huvimatka. Meidän olisi käytävä heti tämän jälkeen tarkastamassa
tätä saarta noilta korkeilta vuorilta, sitten uinti tuolla ihanalla
hiekkarannalla, sitten päivällinen, sitten parin tunnin lepo ja
toivottavasti sen jälkeen meille jää hetkinen teidänkin osallenne,
vallesmanni.
* * * * *
Olikin jo ilta käsissä, kun kokoonnuttiin vallesmannin pieneen
kansliaan.
-- Tämä on pieni soma huone!, lausui maakuntavanhin heti ja kun Markus
alkoi levitellä kirjojaan ja papereitaan pöydälle tarkastettaviksi,
lisäsi hän: Niitä me olemme nähneet kylliksemme kotona! Antakaa niiden
olla! Me uskomme, että ne ovat kunnossa!
-- Pyytäisin kuitenkin, että tuo tunnustus merkittäisiin tänne
päiväkirjaan -- jos rohkenen -- muistoksi tästä käynnistä.
-- Se käy kyllä laatuun!
Kirjoitettuaan päivämäärän ja nimensä kirjaan, kääntyi maakuntavanhin
Markuksen puoleen ja sanoi:
-- No niin. Se on tapahtunut ja kun virallinen ohjelma on nyt lopussa,
tahtoisin lausua sinulle, vanha veikko, että sinä olet ollut koko
päivän liian juhlallinen ja hikoillut kovasti, varsinkin vuorilla
kiipeillessämme! Mitä hittoa sinä olet tämänlaiseen helteeseen
pukeutunut tuonlaiseen pukuun! Salli minun komentaa itseäsi: Vie
nyt kiireesti tuo virkatakkisi, silakanvartaasi ja amiraalilakkisi
vaatekaappiin ja pane kevyempää yllesi!
* * * * *
Vallesmannin luona syötiin illallinen.
Sen jälkeen siirryttiin puutarhapöydän ympärille.
Kesäillan hämärä oli jo laskeutunut yli meren ja saaren.
Pelto-Kallu oli saanut tehtäväkseen koristaa puutarhapöydän lähin
ympäristö värillisillä paperilyhdyillä, joita Markus oli hankkinut
juhlatilaisuuksien varalta.
Kun vallasväki saapui pöytään, olivat lyhdyt jo sytytetyt.
Vaalean harmaana, kuulakkaan vihertävänä, vilkkui meri puiden välitse.
Ummikas kohahteli rantaan.
Punertavan siniselle idän yötaivaalle oli kohonnut kuu, joka valoi
kultiaan mereen.
Pöydällä paloi muutamia kynttilöitä -- olihan yö aivan tyyni -- ja
miesten istuuduttua pöytään ilmaantui Miina isoine tarjottimineen.
Hän asetteli pöydälle teelaseja, sokeriastian, konjakkiputelin ja
sikarilaatikon, kaatoi laseihin kuumaa teetä ja poistui.
* * * * *
Pari tuntia on kulunut.
Toiset lasit ja toiset sikarit ovat menossa.
Mieliala on korkealla.
Kaikki, Markus ylinnä, ovat laulumiehiä.
On juotu veljenmaljoja ja laulettu laulu toisensa jälkeen, viimeksi
"Läksin minä kesäyönä käymään", josta Markus innostuu näin puhumaan:
-- Kuulkaa veljet! Minä en voi koskaan kuunnella tuota laulua tulematta
liikutetuksi. Minä sanon teille erään salaisuuden. Se koskee minun
testamenttiani ja tätä laulua. Kun minä kuolen, niin löydetään minun
pöydältäni suljettu kirjekuori, jossa on minun testamenttini. Kuulkaa
veljet! Tämä on vakava asia! Minä olen täällä saaressa paljon miettinyt
elämän kysymyksiä! Täällä on niin paljon aikaa! Kerran, eräänä
kesäiltana, kun minä tässä istuin yksin ja soitin viululla tuota samaa
laulua, välähti yhtäkkiä mieleeni, että tämä on minun hautauslauluni.
Torvisoittokunnan on sitä hiljaa soitettava surumarssina, kun minua
viedään hautaan! Tämän ainoan määräyksen tulee sisältämään minun
testamenttini, minun viimeinen tahtoni, täydellä ymmärryksellä harkittu
päätökseni.
* * * * *
Niin se meni sillä kertaa!
Onneksi eivät lähemmin tarkastaneet hänen papereitaan ja tilejään.
Niin!
Tileissähän jo silloinkin pilkisteli pienoinen epäselvyyden paholainen,
vajaukseksi vai miksi häntä nimitettänee!
Epäselvyydet lisääntyivät vuosi vuodelta ja tuli kesiä, jotka
muuttuivat hänelle suoranaisen kauhun ajoiksi.
Hän pakeni saaresta merelle ja asumattomiin saariin viikkomääriksi
milloin hylkeenpyynnin milloin muulla nimellä ja varjolla. Usein hän
pelkäsi pakoilemistaan alkavaksi mielisairaudeksi ja sitä se lienee
ollutkin.
Minkä enemmän syysmyrskyt lähenivät, sen turvallisemmaksi hän itsensä
tunsi.
Talvi oli sittenkin ja lopultakin ihanin aika! Marraskuun lopulta
huhtikuun loppuun sai olla ihan varmasti rauhassa tarkastuspelolta.
Viisi levon ja rauhan kuukautta!
Markuksen talvet olivat todellakin levollisia ja rauhallisia, mutta
eivät hauskoja.
Varsinkin marraskuu oli pitkä ja ikävä.
Silloin olisi ollut kyllin aikaa tehdä työtä, mutta hän ei voinut.
Viikkomääriä kestäneet myrskyt tekivät hänet kuin sairaaksi ja milloin
sattui kauniita syyspäiviä, kuluivat ne toipumiseen.
Useat illat tuntuivat loppumattomilta.
Kello löi.
Mitä se löikään -- vasta kuusi ja pimeän tulosta on kulunut kuin
kokonainen ihmisikä.
-- Miina hoi!
-- No -- mikäs on hätänä?
-- Minulla on niin peiakkaan ikävä.
-- Vai niin. Minulla ei ole.
-- Miina -- onko kello vasta kuusi?
-- On, kuusi on jo.
-- Mene kutsumaan perämies tänne.
-- Heti paikalla!
Perämies sai semmoisina iltoina istua vallesmannin luona puoleenyöhön.
Eräänä sellaisena iltana, kello yhdentoista ja kahdentoista välillä,
molempien ollessa monien lasien jälkeen kohtalaisessa humalassa, sanoi
perämies, osoittaen sormellaan lasioviseen arkistokaappiin, jonka
eräällä laudalla näkyi kaksi kalloa.
-- Ovatko nuo kaksi kalloa sieltä Viiristä?
-- Sieltä ovat.
-- Mitkä silloin yks kerta tuotiin...
-- Niin.
-- Kuulehan! Minä sanon sinulle yhden asian.
-- Sano pois vain.
-- Sinä et saa suuttua, vaikka minä mitä sanonkin!
-- En suutu!
-- Minä en tykkää, että sinä pidät niitä kalloja täällä, eikä se
taida olla laillistakaan -- ihmisen luita pitää kaapissaan. Ei se ole
laillista!
-- Missä laissa se on kielletty?
-- Kirkkolaissa tai laivarikkolaissa -- merilaissa -- en minä sitä...
Sinunhan se tietää pitää, joka olet vallesmanni!
-- Niin minä tiedänkin.
-- Jaa -- sinä tiedät?!
-- Niin -- ettei missään laissa.
-- Mutta -- "maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen
tuleman" -- eikös se laki olekaan! Mitäs sinä siihen sanot!
-- Ei se tähän kuulu.
-- Vai ei kuulu. Mutta minä sanon, että kuuluu! Minä en pelkää noita
kalloja -- älä sitä luule! -- mutta minä sanon sinulle, että minä en
tykkää, että ne ovat tuolla kaapin laudalla... Luulek sä etten minä
uskaltaisi olla täällä yksin -- hä?
-- Ehkä...
-- Mutta Simin Pokko ei uskaltaisi, eikä Sika-Hemma, siitä minä olen
varma.
Kallu oli nyt rohkea, mutta selvänä ollessaan, niinpä samana iltanakin
alussa, hän kauhulla kuvitteli, että hänen olisi vähäksikään aikaa
jäätävä yksin tähän huoneeseen.
-- Sanopas, Kallu, mitä varten sinä aina rupeat puhumaan noista
kalloista?
-- Mitä sinä oikeen tarkoitat? Luuleksä jotain tietäväs?
-- Minähän sinulta juuri siitä syystä kysyin, kun en mitään tiedä.
-- Asianlaita on sillä tavalla, vallesmanni, ettet sinä tiedä mitään.
Minä olen nyt humalassa -- vai enkös ole?
-- Taidat olla.
-- Mutta älä sinä luule, vallesmanni, että minä niin humalassa olen,
että minä rupeaisin haastamaan mitä hyvänsä! Mutta yhden asian minä
sinulle sanon -- tahoksä kuulla? Niin. Minä näen välistä pahoja unia.
-- Pahoja unia! Ole nyt! Miehinen mies ja haastaa unista!
-- Niin, usko tai ole uskomatta! Ja nyt kun minä näen nuo kallot
tuolla ja sinä sanot, että ne ovat niiden viirinmiesten kallot, niin
minä pelkään, että ne tulevat yöllä unessa minun kimppuuni. Katsohan
vallesmanni, kuinka ne jo katselevat tänne! Sinä et ymmärrä mitään!
Sinä olet lapsi minuun nähden! Tiedätkö sinä mitä se on, kun on pakko
-- kamahuttaa -- No -- ei puhuta mitään! Kallu! Oleksä hölmö!! No!
Mitäs sä tuijotat!? Ryypätään! En minä humalassa ole...
-- Et ole, mutta minua nukuttaa. Minä menen maata, istu sinä tässä ja
ryyppää, tai mene kotiisi. Tee kuinka tahdot. Minä menen maata!
-- Minä en jää tähän huoneeseen vaikka hirtettäisiin! Minä menen
kotiin. Annaksä lyhdyn -- siellä on pimeä -- en minä pelkää pimeää,
mutta anna minulle lyhty.
-- Ota keittiöstä lyhty. Hyvää yötä.
* * * * *
Niin kului useat illat.
Alkutalven hauskimmat päivät olivat joulujen välipyhät. Silloin saaren
vallasväki kokoontui yhteisiin joulukesteihin, milloin pappilaan,
milloin kauppiaalle, milloin tullivanhimmalle tai luotsivanhimmalle,
milloin vallesmannille, milloin mihinkin, vuoronsa kussakin paikassa.
Ne olivat kuuluneet jouluajan ohjelmaan jo monta vuotta, jo ennen
Markuksen saareen tuloa.
Kerran oltiin niinikään joulukesteissä tullivanhimmalla.
Ilta oli kulunut hauskasti.
Parikymmentä henkeä oli vieraita.
Ylimääräisiä palvelijoita liehui keittiössä.
Salissa oli katettu pitkä pöytä.
Kymmenistä kynttilöistä ja kattokruunusta virtasi häikäisevä valo.
Istuttiin ruokapöydässä.
Paisti kannettiin sisään.
Ilo oli ylimmillään ja se johtui osaksi hyvästä ruoasta, osaksi
yhdessäolosta ylimalkain ja sukkeloista jutuista, mutta pääasiassa
kuitenkin viinistä, jota oli tarjoiltu naisillekin ja hyvistä
ruokaryypyistä, joka oli viinaa.
Puhetta johti pastori, sillä talon isännällä oli hidas puhe ja kankea
kieli.
Pastori oli koko ajan, tapansa mukaan, jakanut sanan rieskaa milloin
vakavassa, milloin leikillisessä muodossa. Toisinaan se loukkasi
jotakin läsnäolijaa, kuten äsken lukkaria, kun hän, pastori, kääntyi
paistin aikana koulumestarin puoleen, joka oli vanhapoika ja asui
lukkarin täyshoitolaisena, lausuen tälle:
-- Niin niin koulumestari! Syö nyt kerrankin tarpeeksesi!, jonka
lukkari otti itseensä, loukkaantui ja sanoi:
-- Luuleksä pastoor, ettei meillä ruokavieras saa tarpeekseen syödä?!
Ooho! Se on vale se!, ja siitä oli syntyä ilmiriita, mutta toiset
riensivät välittämään rauhaa ja alkoivat puhua muusta, eri puolilla
pöytää eri asioista.
Mieliala oli taas parhaimmillaan. Kaikki olivat unohtaneet äskeisen
kahakan, joka lienee osaltaan oikeastaan ollutkin vain merkki yhä
suuremmasta kotoisesta tunnelmasta ja siitä, että kemujen alkua
vaivannut kylmyys oli lopullisesti pois häipynyt.
Joku lausuikin, että: "Oi! Jospa voitaisiin näin kokoontua useammin,
muulloinkin kuin jouluina -- pitkin talvea -- ja kesälläkin!", johon
pastori lisäsi:
-- Hm! "Tehkäämme tähän kolme majaa!" Eikö niin! -- Aina yhdessä
oloissa saavutaan siihen pisteeseen, jolloinka tuo toivomus lausutaan
-- johon äsken mainitsemamme koulumestari röhisevällä äänellään lisäsi:
-- Niin. Perustakaamme sivistäväinen kerho, johon kokoonnumme
keskustelemaan kirjallisuudesta ja taiteesta, ettei meidän talvemme
hukkaan kuluisi.
-- Hm. -- Hm, tuumi puheenjohtaja.
Sieltä ja täältä, nimittäin naisten puolelta, kuului naurun
pyrskähdyksiä ja lopulta yhtyi koko seurue yleiseen nauruun,
tarkoituksettomaan ja viattomaan, mutta jonka otti itseensä
koulumestari, kuten lukkari äsken otti aiheettomasti itseensä, kun
pastori oli kehoittanut koulumestaria syömään.
* * * * *
Syötyä hajaannuttiin eri huoneisiin, pienempiin ja suurempiin ryhmiin,
vallat tupakoimaan isännän huoneeseen ja vallattaret erääseen kammariin
emännän ympäri.
Emäntä oli puhelias ihminen, mutta hänellä oli yksi vika: Hän pelkäsi
koiria ja se teki hänen olonsa saaressa vaikeaksi. Kullakin on oma
kirouksensa, tai paremmin vitsauksensa, niin myönnettiin emännälle
kaikilta puolilta ja häntä säälittiin -- ja mikä lieneekin satuttanut,
että koirat, parvi oikeita hyljekoiria, joita oli talon oman koiran
mukana juuri tullut ulkoa, hyökkäsi naisten huoneeseen muristen ja
näytellen hampaitaan. Silloin kirkaisi talon emäntä.
-- Huntana! Laakate port huntana!, ja huitoi käsillään ja huusi
miestään avuksi. Tuli niitä sitten muitakin miehiä ja ajoivat
vieraat koirat ulos. Vähän ajan perästä istuivat vallattaret jälleen
levollisina sohvillaan ja tuoleillaan ja emäntä selitteli.
-- Kun tiukka paikka tulee, niin ruotsi se tuppaa tulemaan silloin
minulta, niinkuin kuulitte. Totuin siihen kieleen silloin, kun olin
laivassa. Silloin sitä minä opin monia kieliä: "Ihjupliis", se on
enkeliskaa, "silhuplee" -- se on ranskaa. Niin.
Ei hän turhaa puhunutkaan!
Kyllä hän oli paljo maailmaa nähnytkin nuoruudessaan ja kieliä
oppinut kuin merimies konsanaan. Hän oli palvellut monta vuotta
isossa matkustajahöyrylaivassa tarjoilijattarena. Samassa laivassa
oli siihen aikaan hänen nykyinen miehensä perämiehenä. Heidät kohtasi
kerran merellä todellinen rakkaus ja heidän oli mentävä naimisiin ja
asetuttava maihin. Niin joutui hänen miehensä tänne saareen valtion
virkamieheksi, tullivanhimmaksi.
Puhe vallattarien puolella jatkui siitä aiheesta, mihin se näin
äkkiyllättäen ja väkipakolla ja ryminällä oli joutunut, nimittäin
koirista. Niistä kertoi kukin kokemuksiaan ja talon emäntä muun muassa
tämänkin tapauksen:
-- Minä olen usein sanonut meidän papalle, että "Älä sinä suosi kylän
koiria!", mutta ei siitä näy mitään apua olevan! Ja aatelkaas, mikä
kiusa niistä on syksyllä ja keväällä, kun ne ajavat karvojaan! -- Jo
pelkästä omasta koirasta olisi tarpeeksi! -- Niistä sitten lähtee
karvoja! -- Kaikki hienot plyyssimööplemangit koirankarvoissa ja
harjaa ja pöllytä sitten niitä! -- Ja enkös nytkin saanut mustalle
silkkileningilleni koiran karvoja! Voi surkeus sentään!
* * * * *
Isännän puolella oli puhelu muuttunut lasi lasilta yhä äänekkäämmäksi.
Olisi luullut siellä jo tapeltavan tai vähintäin riideltävän. Erään
pahimman rähäkän ajalla kävikin talon emäntä jo vilkaisemassa ovelta,
että mitä ne oikeen riitelevät, mutta hänen pelkonsa oli turha.
Kammarissa vallitsi mitä parhain sopu ja riemu remahteli yli reunojen.
Muikeasti hymyili emäntä palatessaan toisten vallatarten joukkoon ja
sanoi ylpeänä ja kehaisten:
-- Aijai sitä meijän pappaa!
Sitten hän kertoi uteliaille kanssasisarilleen, mitä hän oli nähnyt ja
kuullut miesten puolella.
Pappa oli istunut nenätysten koulumestarin kanssa ja lausunut korkealla
äänellä, juuri sillä hetkellä kun mamma seisoi ovella, näinikään:
"Uskaltaako -- uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi!?", ja ruvennut
itkemään. Vallesmanni oli siihen sanonut, että: "Veli tarkoittaa
kait että filosofi", johon pappa taas oli sanonut vielä korkeammalla
äänellä: "Minä kysyn Sinulta veli koulumestari vielä kerran: Uskaltaako
tämän jälkeen olla teosofi? Mutta sinulta, vallesmanni, minä en kysy
mitään!"
Toiset vallattaret olivat uteliaita tietämään, "että minkä jälkeen?",
mutta sitä ei emäntä tietänyt, sillä hän oli kuullut vain kysymyksen:
"Uskaltaako tämän jälkeen olla teosofi?" --
Asia oli yksinkertaisesti sillä tavalla, että kun tullivanhimman humala
oli sivuuttanut korkeimman nousukohtansa ja alkoi aleta tylsyyttä
kohti, tuli hän synkkämieliseksi, alkoi lähinnä istuvalle poikamiehelle
lausua varoittavia ääniä ajattelemattomasta avioliitosta oppimattoman
ihmisen kanssa ja kuvaili sitten muutamin lausein omaa onnettomuuttaan,
ratkesi itkuun ja huusi: "Uskaltaako, uskaltaako tämän jälkeen olla
teosofi?" -- Niin hänelle aina tapahtui. Hän ei edes itse tajunnut,
mitä hän kysyi ja jos joku häneltä asiaa tiedusteli, kertasi hän
kysymyksensä teosofina olosta yhä useammin ja useammin ja nukkui
lopulta. Niin kävi nytkin. Hänen kielensä totteli yhä vastahakoisemmin
järjen vaatimuksia, se teki asiaan kuulumattomia kommelluksia ja
sekoitti järkevän puheen. Kuului vielä pari kertaa: "Uskaltaako
-- uskaltaako" ja sitten alkoi hän torkkua ja vieraat vähitellen
poistuivat.
* * * * *
Näin kuluivat joulut ainakin ensivuosina, mutta vuosi vuodelta pieneni
hänen seurapiirinsä. Ensin riitautui hän papin kanssa. Siihen oli
oikeastaan perämies syypää. Kerran nimittäin tämä jätti papille
maksamatta kalasaatavat. Jo vuosikymmenen ajan oli papille maksettu
ylimääräisenä papinsaatavana nelikko silakoita jokaiselta verkoilla tai
nuotalla käyvältä täysi-ikäiseltä hengeltä, mieheltä sekä naiselta.
Hyvinä kalavuosina maksoivat saarelaiset tämän veron mielellään, mutta
kun jonakin keväänä kutukalastus tuotti huonosti, kuului rantakäräjillä
nurinaa ja uhkauksia jättää koko vero maksamatta. Se maksettiin
nimittäin keväällä, heti kutuajan loputtua, vähää ennen juhannusta,
Viroon lähdön aikoina. Lihavista ja rasvaisista syyshaileista ei toki
veroa tarvinnut papille maksaa.
Eräänäkin keväänä oli kutuaika ollut huono. Kalaa oli saatu vähän.
Rantakäräjillä vallitsi synkkä mieliala. Kuului nurinaa sieltä ja
täältä. Silloin sanoi Pelto-Kallu:
-- Mitäs te joka kevät, milloin on huono kalantulo, nurisette ja
napisette! Jättäkää maksamatta, sillähän se on tehty!
-- Ei tässä muukaan auta, kuului joka puolelta. Tehtiin yhteinen päätös
olla sinä keväänä maksamatta papinsilakoita.
Seuraavaksi aamuksi oli kuulutettu papinsilakan maksu alkavaksi
rannassa kello kahdeksalta.
Suntio oli siellä papin kanssa järjestelemässä tyhjiä tynnyreitä jo
kello kuudelta.
Aamu oli kaunis.
Kello kävi jo yhdeksää, eikä vielä kuulunut ketään.
Lopulta sanoi lukkari suntiolle:
-- Mitäs tässä -- mennään hakemaan silakkamme. Sittenhän näkevät
muutkin ja seuraavat esimerkkiä.
Suntiota ja lukkaria seurasivat kirkkoneuvoston jäsenet ja heitä,
vanhaa totuttua rataa, kaikki muut saarelaiset. Ainoastaan Pelto-Kallu
pysyi yhteisessä päätöksessä eikä hän sinä keväänä maksanut
papinsilakoita.
Pappi pani silakkasaatavansa hakemukseen kihlakunnan vanhimman kautta.
Paperit tulivat muutaman viikon perästä vallesmannille.
-- Mitäs helkkarin tuhmuuksia sinä nyt olet tehnyt!?, sanoi vallesmanni
Pelto-Kallulle, jonka oli kutsuttanut luokseen. -- Sinä, ruunun
mies, jonka pitäisi olla hyvänä esimerkkinä muille ja apuna, milloin
joltakin on lain kautta haettava jotakin ja nyt sinä olet itse joutunut
tämänlaiseen rumaan juttuun. Selitä edes!
-- Se oli saarikunnan miesten yhteinen päätös.
-- Jättää maksamatta papin saatavat!
-- Niin.
-- Jaaha, vai sellaista väkeä! No -- toiset maksoivat kuitenkin?
-- Siltä näyttää. Mutta minä aion valittaa.
-- Valita, valita.
-- Minulla on jo paperit valmiina, jos vallesmanni viitsisi katsoa.
Pelto-Kallu oli saanut postimieheltä tietää heti ajoissa, että hänen
kalaveronsa on pantu lainhakuun. Silloin oli Pelto-Kallu turvautunut
koulumestariin.
Saaren nykyinen koulumestari, Esaias Hendolin nimeltään, antoi itseään
nimittää maisteriksi ja tästä syystä ei saaren kansa rohjennut
häntä nimittää opettajaksi, vaan koulumestariksi. Hänestä kulki
monenlaisia huhuja, mutta mitään varmaa ei kukaan tietänyt. Sen verran
oli kuitenkin onnistuttu saada hänen entisyydestään selvää, ettei
hän ole mikään oikea maisteri, tuskin ylioppilaskaan, ja että hän
oli ennen saareen tuloaan toiminut erilaisissa viroissa, viimeksi
käräjäkirjurina, mutta juonut kaikki entiset virkansa ja sortunut tänne
saareen lasten kasvattajaksi. Entisenä kirjurina hän sai tehdäkseen
kaikki saarelaisten asiakirjat ja kirjeet -- tyttöjen rakkauskirjeistä
alkaen. Yhteen aikaan hän oli avustanut kunnanmiehiä vallesmannia
vastaan ja kunta oli voittanut. Tästä asti oli Markus katsellut häntä
karsaasti, lakannut tervehtimästäkin.
Nyt oli taas Markuksella kädessään tuon miehen sepittämä paperi,
Pelto-Kallun valitus "laittomasti kannetuista papinsaatavista".
Markus luki ja ihastui paperiin ja koulumestarin taitoon, sillä tämä
oli uurinut asian perin juurin ja tullut seuraaviin tuloksiin:
Mainittu silakkasaatava ei kuulu papin lailliseen palkkaan. Vain
neljäkolmatta saarelaisisäntää oli allekirjoittanut sitoumuksen,
jonka mukaan jokaisen verkoilla tai nuotalla käyvän naisen tai
miehen puolesta on maksettava papille nelikko kevätsilakoita.
Noiden neljänkolmatta miehen kokousta ei ole katsottava
lailliseksi kirkonkokoukseksi, koska sitä ei ole laillisella
tavalla kuulutettu ja koska siinä on saaren oma pappi --
omassa asiassaan -- johtanut puhetta ja koska pöytäkirjalle ja
sopimukselle ei ollut haettu lainmukaista vahvistusta.
Se oli valituskirjelmän sisältö ja se päättyi seuraavalla tavalla:
"Näillä perusteilla rohkenen Maakuntavanhimmalta kunnioittaen
anoa, että minut vapautettaisiin mainitun, laittoman
papinsaatavan suorittamisesta ja että nyt vireillä ollut lainhaku
minua vastaan peruutettaisiin ja että hakija velvoitettaisiin
kohtuullisesti korvaamaan minun kuluni tässä asiassa."
Markus oli ihastunut kirjelmän sisältöön ja muotoon. "Ollapa minulla
tuo taito!", huokasi hän itsekseen. Perämiehelle hän sanoi:
-- Tämän mukaan sinä näytät olevan oikeassa.
-- Niin olenkin. Ja mitäs vallesmanni tuumaa, jos siihen valitukseen
vielä lisättäisiin, että "minä en olekaan mikään varsinainen kalastaja,
vaan ruununperämies, joka ei ole velvollinen maksamaan papin
kalasaatavia, joita vain ammatikseenkalastajilta voidaan vaatia."
Eiköhän olisi hyvä lisätä se vielä tähän?
-- Ei herran nimessä! Se pilaisi asian kokonaan! Tämä paperi on nyt
näin hyvä -- siitä ei voi mitään pois ottaa, eikä siihen voi mitään
lisätä. Mene ja kutsu se koulumestari paikalla tänne! Minulla on sille
vähän sanottavaa.
Markus oli päättänyt käyttää hyväkseen maisteri Hendolinin apua
virka- ja muiden asiakirjain laatimisessa ja siitä syystä hän kutsui
Hendolinin luoksensa.
-- Asia on, nähkääs maisteri, sillä tavalla, että minä osaan huonosti
suomea ja kun kaikki asiakirjat ja kirjeet on kirjoitettava suomeksi,
joudun minä usein pulaan. Minun kotonani puhuttiin ruotsia, saksaa ja
venättä. Minä kävin ruotsalaisen koulun. Arvaattehan, että minulle
tuottaa suurta vaikeutta suomeksi kirjoittaminen. Kun minä luin
tämän paperin, tulin minä ajatelleeksi, että etteköhän te, maisteri,
suostuisi minua auttamaan kaikissa kansliatöissä ja asiakirjojen
laatimisessa. Kyllä minä maksan.
Koulumestarilla oli huono palkka. Saarelaiset, saatuaan häneltä
asiakirjoja, lupasivat maksaa, jos asia voittaa, mutta unohtivat
lupauksensa. Paljon oli naisia, jotka lupailivat: "Kunhan tulee kesä,
tuon minä marjoja maisterille tästä kirjoittamisesta", mutta kun
marja-aika saapui, jäivät marjat tulematta. -- Vallesmanni lupasi
hänelle hyvää palkkaa ja sen lupauksensa hän täyttikin. Hän maksoi
eräistä asiakirjoista markan mukaan riviltä, jotenka maisteri oikein
hyvinä päivinä ansaitsi vallesmannin kirjurina illassa sen, minkä
virassaan viikossa.
Ensimmäinen asia, jonka he yhteisvoimin ajoivat, oli tuo papin
ja perämiehen keskeinen riita. Pappi piti sitkeästi puoliaan ja
vetosi aina korkeimman oikeusasteen apuun saakka; mutta turhaan.
Perämies voitti asian ja kaikki saarelaiset lakkasivat maksamasta
papinsilakoita. Ainoastaan lukkari, suntio ja kirkkoneuvoston jäsenet
koettelivat kauan kestää kahden tulen välissä -- he eivät olisi
raatsineet uhrata hyvää sopuaan papin kanssa, eikä liioin hyvää
naapurirauhaa toisten saarelaisten kanssa. Lopulta heidänkin oli
tehtävä ratkaisu. He lakkasivat maksamasta -- sillä hyvän naapurisovun
katsottiin niin vaativan.
Näin menetti Markus papin ystävyyden. Heistä tuli vihamiehet. Kerran
jutun alkuaikoina oli pappi käynyt Markuksen luona ja sanonut näin:
-- Sinun ei pitäisi puoltaa perämiestä tässä asiassa. Meidän
virkamiesten on vedettävä yhtä köyttä kansaa vastaan -- muutoin kuri
katoaa.
-- Minun on vedettävä yhtä köyttä lain kanssa ketä hyvänsä vastaan.
-- Vaikka veljeäsi vastaan?
-- Vaikka veljeäni vastaan!
-- Siinä tapauksessa minä pyydän huomauttaa, että läheisempi puhuttelu
minun puoleltani peruutetaan -- mikäli meillä mitään sananvaihtoa
tästedes tulee olemaan.
-- Se ei ole minulle uhri! Te olette minua vanhempi ja teillä on oikeus
näissä asioissa aloitteen tekoon.
Koulumestari oli myös saapuvilla. Pastori sanoi nyt vasta tuntevansa
koulumestarinkin ja pyysi peruuttaa hänenkin suhteensa lähemmän
tuttavuuden.
Näin alkoi seurapiiri hajota.
Tullivanhimman hän menetti kerran juomingeissa kotonaan.
Läsnä oli vain tullivanhin, koulumestari, luotsivanhin ja vallesmanni
itse.