-- Vai niin.
-- Suuri meri on taas lievittänyt soran niiden luurankojen päältä...
-- Vai niin -- Minkäs sille mahtaa!
-- Niin. Minkäs sille mahtaa. Merell' on voimaa tenä mitä tahtoo! --
Vähän ylemmä olisi pitänyt korjata. Mitäs sinä perämies siitä meinaat,
kun niillä oli päät molemmilla kateissa? Eihän siellä ole kettuja, eikä
muuta -- näin kesällä --
-- Mitäs se minuun kuuluu!
Perämies katseli hyvin vihaisesti oikean silmäluomensa alta.
-- No eipä kuulu. Eipä kuulu. -- Haastaahan se kylä paljonkin.
-- Mitä ne sitten haastavat?
-- No -- siellä meillä päin vain juttelevat, että niissä pääluissa
olisi keväällä ollut molemmissa reiät ohimoissa, ja että joku on ne
hävittänyt pelosta -- muka että ne olisivat olleet murhattuja ja että
jollakin olisi ollut paha omatunto ja hävittänyt ne päät, etteivät
joutuisi tutkittavaksi.
-- Se on tyhjää puhetta!
-- Niinhän minäkin sanoin. -- Akkojen arveluja, mitä lie --
-- Mitä!
-- Sitä vain, että mitä lienee piikaväen puhetta --
-- Turhaa puhetta se on!!
-- Mutta kun sinä olet vähän niinkuin ruununmiehiä, niin sinun pitäisi
ottaa asiasta selvä!
-- Mitäs se minuun kuuluu! Kerrankos sitä tuollaista tapahtuu ja ota
niistä sitten kaikista selvä! Johan minun pitäisi revetä jokaiseen
luotoon ja kariin, missä vain laivarikkoja on ollut tai tulee olemaan!
Olisi siinä olemista ja elämistä, jos pitäisi ennättää yhtaikaa joka
paikkaan ja pitää vahtia joka luurangon luona, missä niitä vain on!
Vahtikoot luurangot itse itseään!
Polynesialainen ryki pahaa yskää ja jatkoi hyvin totisena:
-- Yhymm -- öhömm -- taitavat ne vähä kerrallaan ruveta sitäkin
tekemään! -- jos kaikessa on perää, mitä kylä tietää --
-- Luurangotko?!
-- Niin niin! Kuuluvat kummittelevan. -- Moosan Juli, joka on vähän
sekapäinen ja kulkee yksinään, oli seilannut viime viikolla haapiollaan
muka hylkeitä ampumaan Viirin länsikiviltä, joille niitä nousee aamulla
makailemaan, ja jutellut, ettei Viirin saunassa enää tavallinen
ihminen saa yönrauhaa. Olivat koko yön kulkeneet ympäri saunan,
että kivet kolisivat niiden luisten jalkojen alla ja rystyillään
olivat koputelleet ikkunaan, ja kun Juli meni katsomaan, olivat
molemmat sormellaan osoittaneet ohimoaan. Silloin ne olivat olleet
elävän ihmisen näköisiä ja terveitä, mutta vettä oli valunut niiden
tukasta ja vaatteista ja verta ohimosta molemmilta, neliskulmaisesta
haavasta, ja olivat sanoneet Julille että: "Etsi ylös pääluut ja näytä
vallesmannille ja käske sen läheltään ottamaan kirveen ja koettamaan,
sopiiko sen terä näihin reikiin!"
Kallu veteli ahnaasti savuja piipustaan, koetti nauraa röhöttää niin
huolettomasti kuin kykeni ja sanoi:
-- No osaa se Moosan Julikin jutella!
-- Älähän sano! Voihan se olla niin, että se näki unta, vaikka luuli
valveilla olevansa.
-- Hulluhan on hullu, näki se sitten unta, tai houri valveilla! Ja
jos kummitus oli käskenyt näyttämään kalloja vallesmannille, niin
näyttäköön ja ottakoon vallesmanni sitten "läheltään sen kirveen" ja
sovittakoon sen niihin reikiin! Mitäs se minuun kuuluu! Tuokoon Moosan
Juli vallesmannin eteen ne kummituksensa kantelemaan ja vaatimaan
syytettä murhamiehelle! Mitäs se minuun kuuluu!
Martta oli perämiehen ja polynesialaisen huomaamatta lähestynyt näitä
-- hänen aikomuksensa oli vain lähemmin puhutella "polynesialaistaan"
-- ja kuuli puheen pääkalloista, joiden ohimoissa on reiät ja hän sanoi:
-- Mutta eiköhän ne pääkallot ole vallesmannin arkistokaapissa?, ja
katseli kysyvästi molempiin miehiin.
-- On on, siellä ne ovat. Ihan samat kallot ja nyt ne ovat kummitelleet
Moosan Julille, sanoi perämies.
Vallesmanni lähestyi myös ryhmää ja hänen mukanaan koko seurue. Martta
huudahti:
-- Kamalaa! Minä en ikinä uskalla enää lähestyä sitä kaappia --
en päivälläkään! Kuulehan Markus! Sinun olisi tutkittava asiaa.
Vähämielistenkin unet ovat usein johtaneet rikosten tekijän jäljille!
Minusta tuntuu, että tässä on kysymyksessä murha! Sinun on tutkittava
asiaa!
Markus poltteli rauhallisesti sikariaan ja sanoi:
-- Minä tunnen jo tapauksen. Miehet saivat molemmat surmansa
laivarikkoyönä, molemmat yhtaikaa. Laiva ajoi myrskyssä ja pimeässä
Viirin särkälle ja hajosi. Laivan miehistö tuhoutui täydellisesti. Nämä
kaksi miestä, joiden pääkalloista on kysymys, olivat ainoat, joiden
onnistui uida laivanmurskan mukana lähelle rantaa, mutta siinä heitti
heidät ja laivankappaleet iso kertalaine sellaisella voimalla rantaa
vasten, että molemmat miehet saivat laivankappaleissa olleista rauta-
tai vaskivaarnoista iskun ohimoonsa --
-- Miksi molemmat juuri ohimoonsa? -- kysyi Martta.
-- Tjaa -- sitä on vaikea sanoa. Ehkä eivät olisikaan kuolleet, jos
olisivat saaneet muualle... Sattumat ovat niin monenlaisia... Sallima
tai kohtalo -- miten kukin tahtoo sanoa. Sitäpaitsi oli perämies
silloin Viirissä. Oli ollut siellä muilla asioilla ja myrskyn vuoksi ei
päässyt sieltä pois. Hänen siellä ollessaan laivarikko sattui ja hän
auttoi miehet maalle -- mutta kuolleina.
-- Vallesmannihan sen parhaiten tietää, sanoi polynesialainen.
-- Oliko se sillä tavalla! huudahti Martta.
Hän kääntyi perämieheen päin ja katseli tätä kauan. Perämiehen
oikeanpuoleinen, turpea ja riippuva silmäluomi värähteli.
Martta katseli häntä inhoten ja kauhistuneena ajatteli itsekseen: "Tuon
miehen laittamaa ruokaa en ikinä enää syö! Enkä tuon miehen ohjaamaan
alukseen jalallani astu, kun täältä pois päästään!" -- Ääneen hän
sanoi, kääntyen vallesmanniin päin:
-- Lähdetään paikalla pois täältä! Viirit ovat tuossa noin lähellä! Jos
olisin eilen jo tämän tiennyt, en olisi saanut unta koko yönä silmiini!
Tuntuu nyt kirkkaassa päivänvalossakin ihan pöyristyttävältä ajatella,
mitä kaikkea täällä on tapahtunut!
-- Älä nyt turhaa... Viiriinhän on kymmenen kilometriä!
-- Se ei ole turhaa! Minä en jää!
-- Mutta sittenhän emme voi tehdä purjehdusmatkoja minnekään tämän
saaren rannoille. Jos voisit nähdä tuon tyynen, sinisenvihreän
merenpinnan läpi tämän Maaleton ympärillä...
-- Sitä pahempi!
-- Ja nythän on ihan tyyni. Tuulta voi tulla vasta illalla, tai vasta
huomenna.
-- Sitten on minun mentävä maisin. Suo anteeksi -- minä en voi jäädä
tänne hetkeksikään!
-- Sinähän voit eksyä...
-- En eksy! Kyllä minä osaan. Souda minut tuonne lahteen!
-- Siinä tapauksessa minun on saatettava sinut kotiin asti...
Koulumestari asetti suunsa sangen omituiseen hymyyn ja sanoi:
-- Saanko minä sanoa sanasen tässä meidän kutsuvieraiden puolesta
teille, jotka tavallaan olette tämän seurueen emäntä ja isäntä. Me
muut joutuisimme täällä sillä aikaa hiukan kiusalliseen asemaan, jos
te molemmat läksisitte ja kaikkein vähemmän me soisimme että emäntämme
lähtee -- eikö niin!
-- Niin on! huusivat kaikki yhteen ääneen.
-- Niinkuin kuuluu, on kansan tahto, että Martta-neiti ei matkusta --
ennenkuin muutkaan. Älkää toki hullutelko! Emmehän tässä ikäihmiset
kummituksia pelänne -- ainakaan näin kirkkaassa auringon paisteessa!
Heti, kun rupeaa tuulemaan, nostamme ankkurin ja purjeet ja purjehdimme
mihin haluamme! Se on kansan tahto! Me olisimme hyvin suruissamme, jos
te lähtisitte. Meidän kaikkein hyvä tuuli olisi mennyttä. Unohdetaan
koko keskustelu, ja iloitaan elämästä me, joilla se vielä on!
-- Se on oikein!, kajahti taas kuorossa. Koulumestarin puhetta
kuunnellessaan ja katsellessaan hänen leppoisaa ja surkeaa hymyään,
rupesi Marttaa naurattamaan. Hän nauroi ääneen ja sanoi:
-- Olettepa te aika mestari!
Sen katsottiin merkitsevän, että kaikki on jälleen niinkuin pitääkin.
Jännitys oli kadonnut mielistä ja kaikki rupesivat puhella
rupattelemaan yhteen ääneen. Jokainen kuvaili toiselleen, miten nololta
hänestä oli tuntunut ajatus, että seura olisi hajaantunut.
Kukaan ei ollut huomannut, että polynesialainen oli kadonnut.
Hän oli jo tuolla kaukana.
Keveästi kuin villieläin hän pehmeissä, äänettömissä
kalastajalapikkaissaan hyppeli kiveltä kivelle ja kiiruhti
haapioilleen. Sinne olivat jo kokoontuneet toisetkin hänen
seuralaisensa, naisia ja miehiä, kullakin isot säkit selässä --
sammaleitako niissä lienee ollut vai saunavihtoja -- kuka hänen tiesi
-- eikä ollut tarviskaan tietää. Säkit aseteltiin haapioihin, haapiot
lykättiin mereen ja ketterästi loikkivat ihmiset niihin ja alkoivat
soutaa etelään päin.
Ääneti katselivat niitä huvimatkalaiset kauan aikaa.
Haapiot alkoivat jo kadota Maaletonniemen taa, kun Martta alkoi
keskustelun:
-- Me olemme totisesti nähneet kolme venekuntaa oikeita polynesialaisia
ja yhtä niistä puhutelleetkin! Kuinka he ovatkaan alkuperäisiä! Minä
olen varma, että oikeat polynesialaiset eivät ole tämän kummallisempia!
johon koulumestari vastasi:
-- Kuinka te Martta-neiti voisitte vaatiakaan, että oikeat
polynesialaiset olisivat kehittyneempiä kuin nämä meidänkään
saarelaisemme? Eiväthän he ole maan päällä olleet kauemmin kuin
nämäkään! Tätä seurasi yleinen raikas nauru ja varmaa on, että Martta
siinä joukossa kaikkein makeimmin ja heleimmin nauroi.
He soutivat jollalla pitkin salmea lahteen, jonka kivikkorannalle he
nousivat ja tekivät kävelyretken Lounatkorkealle.
Sieltä palattua olivat he nälissään ja väsyneitä. Syötyä oikaisivat
useimmat itsensä kalliolle pitkäkseen ja nukkuivat.
Naiset joko lukivat mukaan ottamiaan kirjoja, tai tekivät käsitöitä.
Illalla myöhään alkoi nousta lounaasta ukkospilviä. Niiden mukana tuli
ripeä tuuli, joka toi heidät tunnissa kotiin.
* * * * *
Elokuu on kulunut miltei loppuun.
Sen viideskolmatta päivä on käsissä.
Kesävieraat ovat jo aikoja sitten lähteneet.
Martta on vielä saaressa.
Markus ei ole häntä tavannut moneen päivään, mutta nyt hän on tänään
luvannut tulla sanomaan Markukselle jäähyväisiä.
Meri on jo paljon viileämpi kuin parhaalla ajalla ja varjossa tuntuu jo
syyskesän vilua, mutta auringon paisteessa on vielä, ainakin tänään,
yhtä lämmin kuin parhaalla heinäkuun helteellä.
Markus istuu Venekalliolla, jossa heidän piti tavata toisensa. Kello on
jo aikoja sitten sivuuttanut sen hetken, jolloin Martan piti tulla.
Markus istuu Venekalliolla ja katselee merelle. Se on paikoin
peilityyni, mutta siellä ja täällä aika ajoin meri tummenee. Siellä
näyttää puhaltavan tuuli -- vähän aikaa vain ja taas kirkastuu meri
kaikkialla.
Idässä näkyy kangastuksena Lavansaari. Se on ikäänkuin irti merestä.
Vähän enemmän oikealla, luultavasti itäkaakossa, nousee lyhyt kangastus
ylös saarteelta -- se on kappale Inkerin rantaa.
Pohjoiskoillisessa kangastelevat Haapasaaret.
Kaakossa näkyy purjelaiva, joka on irti merestä, korkealla taivaalla.
Näitä katsellessa muistuu Markuksen mieleen eräs kangastusuni, -- hän
näkee niitä usein, monta kertaa vuodessa.
Uni on tämänlainen:
Kaupunki -- hänen oma entinen kotikaupunkinsa -- nousee näkyviin
taivaalle koillisessa.
Ensin pienenä, hyvin pienenä, mutta sitten se alkaa kohota korkeammalle
ja suureta ja tulla likemmäksi -- aivan lähelle ja päivänpaisteinen,
hopeanvälkkyinen ja tummansininen meri aaltoilee siinä välillä yhtä
rajattomana kuin ennenkin.
Kaupunki on lopulta aivan kuin silmien edessä.
Vanha linna torneineen!
Näkyy jo aivan selvästi kaikki yksityiskohdat linnan muureissa -- kivet
ja kalkkilaasti ja nurmi valleilla.
Huomaa hyvin, mikä osa muurista on vanhaa ja mikä uutta, paikattua.
Viimemainituissa kohdissa ovat kivet harmaita, mutta muualla
ruosteenruskeita, ajan värittämiä, sekä kivet että kalkkilaasti.
Satamatkin näkyvät ja yhtäkkiä nousee silmiin hänen entinen rakas
jahtinsa "Anna", luonnottoman suurena, että muka hän, Markus, näkisi
jokaisen kohdan siinä.
Lopulta alkaa kaikki väreillä ja kangastusuni häviää.
Nuo näyt ovat aina rikastuttaneet hänen unielämäänsä.
Sellaisten öiden jälkeen on hän aina herännyt virkeänä, onnellisena ja
iloisena.
Niinä aamuina on hän soitellut viuluaan, tuntimääriä, koko aamun,
aamiaiseen asti.
Kuinka ihania ovatkaan nuo unet olleet!
Unetar on saapunut silloin hänen luokseen hyväntekijänä ja luonut
hänen eteensä kuvia, niin ihmeellisiä ja suurentanut ja kaunistanut
todellisuutta.
Monta päivää on hän sellaisten aamujen jälkeen elänyt kuin toisena
ihmisenä.
Markus istuu, polttaa sikariaan ja katselee kangastuksia, jotka ovat
miltei yhtä ihania kuin hänen unikangastuksensakin.
Idässä Lavansaari on kohonnut yhä ylemmäksi merestä.
Se on irti siitä, kuin tahtoisi nousta taivaalle, autereeseen, valoon.
Tumma viiva Inkerin suunnalla on myös pidentynyt ja noussut
korkeammaksi.
Likinnä lentelee valkeita kajaita.
Ne leijailevat ja laskeutuvat jälleen alas meren pinnalle, joka
kauempaa on alkanut yhä enemmän tummeta.
Sitten alkaa saarre koillisessa taittuilla ja väreillä, niinkuin lämmin
ilma päivänpaahteisella kesäisellä kalliolla.
Saarteen vipajaminen ja katkeileminen siirtyy nopeammin ja nopeammin
oikealle.
Nyt saavuttaa se Lavansaaren pohjoispään, taitellen sen palasiksi ja
upottaen palaset meren syvyyteen ja yht'äkkiä kuin siivellä pyyhkii
Ilmatar pois kaikki kangastukset -- Lavansaaren, Inkerinkin ja laivan,
josta nyt enää näkyvät vain ylimmät, sinisenharmaat raakapurjeet tumman
saarteen takaa ja hopeankirkasta taivasta vasten.
Markus oli seurannut näkyä silmillään niin, että ne tuntuivat
väsyneiltä. Hän hieraisi molempia silmiään etusormensa rystysillä kuin
karkoittaakseen näkyjä.
Hän heräsi mietteistään kuullessaan tutut askeleet takanaan.
Martta sieltä tuli.
Hän oli puettu valkokukikkaaseen hameeseen ja punaiseen,
leveäreunaiseen hattuun.
Nuori tyttö tuli nopeasti loivaa, vaskenväristä sileää kalliota alas.
Hänen hameensa heiluivat osaksi kävelystä ja osaksi tuulesta, joka oli
alkanut puhaltaa lännestä.
Hän käveli huolettomana välittämättä tuulesta, joka kohotti hänen
hameensa helmaa.
Hän tuli suoraryhtisenä ylpeässä ja onnellisessa nuoressa suloudessaan.
Markus nousi ja käveli häntä vastaan.
-- Hyvää huomenta, setä!
-- Tulithan sinä! Minä jo pelkäsin...
-- Minähän lupasin!... Mutta ajatteles, että olen kaikki vaatteeni
täällä pesettänyt ja nyt niitä tänään silittänyt ja pakannut
matkalaukkuihin. Siinä oli työtä!
Sitten asettui hän Markuksen eteen, tarttui häntä molempiin käsiin ja
sanoi:
-- Kuule setä! Minä kiitän sinua!... Koko kesästä... Niin...
Kauneimmasta elämässäni!
Sitten kääntyi hän merelle päin ja huudahti:
-- Oi kuinka kaunis päivä!
-- Niin on, ja luultavasti siitä syystä minäkin tänään runoilin.
-- Sinäkö?! Sinäkö runoilit!
-- Niin. Tai oikeastaan yritin. Yht'äkkiä, ajatellessani syksyn tuloa,
tuli päähäni nämä säkeet:
Käännymme poispäin auringosta -
syys lähenee,
mutta en löytänyt jatkoa. Rupesin etsimään loppusointua sanalle
"lähenee". "Vähenee" olisi sopinut, mutta en taas sille löytänyt muita
sanoja. Siihen se loppui. -- Viime päivinä -- kun kesävieraat yksi
toisensa perästä ovat lähteneet ja kun nyt sinäkin, viimeisin kaikista
muista, jätät saaren, olen ajatellut syksyn tuloa ja yksinäistä talvea.
Täällä vaanii minua TYLSYYS joka askeleella. Viisitoista vuotta olen
kestänyt! Edeltäjäni oli täällä kolme talvea -- niin -- kolme talvea
ja tuli mielipuoleksi -- sielu läksi paremmille maille, väkisin,
ja ruumis jäi tänne saareen remuamaan, kunnes sekin vietiin pois.
Jumala tietää, kauanko minun sieluni suostuu asumaan täällä hyvässä
sovussa ruumiillisen olemukseni kanssa. Ellei olisi näitä kesiä ja
vieraita, olisin kai menettänyt järkeni jo aikoja sitten. Edeltäjäni
oli ihmisarka ja karttoi kesävieraita. Sinä olet kesävieras. Sinä olet
kesän kukka. Kun olen sinua kesän katsellut ja kuunnellut, ja olen
saanut sinulle puhella, olen varma siitä, että elän yli pimeän syksyn
myrskyjen ja talven --
Markus puhui innokkaana ja kiihtyneenä.
Martta seisoi hänen edessään, aivan lähellä. Markuksen puheen aikana
hän kääntyi selin ja katseli merelle.
Syntyi pitkä vaitiolo.
Suuri parvi muuttavia pääskysiä lensi ohi.
Ne näyttivät tulevan pohjoisesta.
Martta: Katsohan, setä, kuinka paljon pääskysiä!
Markus: Niin on.
Martta: Ne lentävät ikuisen kesän maille... Jättävät meidät tänne
talven kynsiin... Sinut tänne jäiden ja hyisen meren keskelle.
Markus: Niin.
Martta: Ajatteles! Sinähän tiedät, miten nopeaan pääskyset lentävät?
Markus: Niin -- miten se nyt olikaan... Neljäsataa ja viisikymmentä
kilometriä tunnissa. Lähes viisisataa kilometriä tunnissa. On siinä
vauhtia!
Martta: Ne läksivät siis Suomen mantereelta kuusi minuuttia takaperin.
Me seisoimme jo silloin tässä. Seitsemän minuutin perästä ne lentelevät
Viron lakeuksien yllä, kun me vielä yhä seisomme tässä ja juttelemme.
Ajatteles! Tänä iltana ne ovat jo ikuisen kesän mailla, Niilin
laaksoissa! Ovat nähneet tänään ennen auringon laskua Alpit, Italian,
Välimeren... Ajattelehan, setä!
Markus: Mitäs ajattelemista siinä on!
Martta kääntyi jälleen Markukseen päin.
-- Minua ihan itkettää, kun minä sitä ajattelen, sanoi hän surullisena.
-- Itke vain... Se helpottaa.
-- Hyi setä, kuinka sinä olet paha! -- Että sinä voit ja saatoitkaan
minulle niin sanoa!
Martta vaikeni, otti nenäliinan ja alkoi todellakin itkeä.
Hän kääntyi äkkiä ja alkoi kävellä pois päin hartiat kumarassa ja
ääneti itkien.
Markus seisoi yhä kalliolla ja tupakoi ja ihmetteli Martan
käyttäytymistä.
Hän uskoo, että Martta on väsynyt ja oikuttelee ja että hän pian
kääntyy takaisin, tulee jälleen hänen luokseen ja nauraa koko jutulle.
Mutta niin ei käynyt.
Martta alkoi kävellä nopeammin ja nopeammin ja taakseen katsomatta meni
pitkin Rantakujaa asuntoaan kohti. Seuraavana aamuna hän matkusti kello
neljä lähtevässä postiveneessä kotiinsa, kaupunkiin.
* * * * *
Markus istui vielä kauan kalliolla.
Hän poltti sikarin toisensa jälkeen ja katseli merelle.
Hänen teki mieli mennä Martan luo ja pyytää anteeksi, eikä vain pyytää
anteeksi, vaan myös kosia.
Sitä hän mietti.
Hänestä tuntui, että Martta, vaikka onkin parikymmentä vuotta nuorempi,
on se oikea.
Markus ajatteli koko elämäänsä.
Kuinka se on tähän kesään asti kulunut tasaisesti ja hiljaisesti, kuin
suuri virta -- kuin purjelaiva merellä hiljaisessa tuulessa ja väliin
tyynessä. Sitten tulee "sysäys".
Suuren myrskyn ensi puuska viheltää takilassa.
Siitä vasta vauhti alkaa!
Kaikki siihen asti oli kuin uneksimista, kuin tarkoituksetonta,
päämäärätöntä hapuilemista.
Hän tunsi, että tuulispää, raju myötätuuli on kaapannut hänet kynsiinsä
ja alkanut häntä kiidättää.
Hän oli joutunut viimeisen suuren tuulensa vietäväksi.
Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta, mihin se vie. Sen hän vain
käsitti, että varsinainen ELÄMÄ on alkanut, eikä se kysy, mitä hän itse
tahtoo ja aikoo tai mitä hän on päättänyt tehdä.
IX luku.
SARLAKANPUNAINEN PELAKUUNA.
Jumalall' on onnen ohjat
Luojalla lykyn avaimet
ei Katehen kainalossa
Pahansuovan sormenpäässä.
Muutama päivä edellisen jälkeen istuu Markus virkapöytänsä ääressä,
edessään paksu asiakirjavihko, johon häneltä vaaditaan lausuntoa.
Markus on lukenut sen läpi jo pariin kolmeen kertaan, mutta ei
vieläkään tiedä sen sisältämästä asiasta mitään, sillä lukemisen on
toimittanut hänen silmänsä, eikä hänen ajatuksensa.
Ajatukset ovat vaeltaneet muualla -- aina siitä asti kuin Martta lähti.
Väliin on hänen täytynyt lähteä itsekin vaeltamaan sinne, missä
ajatukset vaeltavat, nimittäin kaikille niille paikoille, joissa
hän on Martan kanssa käynyt -- vuorille, luolille, rantakallioille,
metsäpoluille, Kappelniemen raunioille -- joka paikkaan.
Kussakin paikassa hän jää seisomaan tai istumaan, aivan niinkuin
silloinkin, samalle paikalle, missä oli istunut tai seisonut Martan
kanssa, ja hänestä tuntuu, että Martta on taas hänen mukanaan. Hän
viipyy paikalla yhtä kauan kuin Martankin kanssa ja käy läpi kaikki
keskustelut ja katselee Martan joka ainoaa kasvojen ilmettä ja
hymykuoppien värettä, hatun reunan keinumista tuulessa ja kuuntelee
hänen ääntään ja hopeanheleää nauruaan.
Hän käy soutelemassa siellä, missä on Martan kanssa soudellut ja tekee
yhä vielä yhteisiä purjehdusmatkoja ja katsoo, ettei Pelto-Kallu, tuo
tolvana, istu siihen paikkaan jahdissa, missä Martta istuu.
* * * * *
Hän koettaa syventyä asiakirjavihkoon niin hyvin kuin voi, mutta jo
parin kolmen rivin perästä ajatus jättää lukemisen.
Lukekoot silmät!
Nuo ruumiilliset luontokappaleet, joilla ei nykyään parempaakaan
katseltavaa ole!
Markus on sytyttänyt sikarin toisensa jälkeen ja antaa silmiensä kulkea
riviltä riville, seurata leimoja, päivämääriä, diarionumeroita, pitkän
pitkiä riitaisia selityksiä ja vastaselityksiä, allekirjoituksia,
valtakirjoja, todistajien ja muiden vierasmiesten nimiä ynnä muuta,
ja antaa ajatustensa vaellella siinä valtakunnassa, joka ei ole tästä
maailmasta.
Koulumestari on kutsuttu auttamaan lausunnon antamisessa.
Hän on toimettomana kävellyt sinne tänne huoneessa, istuskellut ja
odotellut, milloin neuvottelu alkaa. Markus on sanonut: "Olehan hiljaa!
Minä vähän vielä silmäilen tätä asiaa. Älä häiritse!"
Koulumestari vetelee myös sikaristaan sankkoja savuja.
Hän on viimeksi pysähtynyt arkistokaapin lasiovien eteen ja silmäilee
sieltä katselevaa kahta kalloa.
Hän avaa oven varovaisesti auki, ottaa vuoroin kallon ja vuoroin toisen
ja tarkastelee niitä huolellisesti.
-- Kuulehan, kupias! Anteeksi, että häiritsen...
-- Jaaha?
-- Tässähän ne nyt siis ovat ne Maaletossa äskettäin tapahtuneen
erittäin kiintoisan keskustelun "puuttuvat renkaat"?
-- Siinähän ne ovat.
-- Sinä saaren kaikkivaltias kupias! Eiköhän todellakin olisi syytä
panna toimeen tutkimus näiden ohimoreikien suhteen.
-- On jo tutkittu.
-- Hm. -- Sinä ja minä olemme ennättäneet nähdä monta laivarikkoa.
Sinulle ja minulle, kahdelle asiantuntijalle, tahtoisin
ristikuulustelun alotteeksi tehdä muutamia kysymyksiä. Ensiksi: Kun
laiva alkaa hajota, eikö ensiksi ilmaannu veden pintaan laivan irtoköli
eli rai?
-- Totta kai.
-- Ynnä muita pohjaosia?
-- Pohjaosia? Minä luulen, että sen jälkeen tulee osia laivan
päällysrakenteesta, hyökyaaltojen irroittelemia kappaleita kaiteesta
eli varppeesta, veneitä, kajuuttaan ovia, kattoja ja seiniä.
-- No oli nyt vaikka niinkin, mutta palatkaamme asiaan! Toiseksi:
Uskotko sinä, että raissa ja peräsimessä -- joka myös on niitä
ensimmäisiä tulokkaita -- on mitään sellaista teräväkärkistä
raaspiikkiä, joka voisi iskeä tämänlaisia neliskulmaisia reikiä miesten
pääkuoriin? -- Eiköhän niissä ole noin ranteenpaksuisia vaski- tai
rautavaarnoja, jotka tekevät aivan toisenlaista jälkeä?
-- Ajateltu! Moneen kertaan ajateltu, veli hyvä!
-- Olisi pitänyt silloin heti tuoreeltaan ajatella ja tutkia Viirin
ranta ja etsiä se laivankappale, joka oli varustettu näihin kalloissa
oleviin reikiin sopivalla piikillä.
-- Silloin ei asiasta vielä tiedetty mitään.
-- Ainakin sinä tiesit, että sinun perämiehesi hautasi kaksi merimiehen
ruumista Viirin rantasoraan. Olisit kaivanut ruumiit ylös ja tutkinut.
-- Perämies on itse valtion virkamies, poliisimies, joka tekee
tutkimuksen ja jonka sanaan on luotettava.
-- Salli minun olla luottamatta tuohon sinun perämieheesi!
-- Millä perusteilla?
-- Sillä perusteella, että hän oli ainoa eloonjäänyt Viirissä tuona
laivarikkoyönä. Hän jäi eloon, toiset kuolivat.
-- Älä luule, että minä en olisi jo tuhanteenkin kertaa ajatellut noita
samoja ajatuksia! Pelkkä epäily ei riitä.
-- Jos minä olisin saaren kupias, totta vieköön, niin minä
yksinkertaisesti panisin perämiehen syytteeseen! Minä olisin hankkinut
vaikka Viirin perustuksien alta tuon nelitahkoisen piikkiaseen, jolla
nämä reiät ovat lyödyt!
-- Niin niin -- mutta kun tuota asetta ei ole löytynyt!
-- Minä ainakin vaatisin perämiehen puhdistusvalalle!