Hän mietti, panisiko herätyskellon soimaan, mutta päätti sitten:
"Menköön nyt vielä tämä maanantai!"
Sanaa "tämä" korosti hän erikoisesti.
Seuraavana aamuna hän heräsi vasta kello yksitoista ja päivä oli
piloilla.
Tiistaiaamuna piti kellon herättää viideltä ja kun se oli tapahtunut,
muutti Markus herätyksen seitsemään, mutta ei viitsinyt nousta
vieläkään. Loikoili tunnin ja joi välillä aamukahviaan.
Torstaita vasten yöllä oli tullut posti.
Aamulla varhain oli Miina sen hakenut postitoimistosta ja toi
Markukselle aamukahvia tarjotessaan. Virkapostin lähetti hän heti
pois kirjoituspöydälleen ja loikoillen vuoteessaan alkoi lukea
yksityiskirjeitä ja sanomalehtiä juoden välillä kahvia.
Hänellä oli tapana mennä suoraa päätä vuoteestaan, kylpyviittaan
kääriytyneenä, uimaan. Niin hän teki joka aamu ja niin nytkin ja siirsi
varsinaisen työn alkamisen seuraavaan maanantaiaamuun. Piloillahan
viikko nyt oli jo kuitenkin!
Häntä pelotti se virkakirjeitten kasa, joka posti postilta ja
viikko viikolta kasaantui hänen virkapöydälleen. Hän pelkäsi sitä
kasaa. Pelkkä pelko piti häntä siitä kaukana. Hän luulotteli, että
siellä on jo kuinkakin ankaroita sanoja laiminlyönneistä -- ehkäpä
jo virkaeromääräys, tai muuta kauheaa! Tämä pelko lisäsi hänen
haluaan siirtää ratkaiseva kamppailu tuon kasan kanssa tuonnemmas,
kunnes tuntee itsensä kyllin voimakkaaksi ja rohkeaksi sen kimppuun
hyökätäkseen. Meri, kaunis kesä, uusi ympäristö ja korkeat vuoret
olivat hänet lumonneet ja uuvuttaneet.
Oli päästy jo syyskesään, kun perämies, Pelto-Kallu, oli kerran
vallesmannin asioilla kihlakunnan pääkaupungissa Vehkalahdella,
ostamassa ruoka- ja juomatavaraa niitä pitoja varten, jotka Markus
oli päättänyt järjestää saaren hienostolle ennen elokuun loppua,
jonain kauniina kuutamoyönä. Perämies oli tavannut kaupungilla
kihlakunnanvanhimman, joka oli kutsunut Kallun virkahuoneeseensa ja
antanut pienen kirjeen vietäväksi Markukselle. Saadessaan kirjeen
hyppysiinsä, tunsi Markus ailovan tunteen rinnassaan ja polton koko
olennossaan. Hän hengitti kiivaasti ja hänen ajatuksensa kuohuivat.
Kirje värisi hänen kädessään ja hänen teki mieli hävittää se, mutta
kun sen kuoreen oli piirretty punaisilla kirjaimilla sanat: "Hyvin
tärkeää", ei hän voinut olla kirjettä avaamatta ja lukematta. Sen
sisältö oli kuitenkin paljon vaarattomampi, kuin hän oli kuvitellut.
Kohteliaassa muodossa siinä kehoitettiin Markusta hetimiten vastaamaan
niihin ja niihin virkakirjeisiin -- numeroita oli parikymmentä -- ja
kahden viikon kuluessa kaikkiin, sekä itse saamiinsa, että niihin,
jotka olivat jo ennen häntä tulleet. -- "Sinä olet enkeli!", huudahteli
Markus kirjeen luettuaan innoissaan, ajatuksissaan, ja kerran pari
ääneenkin, -- "kun et tämän pahemmin minua haukkunut -- sinä vanha
virkakotka!"
Kaikkein tärkeimmäksi mainittiin toimittamattomien asiain joukossa jo
edellisen toukokuun neljäntenäkolmatta kirjoitettu Kihlakunnanvanhimman
virkakirje numero tuhat kolmesataa yksi ja sen avasi Markus ensiksi,
omatunto sitäkin parempana, kun se kuului jo edellisen vallesmannin
laiminlyönteihin. Siinä sanottiin muun muassa näin:
"Koska tänne on ilmoitettu, että kun tämän kuun ensi päivänä
täkäläinen tullivartiopursi numero kolme ankkuroi piiriinne
kuuluvan asumattoman saaren, Viirin, suojaan, sen länsirannalle
vastatuulen pitoon kello kuusi aamulla ja kun sanotun purren
miehistö hetkistä myöhemmin astui maihin tarkastaakseen saaren ja
siellä olevat kalastajasaunat, löysivät he rantahiekalta, noin
kaksikymmentä metriä vesirajasta ylöspäin ja noin puolentoista
metrin korkeudelta merenpinnasta kaksi mätänemistilassa olevaa
ruumista, kehoitetaan teitä heti ensi tilassa matkaamaan
sanotulle piiriinne kuuluvalle paikalle, toimittamaan mitä
tarkimman tutkimuksen sekä ryhtymään kaikkiin toimenpiteisiin
asian selvittämiseksi ja lähettämään tutkintopöytäkirjat
viivyttelemättä Maakunnan Hallitukselle."
Vaikka olikin miltei tyyni ja sen vähän mitä tuulta oli, oli se
lounaasta, siis vastaan ja vaikka oli jo ilta ja alkoi hämärtää,
komensi Markus jahdin lähtövalmiiksi heti kirjeen luettuaan, siis
samana iltana kun Pelto-Kallu oli tullut mantereelta. Jahtiin varattiin
kolmen päivän eväs sekä kutsuttiin yksi mies mukaan apulaiseksi. Markus
oli sanonut nimittäin perämiehelle näinikään:
-- Sitten sinun on kylästä otettava yksi mies lisäksi -- siellähän voi
olla lapioimista tai muuta ja hyvä on olla mukana yksi vierasmies.
-- Kukahan tuonne pitäisi kutsua? -- kysyi perämies siristellen
kolmenkanttisia silmiään, joista oikea sillä kertaa oli miltei ummessa.
Vanhemmalla iällä Kallun oikean silmän luomi laskeutui yhä alemmaksi ja
peitti osan silmäterää, eikä enää koskaan kunnolla avautunut -- vain
nenän puolelta oli se hiukan kohollaan ja salli silmän sieltä ilkeästi
tirkistellä. Tähän aikaan laskeutui tuo oikeanpuoleinen silmäluomi
tähän asentoon vain hyvin vaikeissa tapauksissa -- kotona Sannan kanssa
jutellessa, Sannan lausuessa hyvin ilkeitä sanoja ja Kallun saadessa
pahan halun lyödä Sannaa, ja, ihme kyllä, nytkin päältäpäin katsoen
näin vähäpätöisessä asiassa kuin vierasmiehen ottamisessa Viirin
matkalle. Markus huomasi Kallun karvaan katseen ja ärjäsi:
-- Mitä sinulla on mielessä mies?! Tekisi mieleni antaa sinua korvalle!
-- Ei mitään -- ei minulla oli mielessä mitään muuta kuin se, että
ajattelin tässä sitä, että kun minä olen riittänyt vallesmannin
kanssa vierasmieheksi ja poliisiksi yksinänikin -- pahemmissakin
tarkastuksissa ja tutkinnoissa, niin mitä varten tässä nyt
tarvittaisiin vierasta apua -- enkä minä ajatellut sitäkään. Minä
vain yksinkertaisuudessa kysyin, että kuka sinne pitäisi kutsua.
Sitä minä vain kysyin. Ei vallesmannin pidä ottaa pahaksi, mitä minä
tuhmuudessani kyselen --
-- Tuhmuudessasi!! Minä alan ihmetellä tuota sinun tuhmuuttasi!
Kuulehan perämies! Minä alan ihmetellä! Ymmärrätkö sinä?! -- Jaa --
minusta on yhdentekevää, kenenkä sinä kutsut, kunhan on mies, joka ei
pelkää ruumiita ja kykenee lapioimaan -- jos nimittäin ruumiit ovat
siinä tilassa, ettei niitä voi kuljettaa pois. Ja lisäksi, jos asia
jostain syystä joutuisi oikeuden tutkittavaksi, olisi miehen kelvattava
valalle. -- No -- mitä töllistelet?
-- Jos siellä hautaaminen tulee kysymykseen, olisi kai mukaan otettava
pappi siunaamaan haudan ja lukkari laulamaan --
-- Sen voivat papit tehdä perästä, jos katsovat tarpeelliseksi. Se ei
kuulu meille -- ainakaan vielä. Eihän ole varmaa, jäävätkö ruumiit
sinne, vai tuodaanko ne tänne ja mitä niille tehdään. Voi tulla
kysymykseen monet seikat, lääkärin tarkastus ynnä muuta, josta sinulla
ei näytä olevan aavistustakaan.
-- Kyllä minä ymmärrän. On täällä ennenkin ruumiita rannoilta löydetty
ja tuotu tänne hautuumaan ruumishuoneeseen odottamaan lääkärin
leikkelyä --
-- No kun ymmärrät, niin sillä hyvä. -- Meillä täytyy nyt olla
vähintäin yksi mies apuna, kolmantena miehenä, vähintään yksi mies! Hae
Simin Pokko, hänhän on joutilain mies.
-- Kelpaakohan tuo?
-- No ainakin työhön kelpaa!
-- ... kun se on hangotellut tässä perämiehen ammatissa, jo isävainajan
aikana... kelvoton valtion palvelukseen...
-- Se ei mitään haittaa! Samanlaisia te taidatte olla kaikki! Minä en
toistaiseksi tunne täällä muita ja siinähän saat hieroa sovintoa senkin
miehen kanssa!
* * * * *
Puolen tunnin kuluttua luovi jahti hiljakseen lounatta kohti.
Lounaasta oli puhaltanut viikon päivät ankara tuuli, joka nyt tunti
tunnilta tyyntyi. Voimakas ja harva ummikas vei jahtia ylös ja alas.
Taivas kirkastui kirkastumistaan ja tähtien parvet laajenivat. Maa oli
luovijoista itäänpäin korkeana ja tummana, tummempana yön taivasta.
Sen kolme loistoa loimusi kirkkaampana taivaan tähtiä ja sen mustan
harjan yli kohosi kuu, jonka kultaläiskät keinuivat ummikkailla.
Noihin seikkoihin ei kiinnittänyt huomiotaan enemmän Pelto-Kallu
kuin Simin-Pokkokaan. He hiljaa keskustelivat silloin tällöin ja
ihmettelivät itsekin, että osaavat välttää niin huolellisesti riitaa
synnyttäviä puheenaiheita -- ja kuinka paljon niitäkin olisi ollut!
-- He tupakoivat ja lausuivat arvelujaan milloin siitä, lisääntyykö
tuuli ennen aamua vai tyyntyykö kokonaan, kääntyykö se päivän noustua
ja mihin kääntyy -- Pokko arveli, että se kääntyy myötäpäivää länteen,
luoteeseen ja pohjoiseen ja tuo kauniita ilmoja ja Kallu arveli, että
se kääntynee vastapäivää, ensin etelään, sitten kaakkoon, sitten
itään ja sieltä koillisen kautta pohjoiseen ja molemmat perustelivat
arvelujaan laajasti ja lopuksi myönsivät toinen toiselleen, Pokko
Kallulle, että voi se vastapäivää mennä, ja sitten tulee rumat ilmat ja
Kallu Pokolle, että voi se mennä myötäpäivääkin ja tehdä kauniin ilman
vielä näin loppusyksyksi. "Sattuuhan sitä usein", sanoi Pokko ja Kallu
kertasi: "Sattuuhan sitä -- sellainen jälkikesä", ja kun Pokko oli
vanhempi mies ja luki Jumalan sanaa, lisäsi hän: "Tuuli puhaltaa kusta
hän tahtoo niin pahoille kuin hyvillekin ja Hän antaa voimaa purjeisiin
niin vanhurskaille kuin pahantekijöillekin." Toisinaan kuului mustasta
pimeydestä, aivan jahdin laitojen läheisyydestä, raskas huokaus, pitkä,
äänekäs henkäys, kerran pari sisään ja ulos -- sillä yö oli hiljainen
ja alus kulki madellen ja hiipien kuin nukkunut eikä pienintäkään
muuta ääntä kuulunut, ei edes tavallista veden lotinaa tai kohahtelua
keulasta, sillä alus oli miltei paikallaan, kohosi ääneti milloin
korkean, ääneti vyöryvän ummikkaan harjalle, milloin taas painui yhtä
ääneti syvään laaksoon. "Kappas vain, kuinka lähellä hylje henkää!",
sanoi silloin Kallu ja Pokko vastasi: "Eiköhän liene halli, kun noin on
raskas henkäys", ja kun kuului pitkä ja veltto veden mulaus, kun otus
jälleen painui veden alle, saalistamaan haileja, sillejä tai turskia,
tai lohia -- haileja luultavasti enimmäkseen -- päättelivät molemmat:
"Halli se pakana taisikin olla!"
Myöskin Ruuskerin vilkkuva tuli lännessä antoi paljon keskustelun
aihetta.
Muisteltiin monia laivarikkoja, usein sinne käyneitä laivoja ja
vielä useammin jo keskusteltuja juttuja, rantakäräjillä, häissä,
ristiäisissä, kuntakokouksissa ynnä kaikkialla muissa sopivissa
tilaisuuksissa, missä kaksi tai kolme tai useampi miehistä kokoontuu,
satoja kertoja vatvottuja kaskuja Ruuskerin nahkalaivasta ja sen
johdosta Viipurin linnassa talveaan viettäneistä nahkojen varkaista,
mutta siitä paikasta, johon oltiin pyrkimässä, nimittäin Viiristä ja
sen laivarikoista ei tänä yönä puhuttu mitään, sillä kaiken aikaa
oli Pokon mielessä ajatus, että Kallulla ja niillä Viirin kahdella
vainajalla olisi jotakin välien selvittelyjä.
Hyvänen aika!
Kuka sen tietää!
Ei kukaan mitään tiedä.
Ei kukaan ole mitään ääneen arvellut ja mitä omassa sydämessään luulee
ja epäilee, se on parasta pitää salassa.
Molemmat juttelivat vilkkaasti, ettei tarvitsisi olla ääneti ja
ajatella niitä Viirin vainajia. -- Tulevat vielä vastaan hiihtäen kuin
suksilla pitkin ummikkaiden mäkiä, tai liihoitellen kuin siivillä,
kepeinä ja äänettöminä, tähän jahdin kannelle -- ja sen ne tekevät, jos
niitä mainitaan.
On sitä tapahtunut yhtä ja toista ennenkin!
Pokko ennätti kyllä ajatella niitäkin -- nimittäin Viirin vainajia,
tai oikeastaan Eljaksen Matti-vainaata, joka niistä oli jotain
tietävinään ja aina humalapäissään oli sanonut Pokolle: "Tahok'sä että
Pelto-Kallusta ei tulisi perämiestä? Tahok'sä!? Hä! Minä annan sinulle
asehen käteesi, jolla kun isket, niin Pelto-Kallu ei tule tänään
eikä huomenna, eikä sinä ilmoisna ikänä istumaan ruununperämiehenä!
Tahok'sä!? Ase -- minulla on ase ja sinä saat sen minulta, saat jumalaut
sinä aseen minulta, jolla kun kamahutat, niin polvillaan rukoilee
Pelto-Kallu sinulta armoa! Viirissä makaa kaksi miestä ja ne tietävät
jotakin ja mitä ne tietävät, sen tiedän minä, ja jos sä tahdot siitä
aseen, niin sen minä totta jumal'aut sinulle annankin!", mutta niin oli
jäänyt aina Matti-vainaalta kysymättä, mikä se ase oli.
Pelto-Kallu ennätti myös, muun puheen ohella, ajatella tällä tavalla:
"Kuulehan Simin-Pokko! Sinä olet tietävinäsi jotain! Annahan kun sysään
sinut mereen -- 'Puomi hutaisi!' -- sanon minä vallesmannille, kun se
tulee kannelle ja kaipaa kolmatta miestä."
Vallesmanni nimittäin makasi alhaalla kajuutassa.
Hän oli mennyt maata jo aikoja sitten.
Aluksi hän seurasi auki jääneen luukun kautta -- yö oli nimittäin
lauhkea ja lämmin -- miesten juttua, vähän aikaa ajatuksenkin juoksua,
mutta sitten vain ääntä, keskustelun ääntä ja väliin, hyvin harvoin,
tapahtuvaa rytinää ja pauketta, kun isonpurjeen puomi löi yli puoleen
ja toiseen ja kolisteli jalusnuoran lokkia kanteen. Alus kiertyi
silloin tavallista jyrkemmin ummikkaanharjan yli ja sen jälkeen sai
heikkokin tuuli taas isonpurjeen puomineen rauhoittumaan ja entinen
äänettömyys seurasi ja alkoi jälleen miesten pakina kuulua, mutta se
häipyi yhä kauemma ja kauemma hänen korvistaan ja lakkasi lopulta
kokonaan kuulumasta ja samalla vallesmannin omat ajatukset muuttuivat
uniksi ja hän alkoi kuorsata.
-- Siin' on huoleton poika, tämä vallesmanni! Kuorsaa vain!, sanoi
Kallu nauraen.
-- Höö -- mikäs hänen on kuorsatessa!, sanoi Pokko ja lisäsi erittäin
painokkaasti: Mikäpäs hänen on kuorsatessa!
Kallun ja Pokon olisi pitänyt oikeastaan jakaa yön vahtivuorot
keskenään, mutta ilman mitään ääneen lausuttua sopimusta he jäivät
valveille molemmat. Perää piti Kallu ja käännöksien aikana autteli
Pokko.
Tämä väli purjehdittiin tavallisesti hyvällä tuulella yhdessä tunnissa,
mutta nyt heiltä meni luovimiseen kuusi tuntia. Vasta kello kaksitoista
yöllä pudotettiin ankkuri Länsi-Viirin koillisrannikon edustalle,
tuulensuojaan.
Vallesmanni heräsi, pilkisti kajuutan luukusta ja kysyi:
-- Jokos ollaan perillä?
-- Perillä ollaan, vastasi Kallu ja vallesmanni painui jälleen
kajuuttaan, jatkamaan hyvää untaan.
Miehet käärivät purjeet, laskeutuivat myös kajuuttaan ja kävivät maata.
Heidän askeltensa kolina kantta vastaan oli lakannut kuulumasta.
Vain ummikas, joka mereltä vyöryi kohisten saaren kaikille puolille,
möyrysi yksin yön pimeydessä.
* * * * *
Aamulla varhain heräsi Kallu ja keitti teen. Sitten heräsi Pokko.
Vallesmanni herätettiin vasta kun tee ja aamusuurus oli jo pöydällä.
Pukeutuessaan hän katseli ulos kajuutan ikkunoista sekä vasemmalle että
oikealle.
-- Siellä taitaa olla kaunis ilma?, kysyi hän.
-- Kaunis on ilma ja tuulta on lisännyt. Saadaan hyvä kyyti kotiin päin.
Tätä sanoessa kaiverteli Kallussa hyvin kaukainen ajatus ja tunne, kuin
jossakin takaraivossa, kurkussa tai yläosassa rintakehää, eikä sitä
voinut muuttaa sanoiksi. Se vain itsekseen vaelteli siellä mielialojen
takakammareissa tämäntapaisina mielikuvina:
Jos voisi ottaa asuinpaikakseen tämänlaisen yksinäisen saaren.
Siellä olisi hyvä yksin olla ja elää!
Eivät saisi vallesmannit kulkea siellä nuuskimassa -- sen ei pitäisi
kuulua minkään vallesmannin tai tullisökärin piiriin.
Ihmiset ajavat toisiaan, kuin mitkäkin pedot -- kuin kotkat ja haukat
keväisin ja syksyin ajavat muuttolintuja.
Vallesmannit ja tullimiehet ovat kuin kotkia ja haukkoja, jotka
vaanivat, missä voisi purra köyhempäänsä.
Tuon Pokon tekisi mieli purra myös, vaikkei ole mikään vallesmanni,
eikä edes perämies.
Yksinäisellä saarella kelpaisi asua!
Sinne ei saisi muut tulla kuin laivarikkoiset -- tuomaan muonaa ja
vaatetta.
Niiden kieltä ei ymmärtäisi. Onko niillä koti ja omaisia, sitä ei
kukaan tietäisi.
Niistä kyllä pian selviäisi.
Ne tulisivat maalle kuoleman uupuneina uiden ja yksitellen.
Kyllä niistä suoriaisi!
Niistä ei kukaan tietäisi sen jälkeen mitään.
Ne tulisivat tuntemattomina ja häviäisivät tietymättömiin ja minulla
olisi vaatetta ja muonaa vuosiksi ja merestä saisin kalaa ja hyljettä
lisäksi.
Vilu ja helle, kesä ja talvi, työ ja lepo, yö ja päivä eivät lakkaisi,
ennenkuin itsekin häviäisin.
Siihen kuluisi kuitenkin pitkä aika!
Monta kymmentä kertaa ennättäisi saari vaihtaa vihreää ja valkeaa
turkkiaan, ennenkuin sinne joutuisin!
Kukaties miten kauan eläisin, kun ei olisi ketään karttamassa henkeäni
ja nuuskimassa vikojani!
Nehän ne miehestä lopun tekevätkin, eikä mikään muu -- tunnetut
ihmiset, kateelliset naapurit, vallesmannit ja tullimiehet!
Ilman niitä ei olisi kuolemaa.
Yksinäinen mies ei kuolisi milloinkaan, koska kukaan ei häntä
vainoaisi, eikä pyrkisi penkomaan hänen asioitaan.
Hän eläisi kuin onnen poika!
Hänellä ei olisi velkaa kenellekään -- ei synnin eikä rahan.
Hän asuisi saunassaan ja keväisin ja kevätkesin hän peittoaisi ja
parkitsisi kuutin ja hylkeennahkoja.
Laivat toisivat hänelle syysöisin pyssyjä, ruutia, luoteja, kirveitä,
polttopuuta, vaatetta ja muonaa ja viiniäkin ja kultarahoja.
Niitä en minä tarvitseisi, kultarahoja.
Ne minä hautaisin maahan saaren keskelle, niin paljo kuin niitä
saisinkin, sekä vasken että hopean ja kullan.
Mutta viinin, muonan, vaatteet ja kaiken muun minä tarvitsisin!
Rahaa en!!
* * * * *
Ääneen lausui Kallu -- ja silloin istuivat nuo kolme miestä jo pöydän
ympärillä syömässä:
-- Olis se mukavaa -- asua yksinään tällaisessakin luodossa...
-- Jaa, että sinun mielestäsi olisi se mukavaa?, kysyi Pokko.
-- Miks'ei olisi!
-- Etköhän pelkäisi, että rupeaisivat nuo kaksi merimiehen jäännöstä
kummittelemaan -- tai koko laivanväki? Siinähän ne maannevat kaikki,
mikä lähempänä, mikä kauempana rannasta.
-- Kummittelemaan!, venytteli matkien Kallu.
-- Niin niin. -- Ja monien muiden laivojen miehet -- kaikki --
ammoisista ajoista tähän tiensä päättäneet.
-- Tutut ja omaisethan vain kummittelevat. Oman saaren hautuumaata
ihminen pelkää vaan ei vierasta. Ja kummittelevat ne kyllä sellaiset
rannatkin, joihin on omansaarelaisia joutunut laivarikkoon ja hukkunut.
Nämä täällä on vieraita. Ja jos yksin asuisin jollakin tämänlaisella
saarella, soutaisin aina kaikki luut ja ruumiit kauas merelle ja
upottaisin sinne.
-- Kyllä, kyllä sinulta taitaisi jäädä asuminen, ainakin tällä
saarella, tekemättä. Tekemättä, sanon minä, se työ sinulta jäisi.
-- Tällä saarella!? Täällä Viirissäkö?
-- Niin niin.
-- No sehän on helkkari, että en!
-- Ei se ole niinkään helkkari. Muistahan niitä kahta vainajaa. Niitä
vartenhan tänne taittiin oikeastaan tullakin, vaikkei minulle sitä ole
vielä sanottu. Minä en muuta sano, kuin että sinä Kallu kyllä tiedät
enemmän kuin minä ja vallesmanni yhteensä -- ja se on hyvin vähän mitä
me tiedämme -- se on sama kuin ei mitään.
Vallesmanni puuttui myös puheeseen:
-- Niin. Mitäs miehet tästä asiasta tietävät?
-- Minä tiedän vain sen, sanoi Pokko, että tässä toissa syksynä
kävi tähän kaukaa tuleva iso laiva sumuisena ja myrskyisenä yönä.
Siihen laivaan kuuluvia ovat olleet ne miehet, jotka makaavat tuolla
luoteisrannalla ja joiden päältä jäät ja meri on hiekan huuhtonut pois.
Niin tietävät ne, jotka täällä ovat käyneet. Kukaan ei tiedä miten asia
kävi. Kaksi miestä laivasta pääsi maihin. Sääliksi käy raukkoja!
-- Sääliksi!, kivahti Kallu ja katsoi karsaasti Pokkoa oikealla
silmällään, jonka luomi oli taas tupsahtanut alas.
-- No -- eikös sinun sääliksesi kävisi?
-- Mitäs näistä on lukua -- vieraista ihmisistä: Ei niillä ole nimeä --
ei puhetta -- ei mitään.
-- Kunhan oma poikasi tulee siihen ikään, että lähtee merille ja joutuu
laivarikkoon johonkin mustien saarelle --
-- No jaa. -- Musta kansa on taas erikseen. Ne eivät saa tehdä pahaa
oikeille ihmisille.
-- Ei se niinkään erikseen ole! Ihmisiä nekin ovat! Samoja Aatamin
lapsia. Yhtä kauan maan päällä olleita kuin mekin -- eivätkä kumminkaan
ole sen parempia kuin mekään: Kivellä kamahuttaa siellä musta mies
poikaasi päähän kun tämä viimeisillä voimillaan uiden yrittää päästä
ihmisten turviin.
-- Mitäs sä haastat, mies!?
-- Sitä vain, että kelpaa se raha mustalle neekerillekin, jos sattuu
sitä pojallasi olemaan! -- Kamahuttaa kivellä uijaa päähän, vetää
ruumiin maalle, tyhjentää taskut, ryöstää vaatteet ja kaivaa ruumiin
hiekkaan, tai soutaa ulos merelle, miten vain. -- Mitäs tästä on lukua:
Tuntematon ja nimetön mies! Ei sen henki neekerinkään silmissä mitään
maksa!
Pelto-Kallun nyrkki kumahti kajuutan pöytään.
-- Oleksä -- saatana -- sitä mieltä -- huusi Kallu ja vasemmankin
silmän luomi laskeutui hyvin alas -- että minä, totta jumalaut! --
olisin kamahuttanut kivellä päähän näitä kahta pähkinälaivan miestä!?
Tappanut ne!? Peruuta sanas, tai saat tästä puukosta!
-- Hoida sinä vain luontoasi, äläkä anna käsille valtaa. -- Enhän
minä ole mitään sanonut! Hyvä mies kuitenkin! Ihan kun mielipuoli
rupeaa huutamaan -- huutamaan ja uhkaamaan puukolla ihan syyttä ja
ilman asiaa! Kuulihan sen tässä vallesmannikin, että minä puhuin sinun
pojastasi! Ymmärräksä! Sinun pojastasi, että jos musta mies, neekeri
nimittäin, kamahuttaisi sinun poikaasi päähän. Jokaisella matruusilla
on isä, niinkuin sinunkin pojallasi. Enhän minä ole sanonut, että sinä
tällä saarella olet ketään kamahuttanut päähän, ei enemmän kivellä kuin
kirveelläkään. Herra Jumala siunatkoon, kun ihan peljästyin, kun rupeaa
siinä huutamaan kuin hullupää ja huitomaan puukollaan ja ilman syytä.
Enhän minä tiennyt että tämä niin arka paikka on sinulla, ja että sinä
täällä olet miehiä päihin kivillä tai kirveillä kamahutellut!
-- Tästä saat vastata käräjillä! Näytä toteen sanasi siellä! Sinä
kurja ruunun hylky ja kelmi!, huusi Kallu ja rummutti molemmin nyrkein
kajuutan pöytään. Molempien nyrkkien rystyset olivat hänellä valkeat
ja oikeassa nyrkissä oli puukko, terä pystyssä ylöspäin -- Kallu oli
puukolla juuri leikannut läskiä suuhunsa.
-- Mistäs sinä minut käräjille saisit?! Et mistään! Ei niin tuhmaa
lautamiestä olekaan, he he he, että manaisi minut käräjille ilman
syytä. Ilman syytä!! Johan nyt jotakin pitää kuulla! Ei sitä
miestä niin vain ilman asiaa käräjiin viedä! Vai mitä meinaa
vallesmanni! Toistahan se olisi, jos minä veisin sinut, Kallu, näistä
uhkauksistasi... Mutta minä en olekaan mikään Pelto-Kallu, minä. Se
älähtää, johon kalikka sattuu. Minä olen rauhan mies. En minä tahdo
kenellekään pahaa. Minä annan toisen elää, jos toinen antaa minun. Ja
mieluummin minä itse kuolen, kuin tapan toisen. Minä sanon, kuin ennen
Hinun Aapramvainaa, että "parempi on ateria kaalia rakkaudessa ja
sovussa, kuin paistettu härkä vihassa ja kateudessa." -- Niin se on!
Kallu alkoi vähitellen tyyntyä, etenkin, kun pitkään aikaan ei kukaan
puhunut mitään.
Hän katui, että oli itse alkanut puhua yksinäisestä saaresta ja olosta
siellä.
Siitähän tämä puhe pääsi menemään niihin vainajiin!
Olisi minun pitänyt älytä ja pysyä vaiti!
Kallu epäili, että Pokko tietää enemmän kuin on luvallista ja siitä
syystä hän vielä uhkaili:
-- Nämä puheet tulevat sinulle vielä kalleiksi, kuulehan Simin Pokko!
Niin niin! Pidä vaari sanoistasi!
-- Kyllä minäkin olen sitä mieltä, sanoi vallesmannikin, että turhaa
sinä Kallu kiivailet tälle Pokolle. Eihän Pokko sinusta ole sanonut
yhtä ainoaa pahaa sanaa! Sinähän itse itseäsi härnäät ja suututat
omilla puheillasi, kuin paha akka, tai kohmeloinen mies.
-- Siinä nyt kuulet, sanoi Pokko.
-- Mitäs sinä vallesmanni tiedät? Et mitään!, saneli Kallu ja täytti
piippuaan.
-- Koska nyt taidetaan jo olla joka mies syönyt ja valmis, niin
lähdetään maihin katselemaan miltä siellä näyttää, sanoi vallesmanni
käskevästi.