vanha ummikas, läikkyy rantakiviä ja teloja vasten nousten ja laskien
äänettömänä, mutta toisinaan tulee joku isompi ummikas, joka rähähtää
rantakiville äkäisenä ja puhaltaa suustaan vaahtoa, joka kerääntyy
isoina pehmeinä kerinä telojen väliin ja kallion lokeroihin. Päivän
paisteessa se on valkeaa, valkeampaa kuin ensi lumi ja keveää, miltei
ilmaan pyrkivää. Päivä on jo kolme, neljä tuntia sitten noussut.
Satamasta päin kuuluu silloin tällöin airojen kolinaa. Alkaa kuulua
myös rantasorassa askelten ääniä. Puiden lomitse näkee Markus
koulumestarin, joka rantakarikkoa pitkin on menossa heidän yhteiselle
uintipaikalleen, Venekalliolle.
-- Huomenta, koulumestari! huutaa Markus ikkunastaan.
-- Huomenta, huomenta kuningas! Tule uimaan! Uinnin jälkeen jäävät
toverukset kalliolle istumaan vielä pitkäksi aikaa.
-- Minä olin tulla hulluksi tänä aamuna, alkaa Markus muun jutun
jälkeen.
-- No!?
-- Aamulla varhain, laulajien mentyä, istuin pyöreän pöydän ääressä,
katselin ensin sitä komeaa adressia ja kun siitä loin äkkiä silmäni
ikkunaan, näin kummia: Näin auringon kirkkaana paistavan keskiruudusta,
mutta hyvin pienenä, isoimman tähden kokoisena. Ennenkuin ennätin
selvittää ilmiötä itselleni järkevästi, valtasi minut kuvaamaton kauhu.
Luulin, että vanha aurinkomme kiitää meistä pois päin, tai joku uusi
aurinko kiitää meitä kohti. Päivällähän eivät tähdet näy. Sen täytyi
siis olla oikea aurinko. Minä käsitin, että jos se on tuleva aurinko,
on tuhomme varma muutaman minuutin perästä, sillä äskenhän ei idässä
mitään uutta aurinkoa näkynyt ja nyt näkyy. Sen täytyy siis tulla
huimaa kyytiä. Seuraava huomioni oli, että valo ei ollut vähentynyt.
Jos vanha aurinkomme olisi pois menossa ja jo noin kaukana, olisi
jo miltei pimeä ja kylmä. Sen täytyy olla siis uusi tulokas! Lienee
kulunut monta silmänräpäystä, ennenkuin vapauduin kauhustani.
-- Ihan tosissasi!?
-- Niin, ihan tosissani! -- Lienee pääni hiukan horjahtanut ja näky
katosi. Sain kauan muutella pääni asentoa vasemmalle, oikealle, ylös,
alas, ennenkuin löysin jälleen tuon uuden pienoisauringon. Sillä
välin olin ennättänyt rauhoittua ja tein sen järkevän huomion, että
lasissa oli jokin teonvika, pieni linssi tai peili, joka taittoi valon
auringosta silmiini. Oikea aurinko nimittäin oli vielä niin paljon
vasemmalla, ettei sitä näkynyt.
-- Kuulehan veli! Sinun järkesi aurinko taitaa alkaa kiitää sinun
pääkuorestasi pois päin, tuntemattomia avaruuksia kohti. Nuohan ovat
selviä hulluuden oireita! Ei se ole oikeaa, että naimaikäinen mies
juttelee tuollaista!
-- Oli mitä oli, mutta se on antanut minulle paljon ajattelemista!
