
täällä tapahtuu, mene tiehesi siitä.
Yhtäkkiä kääntyi hän ukon puoleen:
-- Riisu vaatteesi, ukko, ja jollet tottele, niin minä lyön sinut
kappaleiksi.
Kaadettuaan pojan maahan, alkoi hän riisua häntä omin käsin.
Pelästyneenä heitti ukko luotaan sekä harppunsa että pussinsa ja
viittansa.
-- Riisu kaikki, tai minä tapan sinut! ärjyi Zagloba.
Ukko alkoi vetää paitaa yltään.
Nuori ruhtinatar oli nopeasti loitonnut miehistä, jottei hänen
ujoutensa loukkaantuisi. Zagloban kiroukset saattoivat häntä kaiken
aikaa.
Päästyään jonkun matkan päähän Helena pysähtyi, tietämättä mitä
tehdä. Lähellä oli tuulen kaatama puu, hän istuutui kannolle ja
odotti. Mykän ähinä, ukon voihkina ja herra Zagloban sadatukset
tulivat kaiken aikaa hänen korviinsa.
Vihdoin kaikki vaikeni. Kuului ainoastaan lintujen viserrys ja
lehtien kahina. Hetken perästä saattoi eroittaa myöskin läähätystä ja
raskaita miehen askelia. Herra Zagloba saapui paikalle.
Hän kantoi olkapäillään ukolta ja pojalta riistettyjä pukuja ja
käsissään kahta paria saappaita sekä harppua. Päästessään lähemmä
alkoi hän räpytellä tervettä silmäänsä, hän hymyili ja läähätti.
Nähtävästi hän oli erinomaisella tuulella.
-- Ei yksikään oikeudenpalvelija räyhää niinkuin minä tänään olen
räyhännyt, sanoi hän. -- Aivan tuli kurkkuni käheäksi. Mutta minä
olenkin sitte saanut mitä halusin saada. Lähetin heidät matkaan
ilkisen alastomina, sellaisina kuin äiti on heidät synnyttänyt.
Jollei sulttaani nyt tee minua pashaksi, tai Valakian hospodariksi,
niin hän on kiittämätön, sillä minä olen toimittanut hänelle kaksi
turkkilaista pyhimystä lisää. Pyysivät, roistot, että jättäisin
heille edes paidat, mutta minä sanoin että saavat olla sangen
kiitollisia, kun jätän heidät henkiin. Ja katsokaas nyt, hyvä
neiti, kaikki on uutta: viitta, saappaat ja paidat. Onkos tässä
valtakunnassa enään järjestystä, kun moukat käyvät puettuina
noin ylellisesti? He olivat tietysti olleet messumarkkinoilla
Browarkissa, siellä kerjänneet kokoon melko rahat ja markkinoilta
ostaneet itsellensä uudet vaatteet, alusta loppuun asti. Ei yksikään
aatelismies tässä maassa käännä pellostansa kokoon niin paljon rahaa
kuin tuollainen ukko kerjäämällä. Nyt minäkin jätän ritarinammatin ja
rupean ryöstämään harppu-ukkoja maanteillä, sillä minä huomaan, ette
_eo modo_ kaikista pikemmin pääsee varoihin.
-- Mutta mitä varten te tämän nyt teitte? kysyi Helena.
-- Mitäkö varten? Eikös neiti sitä ymmärrä. Odottakaappa nyt hiukan,
niin minä näytän heti mitä varten.
Sen sanottuaan otti Zagloba toisen puolen ryöstetyistä vaatteista ja
poistui rannalle pensaikkoon. -- Hetken perästä alkoi pensaikosta
kuulua harpun säveliä ja heti senjälkeen ilmestyi näkyviin -- ei
enään herra Zagloba, vaan todellinen ukrainalainen soittaja-ukko,
harmaapartaisena ja toisessa silmässään kaihi. Soittajaukko läheni
Helenaa, laulaen käheällä äänellä:
Harmaja haukka,
armas kuin veli,
ylhäällä lennät,
kauvaksi katsot.
Ruhtinatar taputti käsiään ja ensimäisen kerran senjälkeen kun hän
oli paennut Rozlogista, kirkasti hymy hänen ihania kasvojaan.
-- Jollen olisi tietänyt, että te se olette, niin en olisi teitä
tuntenut.
-- Vai niin, sanoi herra Zagloba, -- neiti ei kai laskiaisenakaan
ole nähnyt paremmanpuoleisia naamiaisia. Minä tuossa katselin
kuvaani Kahamlikin vedessä ja jos eläessäni olen nähnyt komeamman
soittaja-ukon, niin hirtettäköön minut oman pussini nauhoihin. Eikä
minulla ole puutetta lauluistakaan. Mitäs armollinen neiti suvaitsee:
ehkä kuulla Bohuslawin Marusiasta, Bondariwnasta, tai Sierpiahin
kuolemasta. Osaan minä senkin. Lurjus olen, jollen ansaitse
leipäpalasta suurimpienkin hulivilien joukossa!
-- Nyt ymmärrän jo tekonne, ymmärrän miksi ryöstitte puvun noilta
raukoilta. Te voitte nyt valepuvussa kulkea turvallisemmin.
-- Se on selvää, sanoi herra Zagloba. -- Mitäs neiti ajattelee... Kas
täällä Dnieperin takana on rahvas pahempaa kuin missään muualla ja
vain ruhtinaan käsi pidättää ilkimykset väkivallanteosta. Mutta nyt,
kun he saavat tietää sodasta zaporogilaisia vastaan ja Chmielnickin
voitoista, niin ei mikään mahti pidätä heitä kapinasta. Huomasitteko
noita hevospaimenia, jotka jo tahtoivat käydä kimppuumme? Jolleivät
hetmanit nyt pian lyö Chmielnickiä, niin koko maa päivän tai
kahden perästä on tulessa. Kuinkas minä silloin kuljetan neidin
kapinoitsevien talonpoikaisjoukkojen lävitse? Ja jos meidän pitää
joutua niiden käsiin, niin olisimme yksintein voineet jäädä Bohunin
kynsiin.
-- Ei mitenkään, ei mitenkään, pikemmin minä tahdon kuolla! keskeytti
ruhtinatar.
-- Mutta minä tahdon pikemmin elää, sillä kuolema on kuin onkin
sellainen temppu, ettei sitä vältä millään sukkeluudella. Vaan minäpä
luulen, että Jumala suorastaan lähetti nuo soittajat tiellemme.
Peloitin heitä samoin kuin noita hevospaimeniakin sillä, että
ruhtinas koko armeijoineen on likenemässä. Kauhuissaan tulevat he
nyt istumaan kolme päivää kaislikossa ja valepuvuissamme pääsemme me
sillaikaa ehkäpä Zolotonoszaan asti, tapaamme siellä teidän veljenne
ja saamme apua. Jollei, niin menemme kauvemma, aina hetmanien luokse,
tai odotamme ruhtinasta. Ja tämän kaiken teemme turvallisesti,
sillä soittaja-ukkoja ei uhkaa mikään, ei talonpoikien enempää kuin
kasakkainkaan puolelta. Me voisimme huoleti pistää päämme vaikkapa
Chmielnickin leiriin. Vain tatareja meidän tulee välttää, sillä he
voisivat ottaa armollisen neidin nuorena poikana vankeuteensa.
-- Silloin täytyy minunkin vaihtaa pukua!
-- Aivan oikein, neiti saa luopua tuosta asetakista, teidän täytyy
pukeutua talonpoikaisnuorukaiseksi. Tietysti te olette vähän liian
hieno talonpojanlapseksi ja myöskin minä soittaja-äijäksi, mutta
minkäs sille mahtaa. Tuuli kyllä pian ahavoittaa teidän kasvonne ja
kävelemisestä laskeutuu minun möhömahani. Minä hikoilen pois kaiken
lihavuuden! Kun aikoinaan rumenialaiset polttivat toisen silmäni,
niin pidin sitä kauheana onnettomuutena, mutta nyt huomaan, että tämä
tuleekin hyvään tarpeeseen, sillä soittaja-äijä joka ei ole sokea,
olisi kaikin puolin epäilyttävä. Neidin täytyy nyt kuljettaa minua
kädestä ja kutsua minua Onutrijksi, sillä se on minun isoisäni nimi.
Pankaa pian yllenne toinen puku, sillä meidän täytyy lähteä matkalle.
Jalkaneuvojen varassa matka piteneekin aikalailla.
Herra Zagloba meni syrjään ja Helena alkoi heti pukea ylleen ukkoa
seuranneen pojan vaatteita. Kylvettyään joessa heitti hän yltään
asepuvun ja veti päälleen talonpoikaisviitan. Sitte pani hän päähänsä
olkihatun ja heitti repun hartioilleen. Onneksi oli Zagloban ryöstämä
poika ollut solakka ja hento, niin että hänen pukunsa sopi Helenalle.
Zagloba palasi ja tarkasteli häntä joka puolelta.
-- Herranen aika! sanoi hän, -- moni ritari luopuisi mielellään
säädystään, jos hän saisi taluttajakseen tuollaisen pojan. Minä
tunnenkin erään husaarin, joka varmaan sen tekisi. Noille hiuksille
vain täytyy välttämättä keksiä jokin keino. Näinhän minä Stambulissa
kauniita poikia, mutta en minä vielä tuollaista ole nähnyt.
-- Kunhan vain ei tämä minun hienouteni kääntyisi pahaksi, sanoi
Helena.
Mutta samalla hän hymyili, sillä herra Zagloban ihailu oli hivellyt
naisen korvia.
-- Hienous ei koskaan käänny pahaksi ja itse olen siitä esimerkkinä,
sillä kun turkkilaiset Galatassa polttivat minulta silmän, niin
he olisivat polttaneet toisenkin, jollei sikäläisen pashan vaimo
olisi minua pelastanut. Ja hän teki sen yksinomaan minun tavattoman
kauneuteni takia. Neiti voi vieläkin huomata tämän kauneuden jäljet.
-- Mutta tehän sanoitte, että rumenialaiset polttivat teiltä silmän.
-- Niin, kas rumeneja ne olivatkin, vaikka turkkilaistuneita. Ne
olivat Galatassa pashan palvelijoina.
-- Mutta eiväthän ne tuota yhtäkään saaneet poltetuksi.
-- Niin, kas raudan kuumuudesta jäi vain kaihi. Mutta vähät niistä!
Mitä neiti nyt aikoo tehdä tuolle tukallensa?
-- Mitäs muuta kuin se täytyy leikata poikki.
-- Niin täytyy, mutta millä?
-- Teidän sapelillanne.
-- Päitä kyllä voi leikata sapelilla, mutta en tiedä miten lie
hiusten! _Quo modo?_
-- Tiedättekös mitä -- minä asetun istumaan tuolle kaatuneelle puulle
ja annan hiusten valua kannolle. Ja te saatte siinä lyödä ne poikki.
Mutta älkää vain lyökö minun päätäni.
-- Sitä ei neidin tarvitse peljätä. Juovuksissa ollessa minä monasti
olen leikannut sapelilla kynttilän sydämen, koskettamatta itse
kynttilää. Enkä minä nyt teillekään tee mitään pahaa, vaikka tämä
onkin ensimäinen tilaisuus tätä laatua.
Helena asettui kannon juurelle, heitti sen poikki tavattoman isot
mustat hiuksensa ja nosti silmänsä herra Zaglobaa kohti.
-- Olen valmis, sanoi hän, -- lyökää. Ja hän hymyili hiukan
surullisesti, sillä hänen kävi sääli hiuksiansa, jotka tuskin sai
mahtumaan kahteen kouraan. Vaikealta tuntui herra Zaglobastakin. Hän
kierteli kantoa, voidakseen paremmin tähdätä iskunsa, ja murahteli:
-- Hyi olkoon! Mieluummin minä rupeaisin kasakkain tukanleikkaajaksi.
Melkeinpä tuntuu siltä kuin ryhtyisin pyövelintyöhön -- pyövelithän,
niinkuin neiti tietää, leikkaavat noita-akoilta hiukset päästä,
jotta piru ei voisi kätkeytyä hiuksiin ja sieltä voimallansa estää
kidutuksen vaikutusta. Mutta neiti ei ole mikään noita ja siksi
tuntuu minun toimeni niin inhoittavalta, että jos herra Skrzetuski
ei sen takia leikkaa minulta korvia päästä, niin sanon, että hän on
huono mies. Oikein nousevat käteni kananlihalle. Ummistakaa nyt edes
silmänne, hyvä neiti.
-- Olen valmis, sanoi Helena.
Herra Zagloba nousi pystyyn ikäänkuin olisi kohottautunut
jalustimissaan. Ohut teräs suhahti ilmassa ja heti valuivat pitkät
mustat suortuvat sileää kannonkuorta myöten maahan.
-- Olen valmis, sanoi vuorostaan Zagloba. Helena nousi vikkelästi ja
samassa lehahtivat hänen lyhyeksi leikatut hiuksensa mustana kehänä
kasvoja vastaan. Hänen poskilleen nousi kaino puna, sillä tähän
aikaan pidettiin tytön hiusten leikkaamista suurena häpeänä. Helenan
puolelta todella oli ollut kysymys uhrista, jonka hän saattoi tehdä
vain välttämättömyyden pakosta.
Kyyneleet tulivat hänen silmiinsä eikä herra Zagloba, joka itsekin
oli tyytymätön tekoonsa, yrittänytkään häntä lohduttaa.
-- Minusta tuntuu, että nyt olen juljennut tehdä jotakin suorastaan
kunniatonta, sanoi Zagloba. -- Ja minä toistan, että herra
Srzetuskin, jos hän on kunnon kavaljeeri, tekoni takia täytyy leikata
minulta korvat. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä armollisen
neidin _sexus_ olisi heti arvattu. Nyt voimme ainakin kulkea
turvallisesti. Tiestä otin ukolta selvän panemalla tikarin hänen
kaulalleen. Sen mukaan mitä hän kertoi, tulemme arolla, näkemään
kolme tammea ja niiden likellä on susirotko. Rotkon viereltä tie
taasen kulkee Demianowkaan Zolotonoszan suunnalle. Ukko sanoi
kuormankuljettajienkin ajavan sitä tietä, niin että ehkä joskus
pääsemme istumaan jonkun vankkureille. Raskaita aikoja nämä ovat,
hyvä neiti, sellaisia että aina tulemme ne muistamaan. Mutta nyt
täytyy luopua sapelistakin, sillä ei soittajaäijän eikä hänen
poikansa sovi käyttää aatelismiehen merkkejä. Minä pistän ne tämän
kannon alle, ehkäpä Jumala suo minun ne kerran kaivaa sieltä esiin.
Monella retkellä on tuo sapeli ollut mukana. Ja moneen seikkailuun
se on ollut syynä. Uskokaa pois, hyvä neiti, olisin jo rykmentin
päällikkö, jollei olisi ollut ihmisten kateutta ja ilkeyttä. He ovat
aina syyttäneet minua siitä, että himoitsen väkeviä juomia. Mutta
sellainen se on tämä maailma. Ei ole missään oikeutta. Kun minä nyt
en ole syössyt itseäni perikatoon niinkuin mikäkin tyhmyri, vaan kuin
mikäkin _Cunctator_ yhdistänyt miehen rohkeuteen varovaisuuden, niin
herra Zacwilichowski esimerkiksi sanoi, että pelkuri aina kulkee
seurassani. Hyvä mies, mutta ilkeä kieli! Vielä tässä hiljan hän
hämmästeli minua siitä, että olen veljestellyt kasakoitten kanssa.
Mutta ilman tuota veljestelyä armollinen neiti varmaan ei olisi
eheänä päässyt Bohunin kynsistä.
Näin puhuen piiloitti herra Zagloba sapelit kannon alle ja peitti
ne ruoholla. Sitte ripusti hän olkapäilleen repun ja harpun, otti
käteensä sauvan johon oli pistetty muutamia piikiviä, heilautti sitä
ja sanoi:
-- No, eipä se olekaan hullumpi, voihan sillä iskeä tulta jonkin
koiran tai suden silmien edessä ja lukea montako hammasta sillä on.
Pahinta vain on, että täytyy käydä jalan. Mutta mikäs tässä auttaa,
lähdetään pois liikkeelle.
He lähtivät. Mustatukkainen poika kulki edellä ja ukko seurasi
häntä. Ukko murahteli ja kiroeli, sillä vaikka arolla puhaltelikin
tuulenhenki, niin oli hänen kuuma kulkea jalan. Samainen arotuuli
ahavoitti ja rusketutti pian kauniin pojan kasvot. Ennen pitkää he
tulivat rotkolle. Sen pohjalla pulppusi lähde, jonka läpikuultava
vesi vuosi Kahamlikiin. Rotkon luona, vähän matkan päässä joesta,
kasvoi kummulla kolme mahtavaa tammea. Niitä kohden ohjasivat
matkustajamme askeleensa. Pian tapasivat he myöskin tien jäljet.
Tie oli keltaisenaan kukkia, jotka olivat kasvaneet esiin siinä
kulkeneiden eläinten lannasta. Tällä hetkellä ei näkynyt ainoatakaan
kuormankuljettajaa, ei tuntunut kärrynrasvan hajua eikä näkynyt
verkalleen astuvia harmaita härkiä. Siellä täällä vain oli susien
kuljettamia ja auringon valkaisemia eläinten luita. Matkamiehemme
kulkivat pysähtymättä, leväten vain jonkun kerran, varjoisissa
tammilehdoissa. Mustatukkainen poika pani silloin nukkumaan
viheriälle nurmelle ja ukko vartioi häntä. Tuontuostakin piti kulkea
purojenkin poikki ja missä ei ollut kaalamoa, siellä he hakivat
kunnes löysivät sellaisen, käyden pitkät matkat rantaa myöden.
Tällöin ukko välistä nosti pojan käsilleen, osoittaen kerjäläiselle
harvinaista voimaa. Mutta hän olikin tanakka ukko. Ja niin he käydä
laahustivat iltaan asti, kunnes vihdoin poika istuutui tien oheen
tammimetsässä ja sanoi:
-- Nyt en enään jaksa, voimani ovat kuin ovatkin lopussa. En jaksa
kauvemma, panen tuohon maata ja kuolen.
Ukko hätääntyi.
-- Näitä kirottuja erämaita! Ei taloa, ei asumusta tien varrella,
ei ainoatakaan elävää sielua! Mutta emme me voi tännekään jäädä
yöksi, nyt on jo myöhäinen ilta, tunnin päästä tulee pimeä. Kuulkaas
sentään, hyvä neiti...
Ukko vaikeni ja hetken vallitsi syvä hiljaisuus. Yhtäkkiä sen
keskeytti jokin kaukainen synkkä ääni, joka tuntui tulevan miltei
maan sisästä. Todellisuudessa se kuitenkin tuli rotkosta likellä
tietä.
-- Siellä on susia, sanoi herra Zagloba. -- Viime yönä meillä oli
hevoset ja sudet söivät ne meiltä. Nyt ne kai aikovat ottaa meidät
itsemme. Kyllähän minulla on pistoli viitan alla, mutta riittäneekö
ruutia kahteen laukaukseen enkä mielelläni tahtoisi joutua tortuksi
susien häissä. Kuuletteko: taas!
Ulvonta kuului jälleen. Se tuntui lähenevän.
-- Nouse, lapseni, sanoi ukko, -- jollet jaksa käydä, niin kannan
sinut. Mikäs tässä auttaa. Huomaan, että liian paljon pidän
armollisesta neidistä. Varmaan teen sen siksi, ettei minulla,
vanhainpoikain säädyssä kun olen elänyt, ole omia oikeita
jälkeläisiä. Ja jos onkin laittomia, niin ne ovat muhamettilaisia,
sillä minähän olen niin kauvan ollut Turkissa. Minuun loppuukin
Zaglobain suku Wczelen vaakunaa. Neidistä tulee minun vanhuuteni
holhooja. Mutta nyt teidän täytyy nousta, tai istua minun
olkapäilleni.
-- Jalkani ovat käyneet niin raskaiksi, etten voi niitä liikuttaa.
-- Ja neiti kehui minulle voimiaan! Mutta hiljaa, hiljaa! Jumaliste,
kuulen koirien haukuntaa. Niin juuri, koiria ne ovat eivätkä susia.
Silloin on varmaan Demianowka, josta ukko minulle puhui, lähellä.
Luojan kiitos! Luulin jo, että täytyisi sytyttää tuli turvaksi susia
vastaan, mutta varmaan olisimme molemmat nukahtaneet, sillä molemmat
olemme uuvuksissa. Aivan oikein, koirat siellä haukkuvat, kuuletteko?
-- Lähdetään, sanoi Helena, joka yhtäkkiä oli saanut takaisin voimia.
Tuskin olivat he päässeet metsän piiristä, kun lukuisista asumuksista
muutaman sadan askeleen päässä tuikki valoja heitä vastaan. Niinikään
näkivät he kreikanuskoisen kirkon kolme kupolia, jotka aivan
äskettäin olivat katetut uusilla päreillä. Iltaruskon viimeiset
välkkeet heijastuivat niihin.
-- Aivan niin, se on Demianowka, se ei voi olla mikään muu, sanoi
herra Zagloba. -- Laulaja-ukot ovat kaikkialle tervetulleita, ehkäpä,
jos hyvin sattuu, jossakin saamme illallisen ja yösijan ja ehkäpä
hyvät ihmiset saattavat meitä hevosella eteenpäinkin. Odottakaappas,
hyvä neiti, tämähän on ruhtinaan kylä. Varmaan täällä asuu
ala-starosta. Nyt saamme sekä lepoa että uutisia. Varmaan ruhtinas jo
on matkalla, ehkäpä pelastuksemme on lähempänä kuin neiti luuleekaan.
Mutta muistakaa, että olette mykkä. Minun täytyy jo peruuttaa
sanojani, sillä äskenhän käskin sanoa itseäni Onufrijksi, mutta jos
kerran olette mykkä, niin ettehän te voi nimittää minua siksi. Minä
kyllä sitte puhun sekä omasta puolestani että teidän puolestanne, ja
minä puhunkin talonpoikaiskieltä yhtä hyvin kuin latinaa. Eteenpäin!
Kas tuossahan ensimäiset asumukset jo ovatkin. Hyvä Jumala, milloin
tämä meidän harhailumme loppuu! Jos saisimme edes lämmitettyä olutta,
minä kiittäisin Jumalaa siitäkin.
Herra Zagloba vaikeni ja hetken ajan he hiljaa astelivat rinnan.
Sitten Zagloba taasen alkoi:
-- Mutta muistakaakin nyt, neiti, että olette mykkä. Jos joku teiltä
kysyy jotakin, niin osoittakaa heti minua ja sanokaa: hm, hm, hm.
Kyllähän minä olen huomannut, että te yleensäkin olette varovainen,
ja nyt on henkemme kysymyksessä. Jos sattumalta tapaisimme hetmanien
tai ruhtinaan lippukuntia, niin silloin heti ilmaisemme keitä olemme,
varsinkin jos joukossa olisi jokin kohtelias upseeri ja herra
Skrzetuskin tuttu. Aivan oikein, neitihän onkin ruhtinaan holhokki,
niin että teidän ei hänen sotamiestensäkään puolelta tarvitse peljätä
mitään. Mutta mikäs tuli tuolla leimuaa, noin alhaalla? Ahaa, siellä
on sepän paja, näkyypä ympärillä olevan paljon ihmisiäkin. Mennäänpäs
sinne.
Matalalla paikalla rotkon suulla oli todella paja, tulisijasta
lenteli kimputtain kultaisia kipeniä ja ovesta ja seinien monista
raoista loimusi kirkas valo, jonka sisällä hääräävät tummat haamut
silloin tällöin kaihtoivat. Ulkona pajan edessä näkyi yön hämärässä
muutaman kymmenen hengen suuruinen ihmisjoukko. Vasarat kalskuivat
tahdissa, kalke kuului yltympäri. Tähän ääneen sekaantuivat laulut
pajan edustalla, keskustelevien hälinä ja koirien haukunta. Pantuaan
merkille kaikki mitä näki, suuntasi herra Zagloba kulkunsa rotkoa
kohden, heläytti harppunsa kieltä ja alkoi laulaa:
Hei kummun rintehellä
nyt viljaa leikataan,
mut ohi kummun rinteen,
tuon rinteen vihreän
kasakka ratsastaa.
Näin laulaen läheni hän joukkoa pajan edustalla. Nyt saattoi jo
eroittaa yksityisiä ihmisiä, he olivat talonpoikia ja melkein kaikki
juovuksissa. Useimmilla oli käsissä seiväs, muutamien seipäänpäissä
näkyi viikatteenterä tai keihäänkärki. Sepät pajassa valmistivat
paraillaan noita kärkiä ja taivuttivat viikatteita.
-- Kas vaari, vaari! huudahdettiin joukosta. -- Hyvää päivää, sanoi
herra Zagloba.
-- Jumal' antakoon.
-- Sanokaahan, lapset, onko tämä jo Demianowka?
-- On. Kuinka niin?
-- Minulle vain sanottiin tuolla tiellä, jatkoi ukko, -- että täällä
asuu hyviä ihmisiä, jotka ottavat vaarin hyvin vastaan, ruokkivat,
juottavat, antavat yösijan ja rovon kouraan. Minä olen jo niin
vanha, olen tullut pitkän matkan päästä eikä tuo poikakaan enään
jaksa edemmäksi. Hän, mykkä poloinen, taluttaa minua vanhaa, sillä
en näe, olen sokea raukka. Jumala teitä siunatkoon ja pyhä Nikolai
ihmeitten-tekijä siunatkoon, pyhä Onufrij siunatkoon. Toiseen
silmääni vielä jäi vähän Jumalan valoa, mutta toinen on aivan pimeä.
Minä kävelen harppu selässä, laulan laulujani ja elän kuin linnut
sillä, mikä putoaa hyvien ihmisten käsistä.
-- Ja mistäs kaukaa vaari on?
-- Oi kaukaa, kaukaa. Mutta suokaa minun levähtää, sillä eroitan,
että tuolla pajan seinällä on penkki. Istu nyt sinäkin, raukka,
jatkoi hän osoittaen Helenalle penkkiä. -- Me olemme tulleet aina
Ladowasta asti, mutta kotoa me läksimme jo kauvan sitte ja viimeksi
tulemme Browarkin markkinoilta.
-- Mitäs hyvää sieltä kuului? kysyi muuan vanha talonpoika, viikate
kädessä.
-- Kuuluuhan sieltä paljonkin, mutta onko se hyvää, sitä emme tiedä.
Paljon sinne oli tullut koolle kansaa. Puhuivat Chmielnickistä, että
hän on voittanut hetmaninpojan ja hänen ritarinsa. Kuulimme myöskin,
että talonpojat vähävenäläisellä rannalla nousevat herroja vastaan.
Joukko ympäröi heti Zagloban, joka, istuen nuoren ruhtinattaren
rinnalla, vähän päästä kosketteli harppunsa kieliä.
-- Vaari siis kuuli, että siellä noustaan?
-- Kuinkas muuten. Onneton on meidän, talonpoikien kohtalo.
-- Mutta sanotaanhan, että siitä nyt tulee loppu?
-- Kiovassa on alttarilla löydetty Kristuksen kirje, jossa sanotaan,
että syntyy hirveä ja julma sota ja suuri verenvuodatus koko
Ukrainassa.
Kehä herra Zagloban ympärillä kävi yhä ahtaammaksi.
-- Sanotteko, että oli sellainen kirje?
-- Oli, niin totta kuin elän. Sodasta, verenvuodatuksesta... mutta
minä en enään jaksa puhua, sillä vanhus raukan kurkku on jo ihan
kuivunut.
-- Tässä on vaarille viinaryyppy. Kertokaa nyt mitä olette maailmalla
kuullut. Mekin tiedämme, että vaarit käyvät kaikkialla ja tietävät
paljon asioita. On niitä ollut täälläkin ja sanoneet ovat, että nyt,
kun Chmiel ottaa vallan, koittaa herroille mustat päivät. Siksi mekin
olemme teettäneet itsellemme keihäät ja viikatteet ettemme jäisi
viimeisiksi. Mutta sitä vain emme tiedä, onko paras alkaa nyt jo vai
odottaako kirjettä Chmieliltä.
Zagloba kallisti pikaria, maistoi, mietti hetken ja virkkoi:
-- Kukas sen on sanonut, että nyt olisi aika alkaa?
-- Me itse tahdomme.
-- Aljetaan, aljetaan! huusivat useat äänet. -- Kun kerran
zaporogilaiset ovat voittaneet herrat, niin on aljettava.
Viikatteet ja peitset heiluivat pahaaennustavasti kilahdellen
voimakkaissa käsissä.
Sitte seurasi hetken äänettömyys, ainoastaan vasarat pajassa
kilkahtelivat. Miehet odottivat mitä vaari sanoisi. Vaari puolestaan
mietti ja mietti ja kysyi lopuksi:
Kenenkäs väkeä te olette? Ruhtinas Jareman.
-- Ja kenenkäs te aiotte surmata? Talonpojat katsahtivat toisiinsa.
-- Hänetkö? kysyi vaari.
-- Emme uskalla.
-- Ette uskalla, lapset, ette uskalla. Minä olen ollut Lubniessa
ja omin silmin nähnyt ruhtinaan. Kauhea hän on. Kun hän huutaa,
niin metsän puut tärisevät, ja kun hän polkee jalkansa maahan, niin
syntyy rotko. Kuningaskin pelkää häntä ja hetmanit tottelevat häntä
ja kaikki häntä pelkäävät. Ja sotaväkeä hänellä on enemmän kuin
khanilla ja sulttaanilla. Älkää uskaltako, lapset, älkää uskaltako.
Ette te hae häntä, vaan kyllä hän hakee teidät. Ja sittenkään te ette
vielä tiedä sitä minkä minä tiedän, nimittäin, että kaikki ljahit
kiirehtivät hänen avukseen. Ja tietäkää, että jokainen ljahi on
sapeli.
Synkkä hiljaisuus vallitsi joukossa. Vaari kosketteli taasen
harppuansa. Vihdoin hän, kasvot kääntyneinä kuuta kohden, sanoi:
-- Ruhtinas tulee, tulee. Ja hänen mukanaan on niin monta töyhtöä ja
lippua kuin taivaalla on tähtiä ja arolla karhiaisia. Tuuli kiitää
hänen edellään ja valittaa ja tiedättekö, lapset, mitä se valittaa?
Teidän kohtaloanne se valittaa. Mutta sen edellä kulkee kuolemaemo
viikatteineen ja soittaa. Ja tiedättekö miksikä se soittaa? Teidän
kaulojanne ajatellen se soittaa.
-- Jumala armahda! lausuivat hiljaa muutamat kimeät äänet.
Ja taasen kuului ainoastaan vasaroiden kalke.
-- Kukas täällä on ruhtinaan komisariuksena? kysyi vaari.
-- Herra Gdeszynski.
-- Ja missä hän on?
-- Pakeni.
-- Miksikä hän pakeni?
-- Kun kuuli, että meille taotaan peitsiä ja viikatteita, niin hän
pelästyi ja pakeni.
-- Sitä pahempi, sillä nyt kantelee hän teidän päällenne ruhtinaalle.
-- Mitäs sinä, vaari, siellä rääkyt kuin mikäkin korppi? sanoi vanha
talonpoika. -- Mekin luulemme, että herroille koittaa mustat päivät.
Eikä tule olemaan, ei vähävenäläisellä eikä tatarilaisella rannalla,
herroja eikä ruhtinaita, vaan ainoastaan kasakoita, vapaita miehiä.
Eikä tule olemaan veroa, ei tynnyristä eikä myllystä eikä lautasta,
eikä tule olemaan juutalaisia, sillä niin sanotaan Kristuksen
kirjeessä, josta itse meille puhuit. Ja Chmiel on yhtä mahtava kuin
ruhtinas. Mitelkööt voimiansa.
-- Jumala häntä auttakoon, sanoi vaari. -- Raskas on meidän
talonpoikien kohtalo, mutta ennen oli toisin.
-- Kenen on maa -- ruhtinaan, kenen on aro -- ruhtinaan, kenen on
metsä, kenen ovat karjalaumat ruhtinaan. Mutta ennen oli Jumalan
metsä ja Jumalan aro. Ken tuli ensimäisenä, se otti eikä ollut
kenellekään velkapää. Nyt on kaikki herrojen ja ruhtinaan omaa.
-- Se on teidän omaanne, lapset, vakuutti vaari. -- Mutta nyt minä
sanon teille yhden asian: itse te tiedätte, ettette täällä uskalla
nousta ruhtinasta vastaan, ja kas sentähden sanon teille: joka tahtoo
surmata herrat, älköön jääkö tänne niinkauvan kuin Chmiel ei vielä
ole mitellyt voimiaan ruhtinaan kanssa, vaan paetkoon Chmielin luo
ja tehköön sen heti, huomispäivänä, sillä ruhtinas on jo matkalla.
Jos nyt hänen komisariuksensa herra Gdeszynski kantelee Demianowkan
päälle, niin silloin ei ruhtinas tule pitämään teitä täällä hengissä,
vaan surmaa kaikki viimeiseen mieheen asti. Niin että paetkaa te
Chmielin luo. Jota enempi teitä siellä on, sitä helpommin Chmiel
voittaa. Oi, hänellä on edessään raskas työ! Hetmanit ovat häntä
vastassa ja kruunun sotajoukkoja on lukematon määrä ja sitte on
ruhtinas, joka on hetmanejakin mahtavampi. Rientäkää te, lapset,
auttamaan Chmieliä ja zaporogilaisia, sillä ne raukat eivät yksinään
tule aikaan. Ja hehän taistelevat teidän vapautenne ja teidän
omaisuutenne puolesta herroja vastaan. Rientäkää te, niin pelastutte
ruhtinaan käsistä ja autatte Chmieliä.
-- Hän puhuu totta, huusivat useat äänet joukosta.
-- Oikein hän puhuu.
-- Viisas vaari.
-- Sinä olet siis nähnyt ruhtinaan tiellä?
-- No en juuri nähnytkään, mutta Browarkissa kuulin, että hän jo on
lähtenyt liikkeelle Lubniesta. Polttaa ja hakkaa maahan missä löytää
yhdenkin peitsen, jättää vain maan ja taivaan.
-- Jumala armahda!
-- Ja mistä meidän tulee hakea Chmieliä?
-- Sitävartenhan minä tulinkin, lapset, että kertoisin mistä
hakisitte Chmieliä. Menkää te, lapset, Zolotonoszaan ja sitte
Trechtymirowiin. Siellä Chmiel jo on teitä odottamassa, sinne
kokoontuu väkeä kaikista kylistä ja taloista, sinne tataritkin
tulevat, lähtekää te, sillä muuten ei ruhtinas anna teidän kaikkien
kulkea pitkin tätä maaemoa.
-- Lähdettekö te, isä, meidän kanssamme?
-- Minun lähtemiseni on vähän huonoa, sillä maa vetää vanhoja jalkoja
puoleensa. Mutta jos valjastatte hevosen rattaiden eteen, niin kyllä
lähden kanssanne. Ja ennenkuin tullaan Zolotonoszaan, niin käyn
edeltäpäin katsomassa, onko siellä herroja ja sotamiehiä. Jos on,
niin vältämme sitä paikkaa ja lähdemme suoraan Trachtymirowiin: Se
on jo kasakkamaata. Mutta antakaa minulle nyt syömistä ja juomista,
sillä minun, vanhan, on nälkä ja poikani on hänkin nälissään.
Huomenaamuna lähdemme liikkeelle ja matkalla minä laulan teille herra
Potockista ja ruhtinas Jaremasta. Ne ovat kauheita leijonia. Suuri
verenvuodatus tulee tapahtumaan Ukrainassa. Taivas käy punaiseksi ja
julman näköiseksi ja kuu ui veressä. Rukoilkaa te, lapset, Jumalalta
armoa, sillä ei yksikään teistä saa enään kauvankaan käyskennellä
Jumalan maailmassa. Myöskin olen kuullut, että vamppyyrit nousevat
haudoista ja ulvovat.
Kauhu valtasi kokoontuneet talonpojat. Vasten tahtoansa alkoivat he
katsella ympärilleen, ristitä silmiään ja kuiskutella keskenään.
Vihdoin yksi heistä huudahti:
-- Zolotonoszaan!
-- Zolotonoszaan! toistivat kaikki, ikäänkuin siellä olisi tyyssija
ja pelastus.
-- Trechtymirowiin!
-- Surma ljaheille ja herroille!
Yhtäkkiä astui eräs nuori kasakka esiin, heilautti peistänsä ja huusi:
-- Miehet, jos huomenna mennään Zolotonoszaan, niin tänään lähdetään
komisariuksen talolle!
-- Komisariuksen talolle! toisti heti paikalla muutama kymmen ääni.
-- Poltetaan se ja pannaan puhtaaksi!
Mutta vaari, joka siihen asti oli istunut pää painuneena rintaa
vastaan, kohotti nyt päänsä ja sanoi:
-- Ei, lapset, älkää te lähtekö komisariuksen talolle älkääkä
polttako sitä, sillä silloin käy teille huonosti. Ruhtinas
joukkoineen kuljeskelee täällä jossakin likellä. Hän huomaa
tulipalon loimun, saapuu paikalle ja silloin te olette kiikissä.
Antakaa pikemmin minulle jotakin syötävää ja osoittakaa yösija. Ei,
pojat, pysykää te hiljaa älkääkä ryhtykö hurjiin tekoihin herrojen
kartanoissa.
-- Hän on oikeassa, huusivat muutamat.
-- Hän on oikeassa, ja sinä, Maksim, olet hullu.
-- Tulkaa te, isä, minun luokseni saamaan leipää, suolaa ja simaa,
ja sitte lähdette maata heinälatoon, sanoi muuan vanha talonpoika,
kääntyen ukon puoleen.
Zagloba nousi ja vetäisi Helenaa hihasta. Ruhtinatar oli nukkunut.
-- Poika parka on niin väsynyt, ettei herää, vaikka vasarat
kalkuttelevat vieressä, huomautti herra Zagloba.
Mutta mielessään hän mietti:
-- Oi suloinen viattomuus, joka voit nukkua keihäiden ja
veitsenterien keskellä! Varmaan vartioivat sinua taivaan enkelit ja
sinun ohellasi vartioivat minuakin.
Hän herätti Helenan ja he lähtivät astelemaan kylää kohti, joka oli
hiukan loitommalla.
Yö oli lauha ja hiljainen. Takovien vasaroiden kaiku seurasi heitä
pitkin matkaa. Vanha talonpoika kulki edellä, näyttäen tietä, ja
herra Zagloba seurasi, mutisten yksitoikkoisella äänellä jotakin,
joka oli olevinaan rukousta:
-- Herra Jumala, armahda meitä syntisiä... Näkeekös armollinen
neiti!... Pyhä neitsyt... mitä me nyt tekisimme, jollei meillä
olisi talonpoikaispukua?... Joka jo maan päällä ja nyt taivaassa...
Nyt saamme syödäksemme ja huomenna ajamme hevosella Zolotonoszaa
kohti sensijaan että kulkisimme jalan... Amen, amen, amen... On
syytä luulla, että Bohun seuraa meidän jälkiämme, sillä meidän
viekkautemme ei ikinä saa häntä petetyksi... Amen, amen, amen...
Mutta se on kuin onkin nyt myöhäistä, sillä Prohorowkassa kuljemme
Dnieperin yli ja sieltä alkaa jo hetmanien valta... Perkele ei ole
hurskaalle kauhistuttava. Amen... Täällä on parin päivän perästä koko
maa tulessa. Kunpa vain tulisikin ruhtinas Dnieperin yli. Amen...
Tukahuttakoon teidät musta kuolema, pyöveli teidät ottakoon...
Kuuletteko, hyvä neiti, kuinka siellä pajan lähellä ulvotaan? Amen...
Raskaat ajat ovat kuin ovatkin käsissä, mutta hölmö minä olen, jollen
nyt sittenkin pelasta armollista neitiä hädästä, vaikka meidän
täytyisi paeta aina Varsovaan asti.
-- Mitä te, vaari, siellä mutisette? kysyi talonpoika.
-- Rukoilen vain teidän terveytenne puolesta. Amen, amen...
-- Ja kas tuossa onkin minun mökkini.
-- Jumalalle kiitos ja ylistys.
-- Iankaikkisesta iankaikkiseen. Pyydän sisään nauttimaan leipää ja
suolaa.
-- Jumala teitä palkitkoon.
Muutamaa hetkeä myöhemmin vahvisti vaari itseään lampaanlihalla ja
joi särpimäksi runsaasti simaa. Seuraavana aamuna aikaisin lähti hän,
poika seurassaan, mukavilla rattailla Zolotonoszaa kohden. Heidän
mukanaan tuli muutama kymmen ratsastavaa ja keihäillä ja viikatteilla
asestettua talonpoikaa.
Ajettiin Kawrajecin, Czarnobajn ja Kropiwnon kautta. Tiellä saattoi
huomata, että joka paikassa jo kiehui. Kaikkialla varustautuivat
talonpojat, pajat rotkojen syrjillä tekivät työtä varhaisesta aamusta
yöhön asti ja vain ruhtinas Jeremin peloittava mahti ja kauhea nimi
pidättivät veristä kapinaa vielä puhkeamasta.
Mutta Dnieperin takana raivosi myrsky jo koko vimmassaan. Sanoma
Korsunin tappiosta oli salaman nopeudella levinnyt yli koko
Vähävenäjän. Jossa henki oli, se lähti liikkeelle.