niin kauniisti puhunutkaan ja kätki Sanna joka sanan mieleensä.
Sanna tulikin kuin ripiltä.
Koko viikon -- tai oikeastaan vain viikon ne päivät, jotka olivat
kuluneet siitä tanssi-illasta, jolloin hän ja Kallu olivat päättäneet
sopia, eli toisin sanoen, jolloin Kallu oli Sannaa pimeässä metsässä,
kivellä istuttaessa, kosinut, oli ollut kuin puhdistavaa rippikoulua.
Kaikki elämän kuona tuntui hänestä irtaantuvan. Hän tunsi kirkastuvansa
ja puhdistuvansa ja hän päätti olla hyvä kaikille, niillekin, jotka
häntä yhä vielä sattuvat kiroilemaan ja sadattelemaan. -- Hän ei, ei,
ei tule enää sadattelemaan ja kiroilemaan vastaan -- se on totinen
tosi! Kiroilkoot yksinään, kunnes suunsa kuluvat!
Sanna tunsi sisäisesti päivä päivältä muuttuvansa, ja voima, joka
lapsuudesta asti oli asunut hänen laihoissa, jäntevissä jäsenissään,
tuntui pikemminkin lisääntyvän kuin vähentyvän.
Yhtenäkin aamuna, toisen kuulutussunnuntain jälkeisenä aamuna, kun hän
oli veljineen pohjaverkoilla kylän edessä haudoilla, meren syvänteillä,
joista on työläs vetää kalaisia verkkoja ylös mustanvihreästä
syvyydestä, ja kun hänen molemmat veljensä olivat nääntyneet, sanoi hän
viimeksi väsyneelle: "Annas kun minä...!" ja veti verkot hengästymättä
ja uupumatta kuin parhain mies.
Hänen luisevassa lyhyessä ruumiissaan oli voimaa kuin villieläimessä
ja villieläinhän hän tähän asti oli ollutkin, mutta nyt hän parantuu
ja puhdistuu! Hän iloitsi siitä ja oli riemuissaan ja päätti olla hyvä
iankaikkisesti -- jos tarvitaan.
Voima ja vikkelyys jäivät pysyväisestikin asumaan hänessä
kuolemantautiin asti. Hän ennätti sitä ennen synnyttää Kallulle kaksi
tytärtä, jotka ainakin nuoruudessaan olivat yhtä "päistärisiä" kuin
äitinsäkin ja kaksi poikaa, jotka perivät isänsä luonteen.
* * * * *
Pappilan pihalla, silloin kuulutuksilta tultaessa, oli Riko, Kallun
isä, puhunut kauniita sanoja Sallimuksesta. Hän ei koskaan siitä
laajemmin puhunut, uskoiko hän oman elämänsä juoksussakin näkevänsä
Sallimuksen johtoa. Ainoan pojan kihlajaisilta oli niin juhlallinen
ja mieltä ylentävä, että unohti kaiken pahan, senkin, että oli vielä
saman päivän aamuna riidellyt poikansa kanssa, ja joutui puhumaan
sellaista, yhtä ja toista kaunista ja itkettävää Sallimuksesta ynnä
muusta, joka ei olisi sopinut miehelle. Usein perästä päin hän muisteli
tuota iltapäivää ja vielä enemmän kihlajaisillanviettoa kotonaan
samana päivänä ja selitti, että "se oli niin kaunista ja surullista,
että ihan itkuksi tuppasi vanhan miehen", ja että "olisi kelvannut
muijavainajankin olla sitä katsomassa ja kuulemassa."
Miten lienee ollut Sallimuksen!
Joka tapauksessa ei hän kyennyt itse ohjaamaan ainakaan oman elämänsä
loppujuoksun kulkua!
Järkevän miehen olisi luullut ohjaavan sen toiseen suuntaan, varsinkin
kun kaikki asiaan vaikuttavat seikat olivat täysin omassa vallassa!
Hän oli ruunun perämies.
Totta oli, että hänellä oli omaisuutta, että hän oli miltei niin
varakas, kuin miksi hän humalapuheissaan itsensä kuvaili, mutta
hän ei ollut rikastunut niistä palkkatuloista, mitä hänellä oli
perämiehenammatista. Siitähän hän sai vain kuusisataa markkaa vuodessa.
"Syökö sen, vai juo, vai polttaako tupakassa, vai haistaako nuuskassa!"
huudahti hän kerran vallesmannille, sille jo ennen Markusta olleelle,
pyytäessään tätä hommaamaan itselleen palkankorotusta.
Omaisuus, jota hänellä oli, oli tullut toista tietä.
Hän oli ollut perämiehenä jo nuoresta asti.
Koko ajan, vuosi vuodelta, oli hän rikastunut ja hänellä oli --
aivan turhaa hän ei kehunutkaan -- omaisuutta runsaasti, multa
se oli karttunut hänen kaappeihinsa ja aittoihinsa hämärillä
keinoilla. Huhuiltiin hänen juottaneen loiston hoitajat myrskyisinä
syysöinä humalaan, sammuttaneen oikeat tulet, virittäneen milloin
Purjekalliolle, milloin muualle vääriä tulia ja ohjanneen laivoja
maalle ja ryöstäneen niitä, vaikka itse olikin niinsanottu
ruununperämies, vallesmannin apulainen, jonka olisi pitänyt päin
vastoin estää muita rikoksen töistä. Kostoksi ilmiantoi hänet eräs
hänen vihamiehensä, yksi hänen entisiä rikoskumppaneitaan, joka
todistajien läsnäollessa vakoili Rikon tekosia ja toivoi saavansa
Rikon pois viralta ja saavansa perämiehen viran itselleen. Edellinen
puoli asiasta onnistuikin: Riko sai käydä useilla käräjillä ja
tuomittiinkin hänet lopulta kymmeneksi vuodeksi linnaan, ja sen
jälkeen elinijäkseen kelvottomaksi valtion palvelukseen, mutta hän,
ylpeä, kuusissakymmenissä oleva saarelainen, tunsi tuomion liian
nöyryyttäväksi, kuolemaan asti kunniaa loukkaavaksi ja hän sitä ennen
hirtti itsensä satamassa olevan jaalansa mastoon. Asian toinen puoli
ei taas toteutunut ilmiantajan toivon mukaan, sillä Rikon jälkeen ei
nimitetty perämieheksi ilmiantajaa, vaan Rikon poika, Pelto-Kallu,
jonka elämän vaiheita jo olemme pitkältä seuranneet ja joka isänsä ja
äitinsä haudalle oli pystyttänyt kiven ja siihen hakannut raamatusta
löytämänsä lauseen:
"Kaikki menevät yhtä sijaa
kohden: Kaikki he ovat
mullasta tehdyt ja kaikki
he multaan palajavat."
Raamatussa oli siltä kohdalta lehden kasa käännetty -- oliko sen tehnyt
hänen isänsä vai äitinsä, sitä ei hän tietänyt, mutta sen mukaan oli
hänen helppo se löytää.
Niihin aikoihin kun kylässä levisi huhu, että Pelto-Kallusta tulisi
isänsä viran perijä, tuli vallesmannin luo eräänä iltana Simin Pokko,
se sama mies, joka oli ilmiannoillaan aiheuttanut Rikolle virkaeron ja
tavallaan kuolemankin.
Pokko oli entinen luotsi. Siihen aikaan kun Pokko vielä oli virassa, ei
saaren ja mantereen välillä ollut säännöllistä postinkulkua. Kerran,
kun Pokko läksi luotsaamaan laivaa Vehkalahteen, antoi luotsivanhin
hänen vietäväkseen postiin piirikonttoriin menevän virkakirjeen,
joka sisälsi viisisataa markkaa rahaa. Pokko hävitti kirjeen ja
korjasi rahat omaan kukkaroonsa. Näin meni monta viikkoa, kunnes asia
tuli odottamatta ilmi. -- Pokko oli aluksi selittänyt asian niin,
että kun hän nousi laivaan, oli kova aallokko ja hän pudotti mereen
merimiessäkkinsä, jossa muun muassa kirjekin oli. Se luotsioppilas,
joka hänen mukanaan oli, todisti niin käyneen ja että vähällä oli,
ettei miehetkin menneet ja että Pokon luotsiveneen löi laine laivan
kylkeä vastaan murskaksi, ennenkuin se ennätettiin nostaa kannelle.
Lisäksi oli yö, eikä etsiskelyihin voitu ryhtyä. Mutta Pokon musta
merimiessäkki oli vettäpitävä niinkuin kaikki muutkin merimiessäkit ja
kun sen suukin oli vedetty tiukasti kiinni ja kun se sisälsi kevyttä
tavaraa, vaatteita pääasiassa, ja ilmaa, ei se uponnutkaan. Seuraavana
päivänä oli meri tyyni -- suuret, loivat ummikkaat vain vyöryivät
vastavirtaa länsilounaasta itäkoilliseen. Öisen myrskyn aikana oli
ollut virta länsilounaasta ja nyt myrskyn jälkeen itäkoillisesta,
niinkuin tavallisesti. Pokon merimiespussi purjehti ensin yöllä
itäkoilliseen, mutta nyt oli matkalla pakovesivirran mukana takaisin
länsilounatta, lähtöpaikkaansa kohti. Aamulla, kun tyynen vuoksi ei
voinut purjehtia, vietiin luotsia soutamalla laivaan ja näkivät luotsit
jo kaukaa jotakin mustaa kelluvan merellä, kohoavan näkyviin ummikkaan
harjalla ja katoavan jälleen. Kun merellä ei jätetä mitään löytöä
tarkastamatta, soutivat luotsit tuon mustan esineen luo ja tunsivat sen
Pokon kadonneeksi merimiessäkiksi. Avaamatta sitä auki toivat luotsit
sen vanhimmalleen tarkastettavaksi -- koska tuo kadonnut rahakirje
piti olla säkissä. Luotsivanhin vei säkin avaamattomana ja todistajien
läsnäollessa vallesmannille ja tämä taas vasta Pokon ja perämiehen
sekä luotsivanhimman läsnäollessa sen avasi, eikä mitään kirjettä
löytänyt. Pokko hätääntyi eikä kyennyt itseään puolustamaan -- ei
edes arvannut väittää, että olihan säkki ajelehtinut jo kauan merellä
ja joku ohikulkija on voinut ottaa siitä rahakirjeen ja viskannut
säkin jälleen mereen -- vaan tunnusti ottaneensa rahat kirjeestä ja
hävittäneensä kirjeen. Tästä kaikesta oli seurauksena, että Pokko
sai lakata luotsaamasta laivoja ja ruveta elättämään itseään muulla
tavalla, kalastamalla, pyytämällä hylkeitä ja korjaamalla talteen
laivarikkotavaraa. Se oli Pokon tarina!
Pokko ei ollut katsellut mielihyvällä sitä, että Pelto-Riko, joka hänen
mielestään oli vieläkin suurempi syntinen, ei ollut muka kelvollinen
vallesmannin apuna nuuskimaan hänen merimiespussinsa sisältöä. Vielä
samana iltana olikin hän rannassa sanonut Pelto-Rikolle: "Tämä päivä
tulee -- kuulehan -- kalliiksi sinulle Riko!" Siitä päivästä alkaen hän
vaani tilaisuutta kostaakseen Rikolle.
Kun siis levisi huhu, että Kallusta tulee uusi perämies, hiipi Pokko
illan suussa vallesmannille.
-- Onkos vallesmanni kotona?, kysyi hän keittiön portaissa
palvelijattarelta.
-- On -- kotona on vallesmanni.
-- Onko sillä vieraita.
-- Ei ole. Yksinään istuu konttorissaan.
-- Vai yksinään. Pokko astui sisään.
-- Hyvää iltapäivää.
-- Iltaa iltaa. Mitäs kuuluu Pokolle. Käyhän istumaan!
Pokko istuutui.
-- Mitäpäs tässä. Tietäähän vallesmanni nämä kuulumiset, niin minun
kuin muidenkin. Huonoa kuuluu! Huonot ovat ajat -- että mikähän tästä
viho viimeinkin tulee. Tuo Pelto-Rikokin kun näät otti ja hirtti
itsensä.
-- Sinä olet sitten niinkuin rippimatkalla. Taisi käydä tunnollesi.
Osuit kuitenkin väärään paikkaan!
-- Mitäs vallesmanni nyt -- leikkiä -- tuota noin -- eihän tämä ole
leikin asia.
-- Eipä ole, eipä ole. Sinähän se oikeastaan Rikon hirtit! Vai eikö
asia niin ole!?
-- No -- jos asiaa katsotaan siltä puolelta miltä sitä pitää katsoa,
nimittäin oikeuden ja totuuden puolelta, niin ei kai minua voi syyttää
niin raskaasta asiasta kuin murhasta -- miesmurhasta -- hyvän naapurin
murhasta. Eiköhän tuo liene itse vapaasta tahdostaan hirteen mennyt.
Se on kunkin oma asia ja syrjäisillä ei sen asian kanssa ole mitään
tekemistä. Ja vallesmannihan siinä jutussa oli päältäkantajana enkä
minä. Mitäs minä -- viraton mies -- tuhma saarelainen. -- Hyvä naapuri
se oli, Pelto-Riko! -- Ja vallesmannin taas oli viran puolesta ajettava
asia, ja kun meidät todistajat oli haastettu oikeuteen ja vannotettu,
ei meidän auttanut salata mitään.
-- Teidät!? Ethän sinä ollut valalla! Ethän sinä edes kelpaa valalle!
-- Niin no -- vaikken minä, mutta ne muut. Syyttömiähän ne olivat!
-- Nythän se kuuluu tulevan Pelto-Rikon poika, se Kallu, perämieheks
vallesmannille?
-- Niin tulee.
-- Jokos se on sitten päätetty -- se asia?
-- Kyllä se on melkein kuin päätetty. Viran saa se, jolle minä sen
annan.
Pokko latasi piippuaan, katseli permantoon ja oli kauan vaiti. Viimein
hän taas alkoi puhua, hiljaa ja harvakseen:
-- Ei tiedä, ei tiedä, onko se Kallu siihen virkaan sopiva. Sanotaan,
ettei omena putoa kauas puusta... Eikös vallesmanni ole jo huomannut,
että sillähän on silmätkin kolmenkanttiset, ihan kuin isävainajallaan --
-- Kolmenkanttiset!
-- Niin niin! Kolmenkanttiset.
-- Mitäs ne silmät tähän kuuluvat?
-- No -- tässä meidän saarelaisten kesken vain sanotaan, että varkaalla
ja valehtelijalla on kolmenkanttiset silmät.
Pokon omat silmät olivatkin pyöreät kuin napit. "Kattokast meijän
Pokkoa! Sillä on silmät kuin tinanapit", oli hänen isävainajansakin jo
sanonut Pokon pienenä ollessa.
-- Kallu on hyvä purjehtija, lisäsi vallesmanni, välittämättä sen
enempää silmäjutusta.
-- On kyllä, on kyllä -- mutta --
-- Tällä saarella ei ole toista, joka hänet voittaa.
-- No -- eiköhän sentään --
-- Ei kuulu olevan! -- Ja tunnen minä miehen itsekin. On hän jo isänsä
eläessä usein hoitanut isänsä virkaa. -- Vai olisiko sinun tiedossasi
ollut joku parempi? Sano pois vain! Ei se ihan myöhästä ole vieläkään.
Ei ole Kallulla vielä virkapapereita käsissään.
-- No en minä sitä varten tänne tullut, mutta kun asia kerran joutui
näin puheeksi, niin -- ja kun minulta kerran kysytään -- niin täytynee
minun sanoa suuni puhtaaksi. On niitä muitakin -- kuulehan vallesmanni
-- muitakin miehiä, eikä vain tämä Pelto-Kallu. -- Olisinhan tässä
minäkin ollut -- joutilas mies -- joutilas mies -- tuot noin -- ja
siihen ammattiin kuin luotu -- tunnen kaikki saaren asiat ja osaan
purjehtia yöllä tai päivällä mihin hyvänsä -- yöllä tai päivällä,
kesällä tai syksyllä -- millä ilmalla hyvänsä -- enkä -- tuot noin --
kulkisikaan varkaiden kanssa samassa koplokissa --
-- Sinäkö!?
-- Niin, niin. En minä itseäni tyrkytä -- minä vain sanoin, kun
kysyttiin --
-- Sinä, joka et kelpaa todistajaksi! Johan sinä olet ihan hullu!
-- En kelpaakaan, ja jos oikein tarkkaan ruvetaan katselemaan kunkin
miehen papinkirjoja, niin vallesmanni ei perämiestä tältä saarelta
saakaan. Kellä on variksen varvas kirjassaan luntreijauksesta, kellä
mistäkin. Varkautta se on laivarikkovarkauskin. Ei se ole sen parempaa
kuin muukaan varkaus! Joka mies sitä on tehnyt!
-- Pelto-Kallun paperi on selvä.
-- No -- voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään. Voihan se olla hyvä
mies ja rehellinen mies, en minä väitä, enkä minä mitään tiedä, enkä
sano mitään. Ilmanhan minä -- he he he -- tuota noin -- pilan päin
-- sanoin että "Ota minut perämiehekses". En hyvä vallesmanni, jos
totta puhutaan, minä sitä virkaa ottaisi vaikka tarjottaisiin! Eläähän
tämä ihminen paremmallakin viralla kuin mokomalla! Naapurisovun siinä
menettää! Koiran virka se on ja sopii hyvin sellaiselle miehelle kuin
Pelto-Kallulle. Pitäköön vain virkansa, vaan katsokoon myös, ettei
joudu kunniallisten ihmisten jalkoihin! Hyvä mieshän Pelto-Kallu on! Ei
miehessä moitetta ole ja sanotaanhan sitä niinkin, että pojasta polvi
muuttuu. Me saarelaiset olemme aina harrastaneet näitä laivarikkoja,
niin kauan kuin niitä on ollut ja niin kauan kuin saarelaisia on
ollut -- se on toisin sanoen aikojen alusta -- enkä ainakaan minä ole
nähnyt saarelaista, jolle ei olisi laivarikkotavara kelvannut, yhdelle
niinkuin toisellekin. Ei sitä ole tässä meidän omassa keskuudessamme
viaksi katsottu vaan ansioksi, mutta jos lain eteen joutuu, niin sakkoa
tuli ja linnaa tuli ja jos virka oli, niin virka meni -- hehhehhehheh!
Niin se on! Maailma olisi paljon parempi, jos ei olisi riitaa ja
meteliä. Nyt on ollut riitaa ja meteliä. Nyt on monella ollut paha aika
-- koko saarelle rauhatonta ja levotonta aikaa se on ollut -- tämä
viimeaikainen aika. Liika on aina liikaa. Antaa kunkin olla olollaan --
sitä minä meinaan. -- Vai mitä arvelee vallesmanni?
-- Minä en ymmärrä mitä te tarkoitatte --
-- No sitä vain, että rauha ja sopu --
-- Niin niin -- se se paras on.
-- Se se on. Se se on. -- Ja vielä parempi rauha ja sopu olisi tullut
saaren kansan kesken, jos uusi perämies olisi tuotu mantereelta.
-- Täytyyhän perämiehen tuntea paikkakunta!
-- Parempi olisi, että tuntee vähemmän ja antaa saarelaisten tehdä
tehtävänsä. Laivarikko on laivarikko! Luntreijaus on luntreijaus!
Ne ovat enemmän tullin asioita, eikä perämiehen ja vallesmannin.
Tullimiehet ovat mantereelta ja ne ovat hyviä miehiä. Eivät sekaannu
nokkineen toisten asioihin -- etenkin jos saavat hyvät ryypyt ja
rosentit. Ei nämä ole mitään vallesmannin ja perämiehen asioita! Eikä
minulla oikeastaan muuta asiaa ollutkaan. Kylällä vain hokivat, että
Pelto-Kallusta tulee perämies, niin ajattelin, kun tästä muutenkin ohi
kuljin, että maltas kun pistäydyn kysymässä itseltään vallesmannilta,
sehän sen parhaiten tietää -- ei minkään muun puolesta --
-- Niin, varma se nyt on, että en minä ketään muuta ota kuin Kalle
Peltolan siihen virkaan.
-- Se on sitten päätetty asia.
-- Päätetty se on. Ja niinkuin jo sanoin, on Pelto-Kallun paperit
selvät.
-- No -- voipi olla -- voipi olla. Enhän minä sitä väitäkään ja
selväthän ne -- tuot noin -- ovat ne ristitkin Viirin rannalla...
-- Ristit! Mitkä ristit?
-- Tuolla vain -- Viirin rannalla -- kaksi ristiä. Niistä on
saarelaisten kesken omituisia juttuja. Kukaan ei kysy eikä sano --
eikä suoraan sanoen tiedäkään, mitä ne ristit ovat. Seinissä on rakoja
-- seinähirsissä nimittäin -- joka talon tuvan seinähirsissä täällä
saaressa -- ja niistä raoista menee ja tulee ulos ja sisään erilaisia
juttuja niistä risteistä. Vallesmannin asia on ottaa niistä selvä...
-- Risteistä?
-- Niin -- ja jutuista -- että minkä verran niissä on perää ja
minkäverran ei. Se on vallesmannin asia. Minä en puutu asiaan, enkä
tiedä mitään, eikä kenenkään tarvitse tietää, että minä tämänkään
verran tiedän. -- Tässä oli kerran joku vuosi sitten, sellainen
väliaika, ettei ollut vallesmannia, niinkuin oli nyt tänäkin kesänä,
ja sattui sinä aikana suuri laiva käymään Viiriin kovan myrskyn ja
sumun vallitessa. Pelto-Kallu, jonka isä silloin oli jo perämies,
seilaili merta myrskyn jälkeen tällä ruunun jahdilla ja joutui ensiksi
laivarikkopaikalle ja toi sieltä jahdin kuorman tavaraa ja piilotti
aittoihinsa ja kun muut ihmiset ennättivät Viiriin, oli rannalla kaksi
ristiä, joita siellä ei ennen ollut. Näistä risteistä jutellaan yhtä ja
toista, vaikka minun uskoni on se, ettei siinä mitään pahaa ole. Minä
luulen, että Pelto-Kallu löysi pari ruumista -- ainahan sitä sattuu --
ja hautasi ne hiekkaan rannalle ja pystytti molemmille ristin. -- Mutta
kansa kohee toista...
-- No?
-- No -- no sitä, että ne miehet olisivat muka eläneet, kun Pelto-Kallu
saapui Viiriin ja muuta sellaista, mutta en minä sitä usko! En
totta jumalaut uskokaan! Minä sanon vain mitä seinänrakojen kautta
kylällä suhisee ja vallesmannin asiana on katsoa, onko Pelto-Kallulla
muutkin asiat selvinä, eikä ainoastaan nämä hänen papinkirjansa.
Mistä se kaikki papinkirjoihin joutuisi, mitä syyspimeällä
tapahtuu asumattomalla luodolla -- laivarikossa. -- Liha on heikko
Pelto-Kallulla kuin muillakin -- ja tämän maallisen mammonan himo. --
Ehkä siellä oli Viirissä pari laivaan kuulunutta miestä elossa, jotka
olivat Pelto-Kallun tiellä? Ehkä oli, sanon minä! -- Ehkä joku muu
olisi tehnyt samalla tavalla kuin Pelto-Kallu! Jokainen katsoo etehensä
ja vieraan ja tuntemattoman ihmisen elämä ei ole niin kallis kuin se
tavara ja raha, jota koi syö ja ruoste raiskaa ja varkaat kaivavat ja
varastavat ja mitä suuresta laivasta purkautuu sen miehen jahtiin,
joka yksinään pääsee kokonaiseksi syksyiseksi illaksi ja iltayöksi
isännöimään kaukaa valtamerien takaa tulevan laivan tuhopaikalla. --
Se vain on varma asia, että Pelto-Kallun aitoissa on paljo tavaraa.
Rikas mies se on, vaikka aina marisee köyhyyttään! Ehkä lienee jo
käynyt vallesmannilta pyytämässä palkankorotusta? Älä anna! Älä anna
pakanalle, ennenkuin sydän pehmenee ja katuu ja tunnustaa! Älä anna!
Pokko läksi ja rehenteli muutaman minuutin perästä rannassa,
luotsisillan juuressa, miesjoukossa, rantakäräjillä, että:
-- Pelto-Kallu se luulee nyt seisovansa, mutta kavahtakoon, ettei kaadu!
-- Mitäs sä mies nyt haastat!?, kysyi joku liitupiippunsa takaa.
-- No sitä vain, mitä jo sanoin!...
* * * * *
Niin! Monien vaiheiden takana oli Pelto-Kallun joutuminen perämiehen
virkaan ja saatuaan kerran viran haltuunsa pitikin hän sitä kuolemaansa
asti.
Hän oli varovainen ja viekas -- viekkaampi itseään Pokkoakin.
Kerrankin, kun uusi vallesmanni -- Markus Markulin nimittäin,
kyseli häneltä saaren asioita, vastaili hän näinikään: "Ennättäähän
vallesmanni itse nähdä ja tuntea, mikä kukin on. Minä en sano sitä
enkä tätä. Kyllähän aikanaan näet, kuka ja mikä mikin on!", ja kun
vallesmanni suoraan kysyi esimerkiksi Pokosta, vastasi Pelto-Kallu:
"Mikäs Pokolla on hätänä! Pieni pere ja -- ja mies itse ahkera
käymään pyynnissä! Mikäs Pokon on eläessä!" -- "No entä tämä nykyinen
kirkkoherra?" -- "Jaa -- siitä en mene sanomaan sitä enkä tätä! Eiköhän
tuo hyvä mies liene ja onhan vallesmannilla aikaa katsella ympärilleen
ja oppia tuntemaan kirkkoherra niinkuin muutkin! -- Sen minä vain
sanon, että katso etehes ja ole varovainen yhden niinkuin toisenkin
kanssa! Enempää en minä sano!"
IV luku.
MERIMIEHEN HAUTA.
Markuksen ensi kesä kului huvimatkoihin tai virkamatkoihin piiriin
kuuluville toisille saarille, joista kaksi oli asuttua -- toisessa
suuri kylä ja toisessa loisto ja asunnot sen hoitajille, muuta siihen
ei sopinutkaan -- ja muut asumattomia luotoja ja kareja, joissa
kussakin oli vain saunat, hylkeen pyytäjien ja kalastajien tilapäiset
asunnot.
Aika kului nopeaan.
Maanantai oli se päivä, jonka hän heti alussa määräsi itselleen siksi
päiväksi, jolloinka hän ryhtyy tositoimin työhön.
Ensin hän siirsi työpäivän huomisesta huomiseen, kunnes viikko alkoi
olla lopussa. "Ei vielä tänään. Nyt on liian kaunis päivä! Tänään vielä
lepään ja huomen aamuna nousen varhain ylös ja käyn työhön!" -- niin
hän ajatteli joka päivä.
Eräänäkin iltana, ensi viikon puolivälissä, hän asetti herätyskellon
soimaan viideltä aamulla. Hän ei edes kuullut sitä, niin sikeästi hän
nukkui, ja heräsi vasta kello yhdeksän, päivän ollessa jo korkealla,
joi aamukahvit, kävi uimassa, kuunteli kalliolla loikoessa kajaiden ja
tiirojen huutoa ja kirkunaa ja laineen lotinaa kallioon ja rantakiviin,
katseli meneviä ja tulevia laivoja ja muita aluksia ja sinistä
taivasta ja nautti olemassaolostaan. Vielä aamiaista syödessään hän
vakuutteli itselleen: "Kuules Markus! Syötyä työhön!!", mutta sitten
syötyä pitikin ottaa puutarhassa pieni ruokalepo riippumatossa lukien
ja sitten tapahtui yhtä ja toista odottamatonta, jota hän ei osannut
ottaa huomioon päivän ohjelmaa laatiessaan -- tavallisimmin tuli hänen
luokseen pappi --
-- Hyvää huomenta kuningas!
Vanhan tavan mukaan nimitettiin häntä kuninkaaksi. Aina oli
saarelaisvallesmanneja nimitetty kuninkaiksi ja Markusta, joka oli
ylhäisen näköinen, olisi varmasti sillä nimellä alettu kutsua, vaikkei
aikaisempia olisikaan.
-- Huomenta, huomenta, vastasi Markus ja nousi tervehtimään tulijaa.
-- Joko sinä olet syönyt aamiaisesi?
-- Johan toki.
-- No se on hyvä, öhöm. En minä sitä varten kysy, että tarvitsisin
aamiaista tai tahtoisin sitä tarjota, vaan siksi, että esittäisin
pientä kävelyretkeä, naureskeli pappi. -- Täytyyhän sinun tutustua
saaren luontoon ja kansaan.
-- Luontoon kyllä, mutta kansa saa luvan itse tutustua minuun!
-- No, se on kyllä kuninkaallista puhetta, mutta olkoon. Minä olen
toista mieltä, mutta jutellaan siitä toisella kertaa.
Asiasta juteltiin päin vastoin heti, kiivetessä Pohjoiskorkealle ja
sieltä Pohjoisrivien kautta takaisin kylään, noin viiden kilometrin
kierros, johon kulutettiin neljä tuntia, sillä jutut Pohjoiskorkean
Matin kanssa veivät tunnin, käynti Pohjoisrivin loistonpäällikön luona
toisen, kävelyyn meni kolmas tunti ja istuskeluun Rivintien varrella,
meren rannalla, ja keskusteluun siellä kului neljäs tunti.
Näitä kävelyretkiä tehtiin milloin millekin vuorelle. Lisäksi tulivat
purjehdusretket huvin vuoksi vallesmannin jahdilla.
Näin meni päivä päivältä ja kun ensi viikko lähestyi loppuaan, siirsi
Markus, kuten sanottu, työn alkamisen lähimpään maanantaiaamuun,
mutta kun sunnuntai-ilta tuli vietettyä tullipäämiehen luona, johon
oli kokoontunut saaren koko vallasväki: pappilaiset, koulumestari
ja kauppias ja kun siellä tarjoiltiin konjakkia ja valvotuksi tuli
oikeastaan päivännousuun asti, oli hän maanantaina peräti uupunut. --
Illalla oli käyty ensin miehissä Pohjoiskorkealla katsomassa auringon
painumista aaltoihin luoteessa ja palattiin sieltä alas tullipäämiehen
luo jatkamaan pitoja päivän nousuun asti, katseltiin viinilasit käsissä
päivän kohoamista merestä pilvettömälle taivaalle ja laulettiin
ummikkaiden kohinan säestämänä kuorossa:
Valkeat aallot
vaahtoavaiset
satujen saari
saartavat sun,
jossa Markus lauloi ensi tenoria, ensi kertaa saarellaan, ja naiset
lausuivat ihailunsa Markuksen kauniin äänen johdosta ja pyysivät hänen
laulamaan heille usein, oikein paljon.
-- Oi! Laulakaa meille vielä jotakin!
Ja Markus lauloi!