Kun ensin olin kauhukseni ajatellut, että avaruuksien lait olivat
sikäli lakanneet olemasta voimassa, että joku tuntematon aurinko
lähestyy meitä avaruuksien pimeydestä suunnatonta vauhtia, tai että
oma aurinko on saanut päähänsä jättää ikivanhan vartiopaikkansa ja
lähtenyt kiitämään karkuun, jättäen kaikki planeettansa hunningolle,
kuin lampaat paimenetta, harhailemaan ikuiseen pimeyteen, käänsin
rauhoituttuani nämä ajatukseni nurin ja ajattelin päinvastaista
laittomuutta, nimittäin että kaikki liike avaruuksissa äkkiä lakkaisi
-- että maa, kuu, kiertotähdet ja maailman kaikki suuret ja pienet
tähdet lakkaisivat liikkumasta ja pyörimästä, jäisivät paikoilleen
avaruuteen siihen paikkaan ja siihen asentoon missä nyt ovat -- ei
silloin enää olisi aikaa, sillä aikahan ei muuta ole kuin kiertotähtien
liikettä. -- Ei olisi, millä mitata aikaa, koska aika ja ajan mitta
ovat samat.
-- Hm.
-- Ja jos oikein tarkkaan ajattelen, on aika sittenkin olemassa. Se on
kummallinen asia, enkä enää loppujen lopuksi ymmärrä, mitä on aika!
Ikuisuuden ymmärtää melkein paremmin. Öisin, tyynellä meren selällä,
kun tähdet paistavat kaikilta suunnilta, sekä ylhäältä että alhaalta,
tuntuu maa kadonneen olemattomiin, ja Ikuisuus tulleen aivan lähelle,
miltei kourin kosketeltavaksi. Mutta aikaa minä en ymmärrä! -- Aika
ei häviäisi, vaikka kaikki liike lakkaisi. Katsos: Vaikka kaikki
taivaankappaleet seisoisivat ikuisesti paikoillaan, eläisin minä ja
ajattelisin ja yksi ajatus olisi ajateltu loppuun, ennenkuin tulisi
seuraava. Suru ja ilo vaihtelisivat. Niiden välillä olisi aikaa.
Syöntiä seuraisi työ, työtä lepo ja uusi syöminen. -- Tapaus seuraisi
tapausta ihmisen elämässä ja niin olisi aika kuitenkin olemassa ja
aikaa mitattaisiin niiden tapausten mukaan.
-- Niin, ja tapaushan se on tämäkin -- siirtyäksemme jälleen oikeisiin
asioihin -- että sinulla on vielä maakuntahallitukselle lähettämättä
Hanskin Matin tilankatselmuspöytäkirjat. Maakuntavanhimman kirjelmä
asiasta viimetalvena oli myös tapaus ja seuraavat kaksi tapausta
oli kirjelmät keväämmällä samasta paikasta ja niiden kunkin välillä
oli aikaa -- vanhojen planeettasysteemien mukaan laskien kuu
jokaisen kirjelmän välillä. Huomenna lähtee posti ja tämä tapaus on
saatava siihen postiin. Tänä iltana, on sinulla syntymäpäiväkemut.
Me tarvitsemme vähintäin viisi tuntia Hanskin Matin tapauksen
selvittämiseen. Eiköhän olisi siis parasta, että lähdetään töihin.
-- Minähän olen tänään päättänyt juhlia!
-- Juhli, juhli! Minä vain sanoin! Minä olisin tänään hyvällä
työtuulella. Sitävarten minä asiasta puhun. Juhli sinä, kyllä minä
teen! Ei sinusta siinä apua olisi kuitenkaan! Mitähän varten ne
sinustakin tekivät vallesmannin!
-- Sitä varten, kun en minä siellä maakuntahallituksessa oikeastaan
mihinkään pystynyt ja kun sitten taas kerran korkeat isännät
maakuntavanhimman ympärillä neuvottelivat, kuka saataisiin saareen
vallesmanniksi -- joka siellä edes jonkun aikaa pysyisi -- niin sanoi
joku: "Lähetetään tämä Markulin -- päästäänhän sillä tavalla siitäkin
ja saadaan samalla saareen vallesmanni!" Siis sitävarten, kun et sinä
niihin aikoihin ollut palvelemassa maakuntahallituksen konttoristina.
Sinut ne olisivat tänne lähettäneet ja minä -- istuisin paraikaa
ihanassa maakunnanpääkaupungissa! -- Sitävartenhan se näin kävi!
Huonoin mieshän sieltä aina tänne joutuu -- jos on suurten isäntäin
suosiossa! Hahahaha!
Vallesmanni kertoili konttoristiaikojaan ja tunti toisensa jälkeen
kului.
Sitten he yhdessä söivät aamiaista ja sen jälkeen kävivät työhön
käsiksi.
Kello kahdeksan illalla alkoivat juhlat. Eetin Anttu oli kutsuttu
viulunsoittajaksi.
Kesävieraista eräs neiti osasi soittaa pianoa ja laulaa. Laulua,
soittoa ja tanssia olikin illan ohjelmassa runsaasti.
Vaikka kesäyö oli valoisa, sytytettiin puutarhan paperilyhtyihin tulet.
Pimein aika istuttiin puutarhapöydän ympärillä. Mieliala oli sangen
hilpeä ja oli sitä kohottanut juuri äsken tarjottu viini.
Koulumestari oli tänä iltana humaltunut sangen aikaisin. Hän oli saanut
puhekumppanikseen erään iloiselta näyttävän neitosen ja kuvaili tälle
itseään ja oloaan saaressa, kuuntelematta mitä toiset puhuvat.
Eri puolilla juteltiin innokkaasti eri asioista, toiset miltei
kuiskaillen, toiset kovalla äänellä.
Väliin raikui kova nauru.
Koulumestari näytti puhuvan innokkaasti. Hänen puhekumppaninsa kuultiin
kysyvän:
-- Niin. Mitenkä tekin jouduitte tänne saareen? Te olette liian
lahjakas tänne hautautuaksenne!
-- Jaa -- se on pitkä tarina, vaikka ei surullinen. Minä olen
filosofian maisteri (Niin hän aina, varsinkin naisille, humalassa
ollessaan esitteli itsensä). Niin. Olen asettunut tänne saareen
toisista syistä, kuin luulette, neiti. -- Niin. Minä olen asettunut
tänne useaksi vuodeksi -- vuosikymmeneksi -- viideksitoista
vuodeksi -- tutkiakseni kalastaja- ja merenkulkijakansan elämää
aivan läheltä, mukana eläen niin sanoakseni ja elääkseni täällä
tuon ajan, olen ottanut toimekseni täällä koulumestarin viran. Aion
kirjoittaa tohtori-väitöskirjan hyljekoirista, hylkeenpyynnistä ja
alkuperäisen saarelaiskansan elämästä, sen moraalikäsityksistä ja
muusta. Hyljekoiran kallotutkimukset, suomalaisen saarelaiskansan
antropologia -- kas siinä aloja, joilla tiede ei ole vielä ottanut
ensi askeleitaankaan. -- Nämä ihmiset elävät täällä kivikauden
elämää, vaikka eivät käytäkään kiviaseita. Suotta on hautautua, kuten
monet tekevät, alkeellisia sivistysmuotoja tutkiakseen Afrikaan tai
Etelämeren saarille. Täällä on aineistoa yllin kyllin ja minä en ole
mennyt merta edemmä kalaan.
-- Teillähän on suuret suunnitelmat!
-- Niin. -- Käänteentekevät! -- Aluksi minä aioin lukea täällä papiksi,
mutta kun sillä alalla on niin vähän mahdollisuuksia...
-- Anteeksi! -- Oletteko huomannut, kuinka ihana yö nyt onkaan!?
Koulumestari myönsi, että yö on kaunis ja syventyi jälleen
selostelemaan suunnitelmiaan ja tulevaisuuttaan. Sinä iltana hän oli
tavallista oppineemmalla tuulella. Niinpä hän, nähtävästi omituisen
nopeasti kehittyvän humalan vaikutuksesta, yritti Markuksen kanssa
saada aikaan väittelyä latinan kielestä ynnä muusta. Hän siirtyi
Markuksen puolelle pöytää ja alkoi kovalla äänellä hänelle toimittaa:
-- Ymmärsitkö sinä, minkälaisen miehen kanssa sinä tutustuit silloin,
kun tutustuit minun kanssani? Sinä et vastaa mitään! -- Minä kysyn siis
uudestaan selvemmin sinulta: ymmärsitkö sinä, mikä suuri kunnia sinulle
tapahtui kymmenen vuotta takaperin silloin, kun tullivanhin esitteli
minut sinulle tässä samassa, puutarhassa. Juur justihins kymmenen
vuotta takaperin! Sinä olit kymmenen vuotta nuorempi silloin ja minä
kaksikymmentä! Sinä et ymmärrä mitään! Sinä et ymmärrä, mitä minä nyt
olen sinulle haastanut, vaikka nyökytteletkin sikariasi -- päätäsi --
päätäsi piti minun sanoa. Nyökyttelet päätäsi -- niin. -- Nyökyttele
sinä vain sikariasi ja naura, mutta sinä et osaa latinaa sanaakaan ja
latinankielen opettajan poika --
-- Yläalkeiskoulun lehtorin...
-- Se on ihan just se sama, eikä muuta sitä, ettet sinä osaa latinaa.
Maisteri on tuppautunut Markuksen viereen istumaan ja jatkaa, nykien
puhuteltavaansa hihasta, koska hän pelkää, ettei tämä kuule ja ymmärrä
hänen puhettaan, joka oli hyvin tärkeää:
-- Sinä et osaa latinaa, muutoin olisitkin vastannut minulle latinaksi,
kun minä sinulta kysyin, että: "Ymmärrätkö sinä?" -- Quousque tandem
abutere, Catilina, patientia nostra? qvamdiu nos etiam furor iste tuus
eludet? quem ad finem sese -- -- Quousque tandem -- tandem -- tan --
tan --
Koko seurue oli vaiennut ja henkeä pitäen kuunneltiin maisterin outoa
puhetta ja kun hän takertui sanoissaan, rupesivat kaikki nauramaan ja
taputtamaan käsiään ja joku huusi: "Uudestaan, maisteri, uudestaan!"
Maisteri, joksi häntä yleisesti tässä seurassa kutsuttiin, hymyili
jokaiselle, räpytteli silmiään, eikä kukaan aavistanut, mikä määrä
onnea ja autuutta niinä silmänräpäyksinä häntä huumasi ja pyörrytti.
Hän näki kuin ruusuisen sumun läpi itsensä koko seurueen ihailemana.
Taputukset alkoivat kuulua yhä kauempaa ja onnen kuvat alkoivat
hämärtyä ja lopulta kaikki myllersi ja kieppui ja hän vajosi tylsään
uneen, horjahtaen vasemman käsivartensa varaan, joka oli pöydän
reunalla. Pää painui alas ja hän alkoi kuorsata.
Toiset sen sijaan olivat virkeitä.
Markus auttoi maisterin riippumattoon nukkumaan.
Kesäyön hämärässä ja kirjavien paperilyhtyjen välkkyessä, vaikkei
valaistessa, istuivat toiset vielä kauan pöydässä.
He lauloivat, nauroivat ja juttelivat ja heille tuotiin viiniä pöytään.
Seuraavana päivänä kerrottiin kylällä, että syntymäpäivätanssiaisissa
vallesmannilassa edellisenä yönä olisi tapahtunut kaksi kummaa seikkaa,
ensiksi, että vallesmanni olisi vetoa vastaan tanssinut illasta kello
yhdeksästä seuraavaan aamuun kello yhdeksään ja kantanut hampaissaan
sisään pöydän, jolla oli samppanjaputeli ja täyteen kaadetut lasit
jokaista vierasta kohti -- kaatamatta putelia ja läikyttämättä laseista
pisaraakaan pöydälle -- ja että vedon lyöjinä toisella puolella
olisivat olleet juhlan naisvieraat, jotka olivat muka luvanneet, että
jos vallesmanni voittaa vedon, saa hän suudella ketä vain heistä
haluaa ja että kun vallesmanni oli voittanut, joutuivat naiset pulaan
ja ratkaisivat asian arvalla. Kun seuraavina päivinä ja viikkoina
vallesmannin seurassa nähtiin sangen usein Martta-neiti (kukaan
saaressa ei tiennyt tarkemmin hänen nimeään), pääteltiin lähteellä,
josta kylän naiset käyvät vettä hakemassa, että arpa ei ollut
luultavasti langennut kenellekään muulle kuin Martta-neidille. Tämä ei
ollut totta.
Sen tiesi Miinakin, vaikka hän ei kylällä käydessään ja noita juttuja
kuullessaan julistanut niitä perättömiksi. Nauroi vain! Vastoin
parempaa tietoaan hän jätti kylän siihen uskoon, että jutut olivat
totta. Kun joku häneltä suoraan kysyikin, että onko siinä mitään perää,
sanoi Miina: "Herra Jumala! Pitäiskö minun kaikki tietää?!"
Tosiasia on, että tuo kilpatanssi ja pöydän kantaminen hampaissa
oli tapahtunut jo edellisenä syksynä, eräissä "paaleissa". Eräänä
myrskyisenä, sateisena ja pimeänä lauantai-iltana oli asettunut
satamaan, aallonmurtajaan, pelastuslaiva, ja sen päämies oli tullut
heti maihin päästyään Markuksen luo ja vielä samana iltana pantiin
toimeen koko pelastuslaivan miehistölle ja saaren pojille ja tytöille
vallesmannilassa "paalit", joista tuli remuisimmat kemut kuin koskaan
ennen. Kun väkeä oli paljon, tarjoiltiin vieraille olutta, jota
sattui olemaan hyvä varasto vallesmannilan kellarissa ja laivasta
haettiin lisää. Tanssihuoneena oli sali ja siellä joivat myös oluensa
saarelaiset ja matruusit. Laivan päämies, perämiehet ja Markus itse
joivat hienoja juomia ja polttivat hienoja sikareja kammarissa.
Siellä myös tuli puheeksi voima-asiat. Joku kertoi nimittäin
miehestä, joka oli nostanut tavallisen pyöreän pöydän hampaissaan
ylös permannosta, johon Markus kehasi, että hän ottaa kantaakseen
hampaissaan huoneesta toiseen pöydän, jolla on konjakkiputeli ja
valmiiksi sekoitetut täydet lasit, putelin kaatumatta ja pisarankaan
pöydälle läikkymättä. Sadan markan veto lyötiin vallesmannin ja
pelastuslaivan päämiehen välillä, ja vedon voitti vallesmanni. Tästä
kimmastui pelastuslaivan päämies, joka piti itseään myös voimamiehenä
ja kestävänä tanssimiehenä ja esitti kilpatanssiaiset. Ne otettiinkin
heti. Salin puolella ilmoitettiin, mistä on kysymys ja siitäkös
ilo syntyi. Kello oli kilpailun alkaessa kymmenen illalla. Kylästä
haettiin kaksi viulunsoittajaa lisää. Näistä kukin soitti yksinään
kaksi tuntia ja uusi astui tilalle. Sai soittaa valssia tai polkkaa.
Viulu ei saanut olla ääneti hetkeäkään. Soittajille annettiin ryypyt
kerran kahdessa tunnissa ja hyvä palkka. Tanssitettavaansa saivat
kilpailijat vaihtaa kuinka usein halusivat, tai tanssia yksin,
mutta pysähdystä ei saanut tulla eikä ainoaakaan väärää askelta.
Pelastuslaivan päämies väsyi kello kaksi aamuyöstä. Tanssisalista
ei kukaan malttanut lähteä pois. Jokainen tahtoi nähdä, kauanko
vallesmanni ja hänen tanssitettavansa kestävät. Pelastuslaivan päämies
oli ennättänyt vaihtaa tanssitettavaansa parikymmentä kertaa, ennenkuin
itse väsyi. Vallesmanni oli aloittanut kilpailun tanssitoverinaan
Miina, jonka hän tiesi saaren tytöistä olevan keveimmän ja kestävimmän
tanssijan. Miina oli ylpeä siitä, että hänet kutsuttiin tanssimaan.
Lähtiessään oli Miina sanonut: "Kerran eläessäänhän ihminen tekee
mistä kuoltuakin mainitaan! Koetetaas nyt vallesmanni, kumpi meistä
ensin väsyy, sinä vai minä." -- Miina oli kestänyt kello kolmeen asti.
Sitten tanssitti vallesmanni puoli tuntia eri tyttöjä, ketä viisi
minuuttia, ketä kymmenen ja sen jälkeen oli tullut jälleen Miina,
joka välillä oli käynyt syömässä ja ottamassa viiniryypyn. Toisella
kertaa hän kesti kello kuuteen, jolloin oli niin väsynyt, että töin
tuskin jaksoi pois kävellä. Hän oli mennyt keittiöön, kellahtanut
vuoteeseensa ja maannut yhteen menoon kellon ympäri. Hänen poistuessaan
salista huusivat kaikki hänen kunniakseen, että ikkunat helisivät,
mutta vallesmanni jatkoi yhä tanssiaan. Kellon lähetessä kahdeksaa
alkoi sali tyhjetä. Tyttöjä ei ollut enää ensinkään. Viimeiset niistä
läksivät neljännestä vailla kahdeksan. Miehiä oli vielä, laivamiehet
ja muutamia kylän poikia. Nämä tahtoivat nähdä, kauanko tanssi kestää.
Joku niistä sanoi: "Jaksaahan tässä nyt istua ja katsoa ainakin niin
kauan kuin toinen jaksaa tanssia." Vallesmanni tanssi yksin. Ties
kuinka kauan hän olisi vielä jatkanut, ellei äkkiä olisi viulusta
taittunut viimeinenkin kieli poikki. Mistään hinnasta ei saatu enää
pelimanneja jatkamaan soittamistaan. Täsmälleen kello kahdeksan lopetti
vallesmanni tanssinsa. Viereisestä huoneesta kuului kellon lyöminen.
Viimeiset viisi minuuttia oli hän tanssinut ilman tanssitettavaa ja
ilman soittoa. Kuultuaan kellon lyömisen oli hän lakannut tanssimasta
ja sanonut nauraen: "Jokohan riittää!"
* * * * *
Turhaa oli siis se puhe, että Markuksen syntymäpäivätanssiaisissa olisi
mässäilty samalla tavalla.
Ei sinne päinkään!
Ne juhlat olivat loppuneet päivännousun tienoissa, jolloinka
hajaannuttiin.
Markus tarjoutui saattamaan Martta-neitiä.
He kävelivät läpi puutarhan, nauroivat ohikulkiessaan koulumestarille,
joka nukkui riippumatossa. He saapuivat rantaan -- josta heidän piti
kääntyä oikealle, pitkin Rantakujaa, Martan asunnolle -- ja pysähtyivät
siihen.
-- Päivä nousee kohta, sanoi Martta hiljaa.
-- Niin tekee. Emmekö menisi Venekalliolle sitä katsomaan.
-- Sitä minäkin ajattelin. Mennään vain.
He lähtivät siis pitkin rantaa takaisin päin ja olivat pian perillä.
Juuri heidän päästyään kalliolle ilmaantui auringon hohtava reuna meren
tummalle saarteelle. Martta käveli lähemmäksi rantaa. Markus seisoi
paikallaan keppiinsä nojaten.
He olivat kauan ihan ääneti.
Jostain kylältä päin kuului laulua. Ne olivat heidän tovereitaan, jotka
kävelivät asunnoilleen ja lauloivat mennessään.
Päivä kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja irtaantui lopulta merestä
ja aloitti suuren ja pitkän kaarensa kesätaivaalla.
Meri oli miltei tyyni -- väreili hiukan. Sen pinnalla välkehti
vaaleanvihreää, sinertävää, sinipunertavaa. Se välkkyi kuin opaali.
Martta seisoi lumottuna katselemassa merelle.
Markus seisoi entisellä paikallaan, vähän ylempänä, keppiinsä nojaten,
ja katseli Marttaa, hänen vartalonsa kauniita viivoja merta vasten.
Tuuli rupesi hiukan puhaltelemaan mereltä maalle. Se heilutteli hiljaa
Martan vaaleita hiuksia ja hänen hameensa helmoja.
Markus alkoi nähdä myös väriä. Aamun punertavassa valossa lankesi
Martan vartalon varjo vaalealle kalliolle ja se varjo oli vaalean
vihertävä. Samoin olivat kaikki varjot kalliolla smaragdin vihreitä,
maksaruohon, punalatvaisen rantakukan, joita kasvoi kallion raossa, ja
ison irtonaisen kiven, joka oli siinä oikealla.
Markus ei ollut koskaan ennen nähnyt niin kaunista.
Hän oli iloinen ja onnellinen ja omituinen väristys sykähdytti hänen
olentoansa. Se oli kuin itkun alkua, mutta se oli riemua.
-- Voi, kuinka kaunista on aamulla varhain, kun aurinko nousee! sanoi
Martta. -- Minä en ole koskaan nähnyt tämänlaista!
Markus käveli alemmaksi, Martan luokse. He olivat molemmat hetken vaiti.
-- Näin kaunis on sinun viidennenviidettä vuotesi alku, setä! --
Hyvänen aika! Miksi sinä tulet noin surulliseksi?
-- Kun sinä sanot minua sedäksi, vaikka minä olen pyytänyt, että
sanoisit Markukseksi, niinkuin minäkin sinua sanon Martaksi.
-- Siitäkö sinä olet suruissasi?
-- Siitä. Minä tunnen itseni niin vanhaksi silloin, kun sinä sanot
minua sedäksi.
-- Mutta sinähän olet kaksikymmentä vuotta minua vanhempi!
-- Minkä minä sille voin! Lupaa nyt minulle, ettet enää koskaan sano
minua sedäksi. Minusta on läheisempää, jos sinä sanot minua Markukseksi.
-- Niin minustakin.
-- No miksi sitten teet toisin?
-- Minä tunnen itseni niin lapselliseksi sinun rinnallasi, joka olet
niin viisas ja niin voimakas. Oletko sinä minulle vihainen -- vieläkin
-- Markus?
Martta katsoi veikeästi hymyillen Markusta silmiin leveän hatunreunan
alta. Markus tarttui Marttaa käteen ja sanoi:
-- En ole, enkä ole koskaan, jos vain puhuttelet minua aina tällä
tavalla.
-- Kuulehan Markus!
-- No?
-- Minä tahtoisin, että olisi aina keskikesä, eikä minun tarvitsisi
mennä täältä pois. Sateita ja myrskyjä saisi olla, mutta vain
kesäsateita ja kesämyrskyjä.
-- Sinä et siis haluaisi olla täällä syksyllä etkä talvella?
-- En! Minua hirvittää jo niitä ajatellessani! Enkä minä eläisi
täällä. Minunhan on talvella opiskeltava ja valmistauduttava johonkin
ammattiin, josta saan leipäni.
-- Entä jos joudut naimisiin?
-- Hui-hai! Siitä ei ole pelkoa! Minä en ole koskaan rakastunut
kehenkään.
-- Et kehenkään? Sitä en usko!
-- Kuulehan... Kun sinä olet vanhempi, niin sanos minulle -- voiko
rakastua useammin kuin kerran?
-- Useammin kuin kerran?
-- Niin. Eri ihmisiin nimittäin --
-- Melkein kaikki ihmiset luultavasti voivat.
-- Sinä myös?
-- Minäkö?
-- Niin. Vastaa ihan rehellisesti.
-- Minä en ole ajatellut tätä asiaa. Kukaan ei ole minulta ennen sitä
kysynyt. Joskus toisen kerran minä sinulle vastaan -- ehkä sitten kun
vietämme täällä minun viiskymmenvuotispäivääni. Siihenhän ei ole pitkää
aikaa.
-- Kuusi vuotta! Voi hyvänen aika kuinka se on pitkä aika!
-- Ei velikulta se ole pitkä aika!
-- Velikulta?
-- Niin. Mitäs sitten?
-- Minähän en ole sinun veljesi! Hahahaha! -- Minua rupeaa naurattamaan
kaikki mitättömät asiat, kun olen oikein väsynyt ja kun minua paljon
valvomisen jälkeen nukuttaa.
-- Nukuttaako sinua!
-- Totta varmaan, koska minua naurattaa se, että sinä sanoit minua
velikullaksesi ja koska minä en jaksa enää ajatella.
He läksivät Venekalliolta ja Markus saattoi Marttaa tämän kesäasunnolle
asti. Sen portilla he sanoivat hyvää yötä.
Markus palasi kotiinsa, mutta uni tuntui pysyttelevän kaukana.
Hän istui puutarhapenkille, pöydän ääreen ja sytytti sikarin palamaan.
Hän istui ja muisteli illan ja lyhyen yön kaikkia tapauksia. Hänen
ympärillään oli syvä hiljaisuus, mutta hänen korvissaan soivat
eilisillan ja koko viime yön kaikki äänet: naurua, puhetta, laulua,
soittoa ja tanssia, lasin kilahtelua täällä puutarhapöydän ympärillä
-- ja hänen tarvitsi vain hiukan vaivata ajatuksiaan, nähdäkseen
ilmielävänä edessään jokaisen vieraansa kaikki yhdessä tai kenenkä
hyvänsä yksitellen. Lopulta hän katselee vain Marttaa, hänen silmiään
ja kasvojaan ja hänen koko olentoaan ja kuuntelee vain Martan ääntä --
mitä Martta hänelle milloinkin sanoi, se on hänelle kalleinta kaikesta.
Hän heräsi äkkiä mietteistään, sillä asuinrakennukselta päin alkoi
kuulua askeleita.
Miina sieltä tuli puutarhakäytävää pitkin iso tarjotin käsissään.
Hän asettui Markusta vastapäätä pöydän taa ja alkoi latoa laseja ja
puteleita tarjottimelle.
-- Vielähän sinä Miina olet valveilla! Mikset ole mennyt maata? Päivä
on jo korkealla!
-- Ei maita uni.
-- No miksei?
-- Kullakin omat syynsä -- vallesmannilla omansa ja minulla omani. --
On ollut hiukan ikävä yö --
-- Ikävä!
-- Niin, niin! Ikävä, ikävä! Mitä ihmettä siinä on. -- Ja kun äsken
näytti yhteen aikaan siltä, että minä jäisin yksin autioon taloon,
jonka seinien sisällä niinkuin olisi vielä tanssin humu ja nauru
kuulunut ja kummitellut, tuntui mieli hyvin apealta -- sellaista nälän
ja janon tapaista kurnimista sydänalla, mitä lienee, syönnistä ja
juonnista se vain ei parane -- lieneekö tuo sitä rakkautta vai mitä --
niin ajattelin, että jokuhan tässä olisi saatava yötoverikseen minunkin
ja katselinkin jo ikkunasta, että mitähän jos menisi ja herättäisi tuon
maisterin tuolta riippumatosta -- hihihihi...
-- Johan sinä naurat!
-- Mitäs tässä osaa! Täytyyhän sille surkeudellekin välistä nauraa ja
ilolle itkeä. Niin minulle tapahtuu usein.
Miina kävi istumaan ja jatkoi:
-- Jutellaas mekin nyt sitten kerran.
-- Jutellaan vain! Mistä sinun, Miina, haluttaisi jutella? Tule tälle
puolelle, niin on mukavampi.
-- Niin. (Puhuessaan Miina nousi ylös, hypisteli rikki kukkaa, jonka
oli ottanut omenapuusta ja siirtyi hitaasti pöydän itäreunan ympäri
vallesmannin viereen ja kohentautui sitten vieläkin lähemmä.) Meillä on
niin harvoin tilaisuutta jutella. Menee kuukausiakin hukkaan. Eikä me
olla näinä kymmenenä vuonna oikeastaan yhtään kertaa tosissaan juteltu.
-- Nyt sinä muistat väärin.
-- Enkä muista!
-- Sinulla on liian suuret vaatimukset!
-- Liian suuret vaatimukset?