soitat taas! Sinun on soitettava aamuun asti! Tänä yönä et mene Miinan
luo. Minä olen lähettänyt Miinan hakemaan sinun muijaasi tänne. Pannaan
ennen aamua asiat kaikki selviksi ja sitten saat laputtaa. -- No!
Soita! Soita!!
-- Kyllä minä soitan, kun käsketään ja kun saan palkan, mutta ensin
minä tahtoisin kysyä yhtä asiaa.
-- Kysy, kysy!
-- Että ei suinkaan tästä nyt eropassit tule -- eihän tämä kuulu
virka-asioihin eikä mihinkään? Kun vallesmanni on mies ja ymmärtää,
mitä on mikä, niin minä tahtoisin vain kysyä, että ei kai vallesmanni
ole niin tuhma, että ajaa minut pois tuon asian vuoksi, mistä oli puhe
-- sehän olisi häpeäksi vallesmannille itselleen enemmän kuin minulle.
Koko kylä nauraisi, että vallesmanni tahtoo pitää yksin piikansa --
-- Suus kiinni ja soita!
-- Soitetaan, soitetaan. Vallesmanni ei tykkää pahaa, vaikka minä
tuhmuudessani haastan sitä, minkä tietää koko saari -- että jos minä
rajaankin Miinaa, niin ei se ole mitään, ei kerrassa mitään siihen
surkeuteen verraten, että minulla on kotona ruma ja häijy akka, joka on
lisäksi minua vanhempi! Aatella! Miestään vanhempi.
Kallu rupesi itkemään ja soitteli jotain surkeaa.
-- Mutta, hyvä mies, eihän sinulle kukaan ole voinut väkisin akkaa
antaa! Sinullahan on silmät päässäsi! Olisit katsonut eteesi!
-- Miten sitä pimeässä katsoo! Mistä sitä pimeässä tietää kuka ja
minkälainen eteen sattuu, kun pyhäiltana tanssin jälkeen ottaa tytön
kiinni! Kun kiinni on niin kiinni on -- elämänsä loppuun asti. Ei sille
mitään voi! Kuka pimeässä eteen sattuu, niin niin -- kuka eteen sattuu.
Markus luuli jo ensi päivänä ja pitkin ensi kesää koonneensa yhteen
sellaisia huomioita ja tietoja, jotka valaisivat Kallun koko olennon,
mutta siinä hän erehtyi. Kului vuosia, ennenkuin hän pääsi miehestä
perille -- tai ainakin luuli päässeensä.
Tällä kertaa kuitenkin Markuksella oli halu päästä perille siitä
asunnosta, joka kenties vuosikausia tulisi olemaan hänen kotinsa.
Jo aamiaiselle tullessaan oli hän poikennut virkahuoneeseensa.
Sen oli hän silmäillyt kaikkein ensiksi ja nyt hän palasi sinne
perinpohjaiselle tarkastukselle.
Kun vallesmannien vaihdokset sattuivat näin odottamattomissa
olosuhteissa, ei mitään virallista lähtöjä tulokatselmusta ollut
tapahtunut. Kihlakunnan vanhimman piti kyllä seurata Markusta
toimittamaan tarkastusta ja pitämään tarkastuspöytäkirjaa arkiston ja
viraston luovuttamisesta uudelle vallesmannille, mutta se jäi tekemättä
kahdesta syystä:
Ensiksi -- koska kihlakunnan vanhin pelkäsi merta. Hän ei ollut
tehnyt vielä ainoaakaan virkamatkaa kihlakuntansa uloimpiin osiin,
selkäsaariin. Se oli pätevä syy se! Minkä sille luonnolleen voi! Eikä
laki määrännyt virkapätevyyksiä luetellessaan, että kihlakunnanvanhin
ei saa pelätä merta, eikä tulla merikipeäksi.
Toiseksi -- koska ei ollut viran- ja arkiston luovuttajaa. Niin, minkä
sille voi, että mies tuli hulluksi! Eihän minkäänlainen tarkastus olisi
voinut kumminkaan auttaa tässä mitään. Markuksen tehtäväksi ne joka
tapauksessa jäivät -- kaikki se mikä ei ollut kunnossa.
Virkahuoneen kalusto oli valtion. Siihen kuului kirjoituspöytä,
kirjoitustuoli, pyöreä pöytä -- jolla usein myöhemmin pelattiin
korttia -- ja sen takana nahalla päällystetty sohva -- sen yläpuolelle
kiinnitti Markus monihaaraiset poronsarvet ja ripusti niihin kaikki
metsästystarpeensa, ja niitä oli paljon -- iso, miltei koko seinän
täyttävä arkistokaappi ja kolme tuolia.
Virkahuoneessa oli vain yksi ikkuna, pihalle päin. Ikkunan vierestä,
vasemmalta, miltei nurkasta, vei ovi tuohon keittiön kanssa yhteiseen
eteiseen. Sohva oli keittiön puoleisella seinustalla. Sohvalta katsoen
oli lähimmässä oikeassa nurkassa uuni, samanpuoleisessa seinässä ovi
makuukammariin ja vastakkaisella seinustalla seisoi arkistokaappi
isoine lasiovineen. Pöytä oli ikkunan alla. Pöydän ovenpuoleisessa
päässä oli tuoli. Siihen käskettiin istumaan ne, joilla oli asiaa.
Siihen ensin istutettiin muun muassa silloin tuo säveltäjä. Paremmat
vieraat istutettiin sohvalle.
Markus istui virkatuoliinsa.
Siitä oli näköala pihalle.
Siitä ei nähnyt muuta kuin kappaleen pihaa, jossa parhaillaan huojui
tuulessa keltaisia voikukkia. Kauempana oli kiviaita ja eräitä
taloon kuuluvia rakennuksia ja niiden takana metsä ja sitten taivas.
Aamulla varhain paistoi tähän ikkunaan aurinko, mutta vain kesällä.
Ilta-aurinko sen sijaan ei päässyt milloinkaan tähän ikkunaan, sillä
eteinen varjosti.
Rakennuksista, jotka tähän näkyivät, ei Markus vielä tietänyt mitään.
Likimmät näyttivät aitoilta. Vasta myöhemmin hän sai tietää, että
niiden jatkona, samassa rivissä, oli navetta ja sitten sikopahna.
Myöhemmin hänellä oli lehmä ja väliin kolmekin sikaa. Sikopahnasta tuli
aikojen kuluessa se paikka, johon hän enimmän kiinnitti huomiotaan.
Usein, vuosia tämän jälkeen, hän sanoi koulumestarille, josta tuli
hänen paras ystävänsä ja joka toimi hänen sihteerinään: "Mennääs
katsoon kun sika syö." Tämä tapahtui usein varsinkin syyspuoleen, kun
sikoja lihotettiin. Kun hän sattui näkemään kuinka palvelijatar vei
yli pihan sioille ruokaa, keskeytettiin heti tärkeä työ, noustiin ylös
ja mentiin hatuttomin päin katsomaan, kun siat syövät, ja kolmantena
sitä katseli palvelustyttö. Lehmät eivät tulleet Markukselle koskaan
niin rakkaiksi kuin siat. -- Nyt hänellä ei vielä ollut lehmiä eikä
sikoja, mutta palvelustyttö, oma, oli ja sen ääni kuului parhaillaan
keittiöstä. Hänen edessään pöydällä oli kaksi isoa kirjaa. Hän avasi
päällimmäisen. Se oli tilikirja. Sen välissä oli irtonaisina, ja
epäjärjestyksessä, paperilappuja, joihin oli merkitty rahamenoja ja
tuloja. Useasta puuttui päivämäärä. Merkinnät oli tehty lyijykynällä.
Myös oli siellä raha-asioita koskevia virkakirjeitä, viimeisessä
maakunnan hallitus vaatii vallesmannilta tilitystä maalis-, huhti- ja
toukokuulta. Ne näkyivät olevan vieläkin tekemättä.
Alempi kirja oli virkakirjeiden päiväkirja, diario. Siihen oli viimeksi
tehty merkintä helmikuun lopulla ja reunaan merkitty lyijykynällä:
"Tänään, helmikuun viidentenäkolmatta päivänä, Matin päivänä,
hyljemiesten päivänä, jolloin ei ollut kuitenkaan niin kutsuttua
matinpyryä, vaan tyyni ja kaunis auringonpaiste, tuli posti, jota
olimme tänne meren luotoon odottaneet kuusi viikkoa ja kolme päivää.
Voi minä poloinen poikarukka! Milloin päättyy minun vankeuteni!"
Saman kirjan välistä löytyi myös irtonainen paperilappu, johon oli
kirjoitettu seuraava runon tapainen pätkä, jota oli moneen kertaan
korjailtu ja korjailtunakin esiintyi se kolmessa eri muodossa. Alin oli
vähimmin korjailtu. Se näytti olleen kirjoittajasta itsestäänkin siis
paras. Se kuului:
Hiukseni olivat tummat kuin yö
minun nuoruudessani
niin kauan kuin päivä oli.
Kun elon ilta saapui ja yö läheni
muuttuivat ne valkeiksi
kuin päivä.
Markus luki sen moneen kertaan ja jäi sen johdosta mietiskelemään:
"Edeltäjäni lienee ollut täällä ollessaan vanha mies, sellainen, jolle
ilta oli saapunut."
Lapun toisella puolen oli myös runoa, kokonaan toisenlaista ja
loppusoinnullista. Se tuntui mielenvikaisen työltä ja lienee ollut
entisen virkaveljen viimeinen kynäntuote. Hulluutta osoitti siinä
paitsi omituinen ajatuksen juoksu, myös runon kuvitus. Jokaisen
säeparin päällä oli kuva: Vesillä liitäviä purjeveneitä, maata ja
metsää kiitäviä piruja, menninkäisiä ja muita ja lopuksi mielenvikainen
sumukellon soittaja. Piirtäjä ei ollut saanut soittajaa mielipuolen
näköiseksi, siitä syystä, oli kuvan sivuun täytynyt kirjoittaa:
"Mielipuoli soittaa väärää sumukelloa ja ajaa laivakarjansa susien
kitaan".
Runo oli tämännäköinen:
Venhot vettä pitkin liitää
pirut vuoritietä kiitää.
Menninkäiset maata metsää mataa,
kummitukset leijaa linnun rataa,
Vetehiset meren vettä velloo -
loistonvartijako soittaa väärää kelloo?
"Jaa-a! Edeltäjäni on siis ollut runoilija!" -- tuumiskeli Markus. Sanan
"jaa-a" hän lausui ääneen pariin kolmeen kertaan. Tämä lienee kuulunut
keittiöön asti ja palvelustyttö lienee luullut sen kutsuksi, koska hän
hetken perästä ilmaantui ovelle ja sanoi:
-- Kutsuiko vallesmanni?
-- En kutsunut.
-- No -- minulla muutenkin olisi ollut asiaa. Sinne keittiöön on tullut
Jyrin Annastiina. Sillä olisi asiaa vallesmannille.
-- Käske hänet tänne.
-- Ja kun vallesmannilla on minulle mitä asiaa hyvänsä, niin sopii
painaa yhteen pieneen tappiin siellä virkapöydän reunassa -- tässä näin
se on. -- Niin teki aina entinen vallesmanni. Samanlainen tappi on joka
huoneessa.
-- Hyvä on, hyvä on. Saat mennä nyt. Käske se emäntä tänne.
-- Kyllä käsken, mutta vallesmannin ei tarvitse uskoa puoltakaan, mitä
se haastaa.
-- No -- antaa tulla vaan -- kyllä minä osaan kuunnella.
Vallesmanni otti virallisen asennon, asetti eteensä paperiarkin,
sytytti uuden sikaarin ja oli kirjoittavinaan, kun Jyrin Annastiina
astui sisään.
-- Hyvää päivää vallesmanni.
-- Päivää. Istukaa.
-- No -- jaksanhan minä seisoakin. Toin pari tuoretta kampelaa
vallesmannille tuonne kyökkiin. Sisareni pojat käyvät pyytämässä
nääthän kampeloita ja minä ajattelin, että kun vallesmannilla ei taida
olla mitään tuoretta kalaa paistaa päivälliseksi, niin vienpähän vähän
saareentulijaisiksi. Jätin ne tuonne Miinalle. Kyllä se tyttö laittaa
osaa. On se ollut kaupungissakin piikana.
-- Kiitoksia paljon vain kaloista. Paljonko ne maksavat?
-- Mitäs nämä nyt maksavat, pari kalaa! Eihän niistä ole tarvinnut
itsenkään mitään maksaa! Ja saahan niitä milloin vain vallesmanni
muulloinkin haluaa, vaikka joka aamu. Antaa tämän Miinan tulla
hakemaan, se on viksu tyttö ja osaa mitä hyvänsä laittaa, mutta on
vähän pilaantunut kaupungissa ollessaan. Ei vallesmannin tarvitse pahaa
tykätä, vaikka minä vähän haastankin. Hyvähän se on päin vastoin, että
vallesmanni tulee näkemään, minkälaisia kutkakin täällä ovat. Tämähän
se Miina on ollut piikana jo ennenkin tässä talossa ja sitä ennen
kaupungissa, kolme vuotta kaupungissa ja tuli sieltä niin tellättynä
kun mikäkin pappilan ryökynä -- viijet rimpsutkin hamehiis...
-- Jaa-a!
-- Niin -- viiet rimpsut sil on hamehiis ja hatut! Jyrin Annastiina
pyörittää päätään ja maiskuttaa suutaan.
-- Ne siit pitää oleen sitä ja ne pitää oleen tätä, että voi voi
voi! Kyllä sitä on sitten saatu siitä elävästä kuulla vaikka mitä!
Eihän nämä nyt vanhat kaikkea ole itse katsomassa ja näkemässä, mutta
kuuleehan ne aina -- Vaikkeivat kaikkea näe, niin kuuleehan nämä
vanhat paljonkin! Että ei sitä osaa kaikkea haastaakaan, mitä tästä
Miinastakin on kuultu! En minä mitään pahaa sano, enkä minä ole mitään
nähnyt. Minä vain sanon sen, mitä olen kuullut ja totuus pitää tulla
ilmi, eihän sitä muuten päästä taivaaseenkaan, jos ei totuutta anna
ilmi ja totuutta puolusta. Että on se elävä, tää Miina! Ja Selmalla on
näät kaks lasta...
-- Kellä Selmalla?
-- No tämän Miinan sisarella. Eikös vallesmanni vielä sitä olekaan
kuullut? Kapteeni Horstilallehan se --
-- Kukas hän on?
-- No -- sehän on se tään tyykkärpaatin kippar -- tään jota ne
"Katriinaks" kuttuuvat. Kapteen Horstila, niin, "Katriinan" kapteeni,
tää joka aina syksyin ja keväin täällä laivarikkoja vahtaa. Sillehän se
Selma teki kaks lasta -- toinen elää, mut toinen on jo kuollut.
-- Vai niin!
-- Niin. Sellain elävähän se on, Selma nimittäin. Tämä Miina taitaa
olla vähän tasasemman luonnon kanssa, mutta kun katselee sen rimpsuja
ja rampsuja -- hattuja ja muita hepeneitä ja höyheniä, niin panee
ajattelemaan että ei se mitään hyvää meinaa. Näkeehän nää vanhat
paljonkin ja vielä enemmän kuulee. -- Että se nyt vasta elävä on --
kaks lasta! Ja liekkö tää Miina käynny rippikouluakaan -- ei ainakaan
täällä omassa saaressa, minkä minä olen kuullut ja nähnyt. Ehkä muualla
sitten on käynyt, siel manteres, palvelukses ollessaan. Kukas näiden
nyt nykyaikaisten nuorten asioita tietää! Toistahan se oli minun
nuoruuteni aikana! Ei silloin pojat kulkeneet aittojen ovilla, niinkuin
nyt -- joka jumalainen yö tekevät -- milloin eivät ole verkoilla.
-- Käyvätkö täälläkin pojat tyttöjen luona aitoissa?!
-- No mitäs ne tekevät!! Eihän ne muuta teekään! Ja jos tyytyisivät
vain siihen, että kävisivät tyttöjen aitassa, mutta kun nuuhaavat
kaikki läpi maitohuoneet ja muut ja juovat maidot ja kermat, ettei
oikeilla ihmisillä ole mitä kirnuta lauantaina!
-- Se on paha se!
-- Niin no mitäs se muuta sellainen on! -- Vallesmanni ottaa nyt selvän
asiasta ja panee linnaan ne joka ikisen! Topsun Jere ja Mattilan
Niilo ja Juhon Ville -- nehän ne ovat ne kaikkein pahimmat. Nehän ne
olisivat ensin rautoihin pantavat ja sitten ne kaikki muut -- kyllä
minä tulen vallesmannille näyttämään ne kaikki ja saattamaan ilmi,
mitä pakanallista elämää ne pitävät, kuin mahomettilaiset, kuin musta
kansa siel kuumis mais! Niin! Ihan kuin luojukset! Ei niillä ole enää
mitään ihmisen tapoja! Pappi tääll on, mut minkäs se niille ruojaa!
Vallesmannillahan se laki ja miekka on! Kyllä minä autan! Linnaan vaan
niin monta kuin niitä onkin, eikä edes vettä ja leipää annettava kuin
kaks kertaa viikossa! Saahan sitten säälliset ihmiset maata rauhassa
yönsä ja nauttia itse maitonsa ja kermansa! -- Vallesmanni ei nyt pahaa
tykkää --
-- Eihän toki!
-- Eikä sano Miinalle, niitä minä olen hänestä sanonut. Enhän minä,
vanha ihminen, nuorten asioista mitään tiedä! Minä vain haastan
mitä koko kylä hokee ja siitä minä menen vaikka valalle, että kylä
tietää paljon enemmänkin kuin minä -- sellaista, ettei sitä viitti
vallesmannille haastaakaan --
-- Vai niin! No antaa tulla vaan!
-- No -- jätetään nyt ne asiat toiseen kertaan ja näkeehän vallesmanni
itsekin, kun täällä muutaman ajan asuu, että minkälaisia ne itsekukin
ovat. -- Olishan minulla ollut vähän asiaakin -- jos vallesmannille
passaa -- jos vallesmannilla ei ole kiire --
-- Puhukaa vain. Puhukaa vain.
-- Nimittäin että onkohan ne tilapaperit jo tulleet?
-- Jaaha -- tilapaperit? -- käykäähän istumaan, olkaa hyvä!
-- Jaksanhan minä seisoakin. Onhan tätä aikaa kotonakin, istumiseen.
Annastiina käy kumminkin istumaan ja jatkaa selostustaan varsinaisesta
asiastaan:
-- Niin, imisionit. Meillä oli nääthän viime talvena huussyyni. Se
entinen vallesmanni, joka hulluks tuli, sen piti jo maaliskuussa.
Meillä on ruunun tila ja kun se ukkovainaja kuoli toissasyksynä,
silloin turskalaivasyksynä --
-- Turskalaivasyksynä?!
-- Niin, silloin kun se turskalaiva kävi Maalettoon, tuonne maan
taakse. Sinä syksynähän se kuoli, niin nyt täytyi pitää huussyyni.
Minun nimeni on Annastiina ja ukkovainaja oli Jyri, Mattilan numerosta,
se on kymmenettä numeroa. Kyllä se pitää täällä papereista ja kirjoista
löytyä.
-- Kukas on lähin perillinen, joka asukasoikeutta hakee? -- Te itse
ensinkin ja luultavasti --
-- Kyllä minä, vallesmanni kulta, olen ihan yksinäinen ja turvatoin
ihminen ja vallesmanni ottaa ja selvittää nyt tämän asian minun
puolestani, kyllä minä sitten palkitsen.
-- Jaaha. -- Asukasoikeutta ei siis ole hakenut muut kuin te itse? Eikö
teillä oli lapsia, poikia tai tyttäriä?
-- Onhan minulla poika, mutta se on ollut jo kaksikymmentä ajastaikaa
merillä, eikä kukaan tiedä, onko se enää elossakaan. Setä väittää,
ettei se ole elossa ja että minulla ei ole mitään asukasoikeutta koko
talossa sen jälkeen kuin Jyrivainaja kuoli. Tahtoo omille pojilleen
tätä minun taloani se setä, miesvainajani veikka.
-- Tämä taitaa olla vähän sekava asia --
-- Selvähän asia on! Mutta kun vääryydellä tahdotaan anastaa toisen
omaisuutta, vaikka Raamatussa sanotaan, että "älä himoitse lähimmäises
huonetta." -- Lähimmäises -- niin! mutta sitähän ne himoitsevatkin,
eikä vieraanpien! Välittävätkö nämä Raamatusta ja Jumalan sanasta!
-- Minä en voi teille sanoa nyt vielä mitään.
-- Et mitään!? Herra hoija varjel!
-- En. Minähän tulin vasta viime yönä. Olen ollut valveilla vasta pari
tuntia. Syönyt vasta aamiaisen ja katsellut hiukan ympärilleni täällä
sisässä ja tuossa puistossa, mutta en edes kylää ja vuoria ja satamaa
ole nähnyt päivän valossa, enkä tiedä saaren asioista -- enkä teidän
asioistannekaan -- mitään. Katsellaanhan nyt ensin. Kun minä ennätän
tutustua näihin paperikasoihin ja kirjoihin, niin kyllä minä sitten
hoidan teidänkin asianne. Olkaa huoletta vain! Kyllä minä lähetän
teille sitten sanan.
-- No sitten tuot noin -- jos vallesmanni hoitais nyt tämän minun
asiani, niin kyllä minä muistan.
Kun Jyrin Annastiina oli mennyt -- ennen lähtöään hän vielä jutteli
puolisen tuntia oman perheensä vaiheista -- syventyi Markus jälleen
pöytänsä tarkasteluun, mutta sitä ennen hän heitti runouden
paperikoriin.
Hän päätti käydä heti ankarasti työhön.
Hän tiesi, että ellei aloita ensi päivästä, voi alkaminen siirtyä
huomisesta huomiseen.
Hän rupesi tarmokkaasti availemaan kirjeitä, järjesti ne ensin ajan
mukaan ja alkoi viedä niitä päiväkirjaan.
Työtä tehdessään hän teki kauniita päätöksiä: Jokainen asia on
selvitettävä heti eikä mitään ole jätettävä huomiseen.
Hänellä on käsissään viimeinen kirjelmä, maakuntahallituksen ankara
muistutus edelliselle vallesmannille:
"-- Ja on Teidän kolmen päivän kuluessa, virasta pidätyksen
uhalla, kysymyksessä oleva tilankatselmuskirja kaikkine
liitteineen tänne toimitettava --"
Tämä kirjelmä koski Anna-Stiina Tuomaan tytär Mattilan tila-asiaa.
Markus luki kirjeen rauhallisesti. Syy hänen rauhaansa oli luonnollinen
-- eihän uhka koskenut häntä itseään ja toiseksi, sen koki hän monesti
myöhemmin, tänne saareen meren taakse päästyään oli vihaisinkin
virkakirjelmä menettänyt suurimman osan kiukkuaan. Se oli laimentunut!
Siitähän ei ollut kulunut pitkää aikaa jolloinka Markus itse vielä
istui maakuntahallituksen konttorissa ja muisti, kuinka voimakkaana
konttoripöytienkin ääressä tunnettiin se ukonilman painostus, joka
korkeiden isäntien puolella hallintovirastossa vallitsi, milloin
tuontapaisia muistutus- ja varoituskirjelmiä saneltiin joillekin
vallesmanneille. Ilma oli silloin täynnä ukkospaahdetta ja se
tuntui kaikkialla, yksin eteispalvelijankin, vanhan ukko Häyrysen
alueilla. Kaikki, ylimmästä alimpaan, tunsivat pelkoa ja epäilivät
asemansa varmuutta. Ainoa, joka otti asian vastaan rauhallisesti,
oli asianomainen saarelaisvallesmanni. Joko hän oli niin tottunut,
tai jo lähtiessään tähän virkaan niin erikoinen lahjoiltaan ja
taipumuksiltaan -- Jumala hänen tietää. Saarelaisvallesmannit eivät
vain tuollaisia uhkakirjeitä pelänneet. He -- milloin vielä olivat
mieleltään terveitä -- viilsivät rauhallisesti kuoren auki, vetivät
paperin esille, vihelsivät hiukan, kun olivat silmäilleet paperin läpi,
vetivät pari sankkaa savua sikaristaan, kumartuivat päiväkirjansa
puoleen ja merkitsivät siihen kirjeen numeron, tulopäivän, kirjelmän
sisällön -- