istuttaisiin tällä tavalla juttelemassa, eikä vain kerran kymmenessä
vuodessa?
-- Sitä sitä. Minä toivoisin että hyvin usein -- kerran viikossa --
kerran päivässä -- aina kun vain tuntuisi tarvis olevan.
-- Mikä tarvis sinulla nyt oli -- hempukka --
-- Minä vain tahdoin toivottaa onnea --
-- Johan sinä teit sen eilen aamulla.
-- Silloin oli koulumestari myös siinä. -- Älä sinä sano minua
hempukaksi! Se mantereen epeli -- se hento yöperhonen, joka seisoi
äsken kanssasi Venekalliolla, se on sinun hempukkasi -- kesähempukkasi
-- Niin! -- Kaikennäköisiä otuksia niitä on alkanutkin tänne ajautua
-- laiskottelemaan. Pysyisivät kesät kaupungeissaan, missä ovat pimeät
syksyt ja talvetkin! Mokomatkin! Teeskentelijät!
-- Älä sano Martta-neitiä teeskentelijäksi!
-- Teeskentelijä -- teeskentelijä -- vai sanonko vielä pahempaa! --
Ei satu nyt sanaa suuhuni, muuten sen laukaisisin, että kuolleetkin
kuulisivat!
-- Sinä olet suuttunut -- kateellinen... -- Voi voi... Ota minua kiinni
-- minulla on niin paha olo! -- Sillä tavalla! -- Nyt on jo parempi
-- niin turvallinen... Suutele minua, niin en ole kateellinen, en
kenellekään -- en sille hempukallekaan! -- Vielä! -- Kuule! Suutelitko
sinä myös sitä Martta-neitiä?!
-- En, mutta sitten kun otan hänet vaimokseni, suutelen häntä joka
päivä.
-- Vaimoksesi!
-- Niin.
-- Vaimoksesi!!
Miina ampautui kauas Markuksesta, nousi ylös, otti tarjottimensa ja
lähti ryhdikkäänä ja ylpeänä kävelemään pois päin. Muutaman askeleen
päässä hän kääntyi ja sanoi Markukselle:
-- Et koskaan! Muista minun sanoneeni! Markus katseli hänen menoaan
ja tunsi jossakin aivojensa takakammareissa jonkun Äänen sanovan:
"Miinassa on sinulle sopiva vaimo ja naitava sinun on kuitenkin,
sillä sinulla on kallisarvoinen kultakello, ja koko virkamiesaikasi
olet maksanut leski- ja orpokassaan. Omaisuudellesi on sinun saatava
perijä, joka on sinun omaa vertasi ja leski- ja orpokassan eläkkeille
nauttijaksi oma vaimo, muutoin menevät vuosimaksusi kuin tina tuhkaan
ja muu omaisuutesi vieraille!" -- Markus tunnusti Äänelle, että loppu
hänen lauseessaan on totta, mutta ettei hän voi hyväksyä alkua, sillä
hänen tuleva vaimonsa ei saa olla sivistymätön kalastajan tytär.
"Isieni muiston edessä saisin hävetä silloin, enkä voisi koskaan hakea
täältä pois. -- Minä olisin tuomittu tänne koko loppuelämäkseni!"
Näin ajatellen Markus lähti sisään, riisuutui ja kävi maata ja oli
juuri nukahtamaisillaan, kun hän kuuli ulkoa puutarhasta päin omituisen
pehmeän jymähdyksen, melkein kuin joku hirsi tai pölkky olisi pudonnut.
Hän riensi ikkunalle ja näki koulumestarin vaivaloisesti yrittävän
nousta jaloilleen maasta, johon hän on pudonnut riippumatosta. Markus
nauraa koulumestarin epätoivoisille yrityksille ja menee jälleen
vuoteeseensa ja vaipuu heti sikeään uneen.
Koulumestarille oli tullut vahinko.
Hän oli unissaan yrittänyt kääntyä toiselle kyljelleen, kun riippumatto
kiepsahtikin hänen altaan pois ja hän itse mätkähti nurmelle.
Hän vääntäytyi ensin istumaan, katseli ympärilleen, eikä ollut muistaa,
missä on.
Päivä paistaa.
Mereltä puhaltelee lauha tuulen henki.
Mikä ihmeen paikka tämä oikein on!?
En minä ole täällä koskaan ennen ollut!
Onkohan tämä sitä toista maailmaa -- no ei ainakaan sitä pahempaa!
Paratiisin omenapuita?
Valkea talo tuolla!?
"Kuka sinä olet, joka nauraa höhötät siellä ikkunassa minulle?"
Hän luuli niin huutavansa, mutta hän vain niin ajatteli.
Lopulta hän tunsi paikan ja yritti nousta jälleen riippumattoon, mutta
kaikki alkoi kieppua ja pyöriä hänen silmissään, ja hän vaipui jälleen
maahan ja loukkasi kaatuessaan nenänsä riippumaton nuoraan. Nenää
kirveli, mutta ei siitä verta tullut. "Ehk' olis!"
Koulumestari hengitti raskaasti, huohottaen, ja kun oli jonkun aikaa
levännyt, koetti vielä kerran nousta -- omituisesta humalaisen
itsepintaisuudestako vai kunnianhimosta, vai mistä -- ja kaatui
jälleen, tällä kertaa selälleen kauas riippumatosta.
Siihen hän jäikin ja nukkui ja löysi siitä itsensä vasta puolenpäivän
tienoissa.
Niin oli loppuun kulunut Markuksen vaiherikas juhlayö ja viimeinenkin
sen osanottajista löytänyt vakavan makuutilansa.
VIII luku.
MARTTA.
Kappelniemessä on vieläkin vanhan kivitalon raunio. Se on korkea kumpu,
jossa kasvaa nuorta mäntyä niin tiiviisti, että siellä on vaikea
liikkua ja saada selvää rakennuksen muinaisista mittasuhteista.
Maa on osaksi sammaloitunut, mutta vieläkin näkyy siellä ja täällä
punaisia tiilen palasia ja valkeaa kalkin murskaa sekaisin.
Kummun reunat kasvavat tiheämpää männikköä kuin keskikohta, jossa on
aukeitakin paikkoja -- seinien kohdille ei esimerkiksi ole noussut
ainoaakaan vesaa -- ja siellä saa nähdä, kun vaivautuu hiukan
raivaamaan oksia tieltään, rakennuksen alkuperäisen pohjapiirroksen.
Tänä kesänä oli Markus usein vaivautunut tähän hommaan, vieläpä
kerran oli ottanut mittapuun, paperia ja kynän mukaansa ja laatinut
rakennuksen pohjapiirroksen niin hyvin kuin taisi.
Tänään, muutama päivä syntymäpäiväjuhlien jälkeen, istuu Markus taas
raunioilla ja mietiskelee.
Hän luo ajatustensa eteen uudestaan kuntoon tämän talon.
Sen jälkeen kun hän on tutustunut Marttaan, on hän muuttunut kuin
toiseksi mieheksi.
Kymmenen vuotta ennätti hän olla jo saarelaisvallesmannina, eikä
aikaisemmin osunut tähän.
Äskettäin -- ehkä jo kuitenkin pari viikkoa sitten -- oli hän ollut
Martan kanssa käymässä hautuumaalla. Sieltä oli menty metsän läpi
Kappelniemen itärannalle ja palatessa jouduttu tähän raunioille
näitä tutkimaan. Martta oli ihastunut heti paikkaan ja huudahtanut:
"Voi kuinka ihanaa tässä onkaan ollut asua niillä, jotka täällä ovat
asuneet!"
Vanhan honkametsän läpi näkyy satama ja sen takana kylä.
Rakennuksen edessä, sataman puolella on ollut pieni piha. Ohut,
vaivainen nurmi kasvaa siinä vielä, mutta polku, joka johti
rakennukselta alas rantaan, läpi pihan, on kokonaan hävinnyt. Nurmi on
yhtä tasaista kaikkialla.
Pihan pohjoisreunalla on ollut kaivo. Sen paikka näkyy vieläkin, mutta
se on miltei kokonaan täyttynyt maalla ja sinne vievä polku myös
hävinnyt.
Rakennuksen toisesta kerroksesta lienee ollut ihana näköala yli metsän
ainakin kahteen suuntaan, pohjoiseen ja länteen.
Pohjoisesta on kuultanut kirkkaalla säällä Suomen rannikkosaaret, ja
osa mannertakin, hienona tummana viivana saarteella. Kuinka usein
niistä ikkunoista lieneekään ikävöiden katseltu!
Lännen puoleisista yläkerran ikkunoista on näköala ollut sama, kuin
alakerrastakin, selvempi vain. Kaiken aikaa on sieltä voinut seurata,
keitä tulee satamaan ja keitä siitä lähtee. Se olikin tarpeellista,
sillä entisaikojen vallesmannit perämiehineen olivat samalla
tullimiehiä.
Ellei Martta olisi sanonut tuota sanaansa: "Kuinka ihanaa tässä
onkaan ollut asua!", ei Markus olisi tullut kiinnittäneeksi
raunioihin huomiotaan. -- Aikaisemmin oli hän kulkenut paikan ohi
välinpitämättömänä. Nyt hän usein varta vasten teki matkan tänne ja hän
oli hankkinut kylän vanhimmilta asukkailta tarkat tiedot tästä talosta
-- montako ja minkälaisia huoneita oli kellarissa, mitä ensi- ja mitä
toisessa kerroksessa.
Hän oli onkinut tietoonsa kaikki vanhat tarinat, joita talosta vielä
liikkui vanhempien ihmisten kesken. Hän tiesi, että siinä talossa oli
monen sukupolven ajan vietetty sangen voimakasta elämää. Kappelniemi ei
ollut silloin niin hiljainen ja autio kuin nyt!
Alhaalla rannassa oli ollut oma valkama. Siinä oma jolla ja haapio.
Vähän ulompana komea, nopeakulkuinen jaala, valtion oma, rakennettu
salakuljettajien takaa-ajoa varten.
Niin on ollut.
Koko niemen, kivitalon, valkaman ja jaalan isäntänä on ollut joku
entisajan vallesmanni -- suurkupias, kuten koulumestari sanoisi -- ja
hänellä on ollut kaunis vaimo, joka on yläkerran ikkunasta vilkuttanut
nenäliinaansa kupiaan lähtiessä virkaretkelleen -- useimmiten
vaaralliselle.
-- Täällä on eletty kuin muinaisajan ritarilinnassa!, huudahti kerran
Martta, kun he taas istuivat tässä rauniolla ja Markus kertoili
tarinoitaan talosta ja sen eläjistä. -- Tämä saari on kuin pieni
ruhtinaskunta. Täällä on asunut sen ruhtinas. Täällä on ollut kalpeita
ritarien emäntiä ja hentoja neitoja, laulajia, soittajia. Täällä on
pidetty juhlia -- juotu ja syöty. Sinäkin olet tämän saaren ruhtinas,
mutta sinä asut puisessa majassa!
* * * * *
Siitä asti on Markus miettinyt tämän talon uudestaan rakentamista.
Sen pitäisi tapahtua valtion kustannuksella.
Maan sisään, kellariin, rakennettaisiin keittiö, leivintupa, lämmin
kellari ruokatavaroille ja kylmä polttopuille.
Ensi kerrokseen keskelle iso sali eteisineen ja päihin kammareita.
Toiseen kerrokseen pelkkiä kammareita.
Rakennuksen lännen puolelle, satamaan päin, rakennettaisiin iso, korkea
pengermä. Sen keskikohdalta lähtisivät kiviportaat alas rantaan,
valkamaan, jonka edessä olisi jahdin ankkuripaikka, niinkuin ennenkin.
Jahti olisi suuri -- paljon isompi nykyistä.
Senkin rakentaisi valtio.
Siinä olisi keskellä iso kajuutta ja lisäksi oma hytti Martalle, sitten
erikoinen tupakkahytti, erikoinen purjehdushytti, jossa olisivat kaikki
sellaiset kuin merikartat, kompassit, loki, ynnä muut merenkulun kojeet
ja tarpeet. Keulassa olisi miehistöä varten skanssi. Keittiö pitäisi
myös olla, ja niin edespäin. Hänellä oli jo valmiit piirustukset sekä
jahdista, että talosta. Martallekaan ei hän ollut vielä niitä näyttänyt.
Hän istui usein täällä raunioilla ja kuvitteli tulevia onnen vuosia
uudessa talossa, joka näille raunioille kohoaisi.
Hän näki jo silmissään, miltä suuri, valkea jahti näyttää yläkerran
ikkunoista katsottuna ja miltä hän itse näyttää astellessaan reippaana
alas pengermältä valkamalle, jossa perämies piteli jo valmiina jollaa,
jonka perälle hän istuutuu ja perämies alkaa soutaa jahdille, jossa osa
purjeita on jo yllä ja joka riuhtoilee vallattomana poijussaan, kuin
nuori orivarsa, ajoon valmiina. Hän näkee senkin, miltä jahti näyttää
lähtiessään täysin purjein ulos satamasta ja miltä näyttää Martta,
heiluttaessaan nenäliinaa eräästä yläkerran ikkunasta, yli vihreiden
puiden latvain, käsivarrellaan kolmivuotias, joka myös heiluttaa
isälle, joka purjehtii ulos satamasta, virkamatkalle, vaaralliselle
retkelle.
Hän on suunnitellut kaiken valmiiksi, maakuntavanhimmalle menevän
kirjeenkin.
Koulumestari oli nauranut, kun oli kuullut näistä suunnitelmista. Oli
nimittänyt niitä hulluiksi. "Sinä olit vielä viime talvena viisas mies
ja nyt olet noin sekaisin!", oli koulumestari sanonut ja sylkäissyt ja
julistanut Markuksen joko viisaaksi suuruudenhulluksi tai narriksi, tai
mieheksi, jolta rakkaus on vienyt kaikki hyvät lahjat, joilla Luoja
aina siunaa oikeaa virkamiestä: arvostelukyvyn, paikallisaistin, nopean
käsityksen, tilannetajun, ja mitä lienee luetellut kaikilla sormillaan.
Siihen oli Markus sanonut: "Tämä on minun asiani, eikä sinun", johon
koulumestari oli vastannut: "Niin onkin -- Jumala paratkoon! -- ja
siitä syystä en minä tahdo olla mukana häpeässä, joka sitä asiaa
seuraa! Tämä ei ole virka-asia! Tämä on sinun yksityisasiasi!"
* * * * *
Pienimpiä seikkoja myöten oli Markuksen suhtautuminen piirinsä asioihin
muuttunut. Hän kiinnitti nykyään huomionsa seikkoihin, joita ei ollut
hän, eikä kukaan aikaisemmistakaan vallesmanneista katsonut miksikään.
Eräänä aamuna kun Martta, jonka asunto oli aivan rannimmaisessa
talossa -- vain Rantakuja erotti sen saraimista ja valkamista --
sanoi Markukselle: "Sinä et usko miten paha löyhkä nousee noista
valkamista helteisinä päivinä!", läksi Markus heti perämiehen kanssa
tutkimaan asiaa ja havaitsi, että valkamissa on suuret joukot kalojen
sisälmyksiä, suljuja, mätänemässä ja että löyhkä lähtee niistä. Vielä
samana päivänä sai perämies naulata kujien kulmiin kaiken kansan
luettavaksi vallesmannin ankarat määräykset, että "lain uhalla on
suljut soudettavat vähintäin puolen kilometrin päähän rannasta,
tai muuten hävitettävä". Sama julistus sisälsi ohjeita muidenkin
epämiellyttävien, tauteja levittävien hajujen poistamiseksi kylästä.
Myöskin omasta ulkoasustaan alkoi Markus huolehtia enemmän kuin ennen.
Tähän asti oli hän muun muassa ajanut partansa vain pari kertaa
viikossa, talvisin joskus vain kerran viikossa. Nyt alkukesästä rupesi
hän ajamaan partaansa kolme, neljä kertaa viikossa, säännöttömästi.
Miina oli tehnyt näiden parranajojen suhteen omia huomioitaan.
Hän havaitsi, että jos vallesmanni ajaa partansa, tulee Martta-neiti
sinä päivänä vallesmannilaan, tai menee vallesmanni Martta-neiden
kanssa sinä päivänä jonnekin purjehtimaan, tai muualle.
Kun siis vallesmanni taas tilasi Miinalta kuumaa parranajovettä, ei
Miina malttanut olla sanomatta: "Martta-neidenköhän vuoksi sitä taas
meillä noin putsataan -- niin varmaan!", ja se kiukutti Markusta,
etenkin kun tuo sama lausuttiin joka kerta samanlaisella ivan väreellä.
Tästä syystä hän rupesi ajamaan partaansa joka aamu, sekä päätti niin
jatkaa talvellakin.
Perämies sen sijaan oli hyvin tyytyväinen uusiin oloihin.
Hänen työnsä lisääntyi kyllä moninkertaisesti.
Hän sai nykyisin pestä jahdin ulkoa ja sisältä joka päivä, kirkastaa
sen näkyvät vaskiheloitukset niinikään joka päivä ja kaksi päivää hän
sai äskettäin kuluttaa jahdin purjeiden pesuun.
Hän oli kuitenkin tyytyväinen osaansa, sillä vallesmanni maksoi
hänelle kaiken ylimääräisen työn runsain kourin, samoin sellaiset
purjehdusmatkat, jotka eivät olleet virkamatkoja ja virkamatkoja ei,
totta puhuen, sinä kesänä jahdilla tehty ainuttakaan.
Purjehdusretket olivat useimmiten lyhyitä, muutaman tunnin kestäviä.
Kerran, elokuun alkupäivinä otettiin jahtiin kolmen vuorokauden
eväs koko seurueelle, jonka muodostivat silloiset kesävieraat ynnä
vallesmanni ja perämies; ja tehtiin pitempi retki.
Matka ei ollut pitkä meripenikulmissa, mutta kyllä ajassa, sillä
aiottiin viipyä perillä niin kauan kuin ilmat sallivat, ainakin kolme
vuorokautta.
Päämääränä ali Maaleton-lahti maan takana, siis saaren länsirannikolla.
Siellä oli mainio satama saaren ja Maaleton, pienen kallioluodon,
välisessä kapeassa salmessa, jota suojasi lännessä itse Maaletto,
etelässä Väliniemi ja pohjoisessa Tuponnenniemi. Paitsi mainittua
salmea, sulkeutui näiden maiden väliin Maaletonlahti, josta oikeastaan
johti kaksi salmea ulos, molemmat siihen asti nimettömiä. Tästä lähin
ruvettiin, ainakin siinä seurueessa, kutsumaan luoteeseen johtavaa
pitempää ja matalampaa salmea Kuninkaansalmeksi, koska saaren kuninkaan
jahti oli siinä ollut ankkurissa kaksi päivää ja niiden välisen yön, ja
lounaaseen johtavaa salmea Martansalmeksi, koska Martta oli tiettävästi
ensimmäinen nainen, joka oli uinut sen yli.
Tämän paikan oli Markus itse valinnut, pitäen silmällä ensi sijassa
hyvää satamaa, joista maan läntinen rannikko on köyhä, ja näköalojen
kauneutta, josta sama rannikko on ylen rikas. Siellä kohoavat rannat
korkeina vuorina ja sieltä Maaletonlahden pohjasta läksi sisämaahan
päin metsäinen laakso, jonka läpi laskee puro Lounatjärvestä. Siitä
purosta sai hyvää juomavettä. Puron varsilla kasvaa kukkia ja isoja
ruusupensaita. Vähän ylempänä se kulkee läpi niityn. Se virtaa kaiken
aikaa alamäkeä ja vain harvoissa paikoissa muodostaa sylen tai parin
laajuisia järviä. Enimmäkseen se loikkii alas jyrkiltä kallionpykäliltä
tai veikeästi tanssii ympäri suurempien ja pienempien kivien ja saapuu
lopulta laajalle laperikolle, jossa ei kasva mitään, ja solisee
sen läpi alas mereen. -- Kaakossa siintää saaren korkein kohta,
Lounatkorkia, jonka kupeet tänne päin ovat pehmeän, vaaleanvihreän
koivumetsän peittämää, muodostaen siten kauniin vastakohdan muiden
vuorien tummille, vänkkyräisille ja tervaisille männiköille.
Leiri on tehty rannalle, tasaiselle, miltei vaakasuoralle
kalliopenkereelle, joka on vain muutaman sylen pituinen ja levyinen,
avoin etelään, lounaaseen ja länteen, mutta idässä ja pohjoisessa
nousee vuori jyrkkänä ylös. Merestä kohoaa tämä pengermä niin paljon,
että jollasta on mukava sille nousta. Maaletonlahden pohja ei näy
kunnolla, koska sille suunnalle on muodostunut louhikko monen sylen
korkuisista kivistä, jotka näyttävät joskus maailmassa lohenneen
ylemmästä vuoresta. Osa louhikkoa on vierinyt mereen, osa on jäänyt
tähän kalliopenkereelle. Noiden suurten louhien väliin ja alle jää
suuria luolia. Eräs niistä on muodostettu keittiöksi ja eräs toinen on
sisustettu asunnoksi. Louhikon yli näyttää olevan vaikea päästä. Siinä
kysytään ketterää kiipeilijää. Vielä vaikeammalta näyttää pois pääsy
tästä muun kautta. Ainoa varma tie on soutaa jollalla ja esimerkiksi
vedenhakumatkat puronsuulle on tehty vesiteitse pitkin Kuninkaansalmea
ja Maaleton lahtea.
Miehet olivat maanneet yönsä luolassa. Siellä olikin ihana nukkua.
Louhikkohan jatkui mereen, ja kun lännestä kävi koko yön voimakas
ummikas, kumisi ja soi se koko yön ihanaa, solisevaa ja rytmillistä
lauluaan.
Naiset, joita oli kolme, saivat yöpyä jahdin kajuutassa. Vuorotellen
valvoivat miehet rannalla, yksi kerrallaan, pitäen vahtia, ettei myrsky
pääse yllättäen alkamaan.
Aamu oli hyvin kaunis ja aivan tyyni.
Teeaamiainen oli valmis kello kahdeksan.
Vasta silloin huomattiin, että lahden toiselle puolen, Väliniemen
loivalle rantakalliolle, oli yön aikana ilmaantunut kolme haapiota,
jotka oli vedetty ylös.
-- Tuntuu kuin oltaisiin jossain Etelämeren saaressa ja nuo olisivat
joitakin alkuasukkaita, polynesialaisia villejä, jotka ovat saapuneet
tuonne lahden toiselle puolelle ehkä hyvinkin vilpillisissä
aikomuksissa, vetäneet veneensä maalle ja ehkä parhaillaan vakoilevat
meitä, sanoi Martta aterian aikana.
-- Kuinka ihanaa!, lisäsi hän heti. -- Saamme olla näin erillään, ja
näin kaukana sivistyneestä maailmasta! Kaukana Etelämeren saarella!
Perämies ei pitänyt sopivana tuollaisia puheita.
Villien maassa ovat muka!
Missähän he oikein luulevat olevansa!
Polynesiassa!
Etelämeren saarilla!
Siellä missä mustakansa asustaa ja jossa ihmislihaa syödään!
Menkää --!
Perämies kyllä tiesi heti aamulla nuo haapiot nähtyään, silloin kun
vallasväki vielä nukkui, keitä nuo uudet naapurit lahden takana olivat
-- oikeita ristittyjä ihmisiä, naapurisaarelaisia, joilla ei omassa
saaressaan kasva ainuttakaan vihtakoivua ja käyvät siis täällä --
salaa kylläkin -- vihdaksessa, että saavat saunoissaan itseään vihtoa
niinkuin muutkin ihmiset.
Ja tietää sen vallesmannikin, mutta ei virka mitään, ei tuki tuon
ryökynän suuta yhdellä ainoalla tai parilla kolmella järjensanalla.
"Ei tuota viitti kukaan kuulla!", kipenöi Kallun aivoissa, mutta ei
uskaltanut sitä lausua julki. Hän olisi sillä kertaa suonut olevansa
astetta korkeammalla virka-arvossa, nimittäin vallesmannina, että olisi
ollut valta sanoa ryökynälle: "Ol ny vaiti! Eihän tuo toillain ol
oikiaa puhetta, eikä Jumalan mielen mukaista iloa, kuvailla mielessään
olevansa mustien saarella -- ilman pakkoa!", mutta kun hänellä ei ollut
valta niin sanoa, sanoi hän vain näin:
-- Höö! Kyllä taitaisi ryökynälle tulla kuuma aamupäivä, jos oltaisiin
mustanahkain saarella! Yhtä kuuma, kuin näille haileille, joita minä
tässä hiilillä paistan vallasväen aamiaiseksi!
-- Perämies on oikeassa, sanoi siihen vallesmanni. -- Ainakin siinä,
että on käynyt ostamassa meille tuoreita kaloja.
Yöllä oli nimittäin nähty verkkomiesten tulia kaukana lännessä. Aamulla
varhain, kalastajien palatessa kotiin päin, oli Kallu soutanut jollalla
niiden luo ja ostanut haileja.
Lahden pohjasta, rantakiviltä, saatiin hyviä, poutien kuivaamia
polttopuita, meren ajoa, laivojen ja veneiden kappaleita, mitä lienevät
olleet. Leiripaikalla on palanut koko ajan nuotio, siitä asti, kun
eilen tultiin, koko yön ja koko tämän aamun. Siinä on nyt hyvä hiillos
hailia paistaa. Purjehdusmatkoilla kuului kokin virka perämiehelle.
Koskaan ei merellä sitä virkaa uskota naisille!
Perämiehellä oli täysi työ ennättää paistaa niin paljon haileja, kuin
muut niitä söivät.
Tuskin kukaan muuta ruokaa muistikaan.
Heti aterian alussa oli vallesmanni julistanut, ettei täällä,
Polynesiassa, saa kukaan käyttää muita kuin sormiaan hailien syönnissä,
eikä kukaan saa hailia ruotia! Ruotineen ne on syötävä tai oltava
tykkänään syömättä!
Perämies paistoi vartaan toisensa jälkeen.
Nauraen ajoivat toiset niitä suuhunsa -- hailin toisensa perästä.
Kun aamiaisen jälkeen oli noustu ylös, nähtiin alkuasukashaapioiden
luona liikettä. Eräs mies siellä liikkui ketteränä ja rupesi myös
tähystelemään. Vähän ajan perästä hän katosi kallioiden taakse ja
ilmaantui metsästä laperikolle, jota pitkin näytti kävelevän tännepäin.
Sitten katosi hän taas louhikkoon ja ilmaantui kaikkien ihmeeksi
suurten kivien päälle, josta laskeutui ketterästi alas leiripaikalle,
töhnäsi hiukan oikealla peukalollaan kiiltävää lakkinsa nokkaa ja
sanoi: "Hyvää huomenta!", johon vallesmanni kaikkien puolesta vastasi:
"Jumala antakoon!" Sitten kulki hän miehestä mieheen, vallesmannista
alkaen ja naisesta naiseen, kättelemässä, sanoen kättä antaessaan --
oikeastaan vain sormen päitään, varovaisuudestako vai mistä, ehkä vain
siksi, että se oli hänen, eikä suinkaan kaikkien polynesialaisten
tapa: "Terveeksi", ja vallesmannille sen lisäksi: "Täällähän se
on vallesmannikin itse --". Perämiehelle, jota hän piti niinkuin
vertaisenaan, hän sanoi virolaisittain -- se oli olevinaan leikkiä ja
kukaties olikin! -- "Tere tere! Kuidas käsi käib?" -- "Tuossahan tuo
menee, aina hiljakseen. Mitäs sinulle itselles kuuluu? Taidatte olla
vihtametsässä?"
-- Ei olla! -- Sammaleess' ollaan.
-- Sammaleessa?! Tähän aikaa vuotta!, ihmetteli perämies.
-- Siellä meiän saaressa kun ei kasva enemmän lehmän sammaletta kuin
vihtakoivujakaan. Täytyy, täytyy ruveta kulkemaan sammaleessa jo näin
aikaiseen, kun on pitkien matkojen takaa kaikki kokoon haalittava.
Sammaleess' ollaan tällä kertaa. Kyllä myö vihtakoivujakin etsitään.
Yksi mies menikin jo kylään pyytämään lupaa vihtojen tekoon. Saa nähä
antavatko luvan. Jos eivät anna, niin ei muuta kuin läkkä mantereeseen
vihtojen tekoon. Tätä lehmän sammaltahan saa ottaa ilman lupaa mistä
vaan --
-- Niin saa -- niin saa. Eikös panna tupakaksi! Perämies tarjosi
tupakkakukkaroaan. Molemmat latasivat piippunsa, ensin polynesialainen
ja sitten perämies. Nuotiosta ottivat he kekäleen, jonka hehkuvalla
päällä sytyttivät nysänsä.
-- Mitä te haastatte yht'aikaa lehmistä ja sammaleista?, kysyi eräs
naisista.
-- No mitä heistä erikseenkään haastaa, kun lehmänsammaleista kerran on
puhe! -- sanoi polynesialainen nauraen.
-- Lehmänsammaleista!
-- Niin. Taallasesta harmaasta ja karkeasta sammaleesta, jota kasvaa
kallioilla ja joka on hyvänmakuista. Sitä myö saaralaiset syötetään
lehmille. Ja hyvää se onkin! Lypsättää lehmiä, kun panee vähän suurusta
sekaan. Kyllä tää perämies tietää! Kysykää vain siltä. Kyllä se tietää!
Sitten seurasi vilkas keskustelu saarelaislehmistä ja lehmänsammaleista.
Sen jälkeen kääntyi polynesialainen jälleen perämiehen puoleen, vei
hänet vähän syrjään ja sanoi:
-- Mitä sinulle itselles kuuluu? Taiat olla ollu terve?
-- Johan sen kuulit. Mitäs minulle... Tervehän minä --
-- Niin niin. -- Vai ei kuulu mitään...
-- Ei kuulu, ei kuulu.
Polynesialainen, pieni, kurttunaamainen, parraton, perunanvärinen, noin
viiskymmenvuotias ukko, läheni perämiestä, asettui selin muihin ja
hiljensi ääntään miltei kuiskaukseksi, nauraa hihitti välillä -- mitä
lienee jutellut -- sitten muuttui jälleen vakavammaksi ja sanoi: