osaa lähteä kotiinsa, jossa monet työt odottavat -- jo moni posti
on avaamatta, ties kuinka tärkeitä kirjeitä seisoo odottamassa
vastaustaan, koti palvelijan huostassa -- -- --
Silloin tavallisesti rupesivat toiset yksissä tuumin häntä lohduttamaan
--
-- Ennätät sinä tuonne puoliautioon meren saareesi vähemmälläkin! Vai
lienetkö rakastunut kauniiseen piikaasi!
Sen päälle juotiin maljat ja naurettiin ja Markus lauloi, tuli
tunteelliseksi ja kutsui kaikki läsnäolijat koko kesäksi luokseen
saareen. "Kyllä minä lähetän jahdin teitä hakemaan!" -- Sitten hän
yhtyi edelliseen puhujaan, mikäli tämä oli puhunut saaren autiudesta. --
-- Te, rakkaat, veljet, ette osaa aavistaakaan, miten autio se on
talvella. Ei niin ristin sielua, kenen kanssa seurustelisi!
-- No -- onhan siellä pappi -- tullipäämies, loistonpäälliköt -- kaunis
piika -- Do you want anything else?, hihkaisi joukosta eräs vanha
merikapteeni.
-- Menehän koettamaan! Sinä olet laivanpäämies ja sinun pitäisi tietää,
mitenkä riitaiseksi tulee laivaväki, kun miehet saavat neljä viisi
kuukautta katsella vain toisiaan ja kuunnella vain toistensa puhetta,
vastasi Markus laivanpäämiehelle.
Sitten kääntyi Markus jälleen sen puoleen, joka oli äsken puhunut
"puoliautiosta merensaaresta", ja alkoi kuvailla yksinäisiä joulujaan,
pitkiä syys- ja talvi-iltojaan. Ei paikkaa mihin menisi -- ei edes
työtä ajan kuluna, sillä sitäkään vähää, mikä olisi tehtävä, ei voi,
kun yksinäisyys ympäröi sinua illat ja aamut, syksystä kevääseen,
yhdeksän kuukautta, lähes kolmesataa päivää!
-- Markulin on oikeassa!, kaikui yli huoneen, jossa he juhlivat
Markuksen lähtöä "talvikortteeriinsa" ja taas kohosivat maljat ja
kaikki puhuivat yht'aikaa.
Lähimmille, jotka häntä kuuntelivat, alkoi Markus jo ainakin neljättä
kertaa sinäkin iltana, kertoa kovasta elämästä, joka hänen on
kestettävä -- kunnon sikarien puutteesta kevättalvella, konjakin ja
muiden juomien puutteesta jo joulusta alkaen, huonosta ruuasta, yksinpä
tuoreen kalankin puutteesta -- ja talvesta ylimalkain, autiosta,
autiosta talvesta --
-- Sinä olet ainoa mies tästä seurasta, ja mistä seurasta hyvänsä, joka
kestät sellaisia talvia jääerämaiden ympäröimänä!!
-- Jos lienenkin ainoa mies siihen, sitä en tiedä, mutta onko teissä
miestä edes ymmärtämään, mitä on yksinäisyys! Tässä on tänä iltana
jo viisikin kertaa huudettu minun "kauniista piiastani" ja vihjailtu
rakkaussuhteisiin. Minä kysyn, kykeneekö -- kykeneekö teistä yksikään
edes ymmärtämään, mitä on rakastuminen suunnattoman jää-erämaan
keskellä olevalla lumisella luodolla ankaran tähtikuvun alla ainoaan
asuintoveriinsa, lietensä vartijaan, taloutensa hoitajaan, pöytänsä
kattajaan, vuoteensa pöyhijään, ainoaan, jonka ihmisääntä pitkiin
päiviin kuulee! Sanokaa: "Markulin on humalassa!" Sanokaa: "Markulin
puhuu tuhmuuksia!" Hyvät isännät! Hevosen häntää te ymmärrätte mistään!
No -- malja pohjaan!
-- Markulin ei tule humalaan, ennenkuin meistä joka mies on penkin
alla! Eläköön Markulin! Meistä ei kukaan ymmärrä mitään! Me olemme
simppuja ja sontiaisia Markulinin rinnalla! Markulinin malja!
-- Kuninkaan malja!
-- Jää-erämaan kuninkaan ja kuningattaren malja!
-- Kesällä tavataan -- terve!
* * * * *
Tavattiin vielä seuraavana iltana ja monena iltana, kunnes Markuksen
niinkuin Kallunkin rahat olivat lopussa.
Silloin he tavallisesti läksivät, oli ilma mikä hyvänsä -- ja
useimmiten se oli vastamyrsky.
Pää pakottavana, ruumis väsyneenä, raihnaisena ja kylmän meriveden
huuhtelemana, hampaiden lyödessä vilusta yhteen ja suolaisen veden
vuotaessa silmien kulmakarvoista, nenänpäästä, viiksistä, poskista ja
leuasta ja toisinaan, suuren aallon vyöryessä yli jahdin, suolaveden
täyttäessä suunkin, jos sattui auki olemaan, purjehtivat miehet,
saarelaisvallesmanni Markus Markulin ja hänen perämiehensä Pelto-Kallu,
köyhtyneinä, kukkarot tyhjinä, pää apeana, sielu sairaana, mieli
katuvaisena, ettei, ettei, ettei koskaan, ei koskaan enää tämänlaista
reisua!
Ei kukaan tiennyt minkämoisin voimakeinoin oli Markus saanut säästymään
rahaa kokonaisen konjakkiputelin ostoon, joka nyt oli mukana
avaamattomana ja pysyi avaamattomana aina jouluun asti!
Talvikäräjämatkat olivat vielä vaikeammat. Oli kuljettava veneellä
vuoroin sulaa ja vuoroin jäätä -- sulat soutaen ja jäät vetäen
venettä kuuden miehen voimalla, tai toisinaan kuudentoistakin, jonka
muodosti tavallisesti koko käräjäväki: Yleinen syyttäjä -- joka istui
veneessä silloinkin kun sitä vedettiin jäällä -- lautamies, syyttäjä,
syytetty, syyttäjän todistajat, syytetyn todistajat ja perämies, jonka
oli seurattava isäntänsä, vallesmannin palvelijana. Tavallisesti
oli yövyttävä uloimman rannikkosaariston ja meren vaiheella olevaan
luotoon, jossa oli kalastajain sauna -- koko roikka samaan pieneen
saunaan, jonka pian täytti mahorkan katku ja kuivamaan ripustetuista
kalastajatossuista lähtevä hylkeenrasvan haju ja liiallinen kuumuus
iltayöstä ja liiallinen kylmyys aamuyöstä.
Herra Jumala!
Hän olisi antanut mitä hyvänsä, päästäkseen viettämästä talviöitä
kalastajasaunassa!
Kerran hän teki anomuksen, että valtion kustannuksella rakennettaisiin
luotoon suurempi maja, jossa olisi eri osasto mahorkan polttajille ja
pieni, lämpöä pitävä, kamiinalla varustettu kamari hänelle itselleen.
-- "Eihän ollut sopivaa, että hän, yleinen syyttäjä, asuu samassa
huoneessa rikoksellisten kanssa!" -- mutta Maakunnan Hallituksessa
naurettiin hänen anomukselleen ja jätettiin se huomioonottamatta
ja vielä enemmän naurettiin asialle saaressa, kun asia siellä tuli
tunnetuksi.
Ja hän vaivasi päätään pitkät illat, teki tunteja kestäviä
kävelyretkiä Riville, Hirskalliolle tai Somerikonniityille, pohtien
aivojensa koko voimalla kysymystä, miten pääsisi vapaaksi syys- ja
talvikäräjämatkoista.
Kerran hän, eräänä talvi-iltana, otti asian puheeksi perämiehen kanssa,
muutamaa päivää ennen uutta käräjämatkaa.
-- No perämies! Kohtahan sinne käräjille taas olisi meidän lähdettävä
-- vai mitä!
-- Ensi maanantaina -- viimeistään ensi maanantaina.
-- Niin niin. Ensi maanantaina. Sinusta taitaa olla ne matkat
hauskojakin -- hahaha! Panes tästä tupakaksi. Et ole kunnon sikaria
tainnut polttaakaan sitten kun jouluna täällä!
-- Kiitos vain sikarista! -- Jaa että olisivatko ne häämatkat minusta
kuinkakin hauskoja? No niinkuin sateessa ja myrskyssä räystään alla
seisominen! Kaikkea sitä on Jumala viisaudessaan ihmiselle säätänytkin,
kuin nuo käräjämatkatkin!
-- Etkö sinä osaisi keksiä keinoa, mitenkä pääsisi niistä rauhaan --
ainakin talvikäräjistä?
-- Tee niinkuin Linkreen vainaja, joka täällä oli aikoja ennen sinua
vallesmannina!
-- No miten hän sitten teki?
-- Jaa, miten teki? Passanneeko sitä sanoakaan...
-- Sano pois vain. Kahdenhan tässä ollaan!
-- No se -- tuot noin -- jos sattui olemaan joku luntreijari tai
joku, joka oli varastanut laivarikosta ja jota odotti varma linnassa
istuminen, niin -- tuot noin -- se Linkreen-vallesmannivainaja kutsui
sen miehen etehensä tähän näin, tähän pöytänsä ääreen ja luki sille
lakia, että: "Valitse nyt mitä teet ja paikalla! Mene linnaan tai
nai minun piikani!" -- Niin se sanoi. Se pelkäs nääthän, että piika
tekee sille lapsen ja peljättävä olikin -- montakin kertaa -- ja
piika saatava miehelle. Niin se vainaja löi kaksi kärpästä samalla
iskulla: Ei tarvinnut ruveta maksamaan lapsen eläkettä, eikä mennä
talvikäräjille ajamaan juttuja!
-- Hyvä oli keino, mutta eikö asia olisi ollut selvä ilman muuta, kun
ei olisi nostanut ketään vastaan syytettä?
-- Ei se niin selvä ollut! Kuulehan vallesmanni -- joko sinä et itse
ymmärrä, tai pidät minua tuhmana: Täytyyhän syyllistä rangaista,
muuten pahantekijät lisääntyvät, eikä kunnon ihmisillä ole enää tilaa
maan päällä eikä merellä. Syyllinen täytyy rangaista ja Linkreen
antoi kunkin itsensä valita. Sitä tietä on tässä saaressa monessa
talossa emännät ja hyvät ovatkin ja ensimmäiset lapset tulivat niihin
taloihin emännän mukana. Niitä Linkreenin poikiahan se pitäisi olla
tämä Simin-Pokkokin -- mitä kansa hokee. Ja näkeehän sen jo Pokosta
päältäpäinkin, että herraskaistahan se on veren juoksu Pokossa. Enemmän
se on olevinaan kuin me muut tuhmat talonpojat. Keppi kädessä kävellä
teiskailee kujilla ja rannassa kuin herra ainakin, etenkin pyhinä.
Linkreen itsehän sen oli ristinyt Pokoksi. Oli kerran ollut Hantsun
Simin luona kahvilla -- Pokko oli ollut silloin parin vuoden ikäinen
-- oli Linkreen taputtanut poikaa tukalle ja sanonut että: "Aika pokko
sinusta tulikin!" -- Keinonsa ne olivat Linkreen-vainajalla, etkä
sinäkään niistä käräjämatkoista rauhaan pääse, ellet käytä keinoja.
-- Linkreenin keinoja! Hahaha!
-- Jaa -- minulta on kysytty ja minä olen vastannut ja saanut sikarin
palkakseni jo etukäteen. Hyvät ne olivat ne Linkreenin keinot! Niin
ne sen aikaiset ihmiset kertovat, että äkkiä oli elämä tällä saarella
muuttunut siivoksi ja hiljaiseksi. "Ei esivalta miekkaa hukkaan kanna",
sanotaan sanassakin! Käräjämatkat olivat loppuneet miltei kokonaan
koko Linkreenin ajaksi. -- Niin se teki ja jos et halua tehdä samalla
tavalla, niin keksi itse paremmat keinot!
* * * * *
Keino tulikin ja vielä sattuman kautta, nimittäin ei miettimisen
tuloksena, sillä Markuksen koko talvisesta pään vaivaamisesta ja
neuvojen kyselyistä Pelto-Kallulta ei ollut mitään hyötyä.
Sattuma toi hänen kouraansa ruoskan.
Oli jäidenlähdön aika keväällä.
Silloin on aina sakeat ja pitkälliset sumut.
Suolakuormassa Espanjasta tulevia purjelaivoja risteili jäiden seassa
Suomenlahdella odotellen pääsyä rannikkosatamiin.
Eräänä iltana, lieneekö ollut huhtikuun loppua vai toukokuun alkua,
kolea oli vain vielä ilma merellä ja sitäkin koleammaksi teki sen sakea
sumu, jota oli hienon länsituulen mukana tullut pitkin edellistä yötä
ja pitkin päivää.
Sumutorvet olivat huutaneet lakkaamatta sekä saarella että laivoissa.
Kello kolmen tienoissa iltapäivällä ohjasi eräs suolalaiva liian
lähelle maata, Mustankallion kohdalla.
Maa nähtiin laivassa liian myöhään. Huonon vauhdin ja merivirran vuoksi
ei ennätetty laivaa enää kääntää ja se kävi pohjaan kiinni kölistään
ja jäi paikalleen. Laivan irtoköli, rai, pullahti pinnalle, kaariakin
lienee katkeillut ja pohja repeillyt, koska laiva sai heti ankaran
vuodon. Se täyttyi muutamissa minuuteissa vedellä -- mikäli nimittäin
suolan vuoksi sen sisään vettä sopi, eikä pumppuamisesta ollut mitään
apua.
Tieto tapauksesta levisi kylään nopeasti ja vajaan tunnin kuluttua
oli laivan ympärillä kuusi- tai seitsemänkymmentä haapiota, jaalaa ja
jahtia ja suuri kansanpaljous naisia, lapsia, miehiä ja tullisökärit
rantakalliolla katselemassa. Haapiot pysyttelivät aivan laivan
kupeella ja lähistöllä soudellen ja huopaillen, milloin mitenkin asia
vaati. Isommat alukset olivat käyneet ankkuriin laivan taakse, mikä
minnekin. Kaikki odottelivat mitä tuleman pitää. Kaikilla oli alusta
alkaen selvää, että tästä laivarikosta ei kukaan paljonkaan hyödy,
koska sen kuorma oli sitä lajia tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste
raiskaa, mutta jota vesi, suolainen merivesikin, syö sangen mielellään.
Jokainen tiesi, että aina laivarikosta sentään jotain hyötyy, kun
vain on kärsivällisyyttä odottaa. Tuulihan näytti kiihtyvän tunti
tunnilta ja yö läheni. -- "Kyllä se rupeaa vielä ennen puolta yötä sitä
hajottamaan, saattepa nähdä", sanoi vanha kokenut Kiismatin-Matti, joka
oli hyvä ilmojen ennustaja.
Laiva oli tammesta rakennettu.
Se tiedettiin jo kummassakin leirissä, sekä siinä, joka istui
haapioissa ja muissa aluksissa ja tupakoi, sekä siinä leirissä joka
istui tai seisoi Mustallakalliolla.
Tammilaivassa on vaskea!
Ja kun sieltä tulemaan rupeaa, tulee sieltä muutakin kuin tammea ja
vaskea -- tulee sieltä myös köyttä, purjetta, lokkeja ynnä muuta.
Ilta alkoi hämärtää.
Sumu oli hälventynyt ja tuuli kiihtyi -- oli jo pieni kevätmyrsky,
hyrsky löi jo yli laivan ja repi sen varpetta.
Enteet olivat peräti hyvät!
Maalla olevassa leirissä puheltiin, pieniin ryhmiin kerääntyneinä,
puoliääneen, kussakin ryhmässä omista asioistaan -- eräässä
naisryhmässä niinkin maallisesta asiasta, kuin Matiksen Julin
Ievastiinan vasikan katoamisesta. Se oli laskettu jaloittelemaan eräänä
kauniina aamuna ja hävinnyt niille teilleen ja nyt ei kukaan voinut
varmuudella sanoa, oliko se pudonnut johonkin kallionrotkoon, vai
olivatko sen syöneet koirat vai venäläiset sotilaat. Useimmat arvelivat
että koirat, mutta kun Ievastiina itsekin oli saapuvilla, eikä
tahdottu sitä itkettää näin juhlallisena iltana, selitettiin lopuksi
yksimielisesti, että ehkä on elossa vielä koko vasikka -- niinkuin
myöhemmin, seuraavana päivänä, selvisikin.
Eräässä miesryhmässä oli keskustelu ajanhenkeen sopivampaa.
Siellä johti puhetta saaren vanhin tullivartija Sika-Hemma --
kirkonkirjoissa: Herman Martinpoika Sicander, muuttanut saareen sieltä
ja sieltä, hyvämaineinen, rokotettu, asevelvollisuudesta merkitty: arpa
numero kolme, kaartin alikersantti, ynnä muuta -- joka alkoi puheensa
aina sotilasmuistoistaan ja päätti viimeisiin sankaritekoihinsa tullin
palveluksessa. Nyt oltiin jo parhaillaan viimemainitussa kohdassa.
Sika-Hemma hymyili aina.
Se oli hänen taitonsa.
Ei hänellä paljon muita taitoja ollutkaan!
Hänen silmäluomensa olivat hyvin alaspainuneet -- hänen näytti olevan
vaikea pitää silmiään auki.
Sanottiin hänellä kuitenkin olleen hyvät yösilmät, eli pimeänsilmät,
sillä laivarikoista hänen onnistui aina takavarikoida yhtä ja toista
tarpeellista suuren perheensä elatukseksi -- palkkahan oli pieni.
Miehet hänen ympärillään nauroivat kovaäänisesti, kuorossa, aina
silloin tällöin, väliin niinkin kovasti, että hetkeksi lakkasi
kuulumasta meren pauhina ja tuulen humina onnettoman laivan köysistössä
ja purjeissa. Tämänlaisena iltana tahdottiin olla tullisökärille niin
mieliksi kuin suinkin -- ainakin näin ensialuksi -- vaikka hän olisi
kertonut kuinka typerää hyvänsä, tai sanonut kuinka tylsän sukkeluuden
hyvänsä, esimerkiksi: "Kaksi kertaa kaksi ei ole neljä -- jaa jaa!" --
jota sukkeluutta hän usein käyttikin ja nauroi itse makeasti päälle.
Nämä laivarikkopäivät, illat ja yöt olivat hänen elämänsä loistokohtia,
nimittäin se aika, jolloinka näinikään odoteltiin laivan hajoamista ja
oli aikaa huvittaa toisia hauskoilla kaskuilla. Kun sitten työ alkoi,
ei kukaan häntä kuunnellut. Hän sai silloin vain yrmeitä silmäyksiä ja
mörähdyksiä, jotka merkitsivät jotain tämän tapaista: "Oleksä hiljaa,
hölmö"! --
Hemma takoi silloin kun rauta oli kuuma. Hän pakinoi mielellään
hauskoja, kun oli vielä kuulijakunta hyvällä tuulella, tai ainakin oli
olevinaan -- Hemman mieliksi.
Palkkana oli kansan suosio, lyhytaikainen tosin, ja sen naurukuorot.
Hemman kertomuksissa oli aina pääpaino sanalla "minä". Minä oli hänen
kertomustensa sankari. Minä teki aina jotain ihailtavaa joko ennen
muinoin kaartissa tai sittemmin tullilaivassa tai nykyisessä virassaan,
tullitarkastuksissa ja laivarikoissa, tai ellei Minä mitään suorastaan
tehdyt, niin ainakin joku korkea-arvoinen henkilö hänet huomasi ja
antoi kunnian sille jolle se kunnia kuuluu.
Tämän päivän tapaus kuuluu viimemainittuun luokkaan.
Se oli tämänlainen, kerrottuna Sika-Hemman omilla sanoilla:
-- Tänään, nääthän, kun tämä suolalaiva kävi tähän kiinni, soudatti
vallesmanni itsensä perämiehellään laivankupeelle. Itse vallesmanni,
tämä Markulin, istui paraativormussaan jollan perällä ja perämies
souti. No -- soutavat siihen laivan kupeelle, niin kysyy laivan päämies
vihaisena: "Mikäs mies sinä olet?!", niin vastaa Markulin nöyrästi:
"Minä olen tämän saaren vallesmanni", johon kapteeni vastaa: "Ei
minun laivassani ole kapinaa, enkä minä ole pyytänyt poliisin apua!
Menkää helvettiin!" -- Samaan aikaan seilaa laivan toiselle puolelle
luotsijahti ja itse luotsivanhin on kannella myöskin paraatipuvussa.
Tämä suolalaivan päämies kävelee kajuutan katolla kädet housuntaskuissa
ja kun näkee luotsijahdin ja luotsivanhimman, niin viittaa hän
peukalollaan laivansa keulamaston kärkeen ja huutaa: "Eksä näe hölmö,
että minulla ei ole luotsilippua keulamastossa!? Mene tiehesi! En minä
tarvitse luotsia!" Kääntyy sitten taas maihin päin se kapteeni ja näkee
minun tullilakkini ja huutaa heti: "Väistäkää kalastajat ja poliisit,
että tulli pääsee laivaan! Minä olen vieraan valtakunnan satamassa ja
tarvitsen tullin, mutta en poliisia, enkä luotsia! Enhän minä pääse
miehineni maihin, ellei tulli pääse tarkastamaan laivaa! Merilain
kaikkien pykälien nimessä: Väistäkää, että tulli pääsee laivaan --
muutenhan minä jään väkineni hajoavaan laivaan ja uppoan!" -- Heh heh
heh! Osasi se kapteeni sanoa sanansa ja nolona siinä sai vallesmanni
minun ohitseni huovata kauemmaksi laivasta ja luotsivanhin seilata
jälleen satamaan.
Miten lienee ollut Hemman puheiden muiden osien totuuden kanssa, mutta
ainakin siinä kohdassa hän erehtyi, mikä koski nykyistä laivarikkoista
ja vallesmannia, sillä Markus istui parhaillaan laivan kajuutassa
juomassa laivan päämiehen kanssa rommia.
Hän on istunut siellä jo koko iltapäivän, syönyt laivassa
päivällisenkin.
Hänestä on tullut laivan päämiehen kanssa hyvä tuttava, jopa velikin,
ja jotenkin niihin aikoihin illasta, jolloinka maalla Hemma kertoilee
satujaan, nousee laivan päämies, noin kuusikymmenvuotias merenkulkija,
ylös tuoliltaan ja ottaa kajuutan seinältä tervasäikeistä taidokkaasti
punotun vanhanaikaisen laivaruoskan. Se on kuusisiimainen ja joka
siiman päässä on solmu. Se on erään hänen perämiehensä työtä kerran,
pari vuosikymmentä sitten, pasaadissa, ja on sitä laivassa käytetty
usein ja hyvällä menestyksellä.
Juhlallisena asettuu päämies jälleen paikalleen pöydän päähän, ja
asettaa ruoskan pöydälle, kohottaa ryyppylasinsa ja sanoo aluksi:
-- Terveeks sitten taas!
-- Terveeks terveeksi, sanoo siihen vallesmanni, Markus nimittäin,
jonka jälkeen kilistetään, ryypätään ja sitten pitää päämies näin
kuuluvan puheen, ruoska jälleen oikeassa kourassaan:
-- Minä jätän veljelle tämän valtikkani muistoksi tästä illasta -- jos
passaa. Tuo parvi kuhisee ja kolisee tuolla ulkona laivan ympärillä
niin epäilyttävällä tavalla. Se on huonosti kasvatettua joukkoa! Veli
ottaa tämän ruoskan ja viljelee sitä ahkerasti piirissään ja minä
toivon, että jos Jumala suo minun joutua jälleen tämän maan rantojen
kanssa tekemisiin, tuo väki tuolla ulkona osaisi käyttäytyä vähemmän
epämiellyttävällä tavalla. Ruoskan malja! Eläköön!
* * * * *
Ilta kävi pitkäksi odottajille rannassa, niinkuin haapioissa ja
muissakin aluksissa ja kun ilma oli kylmä, sytyttivät rannalla olijat
nuotioita, lämmittelivät ja keittivät teetä ja pikkupojat paistoivat
nuotioissa perunoita ja silakoita.
Haapiot sousivat myös maihin ja laittoivat itselleen nuotioita
iltateetä varten.
Jaalojen ja jahtien kajuutoissa tehtiin samoin. Sankka savu nousi
jokaisen jaalan ja jahdin kajuutan torosta. Tulia näkyi siellä ja
täällä. Ainoa pimeänä olija oli laiva. Sen väki oli soutanut omilla
veneillään pimeän tultua pois laivasta kylään, jossa päämies ja
molemmat perämiehet majoitettiin vallesmannille ja muu miehistö muihin
taloihin. Tulli sai ottaa laivan vartioinnin huostaansa. Hemma joutui
vahtiin.
Hän siis todellakin pääsi laivaan, johon hän oli pyrkinyt jo heti
laivan kiinni käytyä, mutta oli silloin laivan perämies osoittanut
laivansa perämaston kärkeä, jossa ei ollut lippua, ja sanonut: "Emme
ole pyytäneet tullia! Menkää tiehenne!" -- Mutta illan hämärtyessä oli
todellakin laivan perämaston kärkeen kohonnut lippu ja Hemma sousi
harmaalla haapiollaan mahtavan laivan kupeelle ja nousi kannelle.
Samaan aikaan poistui laivasta miehistö päämiehineen ja vallesmanni.
Ylpeänä käveli Hemma kädet housuntaskuissa laivan kajuutan katolla ja
komenteli haapioille: "Pysykääpäs loitommalla! Ettekös te ole laivaa
ennen nähneet!"
Iltayöstä, vastoin kaikkein parhaimpiakin ennustuksia, tuuli heikkeni,
miltei tyyntyi ja haapio toisensa jälkeen ja jahti toisensa jälkeen,
souti tai purjehti satamaan, nuotiot sammuivat rannalta ja väki
sieltäkin käveli läpi metsän, pitkin pimeää vuoripolkua, lyhdyt ja
kirveet käsissä, nuorasepeet ja keksit olkapäillä, kylään.
Hemma yksin valvoi laivalla, valvoi omia etujaan ja laivan etuja.
Laivan etuja hän valvoi siten, että silloin tällöin katsahti,
ettei kukaan syrjäinen päässyt laivaa lähestymään, vielä vähemmän
kannelle nousemaan, ja omia etujaan siten, että tarkasteli laivan
muonavarastoja, jotka olivatkin sangen hyvät.
Kerrotaan -- kukaan ei sitä kylläkään ottanut valalleen -- että Hemman
suuri perhe söi pitkin seuraavaa talvea useamman kerran viikossa
rusina- ja luumusoppaa, kuin köyhän tullimiehen perheessä sopii, ja
leivottiin liian usein vehnästä!
Auta armias kuinka se karvastelikaan monen osattomaksi jääneen mieltä!
Toisen kertomuksen mukaan olisi Hemman pitänyt laivassa joutua,
ei ruokavarastojen kimppuun -- ennen merellä, varsinkin kokkeina
olleet, pätevillä syillä väittivät sen tuiki mahdottomaksikin -- vaan
kaapille, joka sisälsi viskipulloja, joista Hemma muka olisi ottanut
virkistysryyppyjä yön pitkinä tunteina siinä määrässä, että olisi
jo noin kello yhdentoista tienoissa iltayöstä horjahtanut kajuutan
topatulle sohvalle syvään uneen, josta pelastui kuin ihmeen kautta vain
siitä syystä, että yö pysyi tyynenä, eikä laiva hajonnutkaan ennenkuin
vasta seuraavana iltapäivänä, jolloinka ilma muuttui pillamukseksi,
meri palttinaksi ja laiva Mustaakalliota vasten leivin- ja kahvipuiksi
ja sen vasket luisuivat pitkin sileää, kaltevaa pohjakalliota kauas ja
syvälle Ahtolan vanhan vaarin saaliiksi.
Jo yöllä, Hemman nukkuessa, niin kerrottiin, oli aina valpas
Pelto-Kallu soutanut vaimoineen isolla haapiolla laivan kupeelle,
hiipinyt yön hiljaisuudessa kannelle, nähnyt kajuutan ikkunoista ja
kailetista tuikkivan tulen, kurkistellut muijineen kajuutan ikkunasta
sisään, nähnyt Hemman makaavan sohvalla sikahumalassa, havainnut
viskipullon ja tyhjän lasin pöydällä ja arvannut lopun, hiipinyt
kajuuttaan, sammuttanut tulet, salvannut kajuutan oven ulkoapäin
visusti kiinni ja alkanut pelastaa haapioonsa laivan irtaimistoa:
lokkeja, nuoria ja purjeita.
Oli soutanut haapion kuorman toisensa perään kotiinsa ja kätkenyt
tavaran aittoihinsa ja näin tehnyt yön kuluessa useamman kuin yhden
hyödyllisen retken laivalle ja ennen aamuhämärää, viimeistä kertaa
lähtiessään, avannut kajuutan oven auki, jotta Hemma herättyään pääsisi
jatkamaan sangen tärkeää velvollisuuttaan, täyttämään korkealle
valtion viranomaiselle ja entiselle kaartin aliupseerille ja entiselle
merimieshylylle kuuluvaa kunniakasta tehtävää, valvoa, etteivät varkaat
pääse laivaan kaivamaan ja varastamaan. Aamuhämärissä olikin Hemma
vääntäytynyt ylös kajuutasta, paljain päin, sillä hän oli unohtanut
virkalakkinsa kajuutan pöydän alle, jossa hän viimeksi itsekin oli
loikoillut, ja havainnut laivan ympärillä sankan parven haapioita,
neljä viisi miestä kussakin, Pelto-Kallukin joukossa, ja nähnyt laivan
mastot ja huomannut, että ne yön kuluessa olivat muuttuneet sangen
alastomiksi, joku ylin raakapurje siellä vielä huojui jiikattuna ja
köysineen. Silloin oli Hemma parkaissut pahalla äänellä:
-- Kukas saatana teistä on käynyt täällä laivassa varkaissa!, johon
Kallu oli vastannut piippunysäänsä imien ja oikean silmäluomensa antaen
valua tavallista alemmaksi: