vesille ja jäivät äänettöminä odottamaan vallesmannia. Tämä viipyi
vielä kajuutassa. Hänellä oli mukanaan tuo kirjelmä, jossa hänet
tälle retkelle on määrätty. Hän haluaa vielä kerran tarkastaa, onko
ruumiiden löytöpaikkaa kirjeessä tarkemmin määritelty. Ei ole. Siinä
vain sanotaan: "Rantahiekalta." -- Jahdista käsin oli vallesmanni jo
aikaisemmin katsellut maalle ja havainnut itärannan olevan kivikkoa ja
sai kuulla miehiltään, että hiekkarantaa on vain saaren luoteisrannalla
ja vähän sielläkin. "Sieltäpähän löytyvät", ajatteli Markus, pisti
paperin povitaskuunsa ja nousi kannelle.
-- Onko lapiot jo jollassa?
-- On. Kaikki on kunnossa.
-- No sitten ei muuta kuin mennään maihin. Kallu ja Pokko olivat
lapsesta asti käyneet täällä kalastamassa ja tunsivat kaikki
maihinnousupaikat. Se olikin tarpeellista, sillä ummikas kävi ympäri
saarta ja vaikea oli lähestyä sitä täältä suojanpuoleltakin.
Markus istui perällä.
Keskipiitalla istui Kallu ja souti.
Hän oli hiukan levoton ja hermostunut, mutta katsoi kuitenkin oikean
paikan ja oikean hetken maihinnousuun.
Pokko istui keulassa.
Pokon olisi tehnyt mieli esittää toista maihinnousupaikkaa, mutta ei
uskaltanut, sillä Kallu näytti niin levottomalta.
Eikä Kallunkaan valikoima paikka huono ollut. Siinä oli iso kivi,
joka suojasi pientä raivattua valkamaa, jossa oli muutama telakin --
kevätkalastajain jäljiltä -- ja samalla kivi oli hyvä maamerkki, näkyi
kauas. Se oli Kallun satama. Siinä valkamassa oli aina aikojen alusta
Kallun koko suku käynyt kalassa ollessaan ja siitä aina soutanut maihin.
Kallu valikoi sopivan laineiden väliajan ja souti sitten kaikin voimin
kunnes jolla jysähti teloille. Silloin hyppäsi ensin Simin Pokko, ja
Kallu heti perästä, maalle ja vetivät jollan ylös teloille ennenkuin
vallesmanni, niin merimiehenä kuin itseään pitikin, ennätti edes mitään
huomatakaan.
-- No sehän kävi nätisti, huudahti Markus.
-- Näin meillä aina tehdään!, kehaisi Pokko.
Kallu oli päättänyt olla aivan vaiti. -- "Se joka ei mitään puhu, ei
puhu tuhmuuksiakaan", selitteli hän itselleen.
Miehet katselivat hetkisen jahtia, joka keinui ankkuripaikallaan ja
läksivät sitten kävelemään saaren luoteiskärkeen, jossa on hiekkaranta.
Siellä saari kapenee ja jatkuu ensin pohjoiseen ja sitten kaartaen
luoteeseen, hiekkasärkkänä, joka loivasti painuu veden alle ja on
vaarana purjehtijoille. Tähän särkkään on usea laiva tuhoutunut,
viimeksi se kookospähkinöillä kuormattu, josta Pokko jo Kallulle puhui,
ja josta olivat kotoisin ne kaksi vainajata, jotka olivat haudatut
vähän ylemmäksi hiekkaan. Tarkastus koskee aivan varmasti niitä
vainajia, siitä ovat sekä Kallu että Pokko varmoja.
Varsinkin Kallu.
Hänhän ei ole koskaan kieltänyt sitä, että hän tuli ensimmäisenä
Viiriin kookospähkinälaivan ajauduttua tuohon särkälle.
Hän ei ole koskaan sitä salannut, että hän oli löytänyt kaksi kuollutta
rannalta ja haudannut ne hiekkaan ja asettanut laudoista tekemänsä
ristin kummankin haudalle.
"Niinhän olisi tehnyt jokahinen!", sanoo hän aina puheen johtuessa
tapaukseen ja kuulijat myöntävät sen niin olevan ja Kallun tehneen
aivan oikein, jos ovat Kallun ystäviä, mutta jos ovat vihamiehiä,
uusia tai vanhoja, tai vielä pahempi, jos ovat kadehtijoita, silloin
ne alkavat, kuten nyt tuokin Simin Pokko, puhua kivellä tai kirveellä
päähän kamahuttamisesta, rahan ja tavaran ryöstämisestä, ynnä muista
kauheuksista.
Niin oli Reinon Hantsunkin laita!
Niin kauan kuin tämä sai Kallulta apua, pysyi hän ystävänä ja sanoi,
kun Kallu selitteli Viirin tapausta: "Niin. Sinä teit oikein. Ihan
kuin laupias samarialainen sinä teit. Niin olisi jokainen kunnon mies
tehnyt!", mutta kun Kallu lakkasi antamasta rukiita ja rahaa velaksi
(kun Hantsu jätti kaiken maksamatta) suuttui Hantsu ja alkoi viittailla
kaikennäköisiin kamahuttamisiin -- aivan samalla tavalla kuin Pokkokin
-- ja suoraan Kallulle itselleen.
Niin niin.
Maailma on pahempi kuin luullaankaan!
Kerran oli Kallu ollut saraimessaan. Tuuli oli lyönyt ovet kiinni,
mutta näki hän hommailla siellä sittenkin -- järjestellä tyhjiä
silakka-astioita, airoja, köysiä ynnä muuta. Rantaan tuli miehiä.
Aavistamatta, että Kallu on saraimessaan, alkoivat ne avoimesti jutella
siitä, että eiköhän Kallu sittenkin liene Viirissä ottanut hengiltä
niitä kahta merimiestä. "Koko kylähän sitä jo hokee! Mistäs ne jutut
oikein läksivät liikkeelle, ellei olisi mitään alkua. Ei savua ilman
tulta!" --
Niin ne puhuivat selän takana kaikki, mutta kun tulivat apua pyytämään
oli kellossa toinen ääni: "Kallu, anna kolme markkaa", sanoo yksi,
"Kallu, anna yhden jauhosäkin hinta!", sanoo toinen -- ihan kuin ennen
hänen isälleen. Ei auta muu kuin anna ja auta. Tuki rahalla mokomien
väärämielisten suut, sillä muutoin alkaa kuulua seuraavanlaisia
vertauksia: "Se on kamala paikka, jos joutuu kuka merellä laivarikkoon,
purjehtii sumupimeässä tai lumipyryssä maalle ja laiva hajoaa ja satut
itse Jumalan avulla joutumaan jonkun puukappaleen turviin ja uit maalle
ja siellä on sinua vastassa mies, joka kamahuttaa sinua kivellä tai
kirveellä päähän ja hautaa sinut siihen hiekkaan. Auta armias Jumala
sellaiseen paikkaan joutumasta -- vai mitä Kallu?" -- Niin ne sitten
puhuvat ja levittävät vertauksiaan ympäri kylää ja ympäri maailmaa.
Ei auta!
Rahalla niiltä on suu tukittava, vaikka nurkkakivet menisivät! Vaikka
multapenkit ja nurkkakivet! Saamari!
Ja kuka sen tietää, minkä verran Kallulla on enää jaettavaa!
Hänen on täytynyt viimeaikoina lähettää ilman apua luotaan pois yhä
useampia anojia.
Ja nurkkakivet olisivat aivan varmaan jo menneet, ellei hänellä olisi
perämiehen virkaa.
Ja menossa tuntui toisinaan olevan paljo tärkeämpääkin, nimittäin järki.
Kallua vaivasivat nuo Viirin kaksi vainajaa siinä määrin, että hän
pelkäsi pimeässä.
Hän usein pelkäsi uneen vaipumista, sillä toisinaan tulivat Viirin
miehet heti ilmi elävinä hänen silmäinsä eteen juuri kun hän oli uneen
vaipumaisillaan -- -- --
Hän näki aina saman unen, ja se oli kammottava uni:
Laivarikko Viirissä.
Pimeä yö.
Sattumalta hän siellä.
Kaksi miestä ui maalle.
Toinen tulee ensin, sitten toinen.
Ne ovat miltei kuoliaaksi uupuneita.
Kuuluu lusaus ja toinen -- samanlainen kuin lihakaupassa, kun
lihanmyyjä lyö kirveellä palasen raavasta ja kirves sattuu luuhun...
Niihin ääniin hän aina herää, nousee vuoteensa laidalle istumaan, panee
tupakaksi ja istuu tunnin ja toisen, eikä uskalla käydä maata, sillä
Viirin miehet häntä vainoavat.
Hän ei voi katsoa sitä unta, eikä kuulla niitä ääniä.
Kuu paistaa tupaan.
Hän pyytää apua ja armoa kuulta, jonka hän näkee, mutta olo tulee vielä
kammottavammaksi.
Sannasta, hänen vaimostaan, ei ole apua, sillä hän on alkanut
vähitellen, yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin, puhua samalla tavalla
kuin Siiriin Pokko ja ne muut.
-- Nääthän tuota hounaa ja hullupäistä! Mitä lienee ensin tehnytkään ja
nyt on pirujen vallassa, niiden ystäviensä, joita yöt päivät avukseen
manaa, eikä saa yön rauhaa!
Joskus on häntä nuo hirmu-unet vaivanneet päivälläkin -- nytkin
kävellessä yli saaren maihinnousupaikalta tänne hiekkasärkälle.
Hän pelkäsi, ettei hänelle sellaisessa mielentilassa paljon tarvitse
sanoa, kun häneltä jo voi kaikki mennä aivoissa nurin narin, ja hän
itse voi silloin joutua vasten tahtoaan ja aikomuksiaan puhumaan
sopimatonta, nimittäin sitä, joka ei ole tarkoitettu kenenkään
kuultavaksi. Ääneti kestää kaiken, ajatteli hän ja päätti siitä syystä
ei ainoastaan hillitä puhettaan, kuten oli aamusuuruksen aikana
kehoitettu, vaan vaieta täydellisesti, kaikesta, vaikka kysyttäisiin
mitä hyvänsä.
Kävellessään toisten edellä hautoja kohti, hän pelkäsi mielikuviaan,
oikeastaan uniaan, mutta paikalle saavuttuaan hän tuli miltei iloiseksi.
Edellisen talven jäät olivat korkean nousuveden aikana tähän
ahtautuessaan kyntäneet koko rantahietikon paljon ylemmäksi tavallista
ja hävittäneet Pelto-Kallun tekemät haudat ja kaatanut ristit. Meri oli
nytkin, kuten aina pitkien lounastuulten aikana, hyvin korkealla ja
huuhteli paljaalla hiekalla olevia, osaksi hajonneita luurankoja.
Kesän pitkin oli merivesi ja hiekka huuhtonut ne aivan puhtaiksi ja
päivänpaiste ne valaissut.
Kuinka kauniit ja puhtaat ne olivatkaan!
Valkoiselle ja vihreälle hohtava merenvaahto pauhasi ja sihisten
kiipesi ylös punertavalle hiekalle, korkealle, yli valkeiden luiden, ja
riensi taas samaa kyytiä takaisin tummaan mereen, josta sai aalloilta
uutta vauhtia uusiin hyökkäyksiin. Päivä paistoi jo korkealla ja
välkkyivät vaahtokuplat sen valossa monen värisinä. Meri ja valo
näyttivät leikittelevän ja ilakoivan valkeiden luiden ympärillä ja
pikemmin iloa kuin muuta tunnetta oli se mielihyvän tunne, joka valahti
läpi Pelto-Kallunkin.
Kuinka vaarattomilta nuo luut nyt näyttivätkään, kun niitä katseli näin
läheltä!
Kaikki muu tuntui olevan pois pyyhitty ja unohdettu!
Ei mitään merkkiä missään enää.
Kukaan ei tiedä enää mitään heistä!
Heidän vaatteensa on meri kuluttanut ja vienyt -- samoin heidän ihonsa
ja lihansa.
Ei mitään ole enää.
Kaikki on mennyt ohi.
Niin katoaa elämä.
* * * * *
Kaikki kolme miestä seisovat siinä hiekkapengermällä ja katselevat
valkeita, kauniita luita.
Kukaan ei puhu mitään.
Lopulta sanoo vallesmanni:
-- No niin. Ei täällä kai muita "mätänemistilassa olevia ruumiita" ole?
-- Ei pitäisi olla, vastaavat sekä Kallu että Simin Pokko.
-- Mutta nämähän ovat pelkkiä puhtaita luurankoja, kahden ihmisen
kylläkin...
-- Jaa -- Tullimiesten silmissä ne ovat voineet näyttää ruumiilta,
sanoi Pokko. -- Niin, ja tottapuhuen, onhan tässä välillä ennättänyt
kulua jo kokonainen pitkä kesä. Merivesi, laine, hiekka ja päivänpaiste
voivat saada paljo aikaan pitkän kesän kuluessa.
-- No miehet, mitäs me näille tehdään?, kysyi taas vallesmanni ja
vastasi itse: Mitäs tässä muuta voidaan tehdä kuin kaivetaan kuoppa
tuonne ylemmäksi, niin kauas, ettei meri niihin enää ulotu, ja
haudataan luut ja pannaan ristit pystyyn haudoille, kummallekin omansa
jälleen.
Sillä aikaa, kun Kallu ja Pokko kaivoivat hautaa, katseli Markus
luurankoja.
Kepillään veti hän kuivalle hiekalle asti irtonaiset pääkallot.
Hän tarkasteli niitä molempia käsissään.
Ne olivat puhtaat ja kauniit.
Hänelle muistui mieleen kaupungissa eräs tuttavansa, jolla oli pääkallo
koristeena kirjoituspöydällään.
Se oli asetettu kirjojen päälle.
Se oli Markuksesta aina näyttänyt hyvin viisaalta.
Hän päätti ottaa talteen nämä molemmat pääkallot -- lahjoittaa niistä
toisen, joskus tulevaisuudessa, jollekin tuttavalleen ja pitää toisen
itse.
Molemmista kalloista oli alaleuka poissa, mutta ne löytyivät hiekasta.
Molemmilla oli ollut hyvät, terveet, valkeat hampaat suussa. Vuosia
myöhemmin näytti Markus näitä kalloja eräälle asiantuntijalle, joka
päätteli, että kallojen omistajat ovat olleet miehiä, toinen noin
kaksikymmen vuotias ja toinen ei päälle neljänkolmatta. Sen sijaan
ei ilmaantunut asiantuntijaa, joka olisi selvittänyt millä tavalla
olivat syntyneet reiät, jotka olivat molemmissa kalloissa vasemman
silmän ja korvan välillä. Niihin kiintyi Markuksenkin huomio heti.
Reiät eivät olleet ampumareikiä, sillä nämä eivät olleet pyöreitä, vaan
neliskulmaisia, lyöty jollain neliskulmaisella, vahvalla piikillä.
Siinä näytti piilevän selitys miesten kuoleman syyhyn, mutta kuka osaa
sitä selitystä lukea! Markus huusi miehiä luokseen ja näytti heille
löytöään:
-- Ymmärtääkö teistä kumpikaan, mistä näihin molempiin kalloihin on
tullut samanlainen neliskulmainen reikä silmän ja korvan välimaille,
läpi pääluun ulottuva. Tämä ei ole luodin reikä.
-- Ei ole, ei ole, sanoivat Kallu ja Pokko.
-- Eikä tähän ole lyöty kirveellä, ei kivellä, ei vasaralla -- Minä
en ymmärrä, mistä nämä vainajat ovat saaneet tämän iskun, mutta ihan
varmaan ne ovat tähän iskuun kuolleet.
-- Jaa. Laiva oli silloin jo osaksi hajoamistilassa, selitteli Kallu
rauhallisesti. -- Laivan kappaleita ajelehti laineilla, lankkuja,
osia kajuutoista, ynnä muuta ja niissä tietysti oli paksuja nauloja
ja vaarnoja, eikä mitään ihmettä ole siinä, että nämä vainajat olivat
laineen heittäminä iskeytyneet yhteen tuollaisen paksun naulan- tai
vaarnan kärjen kanssa ja saaneet siten surmansa. Silloin kun minä nämä
löysin, oli pimeä, enkä minä nähnyt mitään haavoja niissä, enkä verta,
sillä meri oli tietysti veren huuhtonut pois ja minä pidin niitä vain
hukkuneina ja peitin ne tähän hiekkaan.
-- Sinä olit silloin yksin?
-- Ihan yksin.
-- Etkä mitään muuta tiedä?
-- En näistä.
-- Sinä arvelet, että nämä olisivat siis naulan reikiä?
-- Niin arvelen. En minä muuta voi arvella.
-- Nämä kallot minä otan mukaani. Muut luut saatte haudata kaikki sinne
uuteen hautaan. Näitä kalloja minä tarvitsen. -- Voihan olla, että ne
ovat naulan reikiä, eikä ne muuta voi ollakaan.
Kallu oli hyvin hyvällä tuulella. Hänestä näytti siltä, ettei näistä
luista ja kalloista enää ole hänelle mitään vaaraa. Mistä lienee hän
lisäksi saanut sellaisen omituisen ripityshalupuuskan. Hän tunsi
tarvetta tunnustaa mitä hyvänsä ja jos vallesmanni sillä kertaa olisi
huomannut häneltä kysellä enemmän, olisi hän saanut tietää kaiken.
Suoraa päätä ei Kallu taas tahtonut kajota itse pääasioihin. Hän tahtoi
johtaa vallesmannin asiaan kautta rantain, toisia asioita pitkin ja
sitä varten hän sanoi näin:
-- On minulla pari rahaa, jotka ovat kuuluneet näille vainajille. Annan
minä ne vallesmannille hyvin mielelläni, jos käy laatuun.
Puhuessaan oli Kallu kaivanut kukkarostaan esille kaksi vaskirahaa ja
ojensi molemmat vallesmannille, joka niitä tarkasteli.
Toinen rahoista oli italialainen, toinen oli espanjalainen. Molemmissa
oli kuninkaan kuva ja kirjoitus kuvan ympärillä, toisessa: _Vittorio
Emanuele II Re d'Italia_ ja toisessa: _Alfonso XII por la gracia de
Dios -- Rey ... de España_. -- Rey ja de sanojen väliltä oli kulunut
pois kirjaimia.
Espanjalaisessa rahassa ihmetytti Markusta se seikka, että kuninkaan
päähän oli lyöty miltei rahan läpi reikä -- silmän ja korvan väliin.
-- Mikähän sattuma tämä lienee, arveli Markus. Italialainen raha
taas oli merkillinen sikäli, että siinä oleva vuosiluku, tuhat
kahdeksansataa ja yksi seitsemättä oli Markuksen syntymävuosi.
Vuosien perästä, toistakymmentä vuotta myöhemmin, hän usein ihmetteli,
kuinka pieniin asioihin hän kiinnitti huomionsa: kirjoituksiin
rahoissa, erääseen ehkä, ja varmastikin, satunnaisesti tulleeseen
pykälään rahan pinnassa -- omituisessa paikassa tosin -- kuninkaan
ohimossa -- ja vuosilukuun, kun se rahassa sattui olemaan sama kuin
hänen oma syntymävuotensa -- ja antoi näin johtaa itsensä pois
pääasiasta, kaikkien niiden asiain uurimisesta, mitkä olisivat olleet
yhteydessä vainajien kuoleman kanssa. -- Hän ihmetteli, miksi hän
silloin tavaili rahoissa olleita kirjoituksia ja vuosilukuja, mutta ei
ottanut selvää, mitenkä rahat olivat Pelto-Kallun huostaan joutuneet!
Niin se kävi.
Tuo tärkeä kysymys jäi tekemättä ja kuin lumottuna ja loihdittuna hän
tarkasteli vain rahoja ja alkoi himoita niistä toista itselleen. Hän
sanoi Kallulle:
-- Totta kai sinä myyt minulle tämän rahan, jossa on minun
syntymävuoteni?
-- Ota molemmat! Minä ne lahjoitan, jos et pahaa tykkää ja jos ne sinua
huvittavat!
* * * * *
Luut ovat haudatut uudestaan.
Molemmille vainajille on pystytetty lautaristi, jossa on kirjoitus,
samanlainen molemmissa:
PURJELAIVA "BATAVIAN"
MIES
Menetti henkensä laivan tuhoutuessa
v. 1884
ja lepää tämän patsaan
alla
Työn päätyttyä seisoivat miehet hetkisen ääneti ja läksivät sitten,
vallesmanni edeltä ja Simin Pokko jälkimmäisenä, kävelemään poispäin,
saaren itärannalle, jossa heidän jahtinsa oli ankkurissa.
Saaren korkein kohta oli pieni ylätasanko, jossa oli kuoppia siellä
ja täällä ja jossa kasvoi tiheä ja korkea heinä ja joku vaivainen
kataja. Paikoin oli se harmaantunutta, sammaloitunutta kivikkoa. Sieltä
ylhäältä, tasangon reunoilta, vietti maa joka taholle alas rantaan
pengermittäin, ikäänkuin jättiläisportain.
Kaikkialla penkereillä näki vain kiviä. Ne olivat niillä harmaiksi
sammaltuneita, niinkuin ylätasangollakin, saaren päällä. Alhaalla
rannassa ne olivat puhtaita ja värikkäitä: Kirkkaita kuin suuria
helmiä: Valkeita, harmaita, punaisia ja vihertäviä. Kaikki ne olivat
pyöreiksi sorvautuneita. Ne olivat eri suuria, päänkokoisista
nyrkinkokoisiin ja pienempiinkin. Saaren rantoihin vyöryi aina laine
tai ummikas. Siitä syystä ei rantakiviin voinut kasvaa sammalta, ei
jäkälää, eikä limaa. Ne olivat aina aivan puhtaita. Päivä lämmitti
niitä täällä suojan puolella, vaikka oli jo myöhä syksy. Niiden
värit olivat kirkkaammat vedessä kuin maalla. Pohja näkyi kauas.
Kivet välkkyivät päivän paisteessa veden alla, jossa ne painuivat
yhä alemmaksi ja alemmaksi ja näyttivät keinuvan ummikkaan mukana
ja katosivat lopulta kokonaan näkyvistä. Siitä eteenpäin näkyi vain
sininen, vihertävä, aaltoileva, uponneita laivoja ja miehiä pimentoonsa
kätkevä syvyys.
Markus istuutui alimmalle pengermälle pitkäksi aikaa katselemaan.
Tuuli puhalteli lounaasta.
Se soi kuin urkupilleissä tai viulunkielissä, väliin koveten ja väliin
vaimeten, puhaltaessaan noihin valtaviin kiviraunioihin, -- koko
saarihan oli yksi ainoa valtava, soiva kiviraunio.
Tuuliaispäät puhaltelivat leveitä tummia juovia meren pintaan
lentäessään kohti suurta saarta, Markuksen nykyistä asuinpaikkaa, joka
siintää tuolla koillisessa.
Siellä on joukottain riiteleviä ihmisiä!
Täällä on rauha!
Markuksen sielun täytti suuri onnen ja levon tunne. Hän päätti usein
tulla täällä käymään, milloin elämä ihmisten saarella alkaisi käydä
sietämättömäksi. Myöhempinä vuosinaan hän sai tulla tänne usein kuin
korpeen rukoilemaan. Täältä lienee ollut kotoisin ne useat hänen
vapaista sävellyksistään, joita hän usein yksin soitteli viulullaan,
muun muassa silloin kerran eräälle oikealle säveltäjälle. Siitä olikin
Markus heti ensi käynnillään varma, että Viiri on kaunis, mutta ettei
siitä saisi maalari mitään kuvattavaa, ei kertoja, ei runoilija --
ainoastaan sävelillä voi sen kuvata ja sen hän teki usein -- niillekin,
jotka eivät ymmärtäneet, mitä hänen soittonsa sisälsi -- ja tahtoivat,
nuo typerät ja tomppelit, tietää hänen vapaan sävelteoksensa nimen.
Nimen!
Tuskin hän itse aina oli selvillä mitä hän soitti, mutta
tietämättäänkin hän vaistomaisesti kuvaili tuuliaispäiden laulua Viirin
raunioissa, soivaa Viiriä, laineen kohinaa sen helmirannoilla, mustia
vihurien juovia merellä ja purjelaivaa niiden kiidätettävänä, sillä
ei mikään muu koko hänen elämässään ollut tehnyt häneen niin syvää ja
lähtemätöntä vaikutusta.
V luku.
LAIVARIKKO JA RUOSKA.
Markus oli ollut vallesmannina jo monta vuotta, ennenkuin hän oppi
käyttämään ruoskaa virka-apulaisenaan.
Sattuma toi hänelle ruoskan käteen ja sattuma opetti hänet sitä
viljelemään ja viljelemään ahkerasti ja ankarasti.
Hän koki jo alkuvuosinaan, että saarelaisvallesmannin vaikeimmat
tehtävät ovat käräjämatkat mantereelle. Varsinkin syys- ja
talvikäräjämatkat olivat vaikeita jo senkin vuoksi, että hän oli,
niinkuin huhuiltiin ja naurettiin -- sekä käräjäpaikalla että saarella
-- huono lakimies, tai paremminkin huono asianajaja, huono yleinen
syyttäjä -- vastapuolen asianajaja solmi hänet helposti sanoissa --
mutta varsinkin sen vuoksi, että matka saaren ja mantereen välillä
muodostui usein ei vain vaikeaksi ja rasittavaksi, vaan joskus
vaaralliseksikin, sillä käräjät harvoin sattuivat suotuisten säiden
ja tuulien ajaksi vaan päin vastoin syysmyrskyjen kohdalle tai vielä
pahempien talvi-ilmojen ja jäiden kanssa kamppailuksi. Joskus sattui,
että pitkien syysmyrskyjen aikana meni häneltä käräjämatkaan kuusikin
viikkoa. Usein oli perämies siihen syypää -- tai ainakin hän voi
syyttää perämiestä, kun kotiinlähtö siirtyi päivästä päivään perämiehen
verukkeiden vuoksi.
Kerrankin oli niinikään kuudes viikko menossa.
Käräjät olivat päättyneet jo kolmisen viikkoa sitten.
Ensin olivat syyt totiset -- kovat etelämyrskyt ja mahdoton lähteä
luovimalla kotiin. Mutta sitten oli jo välillä ollut hyviäkin tuulia.
Markus oli huomannut, että kaupungissa oli yhteen aikaan paljon
luotseja, vastatuulen vuoksi jääneet kaupunkiin nekin, mutta sitten
eräänä aamuna kadonneet. "Mihin luotsit ovat hävinneet?", oli Markus
kysynyt rantaan tullessaan Pelto-Kallulta. "Läksivät purjehtimaan
veneillään kotiin", oli selittänyt Kallu, luotsien juomatoveri ja oli
keskustelu jatkunut näin:
Markus: Jaaha. Vai ovat menneet kotiin. Tuuli taitaa olla siis
kääntynyt. Eiköhän olisi aika meidänkin lähteä!
Kallu: Ei lähdetä vielä.
Markus: Ja miksei? -- Saankohan kysyä...
Kallu: Saa saa! Miksei tätä nyt kysyä saa. Saahan sitä.
Markus: No miksei me lähdetä!
Kallu: Me ei lähdetä siksi, että me olemme molemmat vielä humalassa.
Luotseilta loppuivat luotsausrahat ja kun niille ei kukaan anna täällä
velkaa, oli niiden lähdettävä. Meillä on vielä rahaa ja kun raha
loppuu niin lainataan. Selvähän asia on! Ja on siihen muitakin syitä,
ettei me vielä lähdetä. Me ollaan näes viisaita ihmisiä, eikä tuhmia.
Luotsit ovat tuhmia ja niiltä menee helposti virka jos eivät lähde
hyvän sään aikana. Meiltä ei mene virka, eikä maine. Me ollaan itse
herroja eikä meidän alapuolellamme tässä kaupungissa ole muita herroja.
Toisissa kaupungeissa on! -- Missä kaupungeissa?! -- On muka toisissa
kaupungeissa! No! Tässä kaupungissa ei ole. Jos on niin sano! Tiedätkös
sinä vallesmanni, mitenkä virolaiset sanovat, kun ne makaavat satamassa
ja kun tuuli kääntyy hyväksi? Niin. -- Ne panevat tulen kamiinaan ja
sanovat: "Itatuul, kaku laine! -- Kuhu ma sellega purjetan! Kietame
estiks!" -- Minä panen myös tulen kamiinaan ja keitän ensin aamiaisen
ja syön sen ja poen pois pohmeloni. Sitten vasta jaksaa mies katsella,
mikä tuuli se oikeen on. -- Kuulehan vallesmanni: Eihän me olla
tuhmia miehiä! Me ollaan viisaita, vai mitä? Antaa tuulen vanheta!
Sittenhän viisas näkee, mikä se on tavoiltaan. Tänään alkanut tuuli!
-- Liian nuori -- liian nuori sanon minä! Se on hullu mies joka lähtee
seilaamaan niin tuoreen tuulen varassa! Ei siihen ole luottamista!
Tuulen pitää olla viikon vanha, vähintään, sanon minä, vähintään viikon
vanha, ennenkuin siihen viisas mies luottaa ja uskoo sen huostaan
aluksensa, tavaransa ja henkensä ja jos sellainen tuuli pettää, niin
syy ei ole miehen joka katsoi, pitääkö tuuli kutinsa vai ei, eikä syy
ole Jumalan, joka tuulen antoi, eikä siis kukaan silloin voi syyttää
miestä Jumalan kiusaamisesta! Niitä luotseja sanon minä Jumalan
kiusaajiksi, jotka tänä aamuna läksivät, katsomatta ensin, mikä tämä
tuuli on miehiään. Onko se loppujen lopuksi etelätuuli vai pohjatuuli,
länsituuli vai itätuuli. Niin!! Siinä se niksi onkin! Joka mies ei osaa
katsoa etehensä! Kuules vallesmanni. -- Annas rahaa vähän ens kuun
palkkaa vastaan. Täytyy ostaa muijalle hiukan yhtä ja toista, ennenkuin
lähdetään.
-- Paljonko sinä vielä tarvitset?
-- Anna kymmenen markkaa.
-- En minä anna sinulle enää rahaa.
-- No anna tupakkaa sitten. -- Kiitos! Ja eik' sinulla ole antaa yhtä
kohmeloryyppyä. Onhan sinulla puteli taskussasi?
-- Milloin sinä olet nähnyt minut puteli taskussa kulkevan?!
-- No anna viismarkkaa!
-- Sen saat, mutta sillä ehdolla, ettet juo itseäsi siaksi ja että
lähtö tapahtuu tänään.
Molemmat nousivat jahdin kajuutasta laiturille ja alkoivat kävellä
lähellä olevaa seurahuonetta kohti, vallesmanni edellä ja perämies
jälessä. Seurahuoneen kellarikerroksessa oli "Härjänsilmä"-niminen
merimieskapakka. Sinne painui perämies, ja vallesmanni nousi
punamattoisia portaita yläkertaan, seurahuoneelle. Molemmat tilasivat
itselleen juotavaa.
Päivät olivat pitkät, mutta sitä hauskempia illat, jolloin
seurahuoneelle kokoontui Markuksen tuttavia: Virkamiehiä, kauppiaita ja
merikapteeneja ynnä muita korkeampia isäntiä.
Silloin oli hauskaa!