varomattomasti ruvennut laskemaan leikkiä tullivanhimman ymmärryksen
kanssa, oli kertonut eräitä laivarikko- ja tullitarkastustilaisuuksia,
joissa muka tullivanhimman viisaus oli joutunut huononlaiseen
valaistukseen. Tästä oli tullivanhin suuttunut, heittänyt kynttilän
jalalla vallesmannia, mutta ei osunut ja alkanut huutaa niin, että
keittiöönkin kuului:
-- Voipi olla, että minä olen tuhmempi kuin sinä! Voipi olla! Mutta
itse minä elätän lapseni, muijani niin tuhma kuin olenkin! Mutta
kuinkas on sinun laitasi, veliseni? Sietäisiköhän ne sinun perheasiasi
nostella päivän valoon! No! Jokos kalpenet! Sieltä tulee Viipurista
vähän väliä laivoja, jotka tietävät kertoa, että siellä satamatöissä
kulkee eräs iso pojan kölkki, joka kuuluu olevan sinun näköisesi.
Mitäs siihen sanot? Poika kuuluu juttelevan kenelle hyvänsä, että
hänen isänsä nimi on Markus Aleksanteri Leopold Markulin, joka on nyt
saarelaisvallesmannina ja että hänen äitinsä nimi on Anna. -- No, mitäs
siihen sanot? On valetta vai?!
Markus kohosi hitaasti ylös tullivanhimman kertomuksen aikana,
lähestyi häntä äänettömänä, otti kiinni kaksin kourin, ravisteli häntä
ilmassa ja sanoi pari kertaa: "Olet sinäkin mainio toveri! Olet totta
jumalaut!", kantoi sitten ulko-ovelle, jossa heitti hänet, humalaisen
miehen, pihamaalle, pimeään syysyöhön. Sitten viskoi jälkeen samaa
tietä tullivanhimman hatun ja päällystakin ja löi oven kiinni.
Näin pienentyi Markuksen ympärillä seurapiiri pienentymistään. Eikä
hajaantuminen tapahtunut yksinomaan siten, että vain Markukselta
vähenivät ystävät. Hajaannus oli yleisempää laatua. Jo seuraavana
jouluna havaittiin, ettei suuria joulukestejä kutsuttu kauppiaalle, ei
pappilaan, ei tullivanhimmalle, ei vallesmannille. Jokaisessa perheessä
vietettiin joulua pienissä piireissä ja perheet kävivät toistensa luona
yksitellen lyhyillä vierailuilla. Suuret päivälliskutsut tanssiaisineen
olivat poissa, eivätkä enää sen jälkeen muotiin tulleet. Usein muisteli
Markus yksinäisinä iltoinaan näitä joulukemuja kaihoten ja ikävöiden.
Nehän olivat kestäneet vain muutaman vuoden, mutta Markukselle ne
olivat kuin kokonainen elämä. Kun hän istui yksin hämärtyvässä
kamarissaan ja antoi ajatuksensa siirtyä niihin aikoihin, kuuli hän
korvissaan puheen sorinaa, soittoa, lasin kilinää, puheita, laulua,
tanssia ja näki tupakan savua ja juhlapukuista saarelaisvallasväkeä,
etupäässä tuon lihavahkon, ketteräliikkeisen ja vilkkaan tullivanhimman
puolison, joka emäntänä ollessaan lasketteli vierailleen ranskalaisia
ja englantilaisia kohteliaisuuksia -- kukaan ei päässyt selville, minkä
mittapuun mukaan hän vieraansa jakoi, mutta erehtymättä hän määrätyille
henkilöille sanoi: "Ihjupliis" ja toisille: "Silhuplee". Vallesmannille
hän sanoi aina: "Silhuplee, masa lensman!" -- Markus luettiin
siis talon ranskalaiseen piiriin! -- "Hahahaha!" -- nauroi Markus
muistellessaan ja ihmetellessään, että "Minkähän ihmeen perusteella tuo
minut ranskalaisiinsa luki?" -- Luultavasti ei minkään perusteella.
Emännällähän oli ainoana pyrkimyksenä loistaa kielitaiturina ja
olihan hapella toki sen verran vaistoa, että ei samaa henkilöä
puhutellut sekaisin eri kielillä. Vaatihan alkeellisin kohteliaisuus
kunnioittamaan vierasta. --
Markus katseli siis menneitä aikoja saarelaisajastaan kuin
palaamattomia ilon aikoja, aavistamatta, että hänellä on omassa
talossaan ja puutarhassaan loistavin aika vasta edessä. Kuin merellä
saapuva myrsky lähettää edelleen aaltoja kymmenien, väliin satojen
kilometrien päähän, niin lähetti tuo tuleva aika saapuessaan erilaisia
tapauksia, ennenkuin se itse saapui ja ennenkuin se kohisten ja
riemuiten alkoi vyöryä lopputuhoa kohti.
Nykyään oli tyyni ja hiljainen ja usein ikävä väliaika ja se kesti
usean vuoden.
Sinä aikana tehtiin paljon työtä. Koulumestari, Esaias Hendolin,
oli hänellä aina apuna ja asiat luistivat hyvin. Meni jo muutamia
kesiä, jolloin hän ei peljännyt tarkastusta, mutta sitten taas tuli
pakoilukesiä. Muut paperit olivat kyllä kaikki reilassa, mutta ei
kassakirja. Sitä ei koskaan Markus näyttänyt Hendolinille. Siellä oli
toisinaan peloittavia epäselvyyksiä. Kevät- ja syyskaudet alkoivat
nimittäin käydä hänelle hyvin kalliiksi. Keväällä aikaiseen ja syksyllä
myöhään makaili saaren satamassa pelastuslaivoja. Ne ilmaantuivat kuin
kotkat muuttolintujen mukana. Makailivat saaren satamassa viikkomääriä
vaanimassa saalistaan, laivarikkoja. Näiden laivojen päällystölle alkoi
Markus antaa kotonaan tanssiaisia. Saaren tyttöjä ja poikia kutsuttiin
vallesmannin saliin "paaliin". Saaren vanha viulunsoittaja sai soittaa
usein koko yön. Tytöillekin tarjoiltiin viiniä ja useat niistä olivat
humalassa jo puolenyön tienoissa. Ne olivat ihania aikoja, mutta
tulivat kalliiksi. Ne veivät rahaa enemmän kuin hänen palkkansa sieti.
Silloin hän turvautui hallussaan oleviin vieraisiin rahoihin ja lähetti
perämiehen mantereelle hakemaan konjakkia, likööriä, viinejä ynnä muuta.
Lähempänä joulua hävisivät pelastuslaivat ja loppuivat "paalit",
niinkuin saarelaiset niitä nimittivät, ja alkoi ikävät illat ja pitkät
päivät, jolloin oli säästettävä ruuassa ja juomassa pitkin talvea,
että kevääseen mennessä saa kassakirjan ja kassan siihen kuntoon, että
voi sen huoletta antaa tarkastajalle. Usein hän onnistuikin, mutta
muutamina keväinä laivarikkoajan "paalit" veivät suunnitelmat taas
sekaisin.
Joulunalusviikoista kevääseen oli hänen ainoana seuranaan koulumestari,
toisinaan perämies ja joskus Miina -- koulumestari tavallisimmin.
* * * * *
On eräs joulukuun ilta.
Posti on tullut mantereelta.
Markus on laittanut pienessä makuukammiossaan olevan pyöreän pöydän
juhlakuntoon.
Siinä on konjakkiputeli, sikarilaatikko, tulitikut, joulupostia,
pari lasia, sokeriastia ja punaisella samettivuorilla sisustetussa
mahonkirasiassa, joka on auki, kansi seljällään, kiiltelee iso
jalokivillä koristettu kultakello raskaine kultavitjoineen. --
Markus itse järjestelee huonetta.
Pyöreälle pöydälle hän sytyttää kaksi kynttilää palamaan.
Ikkunanaluspöydälle, idän seinustalle, meren puoleisen ikkunan eteen
pannaan niinikään pari kynttilää ja annetaan verhojen jäädä auki.
Kaikille muille ikkunoille sytytetään myös kynttilöitä, joka huoneeseen.
Isäntä itse on juhlapuvussa -- kultanappisessa hännystakissa,
valkeissa liiveissä, korkeassa kauluksessa, valkeassa kaulanauhassa
ja kultakahvaisessa silakanvartaassa, joka riippuu vasemmalla ja
kolahtelee tuoleihin ja pöytien kasoihin.
Hän ei ole kyllä selvillä, pitääkö silakanvarraskin olla kupeella vai
eikö, vai onko se suorastaan kielletty tämänlaisessa iltakutsussa
kotona, mutta oli miten oli.
Juhla kuin juhla!
Se kuuluu juhlapukukaavaan ja saa riippua kupeella.
Hän on ajanut partansa, lihava leuka ja vielä lihavammat posket
välkkyvät puhtautta ja viikset ovat käännetyt kohti silmiä.
Hän katseli itseään peilistä.
Kasvojen ilmeet olivat viekkaat, mutta niihin otti osaa vain nenän ja
suun lähin ympäristö ja silmät, sillä posket ja leuka olivat jo aikoja
sitten lihoneet siinä määrässä, ettei yksikään lihas niiden sisällä
jaksanut liikkua niin paljon, että sen väreilyt olisivat tuntuneet
pinnalle asti. Suun ilmeitä jossain määrin himmensivät kellanruskeat
tuuheat viikset. Silmät, silmäluomet ja turvonneet silmänalukset,
sieraimet, tummanruskeat kulmakarvat, jotka kohosivat nenän juuresta
molemmin puolin vinosti ylöspäin, iho nenän juuressa ja nenän seljässä,
joka voi tarvittaessa vetäytyä kymmeniin ryppyihin, pitivät miltei
villiä elämää hänen jutellessaan seikkailuistaan nuoruudessaan --
metsästysmatkoista ja maalaistytöistä -- niin -- ne olivat juttuja ne!
-- ja niille kannatti kyllä nenän ja sen lähimmän ympäristön ilveillä
ja ilkkua -- nyt, kun kaikki oli ohi, nuoruus ja sen monikirjavat
seikkailut! -- Yli kaiken kaartui leveän ja voimakkaan otsan ja kaljun
päälaen suun puoliympyrä, korvasta korvaan, kylmänä ja tunteettomana
kuin taivaan kupu joka katselee yhtä rauhallisesti niin hyvien kuin
pahojenkin, niin väärien kuin vanhurskaittenkin tekosia maan matoisen
kamaralla.
-- Täydestä käyt vielä, mies peilissä, mutta alatpa jo vanheta, sanoi
hän kuvaselleen.
* * * * *
Kaikki on valmista, mutta missä hitossa viipyy vieras.
Tekisi mieli alkaa jo itse -- ottaa pieni konjakkiryyppy ja sytyttää
sikari.
Ei siinä muuta olekaan.
No niin, teetä myös. Kyllä Miina teetä tuo.
Ahaa -- jopa kuuluu kolinaa ulko-ovessa.
Vallesmanni on saavuttanut tarkoituksensa.
Koulumestari jää ällistyneenä seisomaan kynnykselle.
-- No mutta... no mutta... Mitä sinä meinaat?!... Arki-iltana!! Minä en
ymmärrä!
-- Heitähän paltto päältäsi ja vie sinne eteiseen! -- Miina! Tule
auttamaan vieraan päältä palttoa! Sinä olet tuhma, Miina! Minun on
sinua tästä lähin kasvatettava... No no -- auta paltto pois vieraan
päältä -- no niin -- aseta se käsivarrellesi -- vasemmalle! -- noin,
nyt otat lakin -- nyt kepin -- viet ne eteiseen. Sinun on, Miina, tästä
lähin tämä tehtävä kaikille minun vierailleni jo eteisessä. Minä olen
nyt korkeampaa säätyä kuin eilen ja minulla käy nykyään korkeampia
vieraita kuin ennen ja ne on otettava vastaan korkeammalla tavalla kuin
ennen. Muista se, Miina!
-- No -- käy istumaan, Esaias!
-- Mitä helkkaria sinä oikein ilveilet!? Mitä sinulle on tapahtunut?
Markus täytti ryypyt, näytti ääneti kultakelloa Hendolinille, joka
sitä suu auki katseli joka puolelta ja asetti sen jälleen paikalleen
ja katseli kysyvänä Markusta. Markus kohotti ryyppylasinsa, kehoitti
viittauksella Hendolinia tekemään samoin, lasin kilahdus, onnentoivotus
ja lasit tyhjiksi ja sitten sytytettiin sikarit ja siinä seisovassa
asennossa tarkasteltiin vielä kelloa.
-- Mistä hitosta sinä olet saanut tämänlaisen kellon -- jalokiviäkin jo
kokonainen omaisuus!
Vastaukseksi ojensi Markus Hendolinille samassa postissa tulleen kelloa
koskevan paperin.
-- Venättä!
-- Niin. Ole hyvä ja lue. Siitä selviää tämän kellon salaisuus.
Jaaha, et ymmärrä! No, se musteella tehty omakätinen nimikirjoitus on
"Nikolai" ja paperissa sanotaan, että erikoisessa armossa on minulle,
osoittamastani sankarillisuudesta, nähty hyväksi lahjoittaa tämä
kultakello jalokivineen ja perineen. Siitä selviää myös, että kello
vastaa yrjönristiä, jonka olen ansainnut, mutta kun olen sivilimies,
ei minulle yrjönristiä voida antaa, vaan sitä täydellisesti ja arvossa
enemmänkin, vastaava kultakello perineen ja jalokivineen.
-- Mutta eihän tässä paperissa noin pitkiä puheita ole.
-- Ei olekaan, mutta sinulle, joka et ymmärrä, on pidettävä puhe
pitempi.
-- Jaaha. Jaaha. Vai olet sinä sankari! No, mikähän sankari sinä sitten
oikein lienet.
-- Kyllähän vielä kuulet.
Myöhemmin illalla, oliko toisien vai kolmansien lasien aikana -- valkea
pöytäliina oli kyllä kauttaaltaan sikarintuhan peitossa, varsinkin
tuhkakupin ympäriltä, josta päättäen kädet olivat alkaneet tehdä
epävarmoja liikkeitä, myös kynttilät olivat jo pitkällä ja katsottiin
kelloa, mutta ei koskaan muistettu, paljonko se on -- puhelevat
toverukset sangen korkealla äänellä kaiken maailman asioista ja alkaa
Markus puhua myös tästä kelloasiasta, siitä, jonka vuoksi koko juhla on
pantu pystyyn.
Jompikumpi oli taaskin sanonut sanan "sankari" ja sen johdosta
kysyi Markus Hendolinilta, koulumestarilta, jota varsinkin tällä
humaluusasteella, jolla nyt oltiin, oli nimitettävä maisteriksi.
-- Kuulehan maisteri! Sinä et taida tietääkään mitä san-ka-ri-us on,
vaikka olet paljon lukenut?
-- Sankarius? Sitä ovat eri tutkijat eri maissa selittäneet
sangen eri tavalla. Siitä on hyvin monta määritelmää, toisilleen
ristiriitaisiakin. Sankarius? Hm. Se on vaikea määritellä.
-- Sankarius -- niin. Siitä on monta mielipidettä ja tämän kellon
minulle joutuminen selvittää yhden käsityksen sankariudesta. Annahan
kun minä selitän. Muistathan sinä kun se venäläinen pantsarilaiva
toissa talvena työnsi kärsänsä lumipyryssä maahan tuolla lähempänä
Lounatriviä?
-- Muistan. Joulun tienoissahan se tuli.
-- Ja myös sen muistanet, että se oli siellä tuhon partaalla,
laivarikkoisena, koko sen talven, kolme kuukautta. Kävithän sinäkin
siellä joskus minun kanssani. Kolme kuukautta jatkuivat pelastuspuuhat
ja minä olin yksi sankari, sikäläisen käsityksen mukaan, josta nyt on
kysymys -- ymmärräthän.
-- Ymmärrän, ymmärrän.
-- Minä olin yksi niitä sankareita!
-- Mitä sinä sitten teit?
-- Minä join vähintäin kerran viikossa penkin alle kaikki venäläiset
upseerit, ylimmästä alimpaan -- itse amiraalikin kävi kerran voimiaan
koettamassa. Kaikessa vieraanvaraisuudessaan yrittivät upseerit laivan
peräsalongissa juoda minut penkin alle. Kaikennäköisillä sekoituksilla
-- kuumaa viskiä, hunajakonjakkia ja mitä lienevät sotkeneetkaan
sekaisin -- koettivat saada minua itseänikin sekaisin. Itse tippuivat
he yksi toisensa perästä pöydän alle, mutta minä istuin yhä pää kylmänä
ja järki kirkkaana ja jatkoin juomistani. Kun venäläiset upseerit
panevat toimeen kilpajuomingit, julistetaan sankariksi se joka voittaa.
Minä voitin tuon laivarikkoisen venäläisen pantsarilaivan upseeriston
noin kaksitoista, tai parikymmentä kertaa uusiutuvassa kamppailussa ja
minut on julistettu sen johdosta sankariksi ja kun laiva keväällä pääsi
irti rannasta, lähetettiin keisarille luettelo sankareista ja minä
olen yksi niistä, ja keisari lähetti minulle tämän kellon, valittaen,
että olen siviilimies, ja hän on siis estetty ojentamasta minulle
yrjönristiä. -- Se on nyt siis yksi käsitys siitä, mitä on sankarius
-- venäläinen käsitys. On myös vielä monta muuta käsitystä, mutta ei
yhtään sellaista, jonka mukaan sinä olisit sankari, sillä sinä humallut
vähästä, katso ettet jo tämän lasin perästä kallistu pöydän alle.
Terveydekses!
-- Terveydekses! --
Tunnit kuluivat ja aamu alkoi hämärtää.
Koulumestari, joka oli koko yön istunut pyöreän pöydän toisella
puolella ja sankarillisesti koettanut pitää puoliaan Markuksen kanssa,
alkoi viiden tienoissa aamulla ensin sammaltaa puheessaan, kerrata
tylsänä aina vain samoja sanoja ja vihdoin alkanut hiljalleen ja
hitaasti solua tuoliltaan permannolle.
Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa maailmassa voi sekoittaa
viittä, kuutta, ehkä seitsemääkin lasia konjakkia ja samppanjaa
vajoamatta siihen ihanuuksien laaksoon, josta hän luulee liitelevänsä
aina ylemmä ja ylemmä, aina ihanampiin ja ihanampiin korkeuksiin -- ja
kaikkein vähimmän Esaias Hendolin, koulumestari, entinen käräjäkirjuri,
virkansa juonut heittiö, meren ajo, niinkuin häntä nimitteli
ajatuksissaan Markus, vedellessään savuja sikaristaan ja tyhjentäen
viimeisen lasinsa ja sen jälkeen tarttuen kiinni juomaveikkoonsa,
ainoaan ystäväänsä ja auttajaansa ja alkaen häntä raahata läpi
ruokahuoneen saliin, jonka sohvalle koulumestarille oli varattu
makuupaikka.
Koulumestari heräsi matkan varrella ja alkoi puhua mokeltaa:
-- Ne -- tullimiehet ymmärrätkö sinä...
Viimeksi oli ollut nimittäin puhe tullimiehistä yleensä ja Hemmasta
erikoisesti, jota vastaan koulumestarilla tuntui olevan kaunaa.
-- Tullisökärit, niinkuin saarelaiset sanovat -- aloittavat --
aloittavat -- syntisen -- ur -- uransa -- varkaina ja merirosvoina --
ja -- päättävät sen. -- -- Älä vie minua! Mihin sinä viet minua!? Hei!
Kuuletko sinä! Laske minut irti, tai minä lyön sinua!
Saatuaan koulumestarin makuulle palasi Markus takaisin pyöreän pöydän
luo, korjasi konjakkiputelin, joka oli vielä lähes puolillaan,
huomiseksi kohmeloryypyiksi ja piiloitti sen vaatekaappiinsa, sillä hän
entisestä kokemuksesta tiesi, että koulumestari herää ennen häntä ja
tyhjentää yksin putelin ja menee jälleen maata, eikä sitten huomenna
ole kummallakaan kohmeloryyppyjä.
Markus sammutti kaikki tulet ja kävi maata tyytyväisenä ja iloisena
siitä, että varmat kohmeloryypyt ovat tiedossa.
Seuraava päivä oli sunnuntai.
Oli kirkas syysaamu.
Päivä paistoi valjuna ja keltaisena vuorten harjujen päältä.
Miina toi aamukahvia ja herätti Markuksen.
Kello oli silloin kymmenen.
Markus meni herättämään koulumestaria aamukahville. Siinä olikin
työmaa! Koulumestari makasi kuin ranka metsässä. Kauan sai Markus häntä
ravistella, ennenkuin hän heräsi.
Miehet istuivat jälleen pyöreän pöydän ympärillä.
-- No Esaias! Sinulla +aitaa olla pää kipeänä -- hehehehe!
-- Älä muuta sano! Minä taidan kuolla. Mitä ihmettä sinä minulle viime
yönä juotit?!
-- No ei hätää! Katsotaan eikö talossa ole vielä lääkettä.
Markus meni kaapille.
Pulloa ei löytynyt.
Julmistuneena hän kääntyi koulumestariin, jonka naamasta paistoi
syyllisyyden tunto.
-- Oletko sinä, saatana, käynyt varkaissa! Missä puteli on? i
-- Minä en muista mitään!
-- Et muista! Valehtelet! Kukaan muu ei ole sitä voinut viedä!
Markus meni etsimään putelia salin puolelta ja löysi sen tyhjänä sohvan
alta, jolla koulumestari oli maannut.
-- Voi sinä kurja itseäs! Pilaat sekä oman että toisen aamun! Ja nyt
sinä lähdet tästä talosta ja vähän äkkiä!
Markus haki ruoskansa, tarttui koulumestaria niskasta kiinni ja
kuritti häntä, löi ruoskallaan pari kymmentä kertaa. Sitten huusi hän
koulumestarille:
-- Pue ryysyt yllesi ja lähde saatanan äkkiä ja älä tule ikinä
näkyviini!
Ruoska kädessä hän ajoi koulumestarin ulos ovesta.
Koko toimituksen aikana ei koulumestari ollut sanonut sanaakaan.
Kädet syvällä palton taskuissa, hartiat kumarassa, selkä kirvelevänä,
pää pakottavana, korvat humisevina, mieli maan tasalla, synkin
ajatuksin, onnettomana ja murtuneena, hän käveli läpi valoisan,
pyhäaamuisen kylän asunnolleen, kävi heti maata ja makasi
maanantaiaamuun, koulunalkamiseen asti.
Pitkälle ei Markus kuitenkaan tullut toimeen ilman Hendolinin apua.
Viikko oli kulunut.
Oli taas lauantai-ilta, synkkä ja myrskyinen. Markus koetti viettää
iltaa yksin istuen, tupakoiden, soittaen välillä viulua ja välillä
lueskellen, mutta neljännestunnit olivat viikkojen pituisia.
Hän lähetti Miinan hakemaan koulumestaria, jolla ei ollut varaa hankkia
juomatavaroita ja tuskin tupakkaakaan. Hänellä ei ollut muuta paikkaa
mihin mennä kuin vallesmannila. Hän oli viikon kuluessa huomannut,
että vallesmannin jahti oli käynyt mantereella ja tiesi kyllä millä
asioilla. Hän oli myös rahapulassa. Hän tarvitsi Markuksen seuraa,
rahoja ja viinoja. Kuin kuritettu koira hän otti siis iloisena vastaan
kutsun ja läksi paikalla vallesmannihan.
Molemmat valittivat saaren kauheita talvia ja selittivät ensi tilassa
hakevansa paikan mantereelle. "Ei talveakaan enää tämän jälkeen
täällä!" oli heidän yhteinen päätöksensä ja se päätös vahvistettiin
ryypyllä ja uusittiin ikuinen, vilpitön veljeys.
VII luku.
TANSSIAISET.
Saarelaisvallesmannin viimeinen kesä on alkanut.
Se oli nykyisen vuosisadan neljäs kesä.
Markus oli silloin kolmen viidettä vuotias.
Hän oli parhaissa voimissaan.
Alkanut kesä oli kauneimpia ja varmasti hänen parhain ja huolettomin
kesänsä, sillä hänellä ei nyt ollut rahahuolia. Tarkastus oli jo
keväällä ja silloin oli kaikki paperit kunnossa.
Myöskin kassa oli kunnossa, sillä hänen oli onnistunut kevään ensi
matkallaan saada kaupungissa parin hyvän ystävänsä nimillä pankista
rahaa kuuden kuukauden vekselillä.
Tuskin koko elämänsä aikana hän on viettänyt niin vapaata ja huoletonta
kesää -- ei edes parhaina nuoruusvuosinaan.
Elämä saaressa on muuttanut muotoaan. Sinne on alkanut virrata
kesävieraita -- neljä, viisi, kuusi, tai kymmenenkin kesän kuluessa.
Markus on tutustunut niihin kaikkiin. Ne ovat olleet hänen
jokapäiväisiä vieraitaan. Hän on tehnyt niiden kanssa pitkiäkin
purjehdusmatkoja ja kiipeillyt vuorilla. Hänestä tuntuu, että tuskin
lienee enää neliömetriäkään saaren pinta-alasta, joka ei olisi ollut
hänen silmissään. Illoin on kokoonnuttu hänen luokseen -- juotu
teetä puutarhassa, soitettu, laulettu, kuunneltu yön hämärässä meren
kohinaa puutarhan rantaan, katseltu kesäyön kuuta ja harvoja tähtiä ja
kaukaa hiipuvia laivojen tulia ja juteltu ja naurettu. Järki-ihminen,
Hendolin, on hänelle toisinaan sanonut, että tämä tämännäköinen
elämä vie liiaksi rahaa, johon Markus oli selittänyt, että talvella
säästetään, eletään perunoilla, sianläskillä, leivällä ja silakoilla ja
juodaan viinaa ja poltetaan viidenpennin sikareja! Sitäpaitsi oli hän
tehnyt erään sopimuksen yhtiön kanssa, joka piti yllä pelastuslaivoja.
Niitä oli kaksikin kilpailevaa yhtiötä, molemmilla komeita, voimakkaita
pelastuslaivoja. Toisen asiamieheksi oli ruvennut Markus isoa palkkiota
vastaan. Jokaisesta laivarikosta, joka joutuu yhtiön huostaan,
sitoutui yhtiö maksamaan Markukselle kymmenen prosenttia, jos hän
yhtiön valtuutettuna ennättää mennä ottamaan laivan haltuunsa ennen
kilpailevaa yhtiötä. -- "Kun syksyllä saamme yhdenkään hyvänpuoleisen
laivarikon hoidettavaksemme, on meillä rahaa kuin ruhtinailla!", oli
Markus sanonut Hendolinille, joka alkoi puhua jostakin karhunnahan
myynnistä. Siihen oli Markus nauranut ja sanonut: "Pelkää sinä vain
turhia! Syksyllä on meillä rahaa ja sitten maksan velkani -- kaikki --"
Tänään on Markuksella juhlapäivä, syntymäpäivä.
Jo varhain aamulla oli hän herännyt lauluun. Kesävieraat olivat
käyneet häntä tervehtimässä ja esiintyneet peräti juhlallisina.
Olivat ojentaneet hänelle taiteellisen adressin -- joukossa oli
kaksi taidemaalaria -- ja pitäneet pienen puheen. Adressiin oli
piirretty sanat: "Hänen Majesteetilleen Marcus Alexanteri Suurelle,
Kohtalon armosta Saaren kuninkaalle, Tytärsaaren Ruhtinaalle,
Ruuskerin Herttualle, Vailuodon Valtiaalle, ynnä muuta, ynnä muuta,
Hänen nöyriltä ja uskollisilta alamaisiltaan kolmenviidettäkertainen
hei!" Sitten näkyi siinä nimet alla. Kauimmin viipyi Markuksen katse
nimessä Martta, eikä hän oikeastaan muita nimiä nähnytkään. Markus
käveli puolipukeissaan makuukammarissaan, veteli savuja sikaristaan,
seisoskeli kauan ikkunan ääressä ja vielä useammin pysähtyi hän pyöreän
pöydän luo. Siinä oli tuo paperi ja Markus luki sen taas nauraen läpi
ja jäi tuijottamaan Martan nimeen. Martta oli lausunut lystikkään
runon, jonka eräs kesävieraista oli sepittänyt. Kuka sepittäjä oli,
sitä ei hänelle ilmaistu. Kunhan ei vain olisi ollut koulumestari. Runo
oli niin hänen tapaistaan alusta loppuun. Se alkoi näin:
Valtioi merta katseellas
älä kahleilla Xerxeen!
Se tie on sulle kunniakas,
mi vie läpi vihreän hyrskeen.
Kaikki kesävieraat ovat kutsutut illalla Markuksen luo juhlimaan.
Pelto-Kallu on jo aamusta alkaen järjestelemässä puutarhaa --
puhdistamassa käytäviä ja ripustelemassa värillisiä lyhtyjä käytävien
varsille ja puutarhapöydän ympärille.
Markus katselee ulos.
Hän on avannut ikkunan molemmat puoliskot auki.
Aamu on lämmin ja tyyni.
Alhaalla nurmella kasvaa voikukkia.
Päivä on jo korkealla ja sen valossa hohtavat voikukat kuin tulipallot.
Kirsikat ja omenat kukkivat.
Koko puutarha on yhtenä valkeana kukkamerenä, jossa pörisee kimalaisia
ja mehiläisiä, joiden ruskeankeltaiset siivet välähtelevät valkeita
kukkia vasten. Koko puisto hymisee kuin kaukaiset urut.
On niin tyyni, ettei ainoakaan lehti liikahda.