hetki, että juoni tulee ilmi.
Jahdin ankkuri nostetaan ja suunta otetaan itään pitkin kuutamoista
syysyön merta.
Hyvä myötäinen länsituuli kuljettaa alusta.
Markus on laskenut, että jotakuinkin täsmälleen kello kaksitoista yöllä
pitäisi kynttiläin olla palanut niin lyhyiksi, että ne sytyttävät
tuohet ja tervakset. Kello puoli yhden tienoissa pitäisi tulen näkyä
siis merellekin.
326
Markus ei ole eläessään ollut niin levoton.
Hän pelkää, että asia on jo ehkä nyt tullut ilmi, ja hänet vangitaan
heti maihin päästyään.
Levottomuuttaan salatakseen asettuu Markus kajuuttaan ja rupeaa
laittamaan kuntoon koijaansa, johon aikoo käydä pitkälleen, ja vain
välillä käydä aina katsomassa -- että joko se palaa.
Järjestellessään koijaansa teki hän kummallisen löydön: Vanhan kirveen,
jossa oli paitsi terää, myös noin kuuden tuuman piikki tiamarapuolella.
Se oli enträyskirves ja käytettiin niitä ennen laivoissa sota-aseina.
-- Mistä tämä tänne on tullut?, kysyi hän perämieheltä -- ja mikä tämä
on?
Markus ei nimittäin ollut ennen nähnyt enträyskirvestä.
-- Tulihan vain otetuksi kotoa mukaan kirveen asemesta. -- Minun
suurisävainajani oli sen saanut jostain laivarikosta. Siinä on hyvä
terä, vastasi Kallu, joka istui perää pitämässä.
Erehdyksessä lienee se tällä kertaa tullut viskatuksi vallesmannin
koijaan.
Markus ajatteli ensin salata löytönsä Kallulta, ottaa sen haltuunsa,
piilottaa omiin tavaroihinsa ja vasta kotona ottaa se esille ja asettaa
Kallu syytteeseen, mutta löytö oli niin odottamaton ja kun vuosikausien
jännitys oli lauennut, oli hän itse niin kiihkeänä, ettei hän kyennyt
itseään hillitsemään, vaan kirves kädessä nousi kannelle ja sanoi
Kallulle:
-- Onko tämä sinun?
Kun kajuuttaan ei kukaan muu päässyt, kuin perämies ja vallesmanni, ei
auttanut muuta kuin tunnustaa.
-- Kyllä se minun on.
-- Mitä sinä tällä täällä teet?
-- Tulipahan otettua. Se on ollut täällä jo koko kesän.
Vallesmanni nousi kirveineen kannelle ja näytti kajuutasta virtaavassa
valossa perämiehelle kirveen piikkiä.
-- Mitäs sanot mies!? Minä olen sinua koko ajan epäillyt Viirin
murhamieheksi, mutta kun ei ole ollut todistuskappaletta, niin en ole
voinut nostaa sinua vastaan juttua. Tässä on nyt todistuskappale! Mitäs
meinaat mies? Eiköhän tämä piikki sovi juuri parahiksi niiden Viiristä
tuotujen kallojen ohimoissa oleviin reikiin. Tämä kirves julistetaan
sinulta takavarikoiduksi ja ensimmäisessä satamassa annan sinut vangita.
-- Noo! Ei lauleta vielä noin koreasti! Eihän sinulla ole todistusta
siitä, että tuo kirves on minun ja minulta takavarikoitu.
-- Se riittää, että minä itse todistan. Tiedäthän sinä sen!
Perämies kohosi seisomaan ja ohjasi levottomana vuoroin vasemmalla ja
vuoroin oikealla kädellä.
Hän vapisi -- ei pelosta, vaan jännityksestä.
Hän oli tehnyt nopean suunnitelman ja päätöksen:
Kirves on saatava pois vallesmannilta ja heitettävä mereen.
Kun vallesmanni seisoi miltei hänen edessään, kyräili perämies
tilaisuutta iskeä kyntensä kirveenvarteen ja kiskaista se
vallesmannilta ja heittää mereen.
Siksi hän vapisi ja piti milloin oikealla, milloin vasemmalla kädellä
perää.
Hän koetti pitää puhetta yllä, ettei vallesmanni huomaisi hänen
aikomustaan, siksi hän virkkoi vallesmannin äskeiseen sanaan:
-- Kyllä ne sitten -- tulee vallesmannilta väärät valat vannottua,
ellei ennen ole tullut sitä tehtyä! -- ja silloin hän hyökkäsi kuin
kiitishaukka kiinni vasemmalla kädellään kirveenvarren yläpäästä ja
oikealla alapäästä ja koetti äkkinäisellä vääntäisyllä riuhtaista
kirveen vallesmannin käsistä. Hän teki kuin peto joka hyökkää, kun
aavistaa tuhon olevan edessään.
Toinen oli myös varuillaan, eikä hellittänyt otetta.
Perämies alkoi potkia, mutta vallesmanni potki myös ja he kaatuivat
kannelle, kieriskelivät hetken siinä, lähellä vasenta varpetta.
Kummankin järki oli lakannut toimimasta. Taistelua johti molemmin
puolin alkuihmisen villi varmuus tuhota vastustaja. Mitään muuta eivät
he nähneet eivätkä kuulleet tänä nopeaan kiitävänä kohtalohetkenään.
Jahti purjehti myötätuulta.
Kaikki tietävät, että myötäistä purjehdittaessa pyrkii puomi kovassa
aallokossa menemään yli hyvältäkin perämieheltä. Kun nyt jahti kulki
ohjaamatta, ei tarvittu monta jahdin pituutta purjehtia, kun puomi
lensi rytinällä yli ja heitti molemmat taistelijat, jotka kiihkoissaan
eivät olleet osanneet pitää silmällä puomin aikomuksia, yli varppeen
mereen.
Taistelu jatkui meressä ja jahti purjehti täydellisesti omiin
valtoihinsa jääneenä pois päin miehistä, kuin ratsuhevonen ratsastajan
kaaduttua.
Vallesmanni lienee saanut pahemman iskun puomista, koska hän muutaman
silmänräpäyksen perästä irtaantui kirveenvarresta. Heti sillä hetkellä
kamahutti perämies häntä kirveellä päähän ja hän alkoi vajota ja hävisi
näkymättömiin. Kun perämies huomasi tämän, heitti hän kirveen mereen ja
alkoi uida jahdin jälkeen.
Hän oli kuuluisa uimataidostaan jo lapsesta asti. Siinä häntä ei
voittanut kukaan. Usein kesällä hän huvikseen ui niin kauas, että
tuskin päätä näkyi tyynellä merellä.
Kuu paistoi kirkkaasti.
Vain silloin tällöin joku pilvi kulki sen yli.
Kuun valossa näki Pelto-Kallu jahdin mainiosti, etenkin kohottuaan
laineen harjalle.
Ilokseen hän huomasi, että jahti etenee hyvin huonosti, vieläpä väliin
kääntyy päin tuultakin ja tulee likemmä jonkun pituutensa. Suoraa
myötäistä se ei kule koskaan pituuttaankaan.
Kerran sotkeutui ison purjeen jalusnuora jahdin perän ympärille ja jäi
kireälle ja jahti kulki ylös tuuleen kuin hyvän peränpitäjän ohjaamana.
Se kulki yhtä kyytiä yläpuolelle Kallun olinpaikan.
Kallu lakkasi uimasta ja jäi katselemaan, mihin jahti rupeaa ajautumaan.
Vesi oli jo kylmää, mutta hän luuli tarkenevansa vielä kauan.
Jahti on nyt vain korkeintaan sadan metrin päässä Kallusta, tuulen
päällä ja vähän vasemmalla.
Kallulla oli aikaa silmäillä saareenkin päin. Sen loistot näkyivät
hyvin, varsinkin Pohjoiskorkea. Mutta sitten kiintyi hänen huomionsa
korkeaan tulipatsaaseen, joka kohosi kylän kohdalta.
Siellä oli tulipalo ja sen loimu kohosi korkealle taivaalle, mutta
Kallu ei voinut täältä asti päätellä, missä talossa siellä tulipalo on.
Tällä aikaa oli jahti ruvennut taas luovailemaan myötäistä.
Isonpurjeen jalustin oli jälleen päässyt vapaaksi ja heitti puomi
paukkeella milloin vasemmalle milloin oikealle.
Kallu koetti tarkata itsensä jahdin luovimisen keskilinjalle.
Hänen suunnitelmaansa kuului päästä jahdin perän luo sillä hetkellä,
kun isossapurjeessa ei ole tuulta ja sen jalusköyden pohdit riippuvat
alhaalla meressä.
Niihin on silloin mukava tarttua kiinni ja vetää itsensä sitten niitä
pitkin kannelle.
No nyt!!
Kallu syöksyi uimaan jahtia kohti, joka räpyttelevin purjein seisoi
paikoillaan lähempänä kuin koskaan ennen.
Hän ui minkä ikinä jaksoi ja sai kun saikin alhaalla riippuvasta
jalusnuorasta kiinni.
Hän ähki itsekseen:
-- No nyt! Nyt on jahti minun ja henki minun!
Hän koetti heti jalusnuoran avulla kiivetä kannelle, mutta havaitsi
olevansa niin väsynyt ja kohmettunut, ettei kykenekään sitä tekemään.
"No -- ei hätäillä! Onhan tässä aikaa levätä!"
Ja Kallu lepäili, kaiken aikaa pitäen lujasti kiinni jalusnuorasta.
Jahdin kansi ei ollut korkealla.
Se ei totisesti ollut korkealla!
Kuoleman syvyyksistä, jossa hän tunsi jo olevansa, ei ollut pitkä matka
elämän armaalle pohjalle, jahdin kannelle, mutta vielä uudellakaan
yrityksellä ei hän onnistunut sinne nousta. Niin oli hän kohmettunut ja
väsynyt ja yhä pahemmin kohmettui ja väsyi joka silmänräpäys, minkä hän
pysytteli kiinni jalusnuorassa, sillä laine heitteli häntä ja jahtia ja
tuuli heilautteli purjetta ja nyki hänen käsistään köyttä irti, vaikkei
vielä ollut siinä onnistunut.
Hänen hengityksensä oli läähättävä ja hän sai vähän väliä sylkeä
suustaan vettä.
Isopurje otti taas tuulta ja pingottui. Jahti alkoi kulkea myötäistä ja
hän laahautui mukana veden kohistessa hänen rintaansa ja käsivarsiaan
vasten.
Siinä olivat hänen käsivartensa hervota ja kädet irrota, mutta hän
kesti. Sitten tuli äkkiä tuulenpuuska uudelta suunnalta.
Vantit vihelsivät.
Isopurje lensi yli ja sen jalusnuora pamahti äkkiä sointikireälle ylös
ilmaan, ja ravisti valkeana tomuna vettä itsestään kuin koira uimasta
tultuaan.
Kallun kädet kirposivat samalla irti ja nuora vei mukanaan nahan hänen
molemmista kämmenistään.
Jahti purjehtii poispäin täyttä vauhtia ja ennen viimeistä uppoamistaan
ja peittymistään erään suuren kertalaineen alle, josta ei enää
jaksanut uida pinnalle, ennättää Kallu kirota kämmentensä kirvelemistä
suolaisessa merivedessä ja että: "Miten saatanan lailla minä nyt voin
nahattomilla kämmenillä tarttua mihinkään!"
Loppu