ainoaakaan pahaa sanaa, enkä puhu!
-- Saadaanpas nähdä! Saadaanpas nähdä. Minulla on hyvät korvat! Minä
kuulen kaikki! Kyllä minun korviini tulee, mitä sinä missäkin haastat.
Sinun puheesi ne nopeimmin tänne tulevatkin! On tuota kuultu! -- No --
jääköön nyt tämä sikseen. Minä annan tämän kerran anteeksi, mutta sillä
ehdolla, että tulet ottamaan yhden viikon ajalla joka aamu selkäsaunan.
Niin, jos siihen suostut, saat jäädä virkaasi.
-- Suostun vaikka kuukauden ruoskiin, kunhan saan jäädä.
Vallesmanni laski tullimiehen keittiöstä ja Kallun sinne ja sanoi:
-- Sinä Kallu olet nyt täällä keittiössä niin kauan kuin minä sinua
kutsun.
Sitten meni Markus tullimiehen jälessä virkahuoneeseensa.
-- Teitä, vanhaa miestä, on minun sääli ruoskia, mutta se minun nyt on
tehtävä. Muuten tällä saarella menevät kaikki asiat päin helvettiä.
Mutta sitä ennen pari kysymystä: Onko teidän mielestänne tämän
perämiehen, Kalle Peltolan saraimessa tai ranta-aitassa, tai missä
kätkössä hyvänsä, jotain suolalaivasta varastettua, tai mistä laivasta
hyvänsä? Vastatkaa heti!
-- Ei.
-- Oletteko te ihan varma siitä?
-- Ihan varma.
-- Voisitte vannoa sen?
-- Milloin hyvänsä!
-- Vannoa sen?
-- Vaikka vannoakin! Vaikka vannoakin!
-- Teidän valallenne en minä anna mitään arvoa! Kuuletteko! Enkä teidän
puheillenne! Ennen maailma synnyttää märehtivän kärpäsen, kuin totuuden
puheen teidän suuhunne! Vaikka nyt -- luultavasti sinne keittiöön
kuului, mitä täällä äsken tapahtui perämiehelle -- vaikka te nyt
olettekin valallanne peruuttanut kaikki ilmiantonne perämiehen suhteen,
ette te sillä ole pelastanut nahkaanne. Riisukaapa takkinne! No niin.
Tuonne noin sohvalle voitte sen asettaa siksi aikaa, perämiehen takin
viereen. -- No niin. Seisokaapa nyt hiljaa vähän aikaa!
Ruoskan siimat vingahtelivat taas ilmassa. Hemma sai iskuja
harteisiinsa ja myös käsilleen, joilla hän koetteli estää iskuja. Erään
sivalluksen hän sai poskelleen, koettaessaan väistää iskua kumartamalla
äkkiä alas. Täsmälleen kymmenen ruoskan iskua sai Hemma. Sitten
istuutui Markus jälleen, asetti ruoskan pöydän kulmalle ja sytytti
sammuneen sikarinsa ja veti monta savua, ennenkuin alkoi jutella
Hemmalle.
-- No niin. Ehkä käytte taas istumaan. -- Perämiestä vastaan ei nosteta
mitään juttua -- vai mitä?
-- Niin -- no -- mitäs jutun nostamista siinä on, kun ei hän kerran ole
tehnyt mitään rikostakaan.
-- Sitähän minäkin. Ja nyt toinen kysymys: Te taidatte nyt jo ymmärtää,
että tästä lähin nostetaan käräjäjuttuja tässä piirissä vähemmän kuin
ennen.
-- Se on vallesmannin asia se.
-- Niin on. Ja jos te tulette tänne minun luokseni ilmiantajana, niin
keskustellaan tämän ruoskan nimessä. Ja jos te rupeatte jotakin toista
tietä, mitä hyvänsä, juonittelemaan minua vastaan, käy teille huonosti.
Sen te taidatte ymmärtää?
-- Ei minulla ole mitään vallesmannia vastaan...
-- Saadaanhan nyt nähdä! -- Niinkuin sanottu, harvenevat tästä lähin
käräjämatkat, mutta jos teidät, tai kuka muu tullimies tai kuka
hyvänsä, tavataan tästä lähin virkatoimessaan humalassa ja makaamassa,
tuli ruoskat ja virka meni -- mutta käräjämatkaa ei tullut. -- Perämies
hoi! Tulkaahan tänne!
Perämies ilmaantui heti.
-- Käy istumaan, perämies.
Sitten painoi vallesmanni sitä sähkönappulaa, joka soitti Miinan
saapuville.
-- Tuohan Miina tänne kolme ryyppylasia!
Itse Markus haki rommipullon, kaatoi ryypyt ja sanoi:
-- No -- terveeks miehet! ja ryypyn jälkeen: -- Nämä olivat nyt oikeat
piiskaryypyt, ruoskan vihkiäisryypyt -- hehehehe!
Jo nauroi Hemmakin, ei siitä syystä, että hänellä olisi ollut jotakin
mielihyvää, vaan vanhasta tottumuksesta. Niin kauan nimittäin, kun
hän valtiota oli palvellut, oli hän osannut aina hymyillä ja nauraa,
jos esimies, tai se, joka milloinkin esimiehen sijainen oli -- tällä
kertaa vallesmanni -- nauroi, tai sanoi jotakin mukavaa. Perämies ei
sitä hyödyllistä luonteenominaisuutta ollut ennättänyt vielä hankkia
-- hänhän oli palvellut valtiota -- se on vallesmanniaan -- vasta niin
lyhyen ajan ja jostakin syystä ei hän sitä taitoa oppinut koskaan.
Ryyppyjen jälkeen sanoi vallesmanni:
-- No -- kuinkas sitten tehdään niiden suolalaivan tavaroiden kanssa.
Silloin vilkastui perämieskin ja sanoi:
-- Niin kuinkahan niiden kanssa tehdään, ja Hemma lisäsi:
-- Eihän ne voi tämän Kallunkaan huostaan jäädä?
-- Eipä tietenkään, sanoi vallesmanni. -- Minä olen tässä asiaa
miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että tämä perämies lähtee ensi
yönä purjehtimaan maan taa ja ottaa lähtiessään kaiken sen varastetun
tavaran minun jahtiini -- purjehtii yön Mustankallion tienoilla
länsirannikolla ja on löytävinään meressä ajelehtimassa jotakin sen
suolalaivan jäännöksiä, mastoja, ynnä muuta, ja löytävinään nämä
purjeet, köydet ja lokit, tuo ne aamulla märkinä satamaan ja kutsuu
teidät, tullimiehet, tarkastamaan ja takavarikoimaan tavaran. Tehkööt
tullimiehet sitten lain mukaan.
-- Mutta eipä tämä taida niin mennä, arveli perämies.
-- No miksei?
-- Näkihän sen koko saaren kansa silloin seuraavana aamuna, että osa
purjeista oli pois. Kuka sitä uskoo, että ne nyt enään ovat meressä
ajelehtimassa laivan kappaleiden seassa?
-- Ensiksikin. Onko välttämätöntä, että te ilmoitatte
takavarikoitavaksi sen suolalaivan irtaimistoa? Sinähän löydät merestä
sen tavaran! Toiseksi: Tämä tässä oleva tullimies menee takuuseen
siitä, että takavarikoiminen tapahtuu lain ja sääntöjen mukaan, ilman
mitään kieroja sivutarkoituksia.
-- Se taataan kyllä, sanoi Hemma.
Miehet, Hemma ja Pelto-Kallu, saivat lähteä ja monina vuosina,
kesäisinä päivinä rantakäräjillä, talvisin hylkeenpyyntiretkillä,
teltissä illalla, missä milloinkin, kertoiltiin saarelaisten kesken
tästä tapauksesta, Sika-Hemman ja Pelto-Kallun selkäänsaannista ja
suolalaivan hämäräperäisistä, kadonneista purjeista, köysistä ja
lokeista, mutta kukaan ei niistä, enemmän kuin selkäänsaannistakaan
osannut sanoa mitään varmaa.
* * * * *
Vallesmanni siirtyi syömään myöhästynyttä päivällistään.
Miina toi tarjottimella soppavadin pöytään.
Sitten hän jäi seisomaan, ikäänkuin hänellä olisi ollut asiaa.
-- No -- mitäs Miina --
Miina riiputti tarjotinta molemmissa käsissään esiliinansa päällä,
pyöritteli kahtaapäin yläruumistaan ja pää kallellaan alkoi jutella:
-- Sitä vain, että mitenkäs vallesmanni uskalsi löydä Pelto-Kallua,
joka on saaren vahvin mies? Sinä taidat olla vielä vahvempi!
-- Totta varmaan!
-- Se oli hyvä, että Pelto-Kallu sai selkäänsä!
-- Oliko se sinusta hyvä!? Sinunhan pitäisi itkeä siitä, olla
suruissasi Kallun puolesta!
-- Minä en pidä Kallun puolta! Kallu sai, mitä pitikin. Minä olen ollut
Kallulle paha jo monta päivää. Se tahtoo aina tulla minun kanssani,
niin minä sanoin yhtenäkin yönä, viime viikolla, että rankaisisi
sinuakin joku, vaikka Jumala, jos ei muut pysty, niin se ilkkui, ettei
sitä miestä olekaan, joka hänen nokalleen hyppää. Tuolla tavalla se
sanoi! -- Minua nauratti, niin että olin haljeta, kun kuulin, miten
sinä ruoskit Pelto-Kallua! Se oli oikein sille mokomallekin! Ja tuo
tullisökäri! Olisitpas nähnyt, miten se raukka vapisi, kun kuuli
ruoskan läiskäykset! Se oli väärin, että sinä löit vanhaa miestä. Niin
oli!
-- Vai niin! Mitä minun olisi pitänyt tehdä?
-- Jättää lain käteen!
-- Ruoska oli hänellekin huokeampi! Tästä lähin käydään lain edessä
harvemmin -- saat sitä ruoskaa sinäkin, jos jotakin vilppiä ilmaantuu.
-- Herra Jumala kuitenkin! Taitaa tulla hulluksi, niinkuin se
entinenkin, sanoi Miina ja meni keittiöön Markuksen makeasti nauraessa.
* * * * *
Seuraavan yön ohjelman näytteli Kallu hyvin ja tuli aamulla saamaan
ensi osan viikon kestävästä rangaistuksestaan -- tuli ruoskittavaksi
kuin koira. Vielä seuraavanakin aamuna tuli hän ruoskittavaksi, mutta
Markus jätti hänet ja sanoi:
-- Saat mennä, joutava! -- En ilkeä sinua joka päivä ruoskia!
Niin vähällä ei Markus kuitenkaan päässyt.
Vielä samana kesänä ilmaantui uusi tapaus, joka aiheutti ruoskimisen,
Kallun rikos, joka siinä määrässä kuohutti Markuksen mieltä, että hän
nautti ruoskimisesta ja siitä, että sai viskata Kallun eteen pöydälle
erokirjan perämiehen virasta.
Tapaus oli tämänlainen:
Oli jo elokuun loppupuoli.
Markus oli päättänyt järjestää luonaan juomingit tullivanhimmalle,
luotsivanhimmalle ja molemmille loistonpäälliköille. Kaikki nämä olivat
entisiä merikapteeneja, vallasväkeen kuuluvia ja siis miehiä, joiden
kanssa Markus katsoi voivansa seurustella tarvitsematta peljätä varsin
pahaa alentumista.
Kallun oli hän lähettänyt hakemaan juomatavaroita mantereelta,
kaupungista.
Kallu oli lähtenyt aamulla varhain hyvän länsituulen puhaltaessa.
Oli laskettu, että hän ennättää samaa tuulta takaisin ennen iltaa.
Saapui ilta, vaan ei saapunut Pelto-Kallu.
Kului yö ja oli jo toinen päivä, helteinen ja miltei tyyni, heikko
läntinen puhalteli.
Markus istuu Venekalliolla.
On saapunut jo toinen iltapäivä.
Meri on yhä tyyntynyt.
Venekalliolla on Markuksen rakennuttama uimahuone. Sen luona hän istuu
ja katselee merelle.
Meri on harvinaisen tyhjä.
Ensi aluksi hän ei näe mitään, mutta lopulta keksii hänen silmänsä
kaukana idässä valkean purjeen. Hän nousee seisaalleen paremmin
nähdäkseen.
Todellakin!
Jahti purjehtii siellä kuin ohjaamattomana.
Se on nyt kulkenut sivutuulta, jolloinka länteen painuvan päivän
säteet heijastuivat purjeista ja tekivät ne hohtavan valkeiksi ja
juuri sillä hetkellä hän sen älysi. Yhä vielä hohtavat purjeet
valkeina, mutta nyt alkavat tummeta, muuttua sinisen harmaiksi. Jahti
näyttää nyt purjehtivan myötäistä, Hetken perästä alkaa taas purje
paistaa valkealta. Äsken kulki jahti oikealle, etelään, nyt se kulkee
vasemmalle, pohjoiseen, kääntyy päin tuulta ja alkaa taas mennä etelään.
Merkillistä!
Jahti näyttää kulkevan ohjaamattomana.
Luotsipaikalta on nähtävästi jo ennen häntä huomattu tuo harhailija,
koska parhaillaan luotsivene purjehtii ulos satamasta ja ohjaa kohti
harhailijaa, joka on kaukana, monien kilometrien päässä idän alla.
Kuluu tunnin verran, ennenkuin luotsivene on sen luona. Sen jälkeen
alkaa hiljainen luoviminen satamaa kohti. Sekä luotsivene että
jahti luovivat hyvin heikossa tuulessa. Ne pääsevät satamaan vasta
aamupuolella yötä. Aamukahvia tuodessaan on Miinalla täydet tiedot
asiasta:
Lähelle tultuaan olivat luotsit tunteneet jahdin: "Tämähän on meidän
saaren vallesmannin jahti, mutta missäs perämies on?", olivat kysyneet,
mutta kun pääsivät jahdin luo ja menivät siihen sisään, niin löysivät
Kallunkin: Hän makasi humalassa ohjauspaikan pohjalla. Kallu oli
purjehtinut toista vuorokautta ja juonut paluumatkallaan kaikki
pullot tyhjiksi. Luotsit olivat tuoneet jahdin satamaan, panneet sen
ankkuriin, käärineet purjeet ja saaneet Kallun sen verran hereille,
että hän kykeni astumaan jollaan, mutta ei kyennyt mitään selvittämään
eikä edes kävelemään kotiinsa makaamaan -- sinne oli oman saraimensa
seinustalle, varjopuolelle, pilvekseen, tupertunut ja makaa kuulema
siellä vieläkin, vaikka päivä on jo korkealla.
Niin oli Miina kertonut ja synkkänä oli Markus kuunnellut ja heti
kahvin juotuaan oli hän kirjoittanut perämiehelle erokirjan. Sitten
oli käynyt tavanmukaisella uinnillaan, syönyt aamiaista ja lähtenyt
kävelemään pitkin Rantakujaa, joka kulkee ohi perämiehen saraimen. Omin
silmin oli Markus nähnyt, kuinka Kallu veteli unta saraimen seinustalla
kellon käydessä jo yhtätoista. Siinä oli paljon katselijoita, lapsia,
naisia, miehiä. Toisia tuli, toisia meni. Ei viitsinyt Markus kauan
siinä seisoa, vaan läksi kotiinsa. Miinan mukana lähetti Markus Kallun
vaimolle sanan, että Kallun on tultava vallesmannin puheille heti kun
kotiinsa ilmaantuu.
Kello kolme iltapäivällä seisoi Kallu vallesmannin edessä kurjan
näköisenä, silmät pöhöttyneinä ja pää kipeänä.
-- Sinulla on ollut pitkä matka, Kallu?, sanoi vallesmanni.
-- Hullustihan sen kävi -- tämän matkan kanssa.
-- Ja tästä saat sinä tervetuliaisia!
Markus sieppasi ruoskan ja alkoi sillä suomia Kallua.
-- Käyhän istumaan! -- ärjäisi Markus sitten. Kallu totteli nöyränä.
Markus veti auki pöytälaatikkonsa ja otti sieltä jo valmiiksi
kirjoittamansa paperin, joka oli pantu vaaleanruskeaan isoon
kirjekuoreen ja ojensi sen Kalulle.
-- Lue.
Kallu otti kuoresta ison virallisen arkin. Hän ei itse osannut
kirjoittaa kuin nimensä, mutta lukea hän osasi toisen kirjoitusta.
Paperiin oli kirjoitettu muun muassa:
"-- -- -- ja on perämies Kalle Peltola näistä usein mainituista
syistä vapaa virastaan tästä päivästä alkaen. Saarelaispiirin
vallesmannin konttorissa elokuun yhdeksäntenäkolmatta päivänä
vuonna kahdeksantoistasataa ja yhdeksänkymmentä.
M.A.L. MARKULIN."
Kun Kallu oli paljon juonut, purjehtinut humalaisena merellä ja oli nyt
pahassa kohmelossa, sekä saanut lisäksi selkäänsä ja kaiken päälle, tai
oikeammin kaikesta tuosta seurauksena oli hermoiltaan uupunut, alkoi
hän itkeä nyyhkytellä saatuaan viimeinkin, kirjain kirjaimelta ja sana
sanalta kirjeen luetuksi ja sen hirveän sisällön sekavassa päässään
tajutuksi. Jos hän olisi ollut selvä, olisi hän ruvennut pyytämään
anteeksi -- "Hyvä vallesmanni, anna vielä tämä kerta anteeksi!" -- ja
olisi tämä vanha, jo usein tavaksi tullut rukoilu vain paaduttanut
toisen sydäntä ja erotuomio olisi jäänyt varmasti voimaan, ja sille
olisi haettu maakuntavanhimman vahvistus, oikea, laillinen erokirja,
eikä vain peloke, niinkuin tämä erokirja todellisuudessa vain olikin.
Mutta kun Kallu nyt vain itki, täysikäinen mies, itki niin, että
hartiat tärisivät, otti Markus paperin pois hänen hyppysistään, repi
sen kappaleiksi ja viskasi paperikoriin. Kallu tuskin tajusi mitä
tapahtui. Hän niisteli nenäänsä ja itki saamatta sanaa suustaan. Se oli
hänen tapansa oikeen pahan humalan jälkeen, varsinkin jos lisäksi tuli
jotakin, jonka hän vielä jaksoi tajuta onnettomuudeksi, niinkuin nyt
tuon paperin.
-- Mene kotiisi makaamaan, Kallu! -- sanoi Markus hänelle. Tämän sai
Markus toistaa useaan kertaan, ennenkuin Kallu ymmärsi, mitä hänelle
sanotaan ja meni -- ei kuitenkaan kotiinsa, sillä sinne hän ei siinä
tilassa tohtinut mennä, vaan metsään, ja nukkui siellä seuraavaan
aamuun asti ja ilmaantui noin kello viiden tienoissa vallesmannin
keittiöön pyytämään Miinalta aamukahvia ja ruokaa.
VI luku.
KOULUMESTARI.
Markuksen saarelaiskesät olivat hauskoja, mutta levottomia. Hän
nimittäin pelkäsi tarkastusta, sillä hänen arkistonsa ja kansliansa
ei ollut koskaan niin järjestyksessä, että olisi hyvällä mielellä
voinut ottaa vastaan tarkastajan. Kun syksy saapui, poistui häneltä
tämä pelko, sillä hän tiesi, että mitä pimeämmäksi ja myrskyisemmäksi
aika muuttuu, sitä vähemmän on pelkoa, että maakunnan hallituksesta
kukaan voi lähteä hänen piiriinsä tarkastusmatkalle. Niitä tehtiin
vain kesällä. Eräänäkin kesänä, Markuksen odottamatta, oli jo aamulla
varhain satamaan ankkuroinut valtion laiva ja maihin oli kaloja
ostamassa käyneen kokin mukana tullut tieto, että laivassa on korkeita
isäntiä, itse maakuntavanhin seurueineen tarkastusmatkalla, mutta että
isännät nukkuvat vielä. Rannassa oli sattumalta myös Kallu ja hän läksi
heti viemään tätä tietoa vallesmannille.
Vallesmannilassakos kiire alkoi.
Kallu harjasi vallesmannin paraatipukua pihalla ja kiilloitti sitten
hänen kenkänsä.
Markus itse ajoi partaansa ja välillä sydän kurkussa avasi milloin
tilikirjansa, milloin päiväkirjansa ja havaitsi, ettei kumpikaan ole
kunnossa.
Hän sekoitti partasaippuaa, saippuoi osan partaansa ja taas tarkasteli
papereitaan.
Ei mitään ennätä enää korjata!
Menisi vähintään kaksi päivää ennenkuin kirjat olisivat edes
välttävässä kunnossa -- ja nyt ovat tarkastajat täällä viimeistään
puolen tunnin perästä!
Markus kiroili laiminlyötyjä pitkiä kesäpäiviä ja pitkiä talvikuukausia!
Hän päätti tästedes tehdä joka päivä työtä!
Joka päivä -- säännöllisesti!
Parranajosta ei tahtonut tulla mitään. Hän tuiski Miinalle, että
tämä muka oli tuonut hänelle kylmää partavettä, vaikka hän itse oli
kirjojensa ääressä vavistessaan jäähdyttänyt partaveden.
Parta oli vielä ajamatta, kun Miina toi aamukahvia.
-- Vie pois kahvi! Johan minä sanoin, etten huoli kahvia! Minähän
sanoin, että tuo kuumaa partavettä! Etkö sinä enää kuule puhetta, vai
mikä sinuun on mennyt! Tuo kuumaa partavettä! Kuumaa partavettä! Herra
Jumala! Kuinka sinä olet hidas.
Lopulta oli parta kuitenkin ajettu ja pukeutuminen alkoi.
Kallu auttoi pitkää virkatakkia päälle ja pitkää kultakahvaista miekkaa
takin vasemmasta taskusta takin alle riippumaan. Komea kahva jäi
näkymään taskun suun yläpuolelle ja kullattu tupen kärki jäi riippumaan
takin liepeestä alaspäin. Kengät kiilsivät moitteettomasti. Ison peilin
edessä Markus vielä korjaili kaulustaan ja kaulanauhaansa ja asetteli
sopivaan asentoon komean paraatikypärinsä. Sitä sanoivat toiset
saarelaiset kiikkutuolihatuksi, toiset enkelismannin amiraalinhatuksi.
Kummatko lienevät olleet oikeassa, sen ratkaisuun ei nyt ollut aikaa.
Markus pukeutui paraatipukuunsa harvoin -- oikeastaan ensikertaa
eläissään ja hän liikkui siinä kankeasti. Vielä kerran hän meni peilin
eteen. "Komea mies! Tässä on sitten saakurin komea mies!", saneli hän
peilissä olevalle kuvalleen. Hän kohenteli vielä kerran kypäriään ja
havaitsi sen sopivan sangen hyvin leveän otsansa, lihavien kasvojensa,
vaaleiden hiustensa, tummien, ohimoilta vinosti ylös kohoavien
kulmakarvojensa ja tummanruskeiden ylöspäin väännettyjen vankkojen
viiksiensä ja harmaansinisten silmiensä väreihin.
Peilin edessä hän veti käsiinsä valkeat sormikkaansa ja samalla
harjoitteli kumarrusta ja oikean sormikkaan riisumista tervehtimistä
varten -- tyhjä sormikas vasempaan käteen, joka nojaa miekan
kahvaan -- kantapäät kop! -- ja sitten kumarrus -- mutta onko komea
kiikkutuolihattu silloin kainalossa, kädessä vai päässä? Siinä kysymys!
Auta armias Jumala! Maakuntahallituksessa oli hän usein nähnyt tähän
verrattavia tapauksia -- vallesmannien käyntejä ynnä muita -- mutta
ei ollut osannut silloin ajatella, että itse joskus tarvitsisi niissä
tilaisuuksissa tehtäviä liikkeitä osata, eikä ollut katsellut ja pannut
mieleensä.
Hän hikoili ja puhkui.
Hän meni kaapilleen ja otti rohkaisuksi hyvän konjakkiryypyn, sytytti
sikarin ja sitten läksi.
Kävellessään läpi kylän satamaa kohti tunsi hän kateutta kalastajia
ja kaikkia niitä saarelaisia kohtaan, joiden luona ei käy
virkatarkastajia. -- "Voi te onnelliset ihmiset!", huokasi hän. -- "No
-- huomenna on tämä kaikki ohi! Kestä nyt tämä päivä, kestä nyt tämä
hirmuinen päivä!", hoputteli hän itseään. Hän tunsi ihan tukehtuvansa
kuumuuteen ja ahdas ja outo virkatakki esti hengitystä eikä siitä
voinut avata nappiakaan -- päinvastoin oli vielä kerran tarkastettava,
ovatko ne kaikki kiinni. Kiinni ovat.
Rantaan olivat kokoontuneet saaren kaikki arvohenkilöt: Pappi,
kirkkoneuvosto, kunnan esimies, kunnallislautakunta, koulun esimies,
lautamies, tullimiehet, arvokkaimmat perheenmiehet ynnä muita --
puhumattakaan naisista ja lapsista, joita seisoi siellä ja täällä
lähimmillä porteilla ja ranta-aittojen seinustoilla, siellä missä
miehet, tavallisesti rantakäräjiä istuivat. Myöskin oli rantaan
kokoontunut -- tavallisuuden mukaan, -- parvi koiria, jotka jo olivat
alkaneet juhlatappelunsa.
Arvomiehet olivat kokoontuneet luotsisillalle -- luotsit ja tullimiehet
juhlapuvuissaan.
Vallesmanni käveli läpi miesjoukon arvokkaana ja siellä ja täällä
kohoili lakkeja ja kuului: "Hyvää huomenta", mutta hän ei vastannut.
Perämies käveli hänen jäljessään. Luotsisillan portaiden juuressa oli
vallesmannin jahdin jolla. Siihen nyt laskeutui vallesmanni ylhäisenä
kuin amiraali konsanaan. Jolla nousi miltei pystyyn, eikä tasapainoon
asettunut sittenkään, vaikka perämies istui keulapiitalle ja vaikkei
perämieskään mikään pieni mies ollut -- päinvastoin saaren isoimpia,
mutta mihin hän piisasi vallesmannille, joka niihin aikoihin painoi
satakymmenen kiloa.
Istuessaan jollansa perällä ja vedellessään savuja sikaristaan
katseli Markus surullisena perämiestään, joka souteli levollisena.
Perämies ei aavistanut, mistä tuo surullinen ilme oli kotoisin. Hän ei
tiennyt, että vallesmanni parhaillaan toivotteli itselleen: "Olisinpa
korkeintaan vallesmannin perämies tällä saarella! Tai mikä hyvänsä,
jolla ei ole kansliaa ja arkistoa hoidettavanaan."
Tällä välin olivat korkeat vieraat ennättäneet laivalla jo jalkeille.
Itse maakuntavanhin istui tilavassa korituolissa laivan peräkannella ja
pari virkamiestä hänen läheisyydessään.
Nykyinen maakuntavanhin oli vasta äskettäin virkaansa kohonnut.
Hän oli parhaassa iässä, Markuksen ikäinen, vieläpä hänen entisiä
hyviä ystäviään, ollut Markuksen mukana monilla purjehdusretkillä
entisaikoina. He olivat juoneet kerran Markuksen jahdin kajuutassa
veljenmaljatkin.
Hän otti Markuksen vastaan ystävällisesti ja esitteli läsnäolevat
virkamiehet -- maakunnan rahastonhoitajan ja sihteerin.
-- Mitä saarelaispiiriin kuuluu -- hyvää varmaankin?
-- Täällä on hyvin rauhallista...
-- Käräjämatkoja luultavasti hyvin harvoin?
-- Hyvin harvoin, viimeaikoina, ja muulloinkin. Joitakin mitättömiä
tilariitoja.
-- Ja vanhana purjehdusihmisenä viihdytte te vallesmannina täällä hyvin?
-- Kiitos -- oikein hyvin.
* * * * *
Laivaan soutivat myös kunnan viralliset edustajat, kunnan esimies
ja kunnallislautakunnan esimies. Vallesmanni esitteli heidät
maakuntavanhimmalle.
-- Jaaha, jaaha. Onko kunnan virkamiehillä mitään valittamista tai
mitään toivottavaa?
-- Olisihan sitä valittamista paljonkin ja siitähän täällä on usein
miesten kesken ollut puhetta, että eiköhän tänne saataisi tullivapautta
kaikelle ruokatavaralle, mitä tuodaan Virosta?
-- Kirjoittakaa anomus! Kirjoittakaa senaattiin anomus, muuta en voi
nyt tällä kertaa neuvoa. Teidän vallesmanninne varmasti liittää siihen
puoltolauseensa ja minä koetan tutustua asiaan myös ja luultavasti
tulen puoltamaan anomusta. -- No miten on köyhäinhoidon kanssa? Taitaa
tuottaa paljo rasituksia näin pienelle kunnalle?
-- Köyhäinhoitoa ei ole. Ei se rasita kuntaa --
-- No!?
-- Kunnan vaivaisia ei ole.
-- Entä onko velkaa kunnalla?
-- Ei ole velkaakaan. Omilla on tultu toimeen -- ja valtion avulla.
-- Harvinainen kunta!
* * * * *
Soudettiin maihin.
Luotsisillalla tervehti maakuntavanhin kädestä pitäen paitsi pappia
ja lukkaria, myös saapuvilla olevia isäntämiehiä. Vuosikausia kulki
tästä tapauksesta maine saarella ja usein sitä mainitaan vielä
tänäkin päivänä: "Siinä se oli oikea maakuntavanhin! Niin alhainen!
Oikea kansan mies! Tervehti kaikkia kädestä, ketä oli sillä kertaa
luotsisillalla ja kyseli vointia -- yksin Juonaan Lutviltakin!" --
Maissa tarkastettiin koulu, kirkko ja kunnantuvalla pidettiin kokous,
jossa oli saapuvilla kunnallislautakunta, lautamies ja joukko kunnan
arvokkaimpia miehiä.
Sen päätyttyä oli laivalla aamiainen, johon vallesmanni oli kutsuttu
osaa ottamaan.
Sen aikana sanoi maakuntavanhin, Markukseen kääntyen:
-- Vallesmannilla kai on kanslia ja arkisto järjestyksessä?
-- Ilmoitan kunnioittavimmin, että muutamat viimeisimmät virkakirjeet --
-- Niin niin -- mutta yleispiirtein...
-- Yleispiirtein -- tyydyttävässä kunnossa -- rohkenen sanoa, että olen
tehnyt parhaani.