Voidaksemme kertoa mitä Rozlogissa tapahtui, täytyy meidän
palata hiukan taaksepäin ajassa, siihen yöhön, jolloin herra
Skrzetuski Kudakista lähetti Rzendzianin viemään kirjettä vanhalle
ruhtinattarelle. Kirjeessä luutnantti hartaasti pyysi ruhtinatarta
ottamaan mukaansa Helenan ja kiireen kautta lähtemään Lubnieen
ruhtinas Jeremin turviin, koska sota saattoi alkaa millä hetkellä
hyvänsä. Rzendzian asettui veneeseen, jonka herra Grodzicki Kudakista
oli lähettänyt hakemaan ruutia, ja lähti matkalle. Kulku kävi
kuitenkin hitaasti, sillä soudettiin vastavirtaa. Kremenczukin
läheisyydessä kohtasivat miehet hetmanien Chmielnickiä vastaan
lähettämät sotajoukot, jotka Krzeczowskin ja Barabaszin johdolla
kulkivat pitkin jokea. Rzendzian sai tavata Barabaszin ja kertoi
hänelle heti mitkä vaarat saattavat kohdata herra Skrzetuskia
Siczin matkalla. Hän pyysi, että vanha eversti, sattuessaan yhteen
Chmielnickin kanssa, ei unohtaisi tiedustella lähettilään kohtaloa,
ja jatkoi matkaansa.
Czehryniin saavuttiin aamun koittaessa. Siellä ympäröivät vartiat
heti Rzendzianin ja hänen matkatoverinsa, kysyen keitä he olivat.
He vastasivat tulevansa Kudakista herra Grodzickin luota ja
vievänsä kirjettä hetmaneille. Siitä huolimatta kutsuttiin veneen
kasakkavanhin ja Rzendzian tekemään everstille selkoa matkastaan.
-- Mille everstille? kysyi kasakkavanhin.
-- Herra Lobodalle, vastasivat vartia-esaulit, -- jonka suurhetmani
on käskenyt pidättää ja tutkia kaikki, jotka saapuvat Siczistä
Czehryniin.
He noudattivat kihotusta. Rzendzian asteli rohkeana, hän kun ei
epäillyt mitään pahaa, Alkoihan täällä jo hetmanien valta. Heidät
saatettiin lähelle Dzwoniecin kulmaa, herra Zelenskin taloon, missä
eversti Lobodan kortteeri oli. Siellä heille kuitenkin ilmoitettiin,
että eversti jo aamun koittaessa oli lähtenyt Czerkasyyn ja että
alipäällikkö on hänen sijaisenaan. Miesten täytyi odottaa pitkän
aikaa, vihdoin avautuivat ovet ja odotettu alipäällikkö tuli
huoneeseen.
Kun Rzendzian hänet näki, niin hänen polvensa vavahtivat.
Hänen edessään seisoi Bohun.
Hetmanien valta ulottui kyllä vielä Czehryniin. Kun eivät Loboda
ja Bohun tähän asti olleet menneet Chmielnickin puolelle, vaan
päinvastoin juhlallisesti vakuuttaneet pysyvänsä valtakunnalle
uskollisina, oli suurhetmani määrännyt heidän kortteeripaikakseen
Czehrynin ja käskenyt heidän vartioida kaupunkia.
Bohun istuutui pöydän taakse ja alkoi tutkia saapuneita.
Kasakkavanhin, jolla oli kirje Grodzickilta hetmaneille, vastasi
omasta ja Rzendzianin puolesta. Katseltuaan kirjettä alkoi nuori
alipäällikkö tarkasti kysellä mitä Kudakiin kuuluu ja selvästi
saattoi huomata, että hänellä oli suuri halu saada tietää, miksi
herra Grodzicki oli lähettänyt miehet ja veneen suurhetmanin luo.
Kasakkavanhin ei kuitenkaan voinut tähän vastata ja kirje oli kuin
olikin suljettu herra Grodzickin sinetillä. Tutkittuaan miehet
oli Bohun jo päästämäisillään heidät menemään ja ojensi kätensä
rahakukkaroa kohden antaakseen heille juomarahaa. Samassa avautui ovi
ja herra Zagloba lensi sisään kuin salama.
-- Kuule nyt Bohun, huusi hän, -- Dopulo, senkin petturi, on salannut
parhaan vanhan simansa! Lähdin tässä hänen kanssansa viinikellariin
ja katselen: siellä on nurkassa jotakin heinän tapaista. Kysyn: mitä
tämä on? Hän sanoo: kuivia heiniä. Mutta kun minä katselen tarkemmin,
niin sieltä pistää esiin aikamoisen pullon kaula, aivan kuin mikäkin
tatari ruohikosta. Kuuleppas, sinä velikulta! sanon hänelle, -- nyt
me jaamme työn keskenämme: sinä saat syödä heinät, koska sinä olet
härkä, ja minä juon vanhan siman, koska minä olen ihminen! Otin
tietysti tuon pullon asianomaisesti tutkittavaksi, hae sinä vain
esiin pikarit.
Tämän sanottuaan herra Zagloba toisella kädellään läjäytti kylkeensä,
toisella nosti pullon päänsä päälle ja alkoi laulaa:
Hei Jagus, hei Kundus,
nyt pikarit pöytään
ja kallista kuonoos,
täällä surut keveiksi löytään!
Siinä herra Zagloba äkkiä katkaisi laulunsa. Nähtyään Rzendzianin
laski hän pullon pöydälle ja virkkoi:
-- No Herra nähköön, tuo tuossahan on herra Skrzetuskin
palvelijapoika.
-- Kenen? kysyi Bohun nopeasti.
-- Herra Skrzetuskin, luutnantin, joka läksi Kudakiin ja ennen
matkaansa kestitsi minua sellaisella lubnielaisella simalla, ettei
mokomaa saa mistään kapakasta. Kuinkas sinun herrasi jaksaa? Voiko
hyvin?
-- Voi, ja lähettää teille terveisiä, sanoi Rzendzian hämillään.
-- Hän se vasta on hieno ja rohkea ritari. Mutta mitä sinä olet
tehnyt Czehrynissä? Mitä varten herrasi lähetti sinut pois Kudakista?
-- Minun herrallani, sanoi poika, -- on asiaa Lubnieen ja sitävarten
hän lähettää minut sinne takaisin, minulla kun ei ollut mitään
tekemistä Kudakissa.
Bohun oli koko ajan tarkkaan katsellut Rzendzianiin, yhtäkkiä hän
sanoi:
-- Kyllä minäkin tunnen sinun herrasi, minä olen nähnyt hänet
Rozlogissa.
Rzendzian käänsi päätään, heristi korviaan ikäänkuin paremmin
kuullakseen, ja kysyi:
-- Missä?
-- Rozlogissa.
-- Kurcewiczien luona, sanoi Zagloba.
-- Keiden? kysyi taasen Rzendzian.
-- Näen, että olet tullut hiukan kuuroksi, huomautti Bohun kuivasti.
-- Kun en ole saanut nukkua.
-- Kyllä vielä saat nukkua tarpeeksesi. Sanot siis; että herrasi
lähettää sinut Lubnieen?
-- Niin, kuinkas muuten.
-- Varmaan siellä on jokin naishenkilö, tokaisi herra Zagloba, --
jolle hän sinun kauttasi lähettää terveisiä.
-- Mistäs minä tiedän, armollinen herra. Voi olla jokin sellainen,
voi myöskin olla, ettei.
Sitte hän kumarsi Bohunille ja herra Zagloballe.
-- Jumalan haltuun, sanoi hän, kääntyen ovea kohti. -- Hyvästi,
sanoi Bohun, -- mutta odotappas, lintu, älähän pidä niin kiirettä.
Minkätähden sinä salasit minulta, että olet herra Skrzetuskin
lähettipoika?
-- Ettehän te sitä minulta kysynyt ja minä mietin itsekseni, että
mitäpä minä kaikkia rupean kertomaan. Jumalan hal...
-- Odota, sanon minä. Onko sinulla matkassa kirje herraltasi?
-- Herran asia on kirjoittaa ja minun asiani palvelijana on antaa
kirje vain sille, jolle se on kirjoitettu. Ja siksi suvaitkaa, että
sanon hyvästi armollisille herroille.
Bohun rypisti kulmiaan ja läjähytti yhteen kämmenensä. Kaksi
sotamiestä tuli heti tupaan.
-- Tutkikaa hänet! huusi Bohun; osoittaen Rzendziania.
-- Jumal'avita, minulle aiotaan tehdä väkivaltaa! vaikeroi Rzendzian.
-- Minä olen minäkin aatelismies, vaikka palvelija olenkin, ja te
saatte, hyvät herrat, linnassa vastata teostanne.
-- Bohun, jätä hänet rauhaan, huusi herra Zagloba.
Samassa löysi toinen sotamiehistä Rzendzianin povelta kaksi kirjettä
ja antoi ne alipäällikölle. Bohun lähetti pois miehet, hän ei
tahtonut näiden läsnäollessa näyttää, ettei osannut lukea. Sitte hän
kääntyi Zagloban puoleen ja sanoi:
-- Lue sinä, minä pidän poikaa silmällä. Zagloba sulki vasemman
silmänsä, jossa oli kaihi, ja luki osotteen:
-- "Korkeasti kunnioitetulle armolliselle rouva ruhtinatar
Kurcewiczille Rozlogissa."
-- Olethan sinä, senkin haukka, käynyt Lubniessa etkä tiedä missä
Rozlogi on, sanoi Bohun kauhein katsein tähyillen Rzendzianiin.
-- Olen mennyt sinne minne minut on lähetetty, vastasi poika.
-- Voikohan tätä avata? huomautti Zagloba. Aatelissinetti on pyhä
asia.
-- Suurhetmani on minulle antanut oikeuden katsoa läpi kaikki
kirjeet. Avaa ja lue.
Zagloba avasi ja luki:
-- "Armollinen rouva j.n.e. Ilmoitan armolliselle rouvalle, että
jo olen päässyt Kudakiin asti, mistä Jumalan avulla onnellisesti
tulen lähtemään aamulla, mutta tämän kirjoitan yöllä, koska
levottomuudeltani en saa nukutuksi, levottomuudeltani senjohdosta,
että teitä uhkaa jokin onnettomuus Bohun-roiston ja hänen kätyriensä
puolelta. Ja kun lisäksi herra Kristofer Grodzicki täällä on kertonut
minulle, että nähtävästi suuri sota äkkiä tulee puhkeamaan ja sen
mukana rahvaskin nousemaan, niin rukoilemalla rukoilen armollista
rouvaa, että eo instante, viipymättä, vaikkapa ei aro olisikaan
kuivunut, siis vaikkapa ratsain, heti nuoren ruhtinattaren kanssa
lähtisitte Lubnieen ettekä jättäisi tätä tekemättä, koska minä en
voi ajoissa palata. Suvaitkaa heti täyttää tämä minun pyyntöni,
jotta voisin olla varma minulle luvatusta onnesta ja iloisena palata
matkaltani. Ja pyydän armollista rouvaa pitämään Bohunia tarpeellisen
matkan päässä, koska olette luvannut neidon minulle, ja antaa kasakan
ymmärtää mitä hänen rauhaansa sopii. Asiain näin ollen on paras hakea
turvaa minun herrani ruhtinaan luota. Hän kyllä lähettää Rozlogiin
suojajoukon, jonka avulla voitte pelastaa kartanonne. Minulla on
kunnia j.n.e., j.n.e."
-- Hm, herra Bohun, virkkoi herra Zagloba, -- sinun kilpailijasi
tahtoo nolata sinut. Vai olette te molemmat yrittäneet samaa tyttöä.
Mikset ole minulle puhunut siitä mitään. Mutta rauhoitu -- minullekin
on kerran käynyt juuri samalla tavalla.
Pila loppui äkkiä herra Zagloban huulilta. Bohun istui
liikkumattomana pöydän ääressä, hänen kasvonsa olivat ikäänkuin
suonenvedon vääntämät ja kalpeat, hän piti silmiään suljettuina,
kulmat olivat rypyssä. Hänen sisässään tapahtui jotakin kauheaa.
-- Mikä sinun on? kysyi herra Zagloba. Kasakka alkoi
kuumeentapaisesti huitoa käsiään ja hänen huuliltaan pääsi ikäänkuin
esiin puserrettuna käheä ääni.
-- Lue toinen kirje.
-- Toinen on nuorelle ruhtinattarelle, Helenalle.
-- Lue, lue. Zagloba alkoi:
-- "Suloisin, rakastettu Helena, sydämeni herratar ja kuningatar!
Kun minun ruhtinaan palveluksessa täytyy viipyä vielä joku aika
näillä seuduilla, niin kirjoitan tädillesi, että yhdessä lähtisitte
Lubnieen, missä ei mikään vaara Bohunin puolelta voi uhata sinun
viattomuuttasi eikä meidän molemminpuolista rakkauttamme voida
loukata..."
-- Riittää! huusi Bohun yhtäkkiä ja, raivoisena riistäytyen pöydän
äärestä, karkasi hän Rzendziania kohti. Kirves heilahti hänen
kädessään ja onneton poikanen, jota hän oli iskenyt suoraan rintaan,
ehti vain voihkaista kaatuessaan lattialle. Vimma oli vallannut
Bohunin, hän syöksyi nyt herra Zagloban kimppuun ja tempaisi häneltä
kirjeet.
Zagloba osaltaan tempaisi pöydältä simapullon, hypähti uunin luo ja
huusi:
-- Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, mies, oletko tullut hulluksi?
Rauhoitu, lepy ja upota kallosi vesiämpäriini Piru sinut vieköön --
kuuletko!
-- Verta, verta! ulvoi Bohun.
-- Onko järkesi mennyt sekaisin? Paina pääsi ämpäriin, sanon
minä, sinähän jo olet tullut osalliseksi verestä: olethan sitä
jo vuodattanut, ja lisäksi syyttä. Tuo onneton poikahan ei enään
hengitä. Piru sinut on ottanut valtoihinsa, tai olet sinä itse piru
ja paljon muuta lisäksi. Tule järkiisi, taikka perii sinut hiisi,
senkin pakana.
Näin huutaen työntyi herra Zagloba pöydän toiselta laidalta
Rzendzianiin päin, painui hänen puoleensa, alkoi tunnustella hänen
rintaansa ja koetti kädellänsä hänen suutaan, josta syöksemällä tulvi
verta.
Bohun oli käynyt käsin kiinni päähänsä ja vikisi kuin haavoitettu
susi. Hän luuhistui penkille ja vikisi yhä siinä, sillä hänen
sielunsa oli ikäänkuin raivosta ja tuskasta särkynyt. Yhtäkkiä hän
syöksyi ovelle, potkaisi sen auki ja hyökkäsi eteiseen.
-- No lennä nyt ja taita niskasi, mutisi itsekseen herra Zagloba,
-- lennä ja särje kallosi navetan tai tallin seinää vastaan, vaikka
sarviniekkana rohkeasti voisit puskeskellakin. Onpas siinä raivoa.
En ole vielä elämässäni mokomaa nähnyt. Niinhän se kiristeli
hampaitaan kuin kiimainen koira. Mutta tämä poika parkapa elää vielä.
Jumal'avita, jollei tuo vanha sima häntä nyt herätä henkiin, niin on
hän valehdellut olevansa aatelismies.
Näin puhellen taivutti herra Zagloba Rzendzianin pään polviansa
vastaan ja alkoi verkalleen tiputtaa simaa hänen sinertyneille
huulilleen.
-- Katsokaammepa onko sinussa hyvä veri, sanoi hän tajuttomalle
pojalle. -- Juutalaisen veri alkaa, kun siihen valaa simaa tai
viiniä, kiehua, talonpojan veri painuu alaspäin, koska se on laiskaa
ja raskasta, ainoastaan aatelisveri kuohuu ja tulee siitä erinomaista
likööriä, joka antaa ruumiille miehuutta ja urheutta. Herra Jeesus on
kuin onkin kullekin kansalle antanut omat juomansa, jotta jokaisella
olisi oma lohdutuksensa.
Rzendzian voihki heikosti.
-- Ahaa, sinä tahdot enemmän! Ei, herra veliseni, suo sinä minunkin
saada osani. Kas noin! Ja nyt, kun sinä jo olet osoittanut
elämänoireita, voin ehkä siirtää sinut talliin ja panna sinut
johonkin nurkkaan piiloon, ettei tuo kasakka, senkin lohikäärme,
palatessaan repisi sinua kokonaan risoiksi. Hän on vaarallinen
ystävä. Piru hänet vieköön, sillä huomaan, että hänen kätensä on
nopeampi kuin hänen järkensä.
Tämän sanottuaan nosti herra Zagloba Rzendzianin maasta -- hän teki
sen helppoudella joka ilmaisi hänen tavatonta voimaansa, ja vei hänet
porstuaan sekä siitä pihalle. Siellä oli kymmenkunta sotamiestä,
jotka maahan levitetyn maton päällä pelasivat luupeliä. Huomattuaan
herra Zagloban tervehtivät he häntä ja hän puolestaan sanoi:
-- Pojat, ottakaappas te käsistäni tämä nuorukainen ja asettakaa
hänet heinille maata, ja menköön joku teistä hakemaan hänelle
välskäriä.
Käsky täytettiin heti, sillä herra Zagloba nautti Bohunin ystävänä
suurta kunnioitusta kasakkain joukossa.
-- Mutta missä eversti on? kysyi Zagloba.
-- Käski satuloimaan hevosensa, ratsasti rykmentin kortteeriin ja
käski meidänkin olla valmiina, hevoset satuloituina.
-- Onko minunkin ratsuni valmiina?
-- On.
-- No, tuokaa tänne, ehkä tapaan päällikön rykmentin luona.
-- Mutta tuossahan hän jo tuleekin.
Talon holviportin aukosta saattoi todella nähdä Bohunin ratsastavan
torilta päin. Kauvempana hänen takanansa näkyi noin puolentoistasadan
marssiin valmiin kasakan peitset.
-- Ratsun selkään! huusi Bohun kasakkapalvelijoilleen, jotka
porstuasta olivat tulleet pihalle.
Kaikki kiirehtivät täyttämään käskyä. Zagloba astui portin eteen ja
katseli tarkkaavasti nuorta hurjapäätä.
-- Lähdetkö sotaretkelle? kysyi hän.
-- Lähden.
-- Ja minne piru sinua nyt vie?
-- Häihin.
Zagloba astui lähemmä.
-- Ajattelehan toki vähän mitä teet. Hetmani on käskenyt sinun
vartioida kaupunkia ja sinä lähdet itse pois ja viet lisäksi mukanasi
kasakat. Sillä lailla sinä rikot käskyn. Rahvaan joukot odottavat
täällä vain otollista hetkeä hyökätäkseen aatelin kimppuun -- jos
lähdet, tuhoat kaupungin ja suututat hetmanin!
-- Piru vieköön sekä kaupungin että hetmanin.
-- Sinun pääsi on kysymyksessä.
-- Vähät minun päästäni!
Zagloba huomasi, että oli turhaa puhua kasakalle. Hän piti päänsä,
vaikka hänet olisi hakattu kappaleiksi. Zagloba arvasi niinikään
mikä oli retken päämääränä, mutta hän ei käsittänyt, mitä tässä
tapauksessa olisi tehtävä, pitikö lähteä Bohunin mukaan vaiko jäädä
paikalle. Lähteminen oli vaarallista, sillä se oli samaa kuin
ankarana sota-aikana sekaantua seikkailuun, josta voisi seurata
vaikkapa kuolemanrangaistus. Mutta yhtä kohtalokasta oli jääminenkin.
Rahvas odotti todella vain tietoja Siczistä, merkkiä, alkaakseen
murhata aatelia. Ja ehkäpä se ei olisi edes odottanutkaan, jollei
Bohun olisi ollut Ukrainassa, Bohun, hänen tuhat kasakkaansa ja
suuri vaikutusvaltansa. Herra Zagloba olisi tosin voinut kätkeytyä
hetmanien leiriin, mutta erinäisistä syistä ei hän sitä tehnyt.
Vain hän itse tiesi, oliko tähän syynä täytäntöön panematon tuomio
jostakin miestaposta, vai oliko hänen kirjoissaan jokin merkki,
varmaa vain on, ettei hän tahtonut joutua ihmisten ilmoille. Sääli
hänen kyllä oli jättää Czehryn, siellä oli ollut niin hyvä olla,
siellä ei kukaan ollut tiedustellut häneltä mitään, sinne hän jo
oli ehtinyt eläytyä, siellä hän oli hyvä tuttava kaikkien, aatelin,
starostan, isännöitsijöiden ja kasakkaupseerien kanssa. Viimemainitut
kyllä olivat tällä hetkellä hajaantuneet ja aateli istui hiljaa
kotinurkissa, peläten myrskyä, mutta olihan Bohun, tovereiden toveri
ja juomaveikkojen juomaveikko. Ne jotka oppivat tuntemaan Zagloban
maljan ääressä, veljestyivät heti hänen kanssaan ja senjälkeen oltiin
aina yhdessä. Zagloban seurassa siroitti kasakka ympärilleen kultaa
puolta runsaammin kuin tavallisesti ja aatelismies valehteli kahta
vuolaammin. Vallitsi molemminpuolinen viihtymys.
Kun nyt oli päätettävä, jäädäkö Czehryniin rahvaan puukon
teurastettavaksi, vaiko lähteä seikkailulle yhdessä Bohunin kanssa,
valitsi herra Zagloba jälkimäisen vaihtoehdon.
-- Koska sinä nyt olet tuollainen hullupää, niin lähdenpä minäkin
kanssasi, olenhan sitte mukana hillitsemässä sinua, jos niiksi tulee.
Tosinhan me kyllä jo olemme tapelleet keskenämme niinkuin hevoskoni
liekanuoransa kanssa, mutta en minä kuitenkaan olisi luullut sinun
tekevän tuollaista.
Bohun ei vastannut mitään. Puoli tuntia myöhemmin oli kaksisataa
kasakkaa jo marssijärjestyksessä. Etunenässä ratsasti Bohun ja
hänen rinnallaan herra Zagloba. Lähdettiin liikkeelle. Talonpojat,
jotka seisoivat ryhmissä siellä täällä torilla, katselivat heihin
kulmiensa alta ja kuiskailivat keskenään, koettaen arvaella minne he
ratsastavat ja palaavatko he pian vai viipyvätkö kauvan.
Bohun ratsasti vaieten, itseensä sulkeutuneena, salaperäisenä ja
synkkänä kuin yö. Kasakat eivät kysyneet minne hän heitä johtaa. He
olivat valmiit seuraamaan häntä vaikkapa maailman ääriin.
Päästyään Dnieperin yli kulki joukko Lubinieen vievää maantietä
pitkin. Hevoset juoksivat ravia, tupruttaen ilmaan pölypilviä, ja
koska päivä oli helteinen ja kuiva, olivat ne pian aivan vaahdossa.
Ratsastajat hiljensivät nyt kulkua ja vetäytyivät pitkäksi,
katkonaiseksi jonoksi. Ainoastaan Bohun kiirehti eteenpäin. Herra
Zagloba ajoi hänen rinnalleen, haluten keskustella hänen kanssaan.
Nuoren hurjapään kasvot olivat jo tyynemmät, mutta kuolemansuru
kuvastui niissä selvästi. Tuntui siltä kuin etäisyys Kahamlikin
pohjoispuolella, jonne katse hukkui, hevosen juoksu ja aron ilma
olisivat viihdyttäneet sitä sisällistä myrskyä, joka oli puhjennut,
kun hän kuuli Rzendzianin tuomien kirjeiden sisällön.
-- Taivaalta huokuu sellainen hehku, että olki saappaissa höyryää.
Liian kuuma on pellavainenkin takki, sillä eihän tunnu yhtään tuulta.
Bohun, kuuletko, Bohun!
Hurjapää katsahti puhujaan syvin mustin silmin, ikäänkuin hän juuri
olisi herännyt unesta.
-- Varo, poikaseni, ettei alakuloisuus liiaksi pääsisi kalvamaan
sinua. Kun se lyö sisälmyksistä, joissa sen on oikea paikka päähän,
niin järki voi siitä sekaantua. En ole tietänytkään, että sinä
olet tuollainen romanttinen kavaljeeri. Varmaan sinä olet syntynyt
toukokuussa, sillä sehän on Venuksen kuu, silloinhan ilmassa kihisee
sellainen rakkauden henki, että höylänlastukin alkaa tuntea lempeä
toista lastua kohtaan, ja miehillä taas, jotka ovat syntyneet
tässä kuussa, on luissaan paljon suurempi veto naisiin kuin muilla
ihmisillä. Pelin voittaa kuitenkin se, joka osaa hillitä itseänsä.
Siksi minä neuvon sinua: luovu sinä koston ajatuksista! Voit syystä
olla suutuksissasi Kurcewiczeihin, mutta onkos tuo nyt sitte ainoa
tyttö maailmassa!
Bohunin vastaus ei tuntunut olevan osotettu Zagloballe, vaan hänen
omalle surullensa. Äänellä, joka oli täynnä pettymystä hän sanoi:
-- Yksi ainoa hän on, käkönen, yksi ainoa maailmassa!
-- No, vaikkapa niin olisikin, mutta kun hän kukkuu toiselle, niin
vähät hänestä. Syystä sanotaan, että sydän on vapaaehtoinen, joka
palvelee vain siinä lippukunnassa, missä se itse tahtoo. Muista
sitäpaitsi, että tyttö on suurta sukua, Kurcewiczithan polveutuvat
ruhtinaista. Siellä on korkeat kynnykset.
-- Hiiteen teidän kynnyksenne, teidän sukunne ja pergamenttinne! --
hurjapää tarttui koko voimallaan sapelinsa kahvaan. -- Kas tuossa
minun sukuni, tuossa oikeuteni ja pergamenttini, tuossa puhemieheni.
Voi noita pettureita, kirottuja ja pirun sikiöitä! Oiva oli teillä
kasakka, toveri oli ja veli! Kelpasi hänen kanssaan käydä Krimissä
ottamassa turkkilaisten tavaraa ja jakamassa saalista. Hei,
hellittelitte, kutsuitte pojaksenne ja lupasitte tytön. Ja entäs
nyt? Saapui aatelismies, mokomakin ljahi, ja te luovuitte kasakasta,
pojastanne ja ystävästänne, revitte ruumiista sielun, revitte
rinnasta sydämen, annoitte tytön toiselle! Ja nyt, kasakka, pureskele
vaikkapa maata, kärsi, kärsi!
Hurjapään ääni värisi. Hän kiristi hampaitansa ja alkoi nyrkeillään
kolkuttaa leveätä rintaansa. Ääni, joka siitä lähti, tuli kuin maan
alta.
Syntyi hetken hiljaisuus. Bohun hengitti raskaasti. Tuska ja viha
repielivät vuoronperään kasakan villiä hillitöntä sielua. Zagloba
odotti kunnes hän väsyi ja tyyntyi.
-- Mitä sinä nyt aiot tehdä, onneton nuori mies? Kuinka aiot
menetellä?
-- Kasakan tavoin -- olenhan kasakka.
-- Hm, minä näen jo mitä on tulossa, mutta vähät siitä. Sanon sinulle
vain yhden asian: tämä on Wisniowieckin aluetta eikä Lubnie ole
kaukana. Herra Skrzetuski kirjoitti tuolle vanhalle ruhtinattarelle,
että hän kätkeytyisi tytön kanssa sinne. He ovat siis nyt ruhtinaan
turvissa ja ruhtinas on kauhea leijona...
-- Khanikin on leijona, mutta minä karkasin hänen kurkkuunsa ja
valaisin tulella hänen silmäteräänsä.
-- Ethän sinä vain, villipää, aio julistaa sotaa ruhtinasta vastaan?
-- Chmielhan ryntää hetmaniakin vastaan -- mitä minä teidän
ruhtinaastanne!
Herra Zagloba kävi vieläkin levottomammaksi.
-- Hyi saakeli, tuohan suorastaan haisee kapinalta! Aseellinen
väkivalta, tytön ryöstö ja kapina, _vis armata, raptus puellae,
rebellio_, aivan niin: pyöveli, hirsipuu ja nuora! Hyviä valtteja,
voithan niillä päästä, jollet kauvas, niin ainakin korkealle.
Kurcewiczit tulevat hekin puolustamaan itseään.
-- Hekö? Perikato joko minulle tai heille! Minähän olin valmis
antamaan henkeni heidän, Kurcewiczien, edestä. Ruhtinaat olivat
minulle veljiä ja vanha ruhtinatar äiti, jota minä katselin silmiin
kuin koira. Ja kun tatarit olivat siepanneet vangiksi Wasilin, niin
kuka lähti Krimiin ja kuka tempasi hänet tatarien käsistä. Minä!
Minä olen heitä rakastanut ja palvellut kuin orja, sillä luulin
palkakseni ansaitsevani tytön. Mutta he myivät kuin myivätkin minut,
luovuttivat kuin orjan katalan kohtalon ja onnettomuuden omaksi, pois
ajoivat -- no niin, minä menen, mutta käyn ensin sanomassa hyvästi.
Maksan kasakan tapaan suolasta ja leivästä, jonka olen syönyt heidän
luonansa, ja lähden sitte. Tunnen kyllä oman tieni.
-- Ja minne sinä lähdet kun olet katkaissut välisi ruhtinaan kanssa?
Chmielin leiriinkö?
-- Kun olisivatkin antaneet minulle tuon tytön! Minä olisin ollut
teidän veljenne, teidän toverinne, teidän vannoutunut uskottunne,
teidän koiranne! Olisin ottanut kasakkani ja huutanut Ukrainasta
toisia mukaan ja niin olisin lähtenyt Chmieliä ja omia veljiäni
vastaan ja tallannut heidät kavioitteni alle. Ja olisinko pyytänyt
siitä palkintoa? En! Olisin ottanut tyttösen ja kiitänyt Dnieperin
taa Jumalan arolle, Villeille Kentille, hiljaisille vesille. Se olisi
minulle riittänyt. Mutta nyt!
-- Nyt olet tullut hulluksi!
Hurjapää ei vastannut, löi vain piiskalla ratsuaan ja kiidätti
eteenpäin. Herra Zagloba puolestaan alkoi miettiä, mihin pulaan hän
oli joutunut. Ei ollut epäilemistäkään, että Bohun aikoi hyökätä
Kurcewiczien kimppuun, kostaa kärsimänsä vääryyden ja väkivallalla
ryöstää tytön. Ja tällaisessa yrityksessä pitäisi herra Zagloban
olla hänen toverinaan! Ukrainassa tapahtui näitä tekoja kyllä
useinkin, mutta joskus ne päättyivät huonosti. Tosin asia silloin kun
väkivallantekijä ei ollut aatelinen, mutkistui ja kävi vaaralliseksi,
mutta sensijaan oli oikeuden käden vaikea saavuttaa kasakkaa. Mistäpä
häntä haki ja mistäpä hänet sai kiinni! Rikoksen tehtyään pakeni
hän villeille aroille, minne ei ihmiskäsi ulottunut, eikä häntä
senjälkeen nähty. Kun sitte puhkesi sota tai tatarit ryntäsivät
maahan, sukelsi rikoksentekijä uudestaan esiin, sillä silloinhan
oikeuden vartiat nukkuivat. Niin saattoi Bohunkin kätkeytyä ja
piillä vastuunalaisuuttaan, herra Zagloban ei tarvinnut auttaa häntä
teossa eikä ottaa hartioilleen puolta hänen syystään. Hän ei missään
tapauksessa olisi sitä tehnytkään, sillä vaikka Bohun oli hänen
ystävänsä, niin ei Zagloban aatelismiehenä kuitenkaan olisi sopinut
kasakan seurassa käydä aatelia vastaan, varsinkin kun hän tunsi herra
Skrzetuskin ja kun hän oli juonut hänen kanssansa. Herra Zagloba oli
kyllä tappelupukari, mutta hänen hurjuuksillaan oli toki rajansa. Hän
saattoi kyllä mellastella Bohunin ja muiden kasakkaupseerien kanssa
Czehrynin juomatuvissa, varsinkin jos nämä maksoivat juomingit.
Miksikäs hän ei olisi sitä tehnyt? Olihan kasakkakapinan uhatessa
hyvä olla tällaisten miesten ystävä. Herra Zagloba oli nimittäin arka
nahastaan, vaikka se sieltä täältä oli naarmuilla. Ja nyt hän lopulta
kuitenkin huomaa, että hän tuon ystävyytensä kautta on joutunut
kauheaan lätäkköön! Selvää oli, että Bohun, jos hän ryöstää tytön,
joka on ruhtinaan luutnantin ja suosikin kihlattu, joutuu ruhtinaan
vihoihin, ja silloin ei hänen auta muuta kuin paeta Chmielnickin
luo ja liittyä kapinaan. Tätä vastaan pani herra Zagloba omaan
persoonaansa nähden ajatuksissaan jyrkän _veton_, sillä hänellä ei
ollut ensinkään aikomus liittyä kapinaan Bohunin kauniiden silmien
tähden, ja lisäksi pelkäsi hän ruhtinasta kuin tulta.
-- Hyi, hyi, mutisi hän itsekseen, -- minä olen tarttunut pirua
häntään ja nyt hän puolestaan tarttuu minun kallooni ja vääntää
sen nurin. Iskeköön salama tuohon hurjapäähän, hänen naismaisiin
kasvoihinsa ja tatarilaiseen käteensä! Kyllä totisesti olen joutunut
häihin, oikeihin koiran häihin, jumaliste! Vieköön hiisi kaikki
Kurcewiczit ja kaikki naikkoset! Mitä he minuun kuuluvat, enhän minä
heitä tarvitse, ja minun tässä pitäisi joutua vasaran ja alasimen
väliin! Ja mitä varten? Minäkö tässä aion naimisiin? Menköön piru
naimisiin! Minä vähät kaikesta, mitä minulla on tekemistä koko tässä
asiassa! Jos minä nyt lähden Bohunin mukaan, niin Wisniowiecki nylkee
minut, ja jos minä luovun Bohunista, niin talonpojat kolhivat minut
kuoliaaksi, tai ehkä Bohun itse sen tekee: Hullua on kuin onkin
veljestellä raakalaisten kanssa. Minä olen tämän kaiken ansainnut.
Tahtoisin totisesti pikemmin olla tuona hevosena, jonka selässä
istun, kuin Zaglobana. Lähdin hullun kasakan seuraan, sentähden
uhataan nyt kahdelta taholta nylkeä nahka selästäni.
Näitä miettiessään herra Zagloba kovasti hikoili ja tuli entistäkin
huonommalle tuulelle. Oli helteinen päivä, hevonen kulki raskaasti,
sillä ei nimittäin oltu pitkään aikaan ratsastettu ja herra Zagloba
oli lihava mies. Hyvä Jumala mitä hän olisikaan antanut, jos nyt
olisi saanut istua siimeksessä jossakin ravintolassa, kylmän oluen
ääressä, sensijaan että tässä hytkytteli helteessä, hevosen selässä,
ajaen pitkin palanutta aroa!
Vaikka Bohun oli käskenyt kiiruhtaa eteenpäin, hiljensivät kasakat
kulkua, auringonpaahde oli kuin olikin kauhea. Miehet antoivat
hevostensa hiukkasen haukata ruohoa. Sillaikaa keskusteli Bohun
esaulien kanssa, nähtävästi jaellen heille käskyjä. Tähän asti he
eivät olleet edes tietäneet, minne ratsastavat. Zagloban korviin
tulivat käskyn viimeiset sanat:
-- Odottakaa laukausta.
-- Odotamme, isä kulta.
Äkkiä Bohun kääntyi Zagloban puoleen:
-- Sinä ratsastat minun kanssani edellä.
-- Minäkö? sanoi Zagloba huomattavan huonotuulisena. -- Minä rakastan
sinua niin että sinun tähtesi olen hikoillut maalle toisen puolen
sieluani. Minkätähden sitte en hikoilisi hukkaan toistakin puolta. Me
olemme kuin takki ja vuori. Toivon että pirut ottavat meidät yhdessä.
Suoraan sanoen: minusta on kaikki yhdentekevää, sillä luullakseni ei
helvetissäkään voi olla tämän kuumempaa.
-- Lähtekäämme.
-- Taittamaan niskaamme.
He karauttivat eteenpäin ja pian seurasivat heitä myöskin kasakat.
Nämä liikkuivat kuitenkin verkalleen niin että he pian taasen jäivät
melkoisesti jäljelle. Lopulta he kokonaan katosivat näkyvistä.
Bohun ja Zagloba ajoivat rinnan, molemmat vaieten ja vaipuneina
syviin ajatuksiin. Zagloba kierteli viiksiään ja selvästi saattoi
huomata, että hänen päänsä oli raskaassa työssä. Ehkäpä hän mietti,
millä tavoin voisi pelastua koko tästä ikävästä jutusta. Välistä hän
puoliääneen murisi jotakin itsekseen, välistä hän katseli Bohuniin,
jonka kasvoilla hillitön viha ja suru vuorottelivat.
-- Ihmeellistä, mietti Zagloba itsekseen, -- ettei hän, vaikka
on tuollainen keikari, kykene suostuttamaan itseensä edes yhtä
tyttöä. Hän on kyllä kasakka, mutta tunnettu ritari ja rykmentin
alipäällikkö, joka ennemmin tai myöhemmin saa aatelisarvon, jos vain
ei liity kapinaan. Kaikki riippuu vain hänestä itsestään. Herra
Skrzetuski on arvossapidetty kavaljeeri ja hieno mies, mutta ei häntä
komeudessa voi verratakaan tuohon kuvankauniiseen hurjapäähän. Kyllä
he käyvät toisiaan kalloon, kun joutuvat yhteen, sillä molemmat ovat
aika tappelijoita.
-- Bohun, tunnetko herra Skrzetuskin hyvinkin? kysyi Zagloba yhtäkkiä.
-- En, vastasi hurjapää lyhyesti.
-- Sinulla tulee olemaan raskas ottelu hänen kanssaan. Kyllä minä
näin kuinka hän, raahustaen ulos Czaplinskia, työnsi auki oven. Hän
on oikea Goljat niinhyvin miekan kuin pikarinkin käytössä.
Bohun ei vastannut ja jälleen vaipuivat molemmat omiin ajatuksiinsa
ja suruihinsa. Ikäänkuin säestykseksi toisteli Zagloba vähän päästä:
"jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta." Kului muutama
tunti. Aurinko oli jo painumassa mailleen Czehrynin suunnalle, idästä
henki viileä tuuli. Herra Zagloba otti ilveksennahkaisen lakkinsa,
sivalsi hikistä päätänsä ja toisti taasen:
-- Jaa jaa, ei tässä näy olevan mitään pelastusta.
Bohun heräsi kuin unesta.
-- Mitä sinä sanoit? kysyi hän.
-- Sanoin vain, että pian tulee pimeä. Onko meillä vielä pitkältäkin
matkaa?
-- Ei ole.
Tunnin kuluttua tuli todella pimeä. He ajoivat metsäiseen
rotkonpohjaan ja rotkon toisesta päästä välkähteli valoa.
-- Tuolla on Rozlogi, sanoi Bohun äkkiä.
-- Vai niin. Hui kuinka täällä rotkossa on kylmä.
Bohun pidätti ratsunsa.
-- Odota, sanoi hän.
Zagloba katsahti häneen. Hurjapään silmät, joilla oli se omituisuus
että ne loistivat pimeässä, paloivat kahtena soihtuna.
He viipyivät molemmat kauvan liikkumattomina rotkon päässä. Vihdoin
alkoi kaukaa kuulua hevosten pärskynää.
Verkalleen ratsastivat kasakat metsän sisästä Bohunia kohti. Esauli
läheni päällikköä saadakseen häneltä käskyjä. Bohun kuiskasi jotakin
hänen korvaansa ja senjälkeen kasakat taasen pysähtyivät.
-- Lähdetään, sanoi Bohun Zagloballe.
Hetken perästä piirtyi herraskartanon tumma rykelmä ulkohuoneineen
ja kaivonvinttoineen heidän silmiensä eteen. Kartanossa oli aivan
hiljaista, koirat eivät haukkuneet, suuri kultainen kuu loisti
rakennusten päällä. Puutarhasta tuli kirsikka- ja omenankukkien
tuoksua. Oli aivan tyyntä. Yö oli niin ihmeellinen, että todella
ei puuttunut kuin jokin teorba, jota olisi kajauteltu kauniin
ruhtinattaren ikkunan alla.
Muutamissa ikkunoissa oli vielä valoa. Kaksi ratsumiestä läheni
porttia.
-- Kuka siellä? kajahti yövartian ääni.
-- Etkö tunne minua, Maksim?
-- Ai teidän armonneko siellä on? Jumalan kiitos.
-- Jumalan terveeksi. Avaa. Mitäs taloon kuuluu?
-- Kaikki ovat terveinä. Teidän armonne ei ole pitkään aikaan
käynytkään Rozlogissa.
Rautavitjat vikisivät vihlovasti, nostosilta laskeutui vallihaudan
yli ja molemmat ratsastajat ajoivat asepihalle.
-- Kuule, Maksim, älä sulje porttia äläkä nosta siltaa, sillä minä
lähden heti pois.
-- Niinkös teidän armonne on tullut vain tulta lainaamaan?
-- Niin. Sido hevoset paaluun.