joka kappelina kuuluu minun pitäjääni ja osana sinun piiriisi. Sen
asujanten velvollisuuksiin kuuluu kustantaa minulle virkamatkoillani
vapaa matka mennen tullen ja ruoka perillä. Se kuuluu minun palkkaani.
Kaikki on tarkoin määritelty ja jo ammoisista ajoista perintätapoina
säilynyt ja niihin kuuluu muun muassa, että saaren taloista nämä
laittavat tänään minulle aamiaisen, nämä päivällisen ja nämä
illallisen, kahvit ja teet siihen luettuina. No. Viisi taloa laittaa
minulle tänään päivällisen. He tietävät velvollisuutensa: minä määrään
sianläskirokkaa -- palvatusta läskistä ja valkeista herneistä -- ja
jälkiruuaksi pannukakkua -- minun herkkuani. -- Paljon voita ja paljon
munia! -- Minä syön rokkaa ja läskiä ja emännät kantavat viidestä
talosta pannukakkuja, toinen toistaan herkullisempia, sillä siinä
saaressa on lehmiä enemmän kuin täällä, ja kanoja -- niin, kanoja!!
Emännät kantavat kilvan pannukakkuja ja minä nauran emännille ja sanon
että: "Niin-niin, emännät! Kantakaa vain pannukakkuja! Luuletteko
te, että minä jaksan niitä kaikkia syödä?! En minä jaksakaan, mutta
teidän asianne ei ole siihen katsoa, jaksanko minä syödä kaiken mitä
te tuotte vai enkö! Teidän asianne on valmistaa vuorollanne minulle
sianläskirokkaa ja pannukakkuja ja huomena taas toiset talot", sillä
jos minä antaisin niiden valmistaa vain sen verran ruokaa, minkä sillä
kertaa syön, veltostuisi kansa ja löisi laimin velvollisuuksiaan ensin
tässä ja sitten tuossa ja lopulta kaikessa. -- Mukana minulla on
tynnyri, johon kaadetaan liika rokka, iso pytty, johon pannaan läskit
ja kori, johon pannaan pannukakut. Minä tuon kotiin kaiken, mitä en
jaksa syödä. Niin! Öhömm! Se kuuluu minun palkkaani! Kunhan menen ensi
kerran sinne virkamatkalle, niin saat tulla mukaan. Minä totutan sinut
piiriisi ja piirisi sinuun. No-no -- ellet voi mukaan tulla, niin
ainakin voit tulla tänne meille rokka- ja pannukakkukestiin, kun minä
palaan. Täällä kotona niitä lämmitetään ja nautitaan ja hyvältä ne
maistuvat -- usko se! --
Kansaa ei saa laskea ajattelemaan, että tämä ja tuo ei ole pakollista.
Ei! Ei, se kelpaa! Kuri kaikessa oppimattoman kansan yllä! Se oli
kolmannen kohdan toinen pykälä.
Kolmanneksi: Minun on joka vuosi suuri osa palkkasaatavistani haettava
lain kautta ja siinä sinä olet oleva minun oikea käteni. Ei sääliä!
Sääli veltostuttaa sen, jota säälitään. Sen tulet kuin tuletkin
kokemaan, kunhan olet muutaman vuoden ollut tässä nykyisessä virassasi.
Kyllä minä olen kokenut! Ei sääliä! Ennenkaikkea: ei sääliä! -- Ja
neljänneksi...
Niin. Neljäs kohta ei venynyt varsin pitkäksi, mutta se hämmästytti
Markusta enimmän. Siinä hänelle nimittäin lueteltiin, missä perheissä
hän saa saarella käydä ja missä ei -- muun muassa kauppiaalla ja
lukkarilla saa käydä, mutta ei tullipäällysmiehellä --
-- Hän on minun vihamieheni ja minä olen sitä mieltä, että joka käy
minun vihamieheni luona, ei ole minun ystäväni.
-- Suo anteeksi -- minullahan ei tällä saarella ole vielä vihamiehiä --
eikä ystäviä...
-- Jassoo -- jaaha -- mutta minulla on ja mitä on minulla, sitä on
minun ystävällänikin.
* * * * *
Päivän kultainen pyörä jo yleni vipajavista aamuaallokoista meren
koillisella saarteella, kun Markus vasta palasi kotiinsa, kylän
pohjoisimpaan, reunimmaisimpaan taloon.
Hän hiipi makuuhuoneeseensa hiljaa -- niin hiljaa kuin voi, sillä
useat konjakkilasit olivat saaneet esineet hiukan horjahtelemaan
hänen edessään -- ja koetti nukkua. Uni ei kuitenkaan tahtonut tulla.
Silmissä pyöri erilaisia pitkän päivän kuvia ja kuului erilaisia
ääniä, kaikki uusia ja outoja: perämies laajoine leukoineen ja
isoine kämmenineen ja puheineen, joka tuli suusta väliin viekkaana
ja imartelevana ja väliin aranmahtailevana, mutta aina äänellä, joka
tuntui muodostuvan jossakin leukaperissä ja aataminpalassa, ja ennen
kaikkea tuo pappi loppumattomme puheineen ja jo pitkällekehittyneine
lihomisineen, tuuheine viiksineen ja "ö-höm!!"-yskäisyineen ja
häntä paljon nuorempi, hiljainen ja vaatimaton papin emäntä ja
loppujen lopuksi Miina, hänen oma palvelijattarensa -- eli niinkuin
tämä itse itseänsä ennätti jo esitellä: "e-män-nöit-si-jä-tär". --
Markuksen korvissa kaikui yhä selvänä äänenä tuon sanan taitteleminen
korostettuihin tavuihin ja Miinan iloinen nauru!
Kuinka selvänä se raikuikaan -- ja samalla muuttui kaikki uniksi.
Niin päättyi Markuksen ensimmäinen päivä hänen saarivaltakunnassaan --
ensimmäinen niistä yli viidestä tuhannesta, jotka olivat vielä hänen
edessään.
III luku.
PELTO-KALLU.
Usean saarelaisen nimi, kuten Kenkä-Apin, Palosuon-Eetin ynnä monen
muun, peittyi täydelliseen hämärään -- nimittäin siinä suhteessa,
mistä nimi oli sen kantajalle tullut, mutta Pelto-Kallu oli siinä
onnellisessa asemassa, että tiesi nimensä alkuperän.
Sen hän kyllä jo lapsena aavisteli ilmankin, mistä syystä hänen
isällään oli Pelto-Rikon nimi, mutta varmuuden sai hän asiaan
erään kerran lapsena, kun hän oli tullut rantaan ja pysähtynyt
Rakin ranta-aitan luo, jonka vieressä, aurinkoisella, Rantakujalle
viettävällä, voikukkia kasvavalla nurmikolla, joukko sinisiin
villapaitoihin pukeutuneita miehiä istui tupakoimassa ja pitämässä
rantakäräjiä, ja juuri hänen seisahtuessaan miesjoukon taakse yksi,
taisi olla Kiis-Ale-vainaja, parhaillaan puhui hänen isästään jotenkin
tähän tapaan:
-- Niin -- että mistähän sitä on ruvettu kutsumaan Pelto-Rikoksi!
Muistaahan tämän nyt jokainen vanhempi mies tällä saarella, että ties
jo kuinka mones polvi takaperin oli Rikon yhdellä esivanhemmalla
kapanala perunamaata pihassaan. Ylpeyksissäänkö vai missä lienee
vainaja ruvennut perunamaataan kutsumaan pelloksi, vaikka ei kukaan
oikea saarelainen tynnyrinalankaan maataan pelloksi kutsuisi. Siitä
se sai talo Peltolan nimen -- siitä juur justihins -- ja sieltä se on
lähtöisin Pelto-Rikon nimi. Se on sellaista ylpiää sukua ja lisäksi
Rikon suuräiti oli kotoisin mantereelta, ja sehän se lieneekin sen
pelto-nimen sille perunamaatilkulle ja koko suvulle antanut. Kuka häntä
niin varmaan tietää! Ihmiset niin vaan haastavat!
Joku joukosta, sen muistaa Kallu kuin oikean kätensä, vaikka asia
olikin mitätön, oli silloin sattumalta arkana vilkaissut taakseen ja
nyhkäissyt kertojaa käsivarteen ja kuuluvasti kuiskannut:
-- Ol hiljaa! Tääll' on Pelto-Rikon poika kuuntelemassa!
-- No mitäs sitten! -- Eihän tässä ole Rikosta mitään sellaista
kerrottu, jota pitäisi salata! Eihän tässä mitään pahaa ole juteltu --
kuulkoon vain. Sen minä olen sanonut, minkä koko saari tietää, enkä
yhtään mitään sen enempää. --
Sellainen oli Pelto-Rikon nimen historia. Tavallisten sääntöjen mukaan
olisi Kallua pitänyt ruveta kutsumaan Rikon Kalluksi, mutta kyläläisiä,
ja saaren koko kansaa huvitti niin tuo peltojuttu, että eivät millään
olisi taipuneet Kallua nimittämään muuksi kuin Pelto-Kalluksi -- paitsi
lapsena, niin, nelivuotiaaksi asti, kutsuttiin häntä kotikylässä
Pelto-Rikon-Kalluksi, mutta siihen ikään päästessään hän sai rannassa,
isänsä valkamassa, nimeensä sen lyhennyksen, jota kantoi kuolemaansa
asti.
Asia oli näin:
Eräänä aamuna, noin kello kahdeksan tienoissa -- helteisenä heinäkuun
aamuna -- oli hän tullut rantaan, joka on ulkopuolella varsinaista
satamaa, Kylänlahtea, meren puolella matalaa nientä, joka erottaa
sataman merestä, ja jonka nimenä on Nahkarivi. Nykyään on sen jatkona
aallonmurtaja. Satamaa ympäröi vaalea hiekkaranta. Nahkarivistä
ulospäin oli kivikkoranta silloin, niinkuin nytkin ja on aina,
ikuisista ajoista ollut. Miltei puolet kylän valkamia on siellä,
Nahkarivin ulkopuolella. Siellä itämyrsky ajaa hatrua maalle ja paaroja
ja pieniä valkeita simpukankuoria. Siellä oli ja on tänäkin päivänä
Peltolan valkama ja kutsuttiin sitä kohtaa rannasta Pellonalukseksi,
koska tuo kuuluisa pelto oli juuri sillä kohtaa, vähän ylempänä,
kivenheiton päässä rannasta. Peltolaiset näkivät omiin ikkunoihinsa
oman ranta-aittansa, saraimensa ja valkamansa. Mainittuna heinäkuun
aamuna, kun meri oli aivan tyyni ja kajaat torkkuivat kivillä
tai vedessä, katseli Kallu kotinsa ikkunasta rantaan ja merelle.
Hän oli ikkunaseinustan järyllä polvillaan, nojasi kyynärpäitään
ikkunankynnykseen ja likaisia pieniä käsiään pulleisiin poskiinsa. Hän
oli juuri syönyt muun perheen mukana aamiaista ja tuijotti nyt ulos
merelle tyytyväisenä ja tylsänä, ajattelematta mitään sen enempää kuin
nuo kajaatkaan.
Pian hän sai kuitenkin muutakin katseltavaa, kuin meren ja kajaat.
Heidän valkamaansa tuli pari tyttöä, toinen Kallua vanhempi toinen
nuorempi. Nämä ensin pysähtyivät pitkäksi aikaa teloille ja näyttivät
keskustelevan ja viittoivat käsillään. Kallu ei kuullut ääntä, hän
vain näki liikkuvat suut ja kasvojen ilmeet ja viittomiset ja arvasi,
että tytöt haastavat. Lopulta tytöt käärivät hameensa ylös, kahlasivat
veteen ja näyttivät ottavan oikealla kädellään jotakin merestä,
vasemman hoitaessa hameita. Kallu vilkastui. "Mitähän ne sieltä oikein
onkivat -- kuolleita paaroja varmaan", arveli Kallu, eikä malttanut
enää olla paikoillaan, vaan hyppäsi alas järyltä ja juosta kipitti
pihan läpi portille, jonka pielessä näki tavallista suuremman voikukan,
potkaisi sitä, sai portin auki ja käveli kädet housuntaskuissa --
arvokkaana ja mahtavana kuin Peltolan isännät ainakin -- ja jäi
ylimmälle telalle katselemaan tyttöjen hommaa. Kuolleita paaroja
näyttivät viskovan maalle. -- "Arvasinhan sen!"
-- Menkää poit meijän valkamatta! huusi Kallu tytöille.
Tytöt eivät olleet ensin kuulevinansakaan.
-- Menkää taamalin kiileetti poit meijän lannatta, tenkin timput!
Silloin vasta toinen tytöistä käänsi kasvonsa Kalluun päin ja huusi:
-- Ei taa kattoo minun pyllyäin!
-- En mä katto tun kunniaat!
-- Kattothan!
-- Ei taa ottaa meijän paaloja!
-- Ei nää teijän ole!
-- Onpat ne meijän!
-- Tinä olet Pelto-Kallu -- Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, Pelto-Kallu, ole
hiljaa Pelto-Kallu, huusivat molemmat tytöt yhteen ääneen ja laulaen.
Se oli haukkumista.
Sen tajusi Kallu heti, mutta ei keksinyt vastahaukkumista.
Nopeasti hän ajatteli ympäri päänsä ja etsi sopivaa haukkumasanaa,
mutta ei löytänyt.
Olisipa Martin-Esan-Eeti, hänen paras poikaystävänsä, ollut tässä, niin
kyllä olisi haukkumasana löytynyt ja äkkiä olisikin, mutta nyt oli
tyttöjä kaksi ja hän oli yksin.
Minkäs niille voi!
Yhä vain ne huutavat: "Pelto-Kallu, Pelto-Kallu..."
Kallun teki mieli itkeä.
Hänen leukansa meni kurttuihin, mutta hän puri hammastaan ja nieli
itkunsa.
Hän onkin poikien kesken kuuluisa siitä, ettei koskaan itke.
Hän on poikien sankari!
Kerran hänkin itki, kun äiti kuoli -- hän silloin ei ollut täyttänyt
kymmentäkään -- ja tieto tästä levisi yli koko kylän. Poikien kesken
sanottiin vielä pitkät ajat sen jälkeen kuin puolustukseksi: "Itkihän
Pelto-Kallukin, kun äiti kuoli" --
Kallu ottaa kädet taskustaan ja lähenee telalta telalle tyttöjä.
-- Etpät utkalla tänne tulla -- Pelto-Kallu, Pelto-Kallu... lauloivat
tytöt ja roiskivat käsillään vettä Kallun vaatteille ja kasvoille.
Silloin Kallu kiivastui, kokosi käsiinsä hatrua telojen välistä ja
heitti sen suoraa päätä pahemman huutajan kasvoille. Tämä horjahti
siitä liukkailla pohjakivillä ja kaatui ja vei mukaan toverinsakin ja
parin silmänräpäyksen ajan ei näkynyt veden pinnalla kuin neljä pientä
kättä ja neljä paljasta jalkaa.
Kallu heitteli yhä hatrua.
Tytöt nousivat ylös hiuksiaan myöten märkinä ja vettä valuvina ja
päästivät heti parkuvan, ulvovan itkun, niin kovan, että sataman takana
olevat vuoret kaikuivat, ja kahlasivat toisen valkaman kautta maalle ja
alkoivat juosta pois ja toinen tytöistä huusi vielä mennessään Kallulle:
-- Minä menen tanoon tinun mammalleit -- ähä! Kallu tähysteli saraimen
nurkan taitse, uskaltavatko tytöt mennä kaipaamaan hänen äidilleen.
Eivät uskaltaneet!
Siitä olisi Kallu saanutkin selkäsaunan, se oli varma se, mutta nyt
hän ei selkäsaunaa saanut, vaan sai uuden, lyhennetyn nimen, joka
säilyi hänellä läpi elämän. Pelto-Kalluksi häntä kutsuttiin aina
siitä eteenpäin -- paitsi kylänluvuilla, käräjillä, vihillä ja muissa
sellaisissa paikoissa. Hänen oikea nimensähän olisi pitänyt olla
Rikon-Kallu tai Pelto-Rikon-Kallu. Moninaiset ovat vaiheet ihmisen
elämässä!
Myöhemmin, samana kesänä, kostivat tytöt Kallulle veteen kaatumisensa
seuraavalla tavalla:
Se tytöistä, joka oli saanut Kallun heittämää märkää hatrua
kasvoilleen, ja joka oli silloin Kallua kieltänyt katsomasta, oli
nimeltään Antsun Sanna. Hän oli kiivas ja ylpeä luonnoltaan. "Sen
äitihän jo oli sellainen päistäre", sanottiin kylän vaimojen kesken,
kun katseltiin Sannan kiivautta ja kiukkua.
Sanna oli koonnut kerran, muutama päivä siitä, kun Kallu oli häntä
heittänyt hatrulla, tyttöjä liivalle ja sanonut niille: "Jos Kallu, se
Pelto-Kallu, tulee tänne ja jos sen kanssa ei ole muita poikia, niin
tehkää sille mitä näette minun tekevän."
Kallu tuli.
Tytöt istuivat liivalla, miltei veden rajassa, eivätkä olleet ensin
näkevinäänkään Kallua.
Kallu koetti kaartaa ylempää ohi, mutta silloin karkasi Sanna ja ne
toiset tytöt ylös, ottivat Kallua käsistä kiinni ja alkoivat vetää
veteen.
Kallu huusi ja potki, mutta siitä ei ollut mitään apua. Tytöt voittivat
ja Sanna painoi hänet useaan kertaan veden alle ja potki.
Sannaa kiukutti se, ettei Kallu ruvennut itkemään. Hän potki Kallua ja
huusi: "Vieläkö tina tulet vitkomaan meitä hatlulla ja tanomaan meitä
timpuikti!"
Toiset tytöt nauroivat ja lopulta nauroi Sannakin ja heitti Kallun
rauhaan, mutta vielä kerran, Kallun päästyä jo miltei kuivalle, tytöt
ottivat hänet kiinni ja suolasivat hänet, ajoivat nimittäin kuivaa
hiekkaa hänen märkiin kasvoihinsa ja niskasta alas, vaatteiden ja ihon
väliin, selkään. Sitten he laskivat Kallun menemään. Toiset pojat,
Kallun ikäiset, olivat nähneet tapauksen kauempaa ja tulivat nyt,
vaikka myöhään, Kallun avuksi. He esittivät, että mentäisiin kostamaan,
mutta Kallu selitti: "Ei viittitä tapella piikaväjen kantta!" ja käveli
kädet housuntaskuihin työnnettyinä pois liivalta ja läksi poikien
kanssa soutelemaan.
Koskaan myöhemminkään ei Sanna voinut sivuuttaa Kallua, sanomatta
hänelle jotain, jonka piti olla toiselle hyvin ilkeää ja loukata
toista ja Kallu mittasi samalla mitalla. Ei siis voinut saarikunta
kyllin ihmetellä, kun, vuosia kerrotun jälkeen, Kallun ollessa
jo noin kahdenkolmatta vuotias, Sanna ja Kallu eräänä hämäränä,
sateisena ja sumuisena syyssunnuntaina kuulutettiin saaren kirkossa
kristilliseen avioliittoon. Pitkin syksyä oli sinä vuonna -- niinkuin
tapa oli -- joka iltayö, milloin ei satanut ja myrskyn vuoksi ei voitu
mennä verkoille, nuori väki kokoontunut vanhalle tanssikentälle,
Niityntöyrylle. Viimeisen tanssin päätyttyä oli Kallu tarttunut
tanssittamaansa tyttöä, johonka tunsi olevansa mieltynyt, vaikkei
ollutkaan sanaakaan hänen kanssaan koko ajassa vaihtanut -- ehkä juuri
tuon suuren mieltymyksensä vuoksi -- kädestä kiinni ja taluttanut häntä
läpi humisevan hongikon Majakalliota kohti, jonka juurella oli istunut
eräälle sammaleiselle kivelle ja ottanut tytön syliinsä ja hyväillyt
häntä. Kallu oli sivellyt tytön käsivarsia, olkapäitä, harteita, poskia
ja koko tyttöä ja heidän oli ihana istua ja tunnit kuluivat.
Lienee ollut jo ohi puoliyön, kun vasta heidän välillään oli syntynyt
lyhyt keskustelu:
Kallu: Kukas sinä lintuseni oikein olet? Enhän minä taida sinua
tunteakaan, kun on niin pimeä ja kun minä olen niin tottumaton muuten
tuntemaan.
Sanna: Kallu sinä olet, sen minä olen koko ajan tiennyt arvaamattakin!
Pitäähän tuo nyt ihminen tuntea muutenkin kuin näkemällä!! Et arvaa!
Kallu: Täällä on pimeä kuin säkissä -- en minä näe!
Sanna: Et uskalla arvata! Sinua pelottaa, että eiköhän tämä vain liene
se Antsun-Sanna! Sitä sinä pelkäät! Hi-hi-hi!
Kallu: Sanna taidat olla -- ja niin oletkin -- ei kukaan muu naura noin!
Sanna: Niin! Näin se nyt kävi!
Kallu: Näin se kävi --
Sanna: Niinkuin sallimuksesta!!
Kallu: Mehän on riidelty ja haukuttu toisiamme läpi koko elämämme!
Sanna: Ei se mitään! -- Paremmin osataan, kun ollaan opeteltu jo
lapsesta. -- Haukutaan eteenkin päin!
Kallu: Sitähän minä pelkäänkin! Mutta sovitaan nyt pois kaikki vanhat
vihat ja aletaan uusi elämä.
-- Sovitaan vain! Ainahan sitä sopia voi! Ei se maksa penniäkään!
-- Kyllä se maksaa! Tämä on kallis sopimus -- ei rakas ja kallis, vaan
katkera ja kallis.
-- Oletko sinä joka tanssin jälkeen raahannut tällä tavalla tytön
metsään?!
-- En -- Jumalan kiitos! Nyt sen piti käydä näin ja totta vissiin se on
Jumalan tahto, että minun on naitava sinut.
Sanna kuiskasi niin hiljaa sisään päin hengittäessään, että Kallu
sen töin tuskin kuuli ja niin suloisesti kuin se suinkin oli hänelle
mahdollista: -- Totta vissiin, ja niin oli heidän naimakauppansa
päätetty.
Jo seuraavana pyhänä heidät kuulutettiin.
Vanha Pelto-Riko itse oli viemässä poikaansa ja tämän morsianta
pappilaan ottamaan kuulutusta. Mukana oli myös puhemies, koulumestari.
-- Riko oli ottanut puhemiehen kanssa kotonaan, ennen lähtöä, kovan
rohkeusryypyn -- montakin -- vanhasta rommipullostaan ja oli nyt ylen
puheliaalla tuulella. Töin tuskin oli viralliset asiat saatu kunnialla
selviksi, kun Riko alkoi puhua nuorelle papille, joka vastikään oli
saareen tullut, että vielä hänkin, Riko, uuden muijan saisi, vaan ei
ole tullut otettua.
-- Kaikki tytöt ja nuoret leskivaimot ovat ahistelleet Pelto-Ristiaania
-- hän nimitti itse itseään Ristiaaniksi, kylä häntä vain Rikoksi hoki
-- mut mitens Ristiaan ne kaikki vois ottaa? Elättää ne kyllä kaikki
jaksais -- ei sen puolesta, mutta eikös se ole Jumalan lakia vastaan,
vai mitä pastoor tuumaa, jos ottaa monta vaimoa?
-- Onhan se, onhan se. Ei sitä laki salli sellaista -- ei maallinen
laki, eikä Jumalan laki.
-- Niin, ei se salli! Mut jos nyt Ristiaankin vanhoilla päivillään
tässä vielä hullaantuisi ja ottaisi emännän, niin ei siltä leipä eikä
vaate tulisi puuttumaan, jonka kerran Ristiaan ottaisi. Kuules pastoor!
Pastoor ei taida tietääkään, että Ristiaanilla on paljon rahaa, mutta
paljon sitä meneekin, kun täytyy pitää saaren köyhistä huolta! Kyllä
tulee kurjat ajat vielä saaren köyhille, kunhan Ristiaanista aika
jättää! On Ristiaan auttanut kauppiastakin! Niin! Kuinkas kävi yhtenä
keväänä, kun oli pitkä talvi -- se oli sen kahvilaivasyksyn jälkeen
-- ja kaikilta loppui jauhot, eikä ollut enää kauppiaallakaan mistä
antaa?! Niin vain kävi, että kauppias sanoi Ristiaanille: "Kuule
Ristiaan! Anna Ristiaan niille rukiita, muutenhan ne kuolevat nälkään!"
-- Ja -- kuulehan pastoor -- kyllä olisi ollutkin sinä keväänä
suntiolla paljon lapiotyötä, jos ei Ristiaan olisi avannut saaren
köyhille vilja-aittansa ovea! Nälkään tämä olisi kuollut koko saaren
kansa ilman Ristiaanin apua! Ja paljon Ristiaan on antanut puhdasta
rahaakin! Tulevat Ristiaanin luo ja sanovat: "Ristiaan, anna kolme
markkaa", sanoo yksi, "Anna viisi markkaa", sanoo toinen. "Ristiaan,
anna yhden jauhosäkin hinta", sanoo kolmas -- ja niin edespäin. --
"Ei Pelto-Riku anna! Saita on saatana kuin juutalainen!" haukkuvat,
jos et anna! Sellaisiahan ne ovat! He-he-he! Naurattamaan rupiaa ihan
kun niitä aattelee! Ja pitäähän niitä auttaa, etteivät siinä ihan
silmien alla henkeään heitä! Minkäs niille voi! Haukkukoot tai olkoot
haukkumatta! Eihän ihmistä auta kuolemaan jättää! Eihän se mikään
luontokappale ole!
Niin se Riko, Pelto-Kallun isävainaja, kuvaili rikkauttaan poikansa
kuulutusta hommatessaan! Samalla tavalla ja samalla äänellä ja
miltei samoilla sanoilla hän kuvaili saman asian jokaiselle uudelle
papille tai vallesmannille, varsinkin uusille vallesmanneille, koska
Pelto-Riko oli ruununperämies siihen aikaan. Jos hän oli selvä, jäi
tämä puhe pitämättä -- tai oikeastaan siirtyi vain parempaan aikaan,
ryyppypäivään.
Tällä kertaa, nimittäin kuulutusta otettaessa pappilassa, oli Rikon
kehumiseen lisäksi toinenkin syy, paitsi rommiryypyt.
Ja se toinen syy oli painava ja lienee ollut syynä rommiryyppyihinkin,
ja se oli se, että Riko tunsi häpeän olevan laskeutumaisillaan vanhan,
kunniallisen huoneensa yli.
Hän ei lyhyesti sanoen hyväksynyt poikansa valintaa. "Ek'sä nyt
huonompaa ja riitaisempaa hepsankeikkaa ja päistärettä mistään
löytänyt?!", oli hän vihoissaan ärjäissyt pojalleen Kallulle jo samana
aamuna, jolloin tämä viimeinkin rohkeni isälleen tunnustaa, että "Nyt
tässä ei muu auta kuin mennä pappilaan kuulutusta ottamaan!" -- Kallu
oli tahallaan sovittanut lauseensa tuohon muotoon, mahdollisimman
rohkeaan ja reiluun tapaan. Sen piti kuulua samanlaiselta kuin:
"Nyt tässä ei muu auta kuin mennä antamaan sille joutavalle aika
selkäsauna", tai jotakin muuta sellaista. Kallu pelkäsi isäänsä, eikä
olisi rohjennut julkaista hänelle asiaansa ollenkaan, mutta Sanna oli
vaatinut, että kuulutuksille on mentävä heti ja häät samaa kyytiä. --
"Oleks'sä tullut ihan hölmöksi!" oli isäukon ääni jylissyt tuvassa. "En
minä ole hölmömpi kuin sinäkään", oli Kallu vastannut rauhallisesti. --
"Olenpahan vain se mikä olen!", ja oli keskustelu jatkunut näin:
Isä: No jos sinä olet se, mikä olet, niin naima-asia Antsun-Sannan
kanssa saa jäädä sikseen.
Kallu: Eikä voi jäädä. Se on pakko.
Isä: Mikä pakko!? Mikä on pakko?! Puhu selvemmin, että minä ymmärrän!
Kallu: Se vain, mistä on kysymys: Tämä naiminen -- se on pakko.
Isä: Eikös sitä nyt voisi edes siirtää tuonnemmaksi, lähemmäksi joulua?
Johan tuolle tuollaiselle hopulle nauravat naapurin siatkin!
Kallu: Ei voi.
Isä: No pelkäätkö sinä, että ristiäiset tulisivat ennen häitä?
Kallu: Miksi ei sitäkin voisi pelätä.
Isä: Ja tätä minun pitää kuunnella vanhoilla päivilläni, omassa
tuvassani ja oman poikani suusta! -- Mistä sinä oikein olet joutunut
tuon luntun seuraan? En paremmin sano!
Kallu: Paremmin! Niin, paremmin kyllä voisit sanoa! -- Saisit totisesti
vähän paremmin sanoa! Minähän otan vaimon itselleni -- enkä -- muille!
Minä olen tyytyväinen Sannaan ja Sanna minuun. Anna nyt järjellesi
valta, äläkä kiukullesi!
Isä: Samapa tuo minusta on, kenenkä tähän tuot, kunhan pidät huolen,
ettei hypi silmilleni! Minä tahdon elää rauhassa, minä.
* * * * *
Niin olivat isä ja poika kinastelleet ja lopulta päässeet sen verran
yksimielisyyteen, että pappilaan lähdöstä tuli tosi. Riko otaksui, että
pappi jo tuntee kylän asiat ja hänen asiansa ja hänen poikansa asiat ja
minkälainen Antsun Sanna oikeastaan on. Vasta vuosia myöhemmin pappi
oppi tuntemaan, kuinka nopeaan pienimmätkin asiat saarelaisten kesken
leviävät. Nyt hän ei tiennyt eikä ymmärtänyt mitään muuta kuin että
eräs isä on tuonut poikansa morsiamineen ja puhemiehineen kuulutukseen
panoa varten ja on hiukan humalassa, ehkä liikaakin, ja puhuu
humalaisen tavalla. Pappi odottelikin hartaasti, että Rikon puhetulva
ehtyisi ja sitten hän nousi, ojensi kätensä kullekin, ja selitti
itsellään olevan kiireen.
Rikon sanat olivat siis langenneet väärään maahan, tien oheen, sillä
eihän papilla ollut pienintäkään tietoa, että tulevan apen kunnia
tästä naimakaupasta olisi vaarassa, mutta koska Rikolla ei ollut
aavistustakaan siitä, että hänen sanansa olisivat tienoheen langenneet,
oli hänkin saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli pappilasta palattua
sangen rauhallinen ja pojalleen ystävällinen -- vieläpä tulevalle
miniälleenkin, Sannalle. Pappilasta ulos tultua, heti pappilan pihalla,
alkoi Riko puhella sangen iloisesti ja puhutteli Sannaa tyttärekseen ja
miniäkseen. Riko nauroi jo täyttä kurkkua: "No olit sä Sannakin hullu,
kun otit tuon meidän Kallun ristikses! Hahhahhah! Ek'sä nyt parempaa
löytänyt!? -- No -- leikki sikseen! Nuorenahan sitä on naitava ja kukin
ottaa sen, jonka Sallimus on määrännyt."
-- Niin -- sallittunahan tämä näin lienee käynyt, sanoi hiljaa Sanna.
-- Ö' -- ei Sallimusta olekaan! -- mörähti puhemies.
-- No tuota minä en taas ensinkään usko, sanoi Pelto-Riku. -- Minä olen
samaa mieltä Sannan kanssa, että kaikki mikä tapahtuu, se tapahtuu
siitä syystä, että se oli niin, eikä muulla tavalla sallittua.
Sallittua se on, että Sannasta ja Kallusta tulee yksi, sillä muuten
sitä ei voi ymmärtää! Tämä on ihmisen ymmärrykseltä salattu tapaus.
Niin korkealla kuin taivas on maasta kulkevat Sallimuksen ajatukset
sinun ajatuksistasi, kuulehan puhemies! -- Ja sinulle, Sanna, tahtoisin
vielä sanoa pari sanaa, nimittäin että kun Sallimus tuo sinut, Sanna,
miniäksi minun talooni, niin mikä olisin minä -- minä, joka olen tomu
ja tuhka -- estämään sinun tuloasi! Pois se minusta. Kallu saa sinulle
haastaa tai olla haastamatta, mitä mieltä minä olin vielä tänä aamuna,
mutta nyt olen minä toista mieltä ja jätän kaikki Taivaallisen Isännän
hoitoon ja huostaan.