päälleni ota!
Markusta nauratti ääneen tytön mentyä. Hän sanoi itsekseen:
"Sinuttelee, pakana, minua!" Mutta se tuntui hänestä hauskalta ja
miellyttävältä.
Markus käveli rantaan.
Meri oli tyyni.
Värikäs ja valoisa pilvistö, jossa siellä ja täällä näkyi isoina ja
pieninä läiskinä vanha sininen taivas, kuvasteli meren sileään pintaan.
Rannassa kohahteli ummikas.
Pilvet kulkivat hitaasti lännestä itään. Ylhäällä oli siis länsituuli.
Jahti oli ankkurissa vielä ja Pelto-Kallu näytti hommailevan siellä.
Venevalkaman muodosti pieni lammikko, jonka erotti merestä pohjoisessa
kallioniemeke, Venekallio, niinkuin Markus myöhemmin kuuli sitä
kutsuttavan, ja muilta puolilta kaartava särkkä, jota oli vahvistettu
raivaamalla kiviä pois lammikosta ja sen suulta ja nostelemalla niitä
särkälle, joka nykyään ulottui hyvän joukon, noin jalan verran,
yläpuolelle tavallisen veden pinnan. Suurenmeren ja itämyrskyn ajalla
se oli veden vallassa, mutta suojeli jollia ja haapioita. Portti oli
raivattu niin syväksi että kuormatulla jollalla ja haapiolla voi tulla
siitä sisään ja ui siitä jahtikin tyhjänä ja suuren veden aikana.
Portin toisella syrjällä oli venekallion jyrkkä kärki ja toisella iso
kivi, molemmat vanhan vasken värisiä ja näyttivät sataman suuta.
Venekalliolta näkyi osa kylää, kirkontorni, aallonmurtaja, jonka takaa
nousi auringon silloin tällöin valaisemia mastoja kuin kultapuikkoja.
Aallonmurtajan päässä kohosi kymmenkunta metriä korkea rautainen
loistotorni, sataman johtoloisto. Satamansuun toisella puolella
näkyi kallioinen ja metsäinen Kappeliniemi ja sen ohi oikealta
valkeahiekkainen hautuumaa, valkeaksi maalattuine ruumishuoneineen,
valkeine ja mustine hautaristeilleen ja mustakiviaitoineen. Taustana
kohosivat metsäiset vuoret, joiden yli pilvistö hitaasti vaelsi niin
alhaalla, että vuorten huiput toisinaan jäivät pilven sisään.
Markusta raukaisi ja nukutti.
Hän oikaisikin lämpöiselle kalliolle nukkumaan.
Mitään muuta ääntä ei kuulunut kuin ummikkaan kohahtelu rannoilta ja
joku kolahtelu tai koiran haukahtelu kylältä.
Markus nukkui pian.
Noin tunnin kuluttua hän heräsi hälinään ja paukkeeseen, joka kuului
mereltä.
Oli ruvennut tuulemaan.
Kallu oli vetänyt purjeet ylös ja ne siellä nyt paukkuivat.
Parhaillaan Kallu veti ankkuriketjua, joka helisi. Hetken perästä hän
alkoi luovia satamaa kohti, johon oli matkaa runsas puoli kilometriä.
Pihalla tapasi Markus Miinan.
-- No -- jokos Miinan kahvi on valmista?
-- Jo se on ollut aikaa valmiina.
-- No tuohan tuonne puutarhan pöytään.
-- Siellä on myös sellainen sähkötappi, jota sopii painaa, kun siellä
olet mitä vajaa.
-- No niitähän on joka paikassa.
-- On niitä! Minä jo kerran sanoinkin, että panis nyt sellaisen
sähkötapin vielä sikopahnaankin ja läävään. En minä sitä sille
itselleen sanonut, vaan tälle Pelto-Kallulle. Sillähän se vainaja taisi
tulla hulluksikin, kun se yhtenään laitteli niitä sähkönappuloita.
Saunassakin on. Ja keittiössä on pitkä luettelo minkälainen pirinä
tulee tuolta kansliasta, minkälainen puutarhasta, minkälainen
ruokahuoneesta ja minkälainen mistäkin. Minä osaan ne jo ulkoa, mutta
sinulle siitä on päänvaivaa, ennenkuin opit -- ellet sitä ennen tule
hulluksi! Hi-hi-hi!
-- Kuulehan Miina.
-- No.
-- Minä en tykkää siitä, että sinä sanot minua sinäksi.
-- Ei se tykännyt rouvakaan kaupungissa, torui aina, mutta kun se
entinen vallesmanni tykkäsi, niin menee entiseen tapaan. Koetetaan
karttaa, koetetaan karttaa.
-- Niin koeta karttaa, varsinkin jos milloin on vieraita. Minun pitäisi
hankkia joku, joka osaisi opettaa sinulle, Miina, hyviä tapoja.
-- Onko vallesmannilla jo morsian?
-- Noo -- mitäpäs siitä.
-- Ajattelin vain, että sen tuloa vartenkos niitä hienoja kiepahduksia
ja kyykkäisyjä tarvittaisiin. Hi-hi-hi!
-- Voihan tänne tulla korkeita vieraita: maakuntavanhin, maakunnan itse
iso isäntä, tai vielä korkeampia ja niiden mukana korkea seurue.
-- Niin se ennusteli entinenkin vallesmanni --
-- Kuulehan Miina. Tuo nyt se kahvi sinne puutarhaan ja tuo jotain
ruokaa mukana, voita, leipää, mitä on. Minulla on kova nälkä.
-- Ja vasta söit!
-- Vaikka vaan! -- Minua nukuttaa ja minulla on nälkä.
-- Niin ne kaikki sanovat, jotka tulevat mantereelta. Pariin kolmeen
vuorokauteen ne eivät muuta tee kuin syövät ja makaavat. Toiselta menee
niin koko viikko, toisilta koko aika, minkä täällä ovat. Varo itseäs!
Täällä on petolliset voimat sinua vaanimassa joka puolellasi!
-- "Petolliset voimat"! -- Kuka sinulle sellaisia sanoja on opettanut?
-- Se entinen vallesmanni sitä hoki -- varsinkin loppuaikoinaan. Ei se
selvän ihmisen puhetta olekaan, se on hullun puhetta! Voi, voi! Kyllä
täällä sitten näki ja kuuli viime talvena vaikka mitä!
-- Vai niin!
-- Vaikka mitä! -- Kauhein oli eräs syysaamu, viime marraskuussa.
Se reistas ja joi aina aamuyöhön yksinään kammarissaan, käveli
edestakaisin, kiljui ja takoi nyrkkejään seiniin. Kello kahden aikana
se tavallisesti väsyi ja nukkui ja heräsi neljältä. Sellainen tapa
sillä oli, vainaalla. -- Sanotaan, ettei kuolleista saa puhua mitään
pahaa, mutta minä meinaan, että elävistä vielä vähemmän, vai mitä?
-- No -- olkoon nyt niinkin.
-- Niin se onkin! Ja eikä tämä mitään pahaa olekaan. -- Eräänä yönä
se taas meiskasi kello kahteen ja heräsi kello neljä ja alkoi huutaa,
huutaa vain ilman sanoja ja kävellä pitkin permantoa. Minä heräsin
kanssa ja hiivin sen ovelle ja koetin avaimen reiästä tirkistellä,
mutta eihän siitä paljon nähnyt. Minä meninkin ulos ja kiipesin yhteen
puuhun, joka on sen makuukammarin ikkunan kohdalla ja näin kaiken ja
kuulin kaiken ja se oli kamalaa!
-- No?!
-- Se oli käynyt polvilleen ja rukoili kädet ristissä ja ojennettuina
kammarin lakea kohti. Se huusi niin kovalla äänellä, että minä kuulin
joka sanan, joka sanan, liiankin hyvin, niin hyvin, että vielä
seuraavana päivänäkin ne kaikuivat korvissani ja jos milloin joudun
nytkin vielä yksin hiljaa istumaan eikä kuulu mitään muuta, niin
alkavat kaikua korvissani hänen rukouksensa sanat. Se oli kamala
rukous, kun muistaa ne itkevät, partaiset kasvot ja huutavan äänen --
niin -- parkuvan äänen: "Herra Jumala!" se huusi, "Rakas taivasten
Jumala! Armahda minua ja lähetä enkelisi minua lohduttamaan, ennenkuin
järkeni valo sammuu! -- Rakas taivaallinen isä! Anna minulle uusi sydän
ja uusi henki ja opeta minut oikein hallitsemaan tätä villiä kansaa,
jonka keskuuteen minä olen heitetty. Armahda minua niiden juonelta ja
kavaluudelta, jotka täällä merenluodolla asuvat! Ja anna, oo taivahan
Herra, minulle oikea aviopuoliso, joka minua rakastaa ja laittaa
minulle ruokaa ja suojelee minua niiltä, joilla on kavalia aikomuksia
minun suhteeni!" -- Niin se huusi ja paljon muuta. Sitten se vaipui
lattialle ja jäi siihen paitasilleen makaamaan ja minä luulin, että
se kuoli. Minä tulin alas puusta, hiivin sisään, koputin ensin hiljaa
sen ovelle ja sitten kovemmin, jolloin se huusi: "Kuka siellä?!" johon
minä vastasin: "Minähän täällä olen, Miina. -- Tulin kysymään, joko
kahvin saa tuoda sisälle." -- "Tuo viiden minuutin perästä", se sanoi
ja minä vein. -- Voi voi -- ei vallesmanni tiedä yhtään mitään siitä,
mitenkä tässä talossa on ennen eletty! -- Se pelkäsi muita ihmisiä,
niin miehiä kuin naisiakin! Minä sain aina kyökissä pitää tutkinnon
niiden kanssa, jotka tulivat asialle ja käydä sitten selittämässä asian
vallesmannille. Pelto-Kalluakin se lopulta pelkäsi, eikä uskaltanut sen
kanssa mennä mihinkään!
-- Minkätähden?
-- No! -- pelkäsi henkeään -- tietysti! Mistäs sitten muusta syystä!
Pelkäsi henkeään, ja ellei olisi niin kovasti pelännyt, niin ehkä olisi
vielä saanut pitää henkensä ja elää kauankin ja saanut pyytämänsä
aviopuolisonkin. Kuka sen tietää! Jokaisen on elettävä oma elämänsä,
eikä toisen. Hänen oli elettävä oma elämänsä, eikä ole tämän taivaan
kannen alla kahta ihmistä, joilla olisi samanlainen elämä.
-- Sinä olet viisas tyttö --
-- Enkä ole -- sen viisaampi kuin olen.
Markus läksi kävelemään, sikaria poltellen, puutarhaa kohti ja sanoi
mennessään: "No tuo se kahvi ja tuo ruokaa myös", ja katosi rakennuksen
pään taakse.
-- Kahvia ja ruokaa, ruokaa ja kahvia ja unta välillä -- se se on virsi
teillä kaikilla. Tulette tänne syömään ja makaamaan, haasteli Miina
mennessään päinvastaiseen suuntaan keittiötä kohti.
Markus istui pöytään puiden juurelle.
Siinä oli varjoisaa ja vilpoisaa.
Omena- ja kirsikkapuissa, samoin luumupuissa oli vielä paljon
kukkia, vaikka paras kukkimisaika näytti olevan jo ohi. Maata peitti
puutarhassa valkeat varisseet kukkien terälehdet kuin uusi lumi.
Hetken perästä ilmaantui kahvia, leipää ja voita pöytään.
Markus tunsi itsensä tyytyväiseksi ja onnelliseksi. Hänellä oli kyky
nopeasti mukaantua uusiin oloihin, varsinkin kun ne olivat niin
mieluisia kuin tällä kertaa. Hänestä tuntui, hän sitä parhaillaan
ihmetteli itsekin, kuin olisi hän elämänsä iän elänytkin täällä. Hän
ajatteli: "Missä ihmisellä on hyvä ruoka ja juoma, hyvä asunto ja vuode
ja oma itsenäinen työ, siellä on hänen kotinsa ja siellä ei hän mitään
muuta kaipaa." --
Kahvin ja voileipien jälkeen hän kävi maata riippuverkkoon, jonka hän
oli antanut virittää siihen lähelle ja nukkui heti. Ennen nukkumistaan
oli hän antanut määräyksen Miinalle, että perämies on käskettävä
olemaan saapuvilla kun hän herää.
Herättyään hän etsi sähkönappulan pöydän reunasta ja painoi siihen.
Miina ilmaantui paikalla.
-- Kolme lyhyttä pirausta täältä, sanoi hän.
-- Hyvä on. Minä kyllä tarkastan sen Miinan merkkijärjestelmän, kun
tulee sopivaa aikaa. Käske perämies tänne.
-- Paikalla, vallesmanni-isäntä.
-- Kuulehan -- kutsu poliisikonstaapeli myös tänne. En muistanut sitä
äsken. Mene nyt kiireesti!
-- Poliisikonstaapeli!
-- Niin-niin.
-- Ei ole koko saaressa sellaista taapelia!
-- No entä onko poliisia?
-- Eikä ole --
-- Ei ole poliisia.
-- No ei ole -- en minä ainakaan ole kuullut. Pelto-Kallu oli jo
saapunut paikalle, kuuli mistä on kysymys ja käyden istumaan penkin
uloimpaan päähän, alkoi jutella:
-- Vallesmanni ei taida tietääkään, että täällä ei ole tämän parempaa
poliisia kuin minä. Mantereella on missä susivouti, missä jahtivouti,
missä siltavouti -- mistä tämä yksinkertainen saarelainen tietää miksi
niitä missäkin sanotaan, mutta sen tiedän, että täällä saaressa on aina
sanottu ja aina tullaan sanomaan poliiskonstaapelia ruununperämieheksi
ja kyllähän vallesmanni sen taitaa jo tietää, että paperit siihen
virkaan on minulla, että jos milloin tarvitsee apua missä asiassa
hyvänsä muissakin kuin seilausasiassa, niin vallesmanni kääntyy vaan
minun puoleeni.
-- Sinulla taitaa olla monta virkaa sitten?
-- No ei muuta kuin nämä kaksi -- tai oikeastaan -- onhan se
kalastajanvirka kolmas ja talvella hylkeenpyytäjän virka neljäs -- ja
-- jos milloin laivarikko sattuu, olisi minun päästävä sinne niinkuin
muutkin saarelaiset.
-- Katsotaanhan nyt ensin --
-- Minun pitikin tulla vallesmannilta kysymään, että kun tässä taas
viikon, parin, kolmen päästä ruvetaan käymään verkoilla, niin kyllä kai
vallesmanni laskee minut kalastamaan.
-- Jaaha -- jassoo. Mitenkähän sen asian laita oikein on? -- Kun sinä
olet ruununperämies ja poliisi, on sinun oltava yöt päivät valmiina
virkatoimeen --
-- Ei täällä niitä virkatoimia ole -- eikä tarvita -- paitsi milloin
vallesmanni tahtoo lähteä huvikseen purjehtimaan.
-- Sinulla on virastasi palkka ja jokaisen on elettävä toimellaan --
-- Jaa jaa, mutta sillä ei elä.
-- No niin, harkitaanhan nyt sitten aina kutakin asiaa aikanaan. Ethän
sinä ensi yöksi lähde verkoille, ja sanoit, että et viikkokausiin.
No niin. Kun kalastus alkaa, niin minä myönnän aina kerrakseen,
vuorokaudeksi kerrallaan, kullakin kerralla tapahtuneen harkinnan
mukaan, sinulle lomaa yksityisasioiden hoitoa varten -- ole silloin
verkoilla tai muualla -- ja kuten sanottu, siitä jutellaan aikanaan.
Mutta mitä tulee laivarikkoihin, niin niitä varten, ymmärräthän sinä
itsekin, en minä voi sinulle lomaa myöntää. Mikäli minä voin näin
etukäteen ymmärtää, on sinun laivarikoissa oltava saapuvilla viran
puolesta valvomassa, ettei mitään lainvastaista tapahdu.
-- Sehän on tullimiesten asia. Vallesmanni --
-- Tullimiesten tai minun. Siitä asiasta ei nyt keskustella! Ja yleensä
en minä aio näistä asioista sinun kanssasi keskustella -- kukin asia
harkitaan aikanaan ja sinun asiasi on totella. -- No Miina! -- Sinähän
jäit tänne kuuntelemaan -- vai onko sinullakin muita virkoja, kuin
palvelijattaren?
-- E-män-nöit-si-jät-tä-ren! -- ha-ha-ha! Entinen vallesmanni sanoi
minua aina emännöitsijättäreksi -- ha-ha-ha! -- nauroi Miina, pyörähti
ympäri ja juoksi pois.
Vallesmannin ja perämiehen välille syntyi pitkä vaitiolo. Molemmat
tupakoivat, silmäilivät väliin toisiaan ja arvioivat ja mittailivat
toistensa voimia, niin ruumiillisia kuin henkisiäkin -- etenkin
ruumiillisia. Perämies nojasi kyynärpäillään polviinsa, veteli
savuja piippunysästään ja ajatteli: "Kyllähän sinä voit olla viisas
olevinas, mutta voit sinä olla tuhmakin. Herra sinä olet, niinkuin
muutkin herrat, etkä mikään kansan mies. Voimaa sulla taitaa olla kuin
härjällä ja voit olla vikkelä ja sinun kanssasi ei taida olla hyvä
joutua vihoihin. Äkäisä taidat olla myös, koska kulmakarvasi nousevat
noin pystyyn kahden puolen. Viisas luulet olevasi, ja etkä ihan tyhmä
lienekään, ja tuosta laivarikkolomasta arvaan, että sinua olisi kansan
täällä opetettava! Vai minun olisi oltava laivarikoissa vahtimassa!
Milläs sinä luulet minun elävän ja elättävän perheeni! Luultavasti
sillä kuudella sadalla, jonka saan vuodessa palkkaa perämiehen virasta
ja lopun vuotta nuolemalla kämmeniäni. Ei! Kyllä sillä ei eletä, ellei
siinä sivussa ansaita niinkuin muutkin saarelaiset. Vai luuleksä voivas
antaa seilauksista niin paljon juomarahaa, että se riittää? No niin!
Saadaanpas nähdä mitenkä käy!" -- Ääneen hän sanoi vallesmannille:
-- Se on sillä tavalla, vallesmanni, että se kuusi sataa markkaa, joka
minulla on palkkana vuodessa, ei tahdo oikein riittää. Siinä viran
sivussa on ansaittava vähintään toinen mokoma muulla tavalla --
-- Tai jätettävä virka! Selvähän se on!
-- Niin. Vallesmanni saa tehdä pilkkaa asiasta jos tahtoo. --
Vallesmannilla on valta sanoa mitä tahtoo.
-- Niin onkin! Ja nyt minä sanon, että tästä asiasta ei tällä kertaa
jutella tämän enempää, eikä vastakaan, ennenkuin minä olen ennättänyt
perehtyä piirini asioihin kaikin puolin. Minä olen piirissäni vasta
ensimmäistä päivää ja voin häpeämättä sanoa, etten tiedä vielä mitään.
Minä otan ensin selvän kaikesta ja aion jutella asioista muidenkin
kanssa kuin --
Vallesmanni aikoi sanoa: "kuin alaisteni kanssa", mutta vetäisi välillä
pari sikarin savua ja ennätti sillä välin parantaa lausettaan, jotenka
se julkilausuttuna kuului:
-- Kuin -- kuin sinun kanssasi ja yleensä sellaisten kanssa, jotka ovat
jäävit antamaan todistusta itsestään. Minä luulen, että tänään en sinua
tarvitse, mutta tule illalla varmuuden vuoksi kuulemaan. Aamuisin,
jo varhain, on sinun joka tapauksessa aina käytävä kutsumattakin
katsomassa, tarvitaanko sinua. -- Nyt minä aion kuluttaa iltapäivät
vieraskäynneillä pappilassa, kauppiaalla, tullipäällysmiehellä ja --
muitahan täällä ei taida ollakaan.
-- Onhan se lukkari ja koulumestari ja yli kahdeksansataa muuta
asukasta -- tällä saarella -- ja naapurisaarella, joka kuuluu tähän
samaan piiriin, niinikään pappi, lukkari ja tullipäällysmies ja
viitisensataa muuta ihmistä --
Perämies pelkäsi puhuvansa liiankin rohkeasti. Viekkaasti hän vilkuili
kulmiensa alta, mitä hänen puheensa vaikuttaa.
-- Noiden kahdeksansadan ja viidensadan, pane se mieleesi, luokse
meillä kylläkin voi joskus olla asiaa, sinulla ja minulla, mutta
silloin meillä on pamppu tai käsiraudat mukana!
-- No-no! Ei niin kova saa olla, ei niin kova saa olla! He-he-he!
-- Kyllä minä olen nähnyt, mihin lempeys vie! -- Niin. Minä olen
päättänyt käväistä tänään tervetuliaisilla pappilassa, mutta lähden
vasta kello seitsemän aikoihin illalla. -- Nyt on puoli kolme. Käy
siellä ilmoittamassa ja kysymässä, voivatko ottaa vastaan.
-- Kyllä sopii käydä. Onhan tässä aikaa. Kyllä minä käyn.
-- Menisin nyt jo vaikka päivällä, mutta minua raukaisee ja rämpii yli
koko ruumiin niin mukavasti. Minua nukuttaa ja haukotuttaa -- hohhoi --
aa -- Nukuttaa unesta päästyä ja on nälkä ruualta noustua! Tämähän on
omituinen saari!
-- Onhan se vieraille -- näin kesällä -- niille, jotka eivät ole
tottuneet. -- No, minä menen sitten pappilaan ilmoittamaan. Kello
seitsemältähän se oli --
-- Seitsemältä -- tai miten heille sopii. Sano sitten siitä Miinalle --
älä tule minua häiritsemään. Minä käyn tänne ulos maata. Ohhoi-aa --
Kyllä tulikin tyyni ja kuuma iltapäivä! Pilvetkin ovat kaikki hävinneet
ja päivä paistaa, niinkuin sillä ei muuta työtä olisikaan!
-- Niin, no -- mitäs hänellä sitten muutakaan työtä olisi, kuin
paistaminen, saneli perämies, Pelto-Kallu, ja nauraa hörähti
mennessään. -- Vallesmanni heittäytyi keveästi verkkoonsa. Se kävikin
häneltä vielä ketterästi ja notkeasti kuin kissalta tai kärpältä.
Toista oli vuosikymmen ja puoli myöhemmin, jolloinka hän painoi lähes
puolitoistasataa kiloa ja muistutti ruumiiltaan pikemmin norsua kuin
ihmistä.
Hän oli heti sikeässä unessa ja heräsi vasta Miinan nykiessä häntä
käsivarresta ja kutsuessa päivälliselle, kello oli silloin täsmälleen
kuusi illalla -- sen lyönti kuului parhaillaan avonaisesta ikkunasta.
Miina ylpeili usein täsmällisyydestään. Kyllä kannattikin!
-- Pelto-Kallu kävi sanomassa, että vallesmannia on kutsuttu pappilaan
iltateelle kello seitsemän.
-- Hyvä on, mutta sano sinä perämies äläkä Pelto-Kallu.
-- No -- perämies sitten.
-- Niin. Sano vain perämieheksi minulle -- muille miten hyvänsä.
-- No Pelto-Kallu se on tässä kylässä ollut ainakin minun muistiaikani
-- ehkä jo lapsesta asti ja onkin lapsesta asti. Muistanhan minä!
Kun vallesmanni illalla kello seitsemän saapui pappilan pihaan, istui
pappi riippuverkossa ja luki jotakin kirjaa. Markus kuvitteli, että se
on jokin jumaluusopillinen teos, tai hartauskirja, mutta ihmeekseen hän
näki, että se oli fysiikan oppikirja.
-- Näen, että ihmettelette mitä luen -- öhöm!
-- Suoraan sanoen: se ihmetyttää minua.
-- Olen alkanut ikämiehenä harrastaa sellaisia aineita, joita ei minun
nuoruudessani luettu koulussa. Täällä saaressa on niin hyvää aikaa.
Kyllä sen tulette näkemään.
-- Mutta fysiikkaa! Sitä en olisi uskonut!
-- Niin. Minä olenkin väärällä uralla. Koneiden rakentaja minusta olisi
pitänyt tulla, eikä pappi. Mutta siirtyäkseni pääasiaan: tahtoisin
tehdä teille kolme esitystä -- ensiksi: koska kohtalo on meidät
molemmat heittänyt tälle samalle yksinäiselle meren luodolle, ainoina
sivistyksen edustajina, rohkenen ilman muodollisuuksia esittää lähempää
tuttavuutta -- se on parasta tehdä heti, ettei ennätä tottua kankeaan
teitittelyyn. Sopiiko?
-- Kyllä.
-- Minun nimeni on Johannes.
-- Markus.
Ja sitten toinen asia: käymme istumaan! Tämä verkko on oma kutomani, ja
minä takaan, että se kestää ainakin kaksi miestä. Ole hyvä ja istu!
-- Kiitos.
-- Ja sitten kolmas asia... Kolmas asia veikin koko illan.
Sillä välillä ennätettiin Markukselle esitellä pappilan emäntä ja
lapset. Esittely, niinkuin kaikki muukin sinä iltana, tapahtui pihalla,
tuuheiden, ikivanhojen, parikymmentä metriä korkeiden saarnien ja
vaahterain varjossa. Niiden alla pieni pappilakin oli pimennossa kuin
pelosta kyyristyneenä ja sai auringon paistetta vain päivän noususta
noin kello kahdeksaan aamulla.
Sillä välillä juotiin myös tee noiden samojen puiden varjossa olevan
pöydän ympärillä.
Pappi oli anteliaalla tuulella.
Hän kävi hakemassa omakätisesti kammaristaan sikarilaatikon teepöytään.
Markus ei voinut kuitenkaan aivan mielinmäärin käyttää laatikon
sisällystä, sillä heti alussa pappi asettui sen suhteen suojelevalle
kannalle ja käytöksensäkö puolustukseksi vai vaistomaiseksi
valaistukseksi selitti kovaäänisesti, kuten kaiken muunkin, että nämä
sikarit ovat ylen kalliita ja ehdottomasti parhaita, mitä Suomessa on
saatavissa -- "tuskin lienet koskaan oikeaa havannaa polttanutkaan,
apostoliveljeni!" -- ja että hän oli saanut sikarilaatikon
seurakuntalaisiltaan, tai oikeastaan kirkkoneuvostolta -- mutta
loppujen lopuksi luultavasti kirkonisännältä, kauppiaalta, joka ne toi
suoraan Pietarista, vapunpäivälahjaksi.
Niin, niin!
Saarelaispapilla on harvoin saarelaisvallesmanni luonaan iltaa
istumassa ja teetä juomassa! Onko siis ihme, jos hän on antelias ja
vieraanvarainen. Ilmaantui kuin ilmaantuikin pöytään samaan aikaan kuin
sikarilaatikko, myös konjakkipullo!
Kuten sanottu, ei vieras saanut sikarilaatikon suhteen mitään laajempia
oikeuksia. Pappi otti omin sormin siitä yhden vaalean, hiukan vanhalle
pronssille vivahtelevan herkullisen sikarin ja ojensi sen Markukselle.
Itselleen hän otti myös sikarin ja sitten painoi kannen kiinni.
Konjakkipullon suhteen olivat Markuksen käyttöoikeudet laajemmat.
Hän sai itse, oman makunsa mukaan -- ja voimme vakuuttaa, että se
maku perustui laajempaan kokemukseen, kuin pappi vielä arvasikaan --
vahvistaa sokeroitua teetään konjakilla, joka ei liene ollut parhainta
laatua, mutta hyvää kuitenkin.
Sillä välillä ennätti myös papin emäntä viedä lapsensa nukkumaan ja jo
itsekin sanoa hyvää yötä ja poistua huoneisiin ja aurinko laskea ja
alkukesän yöhämäryys laskeutua yli meren ja saaren ja yökehrääjä alkaa
sekä lopettaa laulunsa Kotokallion liepeillä ja koillinen ruveta jo
punoittamaan, kun pappi yhä vain Markukselle selvitteli laajaa ja ylen
tärkeää kolmatta pykälää, joka jakaantui seuraaviin alapykäliin:
Ensiksi: Kun meidät on Kohtalo viskannut (se lausuttiin sinä
iltana useammin kuin kymmenen kertaa -- luultavasti pappiparkakin
oli saanut tuntea, että papiksi saareen joutuminen ei ollutkaan
mikään tavallinen tapaus) tänne meren luodolle sivistymättömän
kalastajarahvaan keskuuteen, on meidän vedettävä yhtä nuottaa
kaikessa, kaikessa, omaksi ja toinen toisemme hyväksi. Kumpikin
molempien ja molemmat kummankin puolesta;
Toiseksi: On sovittava aina yhteisestä ohjelmasta
menettelytavoissa saarelaiskansan suhteen. Ei mitään tinkimisiä
ja helpoituksia kansan velvollisuuksista! Jos kansalle antaa
yhdessä asiassa myönnytyksiä ja helpotuksia, on kuri ja
virkamiehen kunnioitus poissa ja sinä saat tehdä vuosikausia
työtä ja tuhlata hevosvoimittain tarmoasi, ennenkuin pääset
takaisin siihen, missä jo olit.