Kurcewiczit eivät vielä olleet levolla. He söivät illallista
eteisessä, joka oli täynnä aseita ja joka kulki läpi koko talon
leveyden, ulottuen aina asepihalta puutarhaan asti toisella puolella.
Nähdessään Bohunin ja herra Zagloban karkasivat kaikki pystyyn.
Ruhtinattaren kasvoilla ei kuvastunut ainoastaan hämmästys, vaan
myöskin tyytymättömyys ja samalla pelästys. Nuoria ruhtinaita ei
ollut kuin kaksi: Simeon ja Mikolai.
-- Bohun! huudahti ruhtinatar. -- Mitä sinä täällä teet?
-- Tulin tervehtimään teitä, äiti. Mutta enkö olekaan tervetullut?
-- Olet kyllä tervetullut, olen vain ihmeissäni siitä että tulit,
sillä kuulin sinun olevan vartioimassa Czehryniä. Entä kenen Jumala
on lähettänyt kanssasi?
-- Se on herra Zagloba, aatelinen, minun ystäväni.
-- Tervetuloa, sanoi ruhtinatar.
-- Tervetuloa, toistivat Simeon ja Mikolai.
-- Armollinen rouva, virkkoi aatelismies, -- totta on, että
kutsumaton vieras joskus tulee sopimattomaan aikaan kuin tatari,
mutta toiselta puolen on tunnettu asia, että sen, joka tahtoo päästä
taivaan valtakuntaan, täytyy ottaa matkustavainen taloonsa, ruokkia
nälkäistä, juottaa janoista...
-- Istukaa siis, syökää ja juokaa, virkkoi vanha ruhtinatar. --
Kiitämme teitä tulemastanne. No niin, no niin, Bohun, tosin minä en
sinua odottanut. Sinulla taitaa olla meille asiaa.
-- Vaikka olisi, sanoi kasakka verkalleen.
-- Mitä asiaa? kysyi ruhtinatar levottomana.
-- Puhutaan, kunhan tästä ehditään. Antakaa nyt hiukan levähtää.
Tulen suoraan Czehrynistä.
-- Sitte sinun nähtävästi on ollut meille kiire.
-- Minnekkä minulla sitte olisi kiire jollei teille? Onko nuori
ruhtinatar terveenä?
-- On terveenä, vastasi ruhtinatar kuivasti.
-- Haluaisin niinikään ilahuttaa silmiäni näkemällä hänet.
-- Helena nukkuu.
-- Vahinko. Sillä minä en viivy kauvan.
-- Minne sitte menet?
-- On sota, äiti! Ei ole aikaa. Minä hetkenä hyvänsä voivat hetmanit
lähettää kentälle. Sääli tulee olemaan lähteä zaporogilaisia vastaan.
Vähänkös me yhdessä heidän kanssaan olemme käyneet hakemassa
turkkilaista saalista -- eikö olekin niin, ruhtinaat? Merta me
olemme purjehtineet, syöneet suolaa, leipää yhdessä; juoneet ja
mellastaneet, ja nyt olemme me heidän vihollisiaan.
Ruhtinatar katsahti äkkiä Bohuniin. Hänen päähänsä lensi ajatus,
että Bohunin tarkoitus ehkä on yhtyä kapinaan ja että hän on tullut
tiedustelemaan hänen poikiaan.
-- Entä mitä sinä aiot tehdä? kysyi hän.
-- Minäkö, äiti? Niin, vaikeaa on hyökätä omien kimppuun, mutta
täytyy.
-- Niin teemme mekin, virkkoi Simeon.
-- Chmielnicki on petturi! huomautti Mikolai
-- Hiiteen petturit! sanoi Bohun.
-- Pyöveli heidät periköön, lopetti Zagloba. Bohun puuttui taasen
puheeseen.
-- Niin käy maailmassa. Joka tänään on ystäväsi, on huomenna
Juudaksesi. Kehenkään ei maan päällä voi luottaa.
-- Paitsi hyviin ihmisiin, sanoi ruhtinatar.
-- Se on totta, hyviin ihmisiin voi luottaa. Senpätähden minä teihin
luotankin, ja rakastan teitä, koska te olette hyviä ihmisiä ettekä
pettureja...
Kasakan äänessä oli jotakin niin omituista, että pöydässä
hetkisen perästä vallitsi täysi hiljaisuus. Herra Zagloba katseli
ruhtinattareen, räpytellen tervettä silmäänsä, mutta ruhtinatar tunki
katseensa Bohuniin.
Tämä jatkoi:
-- Sota ei varjele ihmisten henkeä vaan ottaa sen, siksi minäkin
vielä tahdoin teidät nähdä ennenkuin lähdin liikkeelle. Kuka tietää
palaanko enään. Ja teidän olisi minua ikävä, sillä te olette minun
sydämelliset toverini, eikö niin?
-- Niin olemme, Jumalan nimessä. Pienestä asti olemme tunteneet
toisemme.
-- Sinä olet meidän veljemme, lisäsi Simeon.
-- Te olette ruhtinaita, te olette aatelia ettekä kuitenkaan
halveksineet kasakkaa. Otitte kotiinne ja lupasitte minulle
sukulaisneidon, sillä tiesitte, ettei kasakan elämä ole minkään
arvoinen ilman häntä. Te armahditte kasakkaa.
-- Eihän siitä kannata puhua, sanoi vanha ruhtinatar nopeasti.
-- Ei, äiti, siitä kannattaa puhua, sillä te olette minun
hyväntekijäni. Ja minä olen pyytänyt tätä aatelismiestä, ystävääni
tuossa, että hän ottaisi minut pojaksensa ja antaisi minulle
vaakunansa, jottei teidän tarvitsisi hävetä luovuttaessanne
sukulaisenne kasakalle vaimoksi. Siihen on herra Zagloba suostunut
ja me koetamme yhdessä saada valtiopäivät vahvistamaan pyyntömme.
Ja sodan loputtua menen kumartamaan herra suurhetmania, hän on
minulle suosiollinen, ehkäpä hän kannattaa pyyntöäni, hänhän toimitti
aateluuden Krzeczowskillekin.
-- Auttakoon sinua Jumala! sanoi ruhtinatar.
-- Te olette vilpittömiä ihmisiä ja minä kiitän teitä. Mutta ennen
sotaa tahtoisin vielä teidän suustanne kuulla, että annatte minulle
holhokkinne ja pidätte sananne. Aatelinen sana ei ole savua ja tehän
olette aatelia, tehän olette ruhtinaita.
Kasakka puhui hitaalla, juhlallisella äänellä, mutta hänen puheessaan
tuntui samalla ikäänkuin uhkaus, joka ilmaisi, että on suostuminen
kaikkeen mitä hän vaatii.
Vanha ruhtinatar katsahti poikiin, pojat häneen ja vaitioloa kesti
hetken. Yhtäkkiä haukka, joka istui orrella seinävierellä, alkoi
vikistä, vaikka aamunkoittoon vielä oli pitkältä. Sitte ääntelivät
toisetkin linnut. Suuri kotka heräsi, humautti siipiään ja rupesi
rääkymään.
Takkavalkea oli alkanut hiipua, huone kävi hämäräksi ja synkäksi.
-- Korjaa tulta, sanoi ruhtinatar.
Nuori ruhtinas heitti takkaan lisää tervaksia.
-- No, lupaatteko? sanoi Bohun.
-- Meidän täytyy kysyä Helenalta.
-- Puhukoon hän itse puolestaan, te puhutte omasta puolestanne:
lupaatteko?
-- Lupaamme, sanoi ruhtinatar.
-- Lupaamme, toistivat ruhtinaat.
Bohun nousi yhtäkkiä ja sanoi, kääntyen Zagloban puoleen
merkitsevällä äänellä:
-- Herra Zagloba, ano sinäkin tyttöä, ehkä hänet luvataan sinullekin.
-- Oletko juovuksissa, kasakka? huudahti ruhtinatar.
Vastauksen asemasta veti Bohun esiin Skrzetuskin kirjeen, kääntyi
Zagloban puoleen ja lausui:
-- Lue.
Zagloba otti kirjeen ja alkoi hiljaisuuden vallitessa lukea sitä.
Kun hän oli lopettanut, pani Bohun kädet ristiin rinnalleen.
-- Kenelle te siis annatte tytön? kysyi hän.
-- Bohun!
Kasakan ääni oli kuin käärmeen sihinää:
-- Petturit, pakanat, Juudakset!
-- Hei pojat, käykää kiinni sapeliin! huusi ruhtinatar.
Kurcewiczit syöksyivät nuolena seinille ja riistivät itselleen aseet.
-- Hyvät herrat, rauhoittukaa! huusi Zagloba. Mutta tuskin oli hän
sen sanonut, kun Bohun tempaisi vyöstään pistolin ja ampui.
-- Jeesus! vaikeroi Simeon, astui askeleen eteenpäin ja kaatui
raskaasti maahan.
-- Palvelijat apuun! huusi ruhtinatar epätoivoisesti.
Mutta samana hetkenä paukahti laukauksia sekä pihan että puutarhan
puolelta, ovet ja ikkunat lensivät helisten auki ja muutama kymmen
talon väestä kaatui maahan.
-- Surma heille! huusivat villit äänet. Asepihalta kuului
hälytyssoitto. Linnut porstuassa alkoivat kirkua. Melu, ampuminen ja
huudot särkivät uneen vaipuneen talon äskeisen hiljaisuuden. Vanha
ruhtinatar heittäytyi, ulvoen kuin emäsusi, yli Simeonin ruumiin,
jota viimeiset kouristukset vielä tärisyttivät. Mutta yhtäkkiä
tarttui kaksi kasakkaa häntä hiuksiin, vetäen hänet sivulle. Nuori
Mikolai, joka oli mennyt eteisen nurkkaan puolustautui vimmatusti ja
leijonan rohkeudella.
-- Pois! huusi yhtäkkiä Bohun kasakoille, jotka olivat hänen
ympärillään. -- Pois! toisti hän jyrisevällä äänellä.
Kasakat loittonivat, arvellen, että hurjapää tahtoo pelastaa nuoren
ruhtinaan elämän. Mutta Bohun ryntäsi päinvastoin itse, sapeli
kädessä, hänen kimppuunsa.
Alkoi kauhea kaksintaistelu. Ruhtinatar, jota neljä rautaista kättä
piteli hiuksista, katseli kamppausta silmät palaen, suu auki.
Nuori ruhtinas ryntäsi kuin myrsky kasakkaa kohden. Tämä vetäytyi
verkalleen tieltä, siten johtaen hänet keskelle eteistä. Yhtäkkiä
hän istahti kyykylleen, torjui voimakkaasti lyönnin ja siirtyi
puolustuksesta hyökkäykseen.
Kasakat seisoivat henkeä pidättäen. He laskivat sapelinsa alas ja
jäivät silmillään seuraamaan taistelun kulkua.
Hiljaisuudessa kuului vain taistelevien hengitys, läähätys,
hampaitten kiristys ja hihkaisut, tai toisiinsa iskevien miekkojen
terävät helähdykset.
Näytti jo siltä kuin Bohun sortuisi nuorukaisen jättiläisvoiman ja
rajun vimman alle, sitte hän taasen alkoi vetäytyä taaksepäin ja
suojella itseään. Hänen kasvonsa olivat ponnistuksesta ikäänkuin
venyneet. Mikolai taajensi lyöntejä. Pöly nousi permannosta, pilvenä
verhoten taistelevat. Tomukerien läpi huomasivat kasakat veren
vuotavan Bohunin kasvoista.
Yhtäkkiä hypähti Bohun sivulle, ruhtinaan miekanterä iski harhaan,
Mikolai horjahti omasta lyönnistään ja taipui eteenpäin. Samassa
hetkessä sivalsi kasakka häntä kurkkuun niin hirveällä tavalla, että
ruhtinas kaatui kuin salaman lyömänä.
Kasakkain kajauttamat ilonhuudot sekaantuivat ruhtinattaren
epäinhimilliseen voihkinaan. Tuntui siltä kuin tämä voihkina olisi
ollut halkaisemaisillaan rakennuksen perustuksetkin. Taistelu
oli päättynyt. Kasakat syöksyivät seinillä riippuvien aseiden
kimppuun, alkaen ottaa niitä alas ja temmaten kukin itsellensä
kallisarvoisimman sapelin ja tikarin. Kiireessään tallasivat he
ruhtinaiden ja omien toveriensa ruumiita, jotka olivat kaatuneet
Mikolain kädestä. Bohun salli kaiken tapahtua. Hän seisoi Helenan
huoneeseen johtavan oven luona, sulkien tien. Väsymyksessään hengitti
hän raskaasti. Kasvot olivat kalpeat ja veriset, sillä ruhtinaan
miekanterä oli kaksi kertaa sattunut hänen päähänsä. Hänen harhaileva
katseensa siirtyi Mikolain ruumiista Simeonin ruumiiseen ja silloin
tällöin kohtasi se ruhtinattaren sinertyneet kasvot. Pitäen
ruhtinaallista rouvaa hiuksista kiinni, kasakat polvillaan painoivat
häntä maata vastaan, hän kun kaiken aikaa pyrki riuhtoutumaan irti
heidän käsistään, päästäkseen lastensa ruumiiden luo.
Voihkina ja melu eteisessä kasvoi joka hetki. Kasakat vetivät nyt
esiin Kurcewiczien palvelusväet köysiin sidottuina ja murhasivat ne
säälittä. Lattiat lainehtivat veressä, siinä virui ruumiita, ilma
oli täynnä ampumisesta syntynyttä savua, seinät olivat riistetyt
paljaiksi, yksin linnutkin olivat tapetut.
Yhtäkkiä ovi, jonka edessä Bohun seisoi, lensi selälleen. Kasakka
kääntyi ja vetäytyi nopeasti syrjään.
Ovesta astui sokea Wasili ja hänen rinnallaan Helena, yllään valkea
vaippa. Tytön kasvot olivat yhtä kalpeat kuin tämä vaippa, silmät
olivat kauhistuksesta selällään ja suu auki.
Wasili piteli molemmin käsin ristiä kasvojensa edessä. Eteisessä
vallitsevan sekamelskan, ruumiiden, lattialla lainehtivien
verilätäkköjen, sapelien välkkeen ja tulehtuneiden silmäterien
keskellä teki tuo pitkä, laiha mies harmaine hapsineen ja mustine
silmäkuoppineen ihmeen juhlallisen vaikutuksen. Hän oli kuin henki,
tai ruumis joka on riisunut yltään vaippansa ja tulee rankaisemaan
rikosta.
Huudot vaikenivat. Kasakat peräytyivät pelästyneinä, hiljaisuuden
katkaisi sokean ruhtinaan tyyni, tuskallinen ja valittava ääni.
-- Isän, Vapahtajan, Hengen ja pyhän Neitsyen nimessä! Miehet, te
jotka olette tulleet kaukaisilta seuduilta, oletteko tulleet Jumalan
nimessä?
"Sillä siunattu on matkalla mies, joka tullessansa julistaa Jumalan
sanaa."
"Mutta te, tuotteko te hyvää sanomaa, oletteko te apostoleja?"
Kuoleman hiljaisuus seurasi Wasilin puhuttua. Hän itse kääntyi
verkalleen, risti kädessä, ensin toiselle, sitte toiselle puolelle ja
lausui:
-- Voi teitä, veljet, sillä ne jotka käyvät sotaa saaliinhimosta tai
kostosta, tuomitaan iäksi kadotukseen...
... Rukoilkaamme että oppisimme tuntemaan laupeuden. Voi teitä,
veljet, voi minua, voi, voi! Voihkaus puhkesi esiin ruhtinaan
rinnasta.
-- Jumala armahda! pääsi hiljaa kasakkain huulilta ja käsittämättömän
kauhun valtaamina alkoivat he ristitä itseänsä.
Yhtäkkiä kuului ruhtinattaren villi, vihlova huuto:
-- Wasili, Wasili!
Hänen äänessänsä oli jotakin hirvittävän repivää, ikäänkuin se
olisi ilmaissut ihmisrinnan viimeistä taistelua. Kasakatkin, jotka
polvillaan painelivat häntä maata kohti, tunsivat, ettei hän enään
pääse riuhtautumaan heidän käsistään.
Ruhtinas vavahti. Yhtäkkiä hän risteinensä asettui sille puolelle
mistä ääni kuului, ja sanoi:
-- Kadotettu sielu, joka huudat syvyydestä, voi sinua!
-- Jumala armahda! toistivat kasakat.
-- Tänne, pojat! huusi samassa hetkessä Bohun, alkaen horjua.
Kasakat riensivät hänen luoksensa ja tukivat häntä olkapäistä.
-- Isä, oletko haavoitettu?
-- Olen, mutta se ei tee mitään. On tullut verta. Hei, pojat,
varjelkaa tuota neitoa niinkuin silmäterää, piirittäkää talo, älkää
päästäkö ketään ulos...
Hän ei voinut jatkaa, huulet kalpenivat ja hänen silmissään pimeni.
-- Viekää atamani sisähuoneisiin! huusi herra Zagloba, joka tultuaan
esiin jostakin nurkasta, äkkiä ilmaantui Bohunin viereen. -- Ei
se ole vaarallista, jatkoi hän, sormillaan painellen haavoja. --
Huomenna hän jo paranee, kyllä minä hoidan hänet. Sotkekaa yhteen
leivänsydäntä ja hämähäkin verkkoa ja tuokaa tänne. Ja te, pojat,
pitäkää te nyt pirunmoista lystiä tyttöjen kanssa, sillä teitä ei
tarvita täällä. Kaksi teistä kantamaan atamania. Käykää kiinni, kas
noin, no reippaasti nyt, mitä siinä seisotte! Ja vartioikaa taloa,
minä pidän päällikkyyden.
Kaksi kasakkaa kantoi Bohunin viereiseen huoneeseen, muut menivät
porstuasta pihalle.
Zagloba lähestyi nyt Helenaa, ja kovasti räpytellen silmäänsä, sanoi
hän nopeasti ja hiljaa:
-- Minä olen herra Skrzetuskin ystävä, älkää peljätkö. Viekää vain
profeettanne nukkumaan ja odottakaa minua.
Tämän sanottuaan meni hän tupaan, jossa kaksi esaulia juuri oli
asettanut Bohunin turkkilaiselle sohvalle, lähetti miehet hakemaan
leipää ja hämähäkin verkkoa, ja, kun näitä oli palvelijain huoneesta
noudettu paikalle, rupesi hoitamaan nuorta atamania sillä taidolla
ja tottumuksella, joka siihen aikaan oli jokaisella aatelismiehellä
ja jonka jokainen aatelismies oli saavuttanut liimaellessaan
kaksintaisteluissa tai maakuntapäivillä särjettyjä pääkalloja.
-- Ja sanokaa myöskin kasakoille, puhui hän esauleille, -- että
atamani jo huomenna on terve kuin kala, etteivät turhaan surisi
häntä. Atamani höyhensi kuin höyhensikin talossa, mutta aimo
salaliiton teki ja huomenna ovat hänen häänsä, vaikkakin ilman
pappia. Jos talossa on olutkellari, niin saatte luvan käydä sen
kimppuun. No, kas nyt ovat haavat sidotut, menkää nyt, että atamani
saisi levätä.
Esaulit lähtivät kiireesti ulos.
-- Älkää sentään juoko koko kellaria typötyhjäksi, lisäsi herra
Zagloba heille vielä.
Ja istuutuen Bohunin pään kohdalle katseli hän häntä tarkkaavasti.
-- No, ei piru vielä vie sinua noiden haavojen takia, vaikka
oletkin saanut aikamoiset annokset. Kahteen päivään et liikuta
kättä etkä jalkaa, mutisi hän itsekseen, katsellen kasakan kalpeita
kasvoja ja suljettuja silmiä. -- Sapeli ei tahtonut tehdä vääryyttä
pyövelille, sillä sinä olet kuin oletkin hänen omaisuuttaan etkä
pääse pujahtamaan hänen käsistään. Kun sinut hirtetään, niin piru
tekee sinusta nuken lapsillensa, sillä sinä olet korea ja sileä. Ei,
veliseni, hyvä sinä olet juomaan, mutta et sinä enään minun kanssani
juo. Hae sinä vain seurasi rakkarien joukosta, sillä minä näen, että
sinä mielelläsi kuristat ihmisiä. Minä vain en enään viitsi ruveta
sinun kanssasi tekemään yöllisiä hyökkäyksiä aateliskartanoihin.
Valaiskoon sinua pyöveli.
Bohun voihkaisi hiljaa.
-- Voihki sinä vain ja huokaile, huomenna saat huokailla vielä
paremminkin. Odota sinä senkin tatarilaissielu, vai teki mielesi
ruhtinaallista neitoa! No, enhän minä sitä ihmettele, sillä se tyttö
on oikea makupala, mutta jos sinä saat maistaa häntä, niin silloin
syökööt koirat minut. Pikemmin minun kämmenelleni kasvaa hiuksia kuin
sinä saat sen tehdä.
Asepihalta kuului huutoa ja melua.
-- Varmaankin ovat jo ehtineet kellariin, mutisi Zagloba. -- Juokaa
te kuin turilaat, että nukkuisitte makeasti. Minä valvon kuin
valvonkin teidän kaikkien puolesta, vaikken tiedä tuletteko huomenna
siitä iloitsemaan.
Sen sanottuaan hän nousi katsomaan, olivatko pojat todella jo
tutustuneet ruhtinaalliseen viinikellariin, ja lähti ensinnä
eteiseen. Siellä oli kauhean näköistä. Keskellä lattiaa viruivat
jo kangistuneina Simeonin ja Mikolain ruumiit ja nurkassa näkyi
ruhtinattaren ruumis istuvassa kumarassa asennossa, sellaisena
kuin kasakat olivat sen jättäneet, puserrettuaan siitä hengen.
Vanhan rouvan silmät olivat auki ja hampaat irvistivät. Takassa
palava tuli täytti koko huoneen hiipuvalla valolla, joka värähteli
verilätäköissä. Huoneen sisäosa jäi varjoon. Herra Zagloba lähestyi
vanhaa ruhtinatarta katsoakseen, eikö hänessä vielä ole henkeä. Hän
vei kätensä hänen kasvoilleen, mutta ne olivat jo kylmät. Zagloba
lähti kiireesti asepihalle, sillä sisällä suorastaan kauhistutti
olla. Pihalla olivat kasakat jo alkaneet mellastaa. Sinne tänne oli
sytytetty nuotioita ja niiden valossa herra Zagloba näki sima-,
viini- ja viinatynnyrejä, joiden yläpohjat olivat lyödyt auki.
Kasakat ammensivat tynnyreistä kuin kaivoista ja joivat kuin hullut,
juoman lämmittäminä ajoivat muutamat jo takaa palvelustyttöjä.
Toiset näistä puolustivat itseään kauhun vallassa, toiset juoksivat
umpimähkään pakoon, syöksyen päin tulta. Toiset tytöistä sallivat
naurunrähäkkäin ja melun keskellä ottaa kiinni itsensä ja viedä
tynnyrien ja nuotioiden ääreen, missä tanssittiin pikkuryssää.
Kasakat reuhtoivat kyykkytanssissa kuin hullut, tytöt hyppivät
pikkuaskelilla heidän edessään, milloin liikkuen nopeasti eteenpäin,
milloin taas peräytyen tanssijain kiihkeiden liikkeiden edeltä.
Katselijat rummuttivat lakkisia tuoppeja tai lauloivat. U-haa-huudot
kiihtyivät kiihtymistään, koirain haukunnan, hevosten hirnunnan ja
näitä pitoja varten teurastettavien härkien mylvinnän säestäessä.
Kauvempana nuotioiden ympärillä saattoi nähdä talonpoikia Rozlogin
naapuristosta, jotka laukaukset ja huudot kuullessaan olivat
joukottain rientäneet paikalle katsomaan, mitä kartanossa tapahtuu.
Heidän ei edes pälkähtänyt päähänsäkään puolustaa ruhtinaita,
sillä he vihasivat Kurcewiczeja. Katsellen hurjistelevia kasakoita
nykivät he toisiaan kyynärpäistä, kuiskuttelivat keskenään ja
likenivät likenemistään viina- ja simatynnyrejä. Mellastus kävi
yhä meluisemmaksi, juomingit yhä kiihtyivät, kasakat ammensivat
tynnyreistä läkkituopeilla tai pistivät niihin päänsä kaulaa myöten.
Tanssivien tyttöjen päälle valettiin viinaa ja simaa. Kasvot
hehkuivat jo punaisina, päästä nousi höyry, muutamat miehistä tuskin
enään pysyivät jaloillaan. Herra Zagloba tuli kuistille, katsahti
juopottelijoihin ja tarkasti sitte taivasta.
-- Selkeä pouta, vaikka onkin pimeä, mutisi hän. -- Kunhan kuu
nousee, niin sitte...
Sen sanottuaan kulki hän verkalleen tynnyrejä kohden, juopottelevien
luo.
-- Jatkakaa te, pojat! huusi hän, -- älkääkä säälikö! Hei vain, eivät
teidän hampaanne tästä vuoletu. Hölmö, joka tänään ei juo atamanin
terveydeksi. Jatkakaa te vain juomistanne ja pitäkää hyvänä tyttöjä.
U-haa!
-- U-haa! ulvoivat riemuissaan kasakat. Zagloba katsahti ympärilleen
joka puolelle.
-- Sellaisia lurjuksia, roistoja ja konnia! huusi hän yhtäkkiä. --
Siellä te vain juotte kuin hevoset, mutta noilla jotka vartioivat
taloa ei ole mitään. Hei, vaihtakaa heti vahtia.
Käsky täytettiin empimättä ja silmänräpäyksessä riensi toistakymmentä
juopunutta kasakkaa vartioiden sijalle, jotka eivät tähän asti vielä
olleet ottaneet osaa mellastukseen. Nämä juoksivat paikalle helposti
ymmärrettävällä kiireellä.
-- Hei tänne! huusi Zagloba, osoittaen heille tynnyrejä.
-- Kiitoksia, herra, vastasivat kasakat, upottaen läkkituopit
tynnyriin.
-- Hetken perästä vaihdetaan taas nuokin miehet.
-- Tottelen, vastasi esauli.
Kasakoista tuntui aivan luonnolliselta, että Zagloba Bohunin
sijaisena otti käsiinsä komennon. Niin oli jo tapahtunut useammankin
kerran ja kasakat olivat siihen hyvin tyytyväiset, sillä Zagloba
salli heidän tehdä mitä hyvänsä.
Äskeiset vartiat joivat nyt muiden mukana, mutta herra Zagloba rupesi
keskustelemaan Rozlogin talonpoikien kanssa.
-- Olethan paikkakunnan talonpoikia? kysyi hän eräältä vanhalta
mieheltä. -- Onko tästä pitkältäkin Lubnieen?
-- On, pitkältä on, vastasi talonpoika.
-- Ehtiikö aamuun sinne?
-- Ei ehdi, herra.
-- No entä puoleenpäivään?
-- Ehkä puoleenpäivään.
-- Ja mitä suuntaa tästä on mentävä?
-- Suoraan maantielle.
-- Onko maantiekin?
-- Ruhtinas Jarema käski tehdä ja nyt on.
Herra Zagloba puhui tahallaan hyvin lujaan, jotta kasakkajoukko
huudoista ja hälystä huolimatta saattaisi kuulla hänen sanansa.
-- Antakaa noillekin viinaa, huomautti hän kasakoille, osoittaen
talonpoikia. -- Mutta antakaappas ensinnä minullekin vähän simaa,
sillä nyt on viileää.
Eräs kasakoista ammensi simatynnyristä tuopillisen ja antoi sen
lakkinsa päältä herra Zagloballe.
Tämä otti tuopin varovaisesti, molemmin käsin, jottei vaahto
hajoaisi, vei sitte tuopin viiksiensä alle, taivutti päänsä
taaksepäin ja joi verkalleen, välillä hengittämättä. Hän joi
juomistaan niin että kasakat jo alkoivat ihmetellä.
-- Näitkös, kuiskasivat he toinen toisillensa, -- hänellä on ollut
kuume.
Herra Zagloban pää taipui taipumistaan verkalleen taaksepäin, kunnes
hän vihdoin irroitti tuopin punaisiksi paisuneiden kasvojensa
yhteydestä, pyyhkäisi huuliaan, kohotti kulmakarvojaan ja sanoi
ikäänkuin itsekseen:
-- Ei ole hullumpaa simaa, tarpeeksi kauvan maannutta! Huomaahan sen
heti, ettei se ole hullumpaa! Vahinko on kuin onkin kaataa tuollaista
simaa moukkien kurkkuun, riittää niille tavallinen vierrekin. Väkevää
simaa, väkevää! Tunnen, että se on tuottanut minulle lievennystä ja
hiukan lohtua.
Herra Zagloba oli todella saanut lievennystä, hänen päänsä oli
käynyt selväksi ja hänen rohkeutensa oli kasvanut. Saattoi selvästi
huomata, että hänen verensä simalla sekoitettuna muodosti erinomaisen
liköörin, juuri sellaisen, jommoisesta hän itse oli puhunut ja josta
koko ruumiiseen leviää miehuutta ja urheutta.
Hän viittasi kädellään kasakoille, että he huoleti saavat jatkaa
juomistaan. Käännyttyään heistä poispäin hän hitaasti kulki pihan
poikki, tarkasteli visusti kaikkia nurkkia, kävi vallihaudan poikki
johtavan sillan yli ja kääntyi siitä kulkemaan paaluaitaa pitkin,
nähdäksensä, vahtivatko vartiat hyvin taloa.
Ensimäinen vartia nukkui, toinen, kolmas ja neljäs samoin. He olivat
matkasta väsyneitä, sitäpaitsi he jo valmiiksi juopuneina olivat
tulleet asemilleen ja nukkuneet heti.
-- Voisinpa vaikka salaa viedä jonkun niistä mukaanikin, jotta
minulla olisi palvelijapoika käskettävänäni, mutisi herra Zagloba.
Sen sanottuaan hän palasi kartanoon ja meni jälleen tuohon
kohtalokkaaseen eteiseen. Sieltä hän katsahti Bohuniin ja, nähdessään
ettei hänessä tunnu mitään elämän merkkiä, palasi hän Helenan
ovelle, avasi sen hiljaa ja astui huoneeseen, josta kuului ikäänkuin
rukouksen hyminää.
Tässä huoneessa asui oikeastaan ruhtinas Wasili, mutta Helena oli
ruhtinaan luona, koska hänen läheisyydessään tuntui turvallisemmalta.
Sokea Wasili oli polvillaan pyhän neitsyen kuvan edessä, jota
valaisi, lamppu, ja Helena hänen rinnallaan. Molemmat rukoilivat
ääneen. Huomattuaan Zagloban käänsi Helena häneen pelästyneen
katseen. Zagloba laski sormen huulilleen.
-- Armollinen neiti, sanoi hän, -- minä olen herra Skrzetuskin ystävä.
-- Pelastakaa! vastasi Helena.
-- Sitä vartenhan minä olen tullut tänne. Luottakaa minuun.
-- Mitä minun on tehtävä?
-- Teidän on paettava sillaikaa kuin tuo piru makaa tuolla
tajuttomana.
-- Mitä minun on tehtävä?
-- Pukekaa yllenne miehen vaatteet ja tulkaa ulos, kun minä koputan
oveen.
Helena epäröi.
Päättämättömyys kuvastui hänen kasvoillaan.
-- Voinko minä luottaa teihin?
-- Mikäs teille tässä muutenkaan tulee neuvoksi?
-- Se on totta, se on totta. Mutta vannokaa, ettette petä minua.
-- Te olette nyt aivan sekaisin, hyvä neiti, mutta jos tahdotte, niin
minä vannon. Niin totta kuin Jumala ja pyhä Risti minua auttakoon...
Täällä teidät tuhotaan, voitte pelastua vain pakenemalla.
-- Aivan niin, aivan niin.
-- Pukeutukaa mitä pikimmin miehen vaatteihin ja odottakaa.
-- Entä Wasili?
-- Mikä Wasili?
-- Minun mielisairas veljeni.
-- Teitä uhkaa tuho eikä häntä, huomautti Zagloba. -- Koska hän on
mielipuoli, niin on hän kasakoiden silmissä pyhä. Näinhän minä, että
he pitävät häntä profeettana.
-- Aivan niin. Eikä Bohun voi syyttää häntä mistään.
-- Meidän täytyy hänet jättää, muuten olemme kadotuksen omat -- ja
herra Skrzetuski meidän mukanamme. Kiiruhtakaa, hyvä neiti.
Näin sanoen herra Zagloba jätti huoneen ja lähti suoraan Bohunin luo.
Hurjapää makasi kalpeana ja heikkona, mutta hänen silmänsä olivat
auki.
-- Onko sinun nyt parempi olla? kysyi Zagloba. Bohun olisi tahtonut
sanoa jotakin, mutta hän ei voinut.
-- Etkö voi puhua?
Bohun liikautti päätään merkiksi siitä ettei voi ja samassa hetkessä
kärsimys piirtäytyi hänen kasvoilleen. Liikahtaessa oli haavoihin
tuskallisesti koskenut.
-- Etkö voisi huutaakaan?
Bohun ilmaisi vain silmillään ettei voi.
-- Etkä liikkuakaan? Sama merkki.
-- No, se on parempikin, ettet puhu etkä huuda etkä liiku, niin
minä rauhassa saan lähteä nuoren ruhtinattaren kanssa Lubnieen.
Jollen minä koppaa häntä pois sinulta, niin jauhakoon minut vanha
noita tomuksi ja nuuskaksi. Vai niin, lurjus, luuletko sinä, etten
minä jo ole saanut tarpeekseni sinun seurastasi, tai että minä
vielä kauvemmin haluaisin veljestellä moukan kanssa! Luuletko sinä,
kunnoton mies, että minä sinun viinisi, luupelisi ja talonpoikaisten
rakkausseikkailujesi takia tekisin miestapon ja liittyisin kanssasi
kapinaan? Siitä ei tule mitään, poikaseni.
Herra Zagloban pitäessä tätä puhetta avautuivat Bohunin silmät
avautumistaan. Näkikö hän unta vai oliko hän valveilla? Vai oliko
tämä herra Zagloban puolalta pelkkää pilaa? Herra Zagloba puhui
edelleen:
-- Mitä sinä siinä mulkoilet aivan niinkuin kissa lihapalan ääressä?
Vai luuletko etten minä tee mitä lupaan? Ehkä sinä haluat lähettää
terveisiä jollekulle Lubniessa? Vai pitääkö minun ehkä toimittaa
sinulle sieltä välskäri? Tai mahdollisesti tilata ruhtinaalta tohtori?
Bohunin valkeat kasvot kävivät kauhean näköisiksi. Hän oli
ymmärtänyt, että Zagloba tarkoitti täyttä totta ja hänen silmistänsä
välähtivät epätoivon ja vimman salamat. Hänen kasvonsa hehkuivat, hän
teki yli-inhimillisen ponnistuksen, nousi ja päästi suustaan huudon:
-- Hoi, kasak...
Mutta hän ei päässyt lopettamaan käskyään, sillä herra Zagloba heitti
salaman nopeudella oman viittansa hänen päänsä yli ja kääri sitte
vaatteen kokonaan hänen päänsä ympäri.
Senjälkeen hän painoi hänet takaisin pitkälleen.
-- Älä huuda, sillä se vahingoittaa sinua, sanoi hän hiljaa ja
läähättäen -- Saattaisi pääsi aamulla olla kipeä. Ja koska olet
hyvä ystäväni, niin ajattelen parastasi. Kas noin. Nyt sinun tulee
lämmin, nukut makeasti etkä huutamalla vahingoita kurkkuasi. Minäpä
varmuuden vuoksi sidon kätesi, ettet pääse repimään tukkojasi, ja
tämän kaiken teen _per amicitiam_, ystävyyttäni, jotta muistelisit
minua kiitollisena.
Tämän sanottuaan Zagloba kietoi kasakan vyön hänen käsiensä ympäri ja
veti sen solmuun. Omalla vyöllänsä hän kytki kiinni Bohunin jalat.
Kasakka ei enään tuntenut mitään, hän oli pyörtynyt.
-- Sairaan pitää maata hiljaa, sanoi Zagloba, -- etteivät pahat
nesteet löisi hänen päähänsä, sillä siitä tulee _delirium_. No, jää
terveeksi nyt. Voisinhan minä pistää sinuun puukonkin ja se olisi
minulle varmaan edullisinta. Mutta en minä kehtaa talonpojan tavalla
ruveta murhaamaan. Toinen asia on sitte, jos tukahdut omaan kuolaasi,
sillä sellaista on tapahtunut useammallekin sialle. Jää hyvästi vain.
_Vale, et me amantem redama_ -- osoita minulle vastarakkautta. Ehkä
joskus vielä tapaamme, mutta jos minä tahallani rupean tällaiseen
kohtaamiseen pyrkimään, niin nyljettäköön minusta nahka ja tehtäköön
siitä hevosen häntähihna.
Sen sanottuaan meni herra Zagloba porstuaan, sammutti takasta tulen
ja koputti Wasilin huoneen ovelle. Solakka olento pujahti esiin
huoneesta.
-- Tekö olette armollinen neiti? kysyi Zagloba.
-- Minä juuri.
-- Tulkaa, että ehdimme hevosten luo. Tuolla he kaikki makaavat
juopuneina. Yö on pimeä, ennenkuin he heräävät, olemme 'me' kaukana.
Varovasti, tuossa makaavat ruhtinaat.
-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, kuiskasi Helena.