Ääneti ja verkalleen kulki kaksi ratsastajaa metsäisessä rotkossa
lähellä Rozlogin kartanoa. Yö oli käynyt sangen pimeäksi, sillä kuu
oli aikoja sitten laskenut ja lisäksi peittivät pilvet taivaanrannan.
Rotkossa ei saattanut nähdä kolmea askelta hevosten eteen, nekin
kompastuivat vähänpäästä tien poikki kulkeviin puunjuuriin. He
kulkivat hyvän aikaa mitä suurimmalla varovaisuudella, vasta silloin,
kun jo näkyi rotkon aukko ja avonainen aro, jota pilvien harmaa
heijastus heikosti valaisi, kuiskasi toinen ratsastajista:
-- Hevosen selkään!
He lähtivät kiitämään kuin kaksi tatarilaisten jousista ammuttua
nuolta ja vain kavioiden kopse kuului heidän takanaan. Pimeä aro
näytti pakenevan hevosten jalkain alta. Yksinäiset tammet siellä
täällä tienvarrella väikkyivät heidän ohi kiitäessään kuin aaveet,
ja niin he kiitivät kauvan, kauvan, levähtämättä. Vihdoin alkoivat
hevoset vetää korviaan taapäin ja läähättää väsymyksestä, niiden
juoksu kävi yhä raskaammaksi ja hiljaisemmaksi.
-- Ei auta, täytyy antaa hevosten hiljentää vauhtia, virkkoi
tanakampi ratsastajista.
Mutta samassa alkoi aamunkoittokin karkoittaa yötä arolta. Yhä
suuremmat alat avaruutta tulivat esiin varjosta ja aropensaat,
kaukaiset puut ja kummut piirtyivät vähitellen näkyviin. Ilmaan
vuosi yhä enemmän valoa, valkeat välkkeet valaisivat jo myöskin
ratsastajien kasvoja.
Ne olivat herra Zagloba ja Helena.
-- Ei auta, täytyy hiljentää vauhtia, toisti herra Zagloba. -- Eilen
ne levähtämättä tulivat Czehrynistä Rozlogiin. Kauvan eivät ne jaksa
sitä menoa, pelkään että ne kokonaan uupuvat. Kuinkas armollisen
neidin on olla?
Herra Zagloba katsahti toveriinsa ja huudahti vastausta odottamatta:
-- Suokaappa minun päivänvalossa katsoa teitä. Ohhoh, onkos tuo
veljenne puku? Eipä voi moittia, hyvinpä takki sopiikin armolliselle
neidille. Eipäs minulla vielä eläessäni ole ollutkaan tuollaista
palvelijapoikaa. Pelkään vain että herra Skrzetuski vie hänet
minulta. Mutta mitäs tuo on -- korjatkaappa Jumalan tähden pois nuo
hiukset, ettei kukaan erehtyisi teidän sukupuolestanne!
Helenan olkapäille oli todella valunut tulva mustia hiuksia, jotka
heidän nopeasti ratsastaessaan yön kosteudessa olivat päässeet
siteistään.
-- Minne me ratsastamme? kysyi neito, molemmin käsin sitoen hiuksiaan
ja koettaen saada niitä pysymään lakin alla.
-- Niin pitkälle kuin silmät kantavat.
-- Eihän vain Lubnieen?
Helenan kasvoilla kuvastui levottomuus. Nopeasta katseesta, jonka hän
loi herra Zaglobaan, välkähti uudelleen esiin herännyt turvattomuuden
tunne.
-- Nähkääs, armollinen neiti, minulla on kuin onkin oma järkeni ja
uskokaa pois: minä olen laskenut kaikki tarkasti. Ja minun laskuni
perustuu seuraavaan viisaaseen ajatukseen: älä pakene sinnepäin
mistä sinua tullaan ajamaan takaa. Katsokaas, jos meitä tällä
hetkellä aljetaan ajaa takaa, niin tulee se tapahtumaan juuri Lubnien
taholla, sillä eilen minä lujalla äänellä kyselin tietä sinne.
Ja Bohunille sanoin niinikään lähteissä, että pakenemme sinne,
_ergo_: me pakenemme Czerkasyyn. Jos meitä aljetaan ajaa takaa
toisaalta, niin ei siihen ryhdytä aivan pian, vaan vasta sitte,
kun ollaan vakuutettuja siitä, ettei meitä löydetä Lubnien tieltä,
ja se vie heiltä aikaa noin kaksi päivää. Sillävälin me jo olemme
tulleet Czerkasyyn, jossa herra Piwnickin, ja Rudominan puolalaiset
lippukunnat paraikaa majailevat. Korsunissa taas on koko hetmanin
armeija. Ymmärtääkös armollinen neiti nyt?
-- Ymmärrän, ja elämäni loppuun asti tulen olemaan teille
kiitollinen. En tiedä kuka olette ja mistä ilmestyitte Rozlogiin,
mutta luulen, että Jumala lähetti teidät puolustajakseni ja
pelastajakseni. Sillä pikemmin minä olisin pistänyt veitsen rintaani
kuin jäänyt tuon ryövärin käsiin.
-- Lohikäärme hän on ja ahnehtii kauheasti armollisen neidin
viattomuutta.
-- Mitä minä, onneton, olen tehnyt hänelle, kunhan niin vainoaa
minua? Jo kauvan olen tuntenut hänet ja kauvan olen häntä vihannut.
Aina hän on herättänyt minussa pelkoa. Olenko minä nyt ainoa
maailmassa, jota hänen sopii rakastaa, kun hän minun tähteni on
vuodattanut niin paljon verta ja murhannut veljeni. Hyvä Jumala,
kun sitä ajattelen, niin vereni jähmettyy. Mitä minä teen, minne
piiloudun hänen tieltään? Kummastutte varmaan minun syytöksiäni,
mutta minä olen onneton ja minä häpeän hänen rakkauttaan, sillä sata
kertaa ennemmin tahtoisin kuolla.
Helenan posket hehkuivat kuin tulessa ja niille putosi kaksi vihan,
ylenkatseen ja tuskan kyyneltä.
-- Mitä minä teitä kummastelisin, vastasi herra Zagloba. -- Suuri
onnettomuus on kohdannut kotianne, mutta suokaa minun sanoa, että
sukulaisenne osaksi itse ovat olleet siihen syypäät. Heidän ei olisi
pitänyt luvata teidän kättänne kasakalle ja sitte pettää häntä. Sillä
kun tämä tuli ilmi, suuttui hän niin, ettei mikään järkevä puhe enään
auttanut. Sääli myöskin teidän surmattuja veljiänne ja varsinkin
tuota nuorempaa, sillä hän oli vielä melkein lapsi, mutta saattoi jo
heti huomata, että hänestä kasvaisi suuri kavaljeeri.
Helena purskahti itkuun.
-- Kyyneleet eivät sovi niihin vaatteisiin, joissa armollinen neiti
nyt esiintyy. Pyyhkikää ne siis pois ja koettakaa ymmärtää, että
Jumalan tahto on tapahtunut. Jumala kyllä rankaisee murhaajaa,
sitäpaitsi hän jo on saanutkin rangaistuksen siitä että turhaan
vuodatti verta, kun hän menetti armollisen neidin, rakkautensa ainoan
ja suurimman päämäärän.
Herra Zagloba vaikeni, mutta jatkoi taas hetken perästä:
-- Kylläpä hän antaisi minulle kyytiä -- hyvä Jumala sentään!
jos saisi minut käsiinsä. Hän tekisi nahastani miekkaansa tupen.
Armollinen neiti ei tiedä, että minä jo olen Galatassa saanut
turkkilaisista voiton palmun, mutta tässä palmussa onkin minulle
tarpeeksi, toista en enään halua ja siksi minä pyrin vain Czerkasyyn
enkä Lubnieen. Kyllähän olisi hyvä joutua ruhtinaan turviin mutta
entä jos saisivat matkalla kiinni. Huomasikos neiti, että kun minä
irroitin hevostani paalusta, niin Bohunin palvelijapoika heräsi? Entä
jos se olisi nostanut melun. Silloin he heti olisivat olleet valmiit
ajamaan meitä takaa ja tunnin kuluessa olisivat he saaneet meidät
kiinni, sillä heillä on käytettävänään ruhtinaiden levänneet hevoset,
mutta minulla ei ollut aikaa valita. Villi peto se on tuo Bohun, sen
minä sanon. Niin inhoittavaksi hän on minulle käynyt, että pikemmin
katselisin pirua kuin häntä.
-- Jumala meitä varjelkoon joutumasta hänen käsiinsä.
-- Itse hän on itsensä tuhonnut. Hän jätti Czehrynin vastoin hetmanin
käskyä ja suututti ruhtinas-vojevodan. Nyt hänellä ei ole muuta
neuvoa kuin paeta Chmielnickin luo, mutta jos Chmielnicki lyödään,
niin hän häviää siinäkin pelissä. Ja se on jo saattanut tapahtua.
Rzendzian oli Kremenczukin takana kohdannut sotajoukot, jotka
Barabaszin ja Krzeczowskin johdolla purjehtivat Chmieliä vastaan ja
sitäpaitsi on herra Stefan Potocki husaareineen maitse marssinut
häntä kohtaamaan. Mutta Rzendzianin täytyi kymmeneksi päiväksi jäädä
Kremenczukiin saadakseen veneen, millä päästä joen yli. Ennenkuin hän
siis ehti Czehryniin, on taistelu varmaan jo ennättänyt tapahtua.
Joka hetki olemme odottaneet tietoja.
-- Rzendzian toi siis kirjeitä Kudakista? kysyi Helena.
-- Niin toi. Siellä oli herra Skrzetuskin kirje teidän äidillenne ja
armolliselle neidille, mutta Bohun sieppasi ne käsiinsä ja sai niistä
tietää kaikki tyyni. Siksipä hän sitte heti nujersi Rzendzianin ja
lensi yksintein kostamaan Kurcewiczeille.
-- Oi onnetonta poikaa, minun tähteni vuosi hänen verensä!
-- Älkää surko, hyvä neiti, kyllä hän tointuu.
-- Milloin tämä kaikki tapahtui?
-- Eilen aamulla. Bohunille merkitsee ihmisen tappaminen samaa kuin
jollekin toiselle kulauttaa alas kurkustansa pikarillinen viiniä.
Kirjeitä luettaessa hän mylvi niin että koko Czehryn tärisi.
Keskustelu katkesi hetkeksi. Oli jo käynyt aivan valoisaksi.
Ruusunkarvainen rusotus hehkui kirkkaan kullan, opaalien ja purppuran
päärmäämänä itäisellä taivaanrannalla. Ilma oli raikas ja viileä,
hevoset alkoivat iloisesti päristellä.
-- No, nyt nopeasti eteenpäin Jumalan nimessä! Konit ovat jo saaneet
levätä eikä ole varaa hukata aikaa, sanoi herra Zagloba.
He lähtivät jälleen ratsastamaan täyttä laukkaa ja noin puoli
penikulmaa he olivat levähtämättä kiitäneet eteenpäin, kun heidän
eteensä yhtäkkiä ilmestyi jokin tumma piste, joka läheni tavattomalla
nopeudella.
-- Mikäs tuo on? sanoi herra Zagloba. -- Hiljennetäänpäs vauhtia.
Siinähän on mies hevosen selässä.
Heitä läheni todella ratsastaja, karauttaen täyttä vauhtia satulaan
kumartuneena, kasvot hevosen harjan peitossa, vieläpä hän ruoskalla
kiihdyttikin orittansa, joka tuskin tuntui koskettavan maata.
-- Mitä pirua tuo on ja miksi hän kiitää tuolla tavalla? Aivanhan
hän lentämällä lentää, sanoi herra Zagloba vetäen kotelostaan esiin
pistolin, ollaksensa valmiina kaiken varalta.
Sillä välin oli ratsastaja päässyt jo noin kolmenkymmenen askeleen
päähän.
-- Seis! karjaisi herra Zagloba, tähdäten pistolillaan. -- Kuka olet?
Ratsastaja pysäytti hevosensa ja kohotti satulasta pystyyn päänsä.
Tuskin hän oli ehtinyt katsahtaa tulijoihin, kun hän jo huudahti:
-- Herra Zagloba!
-- Plesniewski, starostan palvelija Czehrynistä! Mitäs sinä täällä
teet, minne sinä lennät?
-- Armollinen herra, kääntykää tekin takaisin minun mukaani.
Onnettomuus, Jumalan viha, Jumalan tuomio!
-- Mitä on tapahtunut, puhu!
-- Zaporogilaiset ovat jo valloittaneet Czehrynin, talonpojat
tappavat aatelia. Jumalan tuomio!
-- Isän ja Pojan nimeen, mitä sanot! Chmielnickikö?
-- Herra Potocki on lyöty, herra Czarniecki on vankina, tatarit ovat
kasakkain mukana, Tuhaj-bej...
-- Mutta entä Barabasz ja Krzeczowski?
-- Barabasz on kaatunut, Krzeczowski yhtynyt Chmielnickiin. Krywonos
ryntäsi juurikään, eilistä vastaan yöllä, hetmaneja vastaan,
Chmielnicki nyt juuri... Kauhea voima... koko maa on tulessa...
talonpojat nousevat kaikkialla... veri vuotaa virtana, paetkaa, herra!
Herra Zagloban silmät olivat menneet pystyyn ja hänen suunsa jäi
auki. Hän oli niin ällistynyt, ettei saanut sanaa suustaan.
-- Paetkaa, hyvä herra! toisti Plesniewski.
-- Jeesus Maaria! voihki herra Zagloba
-- Jeesus Maaria! toisti Helena ja purskahti itkuun.
-- Paetkaa, ei ole aikaa!
-- Minne, minne...?
-- Lubnieen.
-- Sinnekö sinäkin?
-- Niin, ruhtinas-vojevodan luo.
-- Hiisi heidät vieköön! huudahti herra Zagloba. -- Mutta missä
hetmanit sitte ovat?
-- Korsunin luona. Krywonos varmaan jo ottelee heidän kanssaan.
-- Krywonos-Vääränenä tai Prostonos-Suoranenä -- piru heidät kaikki
periköön! Sinne siis ei ole menemistä.
-- Armollinen herra menee aivan kuin leijonan kynsiin.
-- Mutta kuka sinua lähettää Lubnieen? Herrasiko?
-- Herra pelasti itse henkensä ja minut pelasti eräs ystävä
zaporagilaisten joukossa, joka toimitti minut pakoon. Lubnieen lähden
omin päin, kun en tiedä minne muutenkaan piiloittuisin.
-- Vältä kuitenkin Rozlogia, sillä siellä on Bohun. Hän tulee hänkin
yhtymään kapinaan.
-- Jumalan tähden! Czehrynissä sanottiin, että varmaan talonpojat
Dnieperin takanakin nousevat.
-- Saattaa olla. Mene sinä vain omaa tietäsi, mene minne haluttaa.
Minulla on tässä tarpeeksi huolta omastakin nahastani.
-- Niin teenkin, sanoi Plesniewski, löi hevosta ja kiiti eteenpäin.
-- Vältä vain Rozlogia! huusi hänen jälkeensä Zagloba. -- Ja jos
tapaat Bohunin, niin älä sano nähneesi minua, kuuletko.
-- Kuulen, vastasi Plesniewski. -- Jumalan haltuun! Ja hän kiidätti
eteenpäin kuin takaa-ajettu.
-- No, sanoi Zagloba, -- näkyy miehellä olevan takki piruja täynnä.
Olen sitä minäkin ollut mukana yhdessä ja toisessa ja aina olen
pelastanut nahkani. Mutta tällaisessa en minä vielä ole ollut. Edessä
Chmielnicki, takana Bohun, niin että nyt minä en antaisi rikkinäistä
äyriäkään en etupuolestani enempää kuin takapuolestanikaan enkä koko
nahastani. Tyhmästi tein, etten armollisen neidin kanssa paennut
Lubnieen, vaan eihän nyt ole aikaa puhua siitä. Totta totisesti ei
ole koko järkeni saapasrasvan arvoinen. Mitäs nyt tehdään, minne
nyt lähdetään? Koko valtakunnassa nähtävästi ei enään ole ainoaa
kolkkaa, missä ihminen saisi lähteä tästä maailmasta luonnollisella
kuolemalla. Kuolema tahdotaan hänelle nyt aina lahjoittamalla
lahjoittaa, mutta kiitoksia paljon sellaisista lahjoista, ottakoot
muut vastaan sellaiset.
-- Herra Zagloba, sanoi Helena, -- tiedän, että kaksi veljeäni, Juri
ja Fedor ovat Zolotonoszassa. Ehkä he voisivat meidät pelastaa.
-- Zolotonoszassa? Odottakaappas, hyvä neiti. Tunsin minäkin
Czehrynissä herra Unierzyckin, joka Zolotonoszan lähellä omistaa
maatilat Kropiwnan ja Czernobojn. Mutta sinne on pitkä matka, pitempi
kuin Czerkasyyn. No niin, mitäs tehdä, kun ei ole muutakaan neuvoa,
niin paetaan sinne. Mutta meidän täytyy poiketa maantieltä, meidän
on turvallisempaa kulkea aroa ja metsiä myöten. Voimme vaikkapa
viikkokauden piiloitella jossakin, vaikkapa metsissä. Ehkä heti manit
jo sinä aikana ovat ehtineet voittaa Chmielnickin ja Ukrainassa tulla
rauhallisempaa.
-- Jumala ei ikinä ole pelastanut meitä Bohunin käsistä sitä varten
että meidän pitäisi joutua kadotuksen omaksi, uskokaa pois vain.
-- Odottakaappas, hyvä neiti, tuntuupa siltä kuin saisin takaisin
entisen henkeni. Olenhan minä, kuten sanottu, ollut mukana yhdessä
ja toisessa. Jahka tästä tulee vapaampaa aikaa, niin kerron
neidille mitä minulle tapahtui Galatassa. Siitä saatte nähdä,
että vaarallisessa paikassa olin silloinkin ja kuitenkin minä
kekseliäisyydelläni sieltä pelastuin ja pääsin ehein nahoin, vaikka
partani, kuten huomaatte, tuli harmaaksi. Mutta meidän täytyy kuin
täytyykin poiketa tieltä. Kääntäkääppäs nyt, armollinen neiti,
no noin, tehän ohjaatte hevosta kuin tottunein kasakka. Ruoho on
korkeaa, nyt ei meitä näe ainoakaan silmä.
Ja todella kävi ruoho yhä korkeammaksi, jota kauvemma arolle he
tulivat, niin että he lopulta aivan upposivat ruohoon. Hevosille
kuitenkin kävi raskaaksi kulkea näiden sekä ohuempien että paksumpien
ja usein pistävien ja terävien korsien keskellä. Pian ne väsyivätkin
niin että pysähtyivät.
-- Jos tahdomme hyötyä näistä hevoskaakeista pitemmän aikaa, sanoi
Zagloba, -- niin täytyy astua alas selästä ja riisua satulat.
Piehtaroikoot nyt ja syökööt hiukan, muuten ne eivät jaksa. Huomaan
että olemme tulleet likelle Kahmalikia, hauska sinne olisikin päästä.
Siellä on pelkkää kaislikkoa, kun kaislikkoon piiloutuu, niin ei itse
pirukaan löydä. Ettemme vain eksyisi.
Tämän sanottuaan Zagloba astui hevosen selästä ja auttoi Helenankin
maahan. Hän irroitti nyt satulat ja haki esiin eväät, jotka hän
varovaisuudessaan oli Rozlogista pannut mukaan.
-- Täytyy tässä vahvistaa itseään, sanoi Zagloba, -- sillä matka on
pitkä. Rukoilkaa te, hyvä neiti, pyhää Rafaelia ja luvatkaa hänelle
jotakin, että onnellisesti pääsisimme tien päähän. Zolotonoszassa
on vanha linnoitus ja ehkäpä me siellä tapaamme turvajoukonkin.
Plesniewski sanoi, että talonpojat Dnieperin takana nousevat
kapinaan. Hm! he ovat kyllä nopeat kapinoimaan, mutta Dnieperin
takaisia maita hallitsee ruhtinasvojevodan käsi ja se käsi on
saakelin painava. Bohunilla kyllä on luja niska, mutta jos tuo käsi
laukeaa hänen niskaansa, niin kyllä se taipuu maahan asti, jonka
Jumala suokoon tapahtuvan, amen. Syökääppä nyt, hyvä neiti.
Herra Zagloba veti saapasvarrestaan esiin veitsen ja tarjosi sen
Helenalle. Sitte hän pani satulaverholle neidon eteen häränpaistia ja
leipää.
-- Syökää, neitiseni, sanoi hän. -- Kun vatsa on tyhjä, niin on
pää täynnä herneitä ja kaalia. Jollet tahdo tehdä hullutuksia,
niin syö häränpaistia. Me olemme mekin nyt tehneet hullutuksen,
sillä parempihan olisi ollut paeta Lubnieen Mutta tehtyä ei saa
tekemättömäksi. Ruhtinas marssii varmaan hänkin Dnieperille hetmanien
avuksi. Kauheita ovat ajat, kun on sisällinen sota, pahin kaikesta
pahasta. Ei ole enään tyyssijaa rauhallisille ihmisille. Parempi
olisi ollut ruveta papiksi, minulla kun lisäksi oli siihen kutsumus,
sillä olen rauhallinen ja kohtuullinen mies. Mutta toisin järjesti
kohtalo. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, minä olisin ehkä nyt Krakovan
kaniikkina ja laulaisin tuntirukouksia kuorituolissa, sillä minulla
on hyvin kaunis ääni. Mutta mitäs niistä. Nuorena minä pidin
naisista, ei neiti uskoisi mikä keikari minä olin! Kun katsahdinkin
johonkin naiseen, niin oli kuin ukkonen olisi häneen iskenyt. Jos
minä olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, niin taitaisinpa käydä
vaaralliseksi itse herra Skrzetuskillekin. Armollinen neiti on
aika soma kasakka, onko ihme, että nuoret miehet juoksevat teidän
perässänne ja halkovat toistensa kalloja teidän takianne. Kyllä
se herra Skrzetuskikin on aika taitava tappelija, olinhan minä
näkemässä, kun herra Czaplinski suututti hänet ja hän -- huomattava
kyllä on, että Czaplinski oli päissään -- kävi häneen kiinni -- ei
tosin nyt juuri kallosta ottaen, mutta luvalla sanoen housuista,
ja paiskaa hänet ovesta niin että -- sen vakuutan kuin vakuutankin
neidille -- siltä mieheltä lähtivät luut saranoiltaan. Vanha
Zacwilichowski kertoi minulle hänkin neidin sulhasesta, että hän on
suuri ritari, ruhtinasvojevodan suosikki; ja olenhan minä itsekin
kerran nähnyt, ettei hän ole sotamies mitään tavallista sorttia.
Ja suuri hänellä on kokemus... Hohhoh, kuuma on. Vaikka erittäin
mielelläni olen neidin seurassa, niin antaisin, totta vie, en tiedä
mitä, jos jo oltaisiin Zolotonoszassa. Huomaan, että meidän päivät
täytyy istua täällä ruohossa ja öisin ratsastaa. En vain tiedä
kestääkö neiti sellaisen ponnistuksen.
-- Minä olen terve ja kestän kaikki vaivat. Voimme vaikkapa heti
lähteä ratsastamaan.
-- Neidissä näkyykin olevan urheutta enemmän kuin naisväessä
tavallisesti. Nyt ovat hevoset piehtaroineet, minä satuloin ne
heti, jotta olisivat valmiina kaiken varalta, en nimittäin tunne
oloani oikein turvalliseksi ennenkuin näen edessäni Kahamlikin
kaislikot. Jollemme olisi poikenneet maantieltä niin olisimme
likempänä Czehryniä päässeet joelle, mutta tällä kohdalla on sinne
maantieltä noin penikulman verran, niin ainakin arvelisin. Lähdemme
heti toiselle puolen jokea. Mutta minun täytyy kuin täytyykin sanoa
armolliselle neidille, että minua kauheasti nukuttaa. Koko toissayö
pidettiin peliä Czehrynissä ja ennen Rozlogiin tuloa minulla oli
aika työ tuon kasakan takia, tänä yönä taas oli tuo Rozlogin juttu.
Minua nukuttaa niin ettei haluta edes puhella, vaikka tapanani
yleensä ei ole vaieta. Filosofitkin sanovat, että kissan pitää olla
hyvän pyydystämään ja talonpojan soittamaan suutaan. Mutta nyt minä
huomaan, että kieleni on käynyt laiskaksi, pyydän neitiä antamaan
anteeksi, jos nukahdan.
-- Ei tee mitään, vastasi Helena.
Herra Zagloba syytti tarpeettomasti kieltään laiskuudesta, sillä
aamunkoitosta asti oli hän puhua jauhanut lakkaamatta ja nyt hänen
todella oli uni. Kun he siis uudestaan asettuivat hevosten selkään,
alkoi herra Zagloba heti nukkua ja nuokkua satulassa ja vihdoin
hän meni kokonaan uneen. Päivän vaivat ja ruoho, se kun kahisi
hevosten halkoellessa sitä rinnoillaan, nukuttivat häntä. Helena
vaipui mietteisiin, ajatukset kiertelivät hänen päässään kuin
lintuparvet. Tähän asti olivat tapaukset seuranneet toisiaan niin
nopeasti, että tyttö tuskin oli voinut selvitellä itselleen mikä
häntä oikeastaan oli kohdannut. Hyökkäys, yölliset murhat, kauhu,
odottamaton pelastus ja pako, tämä kaikki oli vyörynyt hänen ylitseen
kuin myrsky, yhden ainoan yön kuluessa. Ja sitte oli tapahtunut niin
paljon käsittämättömiä asioita. Kuka oli tuo mies, joka oli hänet
pelastanut? Tosin hän oli sanonut nimensä, mutta nimi ei mitenkään
selittänyt aihetta hänen menettelyynsä. Mistä hän oli tullut
Rozlogiin? Hän sanoi tulleensa yhdessä Bohunin kanssa, nähtävästi hän
siis oli hänen seuralaisiaan, hänen tuttavansa ja ystävänsä. Mutta
miksi hän siinä tapauksessa oli pelastanut hänet, Helenan, syöksyen
mitä suurimpaan vaaraan ja saattaen itsensä kasakan kostonhimon
alaiseksi? Ymmärtääksensä tämän kaiken olisi Helenan täytynyt
perinpohjin tuntea herra Zagloban, hänen rauhattoman mielensä ja
hyvän sydämensä. Mutta hän oli tuntenut hänet vasta kuusi tuntia.
Ja tuo outo mies otsattomine kasvoineen, tuo tappelijan ja juopon
näköinen mies, hän on kuin onkin nyt hänen pelastajansa! Jos Helena
olisi tavannut Zagloban kolme päivää sitte, niin hän olisi herättänyt
hänessä inhoa ja pelkoa. Nyt pitää hän häntä hyvänä enkelinään
ja pakenee hänen kanssaan -- minne? Zolotonoszaan, tai jonnekin
muualle, hän ei itsekään vielä tarkoin tiedä, minne. Mikä kohtalon
muutos! Eilen Helena vielä pani maata kodin rauhallisen katon alla,
tänään hän on arolla, hevosen selässä, yllään miehen vaatteet,
kodittomana ja ilman tyyssijaa. Hänen takanansa on kauhea hurjapää,
joka tavoittelee hänen kunniaansa ja rakkauttansa, hänen edessään on
talonpoikaiskapinan tulipalo, sisällinen sota, kaikki mahdolliset
väijytykset, hälytykset ja kauhut. Ja tuo mieskö on hänen turvansa?
Ei, vielä on joku muukin, mahtavampi kuin väkivallantekijät,
voimakkaampi kuin sota, murhat ja tulipalot.
Tyttö kohotti silmänsä taivasta kohden:
-- Pelasta minut, sinä suuri ja armollinen Jumala, pelasta orpo,
pelasta onneton, pelasta eksynyt! Tapahtukoon sinun tahtosi, mutta
tulkoon kuitenkin sinun laupeutesi.
Ja olihan laupeus jo tullutkin, sillä käsittämättömän Jumalan ihmeen
kautta oli hänet temmattu irti julmista käsistä. Vaara ei ollut vielä
ohi, mutta ehkäpä pelastuskaan ei ollut kaukana. Kuka tietää, missä
on se, jonka hänen sydämensä on valinnut? Varmaan hän jo on palannut
Siczistä, ehkäpä hän on jossakin täällä, tällä samalla arolla.
Hän hakee Helenaa ja löytää hänet! Ja silloin astuu ilo kyynelten
sijalle, silloin seuraa häät, ja suru, uhka ja levottomuus katoavat
ainiaaksi. Seuraa rauha ja onni. Toivo täytti tytön rehellisen,
yksinkertaisen sydämen. Aro kahisi ystävällisesti hänen ympärillään.
Ja tuulahdus, joka liikutteli ruohoja, leyhytteli samalla hänen
mieleensä suloisia ajatuksia. Eipä hän olekaan onneton orpo tässä
maailmassa, koska hänen luonansa on ihmeellinen tuntematon holhooja
ja koska toinen, tuttu ja rakastettu pitää hänestä huolta, ei jätä
häntä, vaan aina vaalii. Hän on rautainen mies, mahtavampi ja
voimakkaampi niitä, jotka tällä hetkellä ahdistavat häntä.
Yhä kahisi aro ystävällisesti, kukista tulvi väkevää, juovuttavaa
tuoksua. Aron kukkaset taivuttelivat lempeästi häntä kohden paitansa,
ikäänkuin olisivat tunteneet sisarekseen tuon pitkätukkaisen,
valepukuisen kasakkapojan, jolla oli niin maidonvalkoiset kasvot ja
punaiset huulet. Ne taipuivat häntä kohden ikäänkuin sanoakseen:
älä itke, kaunis tyttö, mekin olemme Jumalan holhokkeja. Aro henki
Helenan mieleen yhä enemmän rauhaa. Murhan ja vainon kuvat häipyivät
vähitellen ja sijaan tuli suloinen herpaantuminen. Uni alkoi
vähitellen painaa hänen silmäluomiaan, hevoset astelivat verkalleen,
liike tuuditti häntä. Hän nukkui.