-- Tämä asia julistetaan nyt loppuunkäsitellyksi ja siirrytään
seuraavaan asiaan: Tänään ei tehdä enää mitään. -- Minä en jaksa nyt
ajatella mitään. Puhutaan jotain hauskempaa. Pane kallot kaappiin
ja heitä hiiteen kyselysi niiden suhteen! Se asia on nyt kerta
kaikkiaan loppuunjauhettu ja jääköön sen asian eteenpäin kehittäminen
noille tyhjille kalloille itselleen. -- Kuulehan! Istuhan tuohon
niin jutellaan asioista, jotka ovat tärkeämpiä kuin viralliset
asiakirjavihot ja vanhat kallot. -- No istu istu! Kyllä minä maksan
sinulle istumisestakin! No -- ja kuuntele nyt! -- Minun on saatava
eräät yksityisasiat järjestykseen, ennenkuin voidaan hoitaa mitään
virallisia asioita.
-- Yksityisasiat -- järjestykseen?
-- Niin.
-- Ovatko ne raha-asioita?
-- Paljon vaikeimpia! Raha-asiat hoitavat itse itsensä tähän asiaan
nähden!
-- Siis naima-asia?
-- Niin.
-- Arvasinhan minä! Martta-neiti on liian nuori sinulle, muuta en osaa
neuvoa ja sanoa.
-- Saat mennä! Ota tämä asiakirjavihko mukaasi, tutki se kotonasi ja
kirjoita valmiiksi huomisaamuun minun lausuntoni asiasta ja tuo ajoissa
minun allekirjoitettavakseni, että ennättää postiin. No, mene herran
nimessä! Minä olen väsynyt, enkä halua kuulla mitään -- vai tarvitsetko
sinä rahaa?! Olisit sanonut sen sitten! Tuoss' on kaksikymmentä
markkaa, mutta sillä ehdolla, että teet huomisaamuun kello kahdeksaan
minun lausuntoni valmiiksi. No! Ala laputtaa -- terve, terve!
* * * * *
Markus raivasi pöydältään pois kaikki viralliset asiapaperit, otti
arkin puhdasta paperia eteensä ja kynän käteensä ja alkoi kirjoittaa
kirjettä Martalle. Siitä ei kuitenkaan tahtonut sillä kertaa tulla
mitään.
Ajatukset harhailivat niin hajalla ja niin nopeasti, ettei hän voinut
niistä mitään valita kirjeen aiheeksi, ja ne katosivat kuin tuulen
teille, ennenkuin hän ennätti niistä saada kirjaintakaan paperille.
Hän lykkäsi paperin kauemmas, pani kynän pois kädestään ja antoi
mielikuvituksensa toimia vapaasti. Niin oli helpompi.
Ja vielä helpommalta tuntui, kun siinä istuessa hiljaa näppäili
viulunsa kieliä.
Marttaa ajatellessaan, omituista kyllä, tuli hänen mieleensä eräs
tapaus varhaisesta nuoruudesta, siltä ajalta, jolloin hän asui vielä
äitinsä kotona Karjalanlinnassa, maakunnan pääkaupungissa.
* * * * *
Heinäkuun lämmin päivä paahtoi ja kello läheni kolmea iltapäivällä.
Puiston kulmauksessa, lähellä sitä penkkiä, jolla hän istui, oli pyöreä
kukkapenkki.
Siihen oli istutettu pelakuuneja.
Ne olivat tummanpunaisia.
Yksi ainoa, penkin vasemmassa reunassa, oli vaaleampi muita -- se
oli sarlakan punainen. Sillä oli vähemmän lehtiä kuin muilla ja sen
kukkavana oli ohut ja vaaleanvihreä. Sen vanan päässä oli vain kaksi
kukkaa, kun muilla oli paksun, kaislanvihreän vanansa latvassa suuri
intohimoisen punainen nyrkki -- kymmenen, kaksikymmentä ja toisilla
kolmekymmentäkin auennutta kukkaa ja nuppuja lisäksi. Ne eivät
kuitenkaan voittaneet sarlakanpunaista ihanuudessa.
Se oli kuin maahan laskeutunut enkeli, ja kuka tietää, etteikö asia
niin olisi ollutkin, kukkaisenkeli, laskeutunut alas maan päälle.
Päivä paistoi sen terälehdille, jotka lempeässä tuulessa värähtelivät.
Sen terälehdet olivat pitkin keskisuonta taipuneet kulmalle. Toinen
puoli terälehteä oli varjoisa, ja toisen puolen läpi paistoi päivä.
Se oli kirkas. Varjossa oleva osa oli tummempi, mutta valoisa osa
hohti kuin sula rubiini ja hohti sen pinnalla pieniä aurinkoja, jotka
häikäisivät silmää ja vilkkuivat kuin tähdet, mutta ainoakaan taivaan
tähdistä ei voinut vetää kauneudessa vertoja näille sarlakanpunaisen
pelakuunan terälehdillä helmeileville pienoisille vesipisaroille, joita
niille oli jäänyt juuri äsken ohi kiitäneestä sadekuurosta.
Sen terälehdiltä lähti myös alas maahan, lehtiin, heinänkorsiin ja
toisiin pelakuuniin hienon hienoja välkkyviä rihmasia, jotka ajoin
näkyivät ja ajoin katosivat. Niitä virittelivät pikkuriikkiset mustat
hämähäkit, joilla oli suuri pää, ja suhteettoman suuret raateluleuat ja
pieni takaruumis, jonka yli kulki valkeita poikittaisia viiruja, kuin
vanteita ja ja jotka liikkuivat ketterästi, juoksentelivat sinne tänne,
eteen- ja ihmeellistä kyllä, sivullekin päin ja hypähtelivät pitkiä
loikkauksia ja putosivat aina alas pää sinne kääntyneenä, mistä hyppy
oli alkanut. Kaiken aikaa ne virittelivät lankojaan, joka askeleella
ja joka hypyllä. Langat olivat niin ohuita, että vain silloin tällöin,
tuulen niitä heilutellessa, niistä heijastuva valo saattoi ne näkyviin.
Ne hulmuilivat tuulessa kuin puolittain näkymätön ja puolittain näkyvä
kukkaisenkelin morsiusharso, pelkästä auringon säteestä kudottu.
Taustana oli suurien lehtikuusten varjostama niittämätön puiston nurmi.
Muistellessaan tätä ajatteli Markus Marttaa, hänen vaaleita hiuksiaan,
joita hän oli usein ihaillut merellä, vuorilla ja kaikkialla, missä hän
oli nähnyt niiden tuulessa hulmuilevan päivän välkyttäminä, tumma meri,
vihreä metsä, tai harmaat vuoret niiden taustana ja oli aina silloin
kuvitellut näkevänsä morsiusharson Martan hiuksilla, olkapäillä,
harteilla ja kuka voi sanoa, etteikö hän niin nähnytkin!
Hän oli selvillä, mitä hän Martalle kirjoittaa.
Hän otti jälleen esille kynän ja paperin ja kirjoitti
sarlakanpunaisesta pelakuunasta.
Se oli hänestä kyllin kaunis aihe ensimmäiseen kirjeeseen Martalle.
Siitä tuli pitkä kirje.
Hän kirjoitti niihin aikoihin Martalle monta kirjettä.
Kaikki ne olivat yhtä kauniita.
Kun hän niihin aikoihin saneli koulumestarille virkakirjeitä, tulivat
ne pakostakin samantyylisiksi kuin kirjeet Martalle. Tästä voi kuka
hyvänsä päästä varmuuteen penkomalla maakunta-arkistosta esille
senaikuiset saarelaisvallesmannin virkakirjeet. Usein moitiskeli
koulumestari niiden epävirallista kieltä, mutta se ei auttanut ja jos
niihin joskus tuli oikeaa virallista makua, johtui se vain siitä, ettei
koulumestari aina noudattanut sanelua vaan karsi niistä pois liikaa
koreutta.
* * * * *
Saatuaan ensimmäisen kirjeensä postiin, odotti hän Martalta vastausta
varmasti seuraavassa postissa, siis viikon perästä.
Se viikko meni häneltä kuin lentäen, mutta sitten tuli pitkiä, kolkkoja
viikkoja, sillä Martta ei vastannut hänen ainoaankaan kirjeeseensä.
Syyskuun viimeinen viikko oli menossa.
Kun Martalta ei ollut tullut vastausta edes hänen viime kirjeeseensä,
jossa puhuttiin jo rakkaudestakin ja vaadittiin pikaista vastausta,
päätti Markus lähteä ottamaan selvää, oliko Martta enää edes elossakaan.
Hän pukeutui viralliseen juhlapukuunsa ja meni kaupunkiin päästyään
ensin valokuvaajaan ja otatti itsestään valokuvan, jossa hän nähdään
seisovassa asennossa, "amiraalihattu" päässään, valkeissa hansikkaissa,
paksut kultaiset kellonketjut riippumassa toisen ja kolmannen kiiltävän
virkanapin väliltä ulos, oikea käsi nojaten johonkin telineeseen,
pöytään, vai mikä lienee ollut. Vasen käsi nojasi kultaiseen
silakanvartaan kahvaan -- tai olkoon menneeksi, koska hän itse sitä
niin nimitti -- miekan kahvaan, ja asento oli komea ja ryhdikäs.
Valokuvaajaneitonen oli esittänyt ennen kuvan ottamista, että
"amiraalihattu" pantaisiin pöydälle, ja että oikean käden hansikasta
pidettäisiin tyhjänä vasemmassa -- joka kuvassa saisi olla hansikoitu,
vaan ei oikea käsi, koska tapa vaati niin -- mutta Markus tahtoi ottaa
kuvan itsestään "koko vormussa". Samoin hylkäsi hän esityksen kuvan
ottamisesta istuvassa asennossa.
Sitten otti Markus ajurin ja antoi kyyditä itsensä Martan asunnolle.
Siellä otettiin hänet hyvin ystävällisesti vastaan.
Martta ja hänen äitinsä olivat kotona.
Hänelle tarjottiin kahvia.
Sen ajalla sanoi Martan äiti;
-- Minä olen tyttäreltäni kuullut, että hänen osakseen teiltä on tullut
paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta siellä saaressa ja minä olen
siitä hyvin kiitollinen.
Markus oli talossa päivälliselläkin. Sen jälkeen vasta hän joutui
Martan kanssa kahden kesken. Martta sanoi:
-- Kuinka hauskaa, että sinä tulit, setä, mutta miksi sinä olet
pukeutunut noin juhlalliseksi. Minä pelkään, että äiti nauraa sinulle
-- enkä minäkään muuta voi!
-- Minä olen hyvin vakavalla asialla...
-- Minä arvaan sen, mutta ei puhuta siitä, sillä se on mahdoton!
-- Mutta sinähän rakastat minua!
-- Mistä sinä, setä, siihen käsitykseen olet tullut!? Sehän on ihan
mahdotonta! Se on täydellinen väärinkäsitys! Voi setä rakas, kuinka
minua -- kuinka minä haluaisin olla sinulle mieliksi missä muussa
hyvänsä, mutta en tässä! Lisäksi minä pyytämällä pyydän, ettet sinä
kirjoittelisi minulle. Minä en voi ajanpitkään salata kotiväeltäni ja
tältä pikkukaupungilta, että sinä ahdistelet minua kirjeilläsi! -- Älä
virka mitään -- minä ymmärrän sinua!
Martan äiti saapui samassa paikalle.
-- Minä olen kuullut tyttäreltäni, sanoi hän, että te soitatte hyvin
viulua. Meillähän on täällä viulukin. Minun mieheni soittaa viulua ja
tyttäreni pianoa. -- Minun tyttäreni on puhunut teistä niin usein ja
minä olen miltei joka päivä saanut kuulla kehumisia Teidän taidostanne
ja ettei minun tarvitsisi uskoa pelkästään tytärtäni, vaan omia
korviani, soisin minä kuulevani teidän jotain soittavan. Soita Martta
jotain vallesmannin kanssa!
Hänen täytyi soittaa Martan kanssa ja äiti oli mielissään.
Oli jo myöhä ilta, ennenkuin hän pääsi lähtemään.
Äiti ja tytär saattoivat häntä eteiseen.
-- Ethän sinä vain ole minulle mistään vihainen, setä?, sanoi Martta.
-- En. En mistään.
-- Onko se ihan varma? Älä ole vihainen mistään, rakas setä! --
Milloinka sinä lähdet takaisin saareen?
-- Luultavasti jo tänä yönä...
-- Tänä yönä!?
-- Niin.
-- Voi voi! Ja kun minä jo olin iloissani, että saan käydä katsomassa
sinun jahtiasi huomenna -- no -- se ei ole niin tärkeää... Hyvää yötä!
-- Hyvää yötä!
* * * * *
Hän käveli puoleen yöhön pitkin puolipimeitä katuja.
Hänen olennossaan kirkastui vähitellen eräänlainen mielihyvän tunne --
samanlainen, mikä valtasi hänet ensi hetkinä saatuaan käsiinsä kirjeen
äitinsä kuolemasta.
Kaikki oli nyt ohi!
Mitään epäselvyyttä ei ole enää olemassa! Siitä kai johtui tuo
omituinen tunne.
Kaikki ne kauniit kuvitelmat, joiden huumeessa hän oli meren
yksinäisellä saarella viime viikkonsa elänyt -- ja koko kesän --
alkoivat poistua hänestä kauemma ja kauemma, kuin valkea yksinäinen
pilvi, jota tuuli kuljettaa sinisellä taivaalla ja joka vähitellen
häipyy silmistä.
Yö oli puolessa, kun hän huomasi saapuneensa satamaan.
Hän herätti perämiehen, joka oli jo makuulla.
Markus asui kaupungissa käydessään tavallisesti maissa, hotellissa,
ja siihen käsitykseen oli perämies jäänyt nytkin. Hänelle oli siis
odottamatonta, että vallesmanni tuli keskellä yötä rantaan. Hätäisenä
hän kysyi kajuutan luukulta:
-- No -- mikäs nyt on!?
-- Nouse ylös -- lähdetään purjehtimaan!
-- Nythän on keskiyö -- syksy -- vastatuuli... Kova vastatuuli.
-- Me lähdemme nyt!
-- Kotiinko?
-- Jumala hänen tietää!
Noin neljännestunnin perästä he irtaantuivat kaupungin rannasta.
Vallesmanni itse piti perää.
Kova etelätuuli puhalteli.
Hän luovi tulien mukaan ulos satamasta.
Seuraavana päivänä he luovivat yhä merta.
Siitä tulikin pitkä matka.
Kuin kummituslaiva oli saarelaisvallesmannin jahti liikkeellä toista
kuukautta milloin milläkin puolella Suomenlahtea.
Hän oli saanut suuren halun juoda.
Sitä varten poikkesi hän johonkin rantakaupunkiin, joi siellä muutaman
päivän ja taas ohjasi ulos merelle.
Eräänä yönä, oli jo marraskuuta ja kajuuttaa täytyi lämmittää,
ankkuroivat he tuulen pitoon erään saaren varjoon.
Yö oli myrskyinen ja sateinen.
Perämies oli jo makuulla, mutta Markukselle ei tahtonut tulla uni. Hän
istui valveilla ja joi teetä.
Hän oli paljon vanhettunut näinä viikkoina.
Hän ei ollut koko tällä ajalla käynyt omalla saarellaan -- samoin oli
hän karttanut sitä kaupunkia, jossa Martta asui.
Aamupuolella yötä hän kuitenkin nukkui.
Hän näki unta, että joukko saarelaistyttöjä ympäröi häntä, Miina oli
joukossa, otti häntä kädestä ja puhui hänelle: "Tule pois saareen
takaisin! Sinä laihdut ja vanhenet kulkiessasi kaupungista kaupunkiin
ja kapakasta kapakkaan. Tule kotiin. Täällä on sinulle ruokaa
yltäkylläisesti -- paljon sianlihaa, perunasoppaa, leipää, voita ja
mitä haluat ja ruokaryypyt joka aterialla!"
Aamulla herättyään ihmetteli hän unensa selvyyttä.
Miinan ääni kaikui vielä hereilläkin hänen korvissaan. Siitä oli
seurauksena, että hän ajatteli Miinaa koko aamupäivän.
Hänelle muistui, kuinka hän silloin kerran puutarhassa oli uhannut
naida Martan ja kuinka Miina oli siihen sanonut: "Ei koskaan!"
Häntä miltei ääneen nauratti tuo tapaus, nyt perästä päin muistellessa.
Hän päätti palata kotiin.
* * * * *
Iltapäivällä asettui myrsky ja kääntyi tuuli hyväksi.
Illalla myöhään he ankkuroivat kotisaaren satamaan.
Vallesmannilasta näkyivät tulet.
Miina valvoi vielä.
Hän oli ollut hyvin huolissaan koko ajan, valvonut myöhään yöhön
joka ilta, herännyt väliin yölläkin kuuntelemaan, koputtiko joku
ulko-ovelle, vai kuuliko hän väärin.
Päivisin oli hän käynyt kalliolla tähystelemässä ilmaantuisiko
vallesmannin jahtia mistään näkyviin ja tiedustellut kaikilta, jotka
tulivat mantereelta, oliko vallesmannia nähty missään.
Vallesmannin kotiin tultua hän miltei itki ilosta.
* * * * *
Teetä odotellessaan istui Markus kirjoituspöytänsä ääressä nojatuolissa
ja tupakoi.
Pian kuuluivat tutut keveät askeleet ja Miina ilmaantui isoine
tarjottimineen, jolla oli teetä, sokeria, voita ja leipää iltaseksi.
Miina asetteli teen ja ruuan pöytään -- hyvin hitaasti -- ja jäi senkin
jälkeen vielä katselemaan Markusta.
-- Mitä siinä töllistelet! Mene keittiöön työhösi!
-- Kuules, Markus --
-- Älä sano minua Markukseksi!
-- Miksikäs sitten!? Aleksanteriksiko?
-- Vallesmanniksi, niinkuin ennenkin.
Miina tuli aivan lähelle vallesmannia, hymyili, nojasi hänen
käsivarteensa ja sanoi:
-- No kuulehan, vallesmanni. -- Mitä sinä täällä oikein tuumailet? Sinä
olet niin synkän näköinen. Ja olet niin laihtunut? Ihan käy sääliksi.
Syö nyt edes! Tarvitsetko mitään lisää?
-- Onko sinulla ollut minua ikävä, Miina?
-- No ei yhtään! Vai ikävä vielä olisi!
-- Kyllä sinulla oli. Tunnusta pois. Nyt en minä lähde koskaan. Olen
aina kotona -- ihan aina. -- Kuulehan Miina?
-- No?
-- No -- ei mitään. -- Sinulla ei siis ollut yhtään minua ikävä?
-- No ei yhtään. Entä sinulla? Oliko sinulla ikävä minua?
-- Ei muuta kuin tänään.
-- Sinulla muka ikävä!
-- Niin oli -- tänään. Ei aikaisemmin.
-- Mutta minulla oli koko ajan!
-- Koko ajan?!
-- Niin. Minä pelkäsin, että sinä et tulekaan enää.
-- Kuulehan, Miina!
-- No?
-- Noo -- minä olen hyvin väsynyt. Minä en jaksa ajatella mitään.
Huomenna haastetaan. Minun on mentävä maata. -- Postia ei ole haettu
sillä aikaa?
-- Ei ole.
-- Hae nyt, Miina, aamulla posti. Minä menen maata.
* * * * *
Pelto-Kallu, saatuaan jahdissa purjeet käärityiksi, nukkui yönsä
kotonaan ja heräsi aamulla uneen, joka häntä kauhistutti vielä
herättyään.
Aikaisempina aikoina olivat pahat unet häntä tiheämmin ja tiheämmin
ahdistaneet.
Toisinaan oli öitä, jolloinka hän ei uskaltanut ummistaa ensinkään
silmiään, jos oli pimeä.
Samasta syystä hän kajuutassa poltti lamppua koko yön. Kotona se ei
käynyt laatuun. Sanna ei sitä sallinut. "Kuluu paljo petrullia, eikä
sinusta ole miestä sen hankkijaksi!"
Mutta sitten hän löysi keinon näitä unia vastaan ja se tapahtui näin:
Silloin kun oltiin Viirissä peittämässä jälleen niitä kuolleiden
merimiesten luita, oli hän huomannut, että niitä katsellessaan oli hän
ollut kaikkein rauhallisin.
Hän katseli luita, eikä yhtään peljännyt, niinkuin oli luullut.
Hän katseli niitä kuin hylkeen luita, joita myös joskus näkee rannoilla.
Katsellessaan hän sanoi ajatuksissaan: "Nuo eivät enää mitään voi."
Sitä lausetta hän oli toistanut mielessään koko ajan, minkä luut olivat
näkyvissä.
Kun sitten perästäpäin taas pahat unet ja väliin päivällä pahat
ajatuksetkin pyrkivät saada ylivallan hänen päässään, olisi hän suonut
itsellään olevan näkyvissä ja kourin kosketeltavissa jotain, joka oli
kuulunut noihin vainajiin, vaikkapa yksi nikama selkärangasta, jota
olisi voinut pitää aina saapuvilla ja jolle olisi voinut sanoa: "Ne
eivät enää mitään voi!"
Hän jo kerran sellaisen nikaman hankkikin kotiinsa Viiristä, piti sitä
aina illalla makuulle ruvetessaan kourissaan ja luki sille niin kauan
kuin uni tuli: "Ne eivät enää mitään voi!" Hän hoki sitä uudestaan ja
uudestaan ja pahoja unia ei tullut, mutta kerran sitten löysi sen Sanna
ja sanoi: "Mitäs ihmettä tämä on?!", ja viskasi luun uuniin.
Kun asia sitä tietä olisi tullut julki, sillä Sanna oli kiivas ottamaan
selvän asioista, ei Kallu uskaltanut tuoda enää mitään kotiinsa.
Vallesmannilassa hän seisoi usein pitkät ajat lasikaapin edessä,
katseli kalloja ja hoki niille: "Ne eivät enää mitään voi!", moneen
kertaan, moneen kertaan, ja vietti sen jälkeen monta yötä rauhassa. --
Joskus hän kuvitteli, että "jospa voisi hankkia kotiinsa lasikaapin
ja siihen ne molemmat Viirin miehet luurankoina seisomaan, niin ei
olisi hätää mitään. Siinä ne olisivat aina ja joka aika todistamassa
voimattomuuttaan ja kaiken loppua, kun elämä on loppunut, mutta tiesi
samalla, että tätä toivettaan ei hän voi toteuttaa."
Mutta hätä keinon keksii!
Hän oli huomannut, että jos illalla maata käydessään puristi lujasti
enträyskirveen vartta ja sille luki yhdeksään kertaan että:
"Jos tällä ketä isketty on,
hän ainiaan on voimaton!"
niin eivät Viirin miehet tulleet häntä vaivaamaan, vaan sai hän nukkua
yönsä sikeässä unessa.
Jotain turvaa täytyi olla!
Hän piti siitä lähtien enträyskirvestä mukanaan myös purjehdusmatkoilla.
Se oli hänellä maata käydessä koijassa aina ja kun sille oli lukunsa
lukenut, ei edes tarvittu tulta pitää palamassa. Ihan pimeässä voi
nukkua!
Nyt kävi kuitenkin toisin.
Vaikka hän oli illalla lukenut lukunsa enträyskirveelle, tulivat yöllä
unessa Viirin miehet hänen näkyviinsä seuraavalla tavalla:
Kallu näki unissaan mustan laivan, jolla oli purjeetkin mustat, tulevan
mereltä maata kohti. Unissaankin Kallu on selvillä, mitä musta laiva
tietää.
"Kenenkähän valkamaan se tuo tulee?", kysyy Kallu itsekseen.
Kallu on olevinaan rannassa oman saraimensa luona.
Kallu tietää, että tuollainen laiva on kuoleman laiva -- tulee kutakin
hakemaan tämän omasta valkamasta.
Kallu muistelee syntejään ja niitä on paljon.
Laiva tulee kohti!
Herra armahda!
Anna vielä tämä kerta anteeksi!
Kallu polvistuu soralle saraimen seinustalle ja rukoilee. Hän lukee
"Isä meitää" ja "Herran siunausta", vähän kumpaakin, sillä kokonaan hän
ei ole niitä koskaan valveillaankaan osannut.
Kaiken aikaa hän tuijottaa laivaan, joka täysin purjein kiitää maata
kohti.
Jo kääntää laiva Vallesmannilan valkamaa kohti.
Kallu ilostuu siitä ja lopettaa rukoilunsa.
Vallesmannin valkamaan pakana menee kuin meneekin!
Sen se vie, vallesmannin, ja vieköön!
Mutta siinä se tappelu tulee, ja varmasti tulee!
Ei se vahva mies vähällä lähde. Iso se on mies ja vahva!
Kallu katsoo taas merelle ja kauhukseen huomaa, että laivoja onkin
kaksi.
Auta armias taivasten Luoja!
Toinen tulee hänen valkamaansa kohti!
Keulavahtina seisoo molemmissa laivoissa mies, jolla on enträyskirveen
piikin reikä ohimossa, ammottava, neliskulmainen.
Kallu on herätessään niin kauhuissaan, että värisee ja pelkää
vuoteessaan ja pitelee vuoteen laidoista kiinni ja vapisee. Hän pelkää,
että kuolema tulee hakemaan häntä siinä paikassa, omasta vuoteesta!
Vähitellen hän selviää ja huomaa, että se oli unta, mutta unta, jota
kukaan saarelainen ei näe suotta.
Hän päättää olla lähiaikoina hyvin varovainen -- aikoo myös varoittaa
vallesmannia, mutta ajattelee sitten, että "Nähköön kukin itse unensa!"
* * * * *
Aamulla on Miina hakenut postin ja vie sen Markukselle.
Siinä on paksu pinkka virkakirjeitä, sanomalehtiä ja muuta
yksityispostia.
Markus avaa virkakirjeistä tuoreimman.
Se on maakuntavanhimman virastolta ja siinä sanotaan muun muassa näin:
"Teitä on jo useampaan otteeseen varoitettu säännöttömyydestä
tilityksissä. Kun taaskin kahden kuukauden tili Teidän
hallussanne olevista valtion varoista on tekemättä, määrätään
teidät syytteeseen panemisen uhalla tilityksenne Maakunnan
Rahastoon lähettämään kolmen päivän kuluessa." -- -- --
Eräässä yksityiskirjeessä, jonka hän sormet vavisten avaa, lukee hän:
"Tänään saimme maksaa puolestasi pankkiin 500 markkaa. -- Ellet
15 päivän kuluessa meille sitä suorita, panemme asian lainhakuun."
Kirjeet vapisevat Markuksen käsissä.
Hän nousee ylös ja kävelee ja taas istuu ja miettii päänsä ympäri
keinoa, miten päästä näistä selväksi.
Hän ei tunne muuta kuin yhden keinon: Polttaa talo irtaimistoineen. Se
on rikollinen keino, mutta ainoa. Hänen irtaimistonsa vakuutussumma
riittää!
Saapuu ilta.
Hän rupeaa päättäväisesti järjestämään asiaa.
Hän on epätoivon partaalla!
Hän ei jaksa taistella enää onnettomuuksia vastaan. Ne tulevat kuin
muurinmurtimen iskut linnan seinään, toinen toistaan seuraten. Yksi
ainoa hyvä laivarikko olisi pelastanut hänet. Mutta kun nyt ei ole enää
aikaa sitä odottaa, on käytettävä muita keinoja.
Pahinkin keino on käytettävä, jos se vain on käden ulottumissa. Sitä
lakia hän luki itselleen koko illan.
Vai jättäisinkö kaikki hiiteen? Kärsikööt itse vahinkonsa!
Ei!
Hän ei tahdo häpeään sortua!
Ei!
Hän tahtoo pelastaa kunniansa ja alkaa uuden elämän!
Hän tahtoo nostaa palovakuutussumman ja maksaa kaikki velkansa!
Pimeän tultua hän ryhtyi toivottomaan tekoonsa.
Koska hän halusi, että arkisto palaisi myös, järjesti hän niin, että
tulipalo alkaa sieltä.
Arkistokaapin, kirjoituspöydän ja nurkan väliin hän panee ison kasan
tervattuja tuohia ja tervaksia ja niiden keskeen kynttilän, joka
palaessaan lyhenee ja lopulta sytyttää tuohet ja tervakset ja nämä taas
puolestaan talon. -- -- -- Ajateltuaan asiaa, asetti hän kynttilöitä
kaiken varmuuden varalta kolme, että jos yksi jostain syystä ei sytytä
taloa, niin sytyttäähän toinen.
Kaikki on järjestyksessä.
Miinalle olisi asiasta oikeastaan ilmoitettava, ettei jää ensi yönä
unissaan liekkien uhriksi, mutta suunnitelmaa ei sovi antaa sivullisten
tiedoksi -- ei osaksikaan. Sitä ei saa tuntea kukaan muu kuin hän itse!
Muutoin voi kaikki epäonnistua ja hän itse joutua linnaan. Suoriutukoon
Miina kuinka parhaiten osaa ja voi! Kullakin oma kohtalonsa!
Sopiva sää suosi häntä -- länsituuli puhaltaa. Tuli ei pääse leviämään
muuhun osaan kylää, kun tuuli painaa liekin ja kipunat merelle.
Jo aikaiseen iltapäivällä antaa vallesmanni Pelto-Kallulle määräyksen
olla lähtövalmiina kello yksitoista illalla.
-- Mihinkäs sitä... niin myöhään...
-- Ei se kuulu sinulle!
Illalla peittää vallesmanni ikkunan huolellisesti, ettei hänen
poissaollessaan mikään herätä epäluuloa. Pienintäkään rakoa tai reikää
ei saa jäädä, josta valo näkyy ulos.
Hän tiivisteli ikkunaa ja kävi välillä ulkona tarkastamassa.
Lopulta oli kaikki kunnossa.
Hän muutti päätöstään myös Miinan suhteen, ainakin sikäli, että antaisi
hänelle ajoissa tilaisuuden paeta tästä Sodomasta.
-- Minä lähden tänä iltana matkalle, jolla viivyn muutaman päivän.
Sinä Miina saat mennä ainakin kahdeksi päiväksi vanhempiesi luo -- jos
haluat.
-- Mihinkäs minä tästä...
-- No se on oma asiasi... Jää vain -- paremmin talo tulee vahdittua.
Ennen lähtöään muistaa hän tuketa myöskin avaimen reiän makuukamariin
vievästä ovesta.
Sitten hän sytytti kynttilät palamaan, otti käteensä pienen
matkalaukun, joka sisälsi konjakkiputelin ja sikarilaatikon, ja läksi,
huoaten itsekseen: "Työ tehty on!"
Eteisen puolelta hän kiersi oven lukkoon, pani avaimen taskuunsa, tunki
paperia avaimen reikään, sanoi keittiön ovelta Miinalle "Hyvää yötä",
ja alkoi pimeää rantakujaa kävellä satamaa kohti.
-- Se on tehty, mikä tehty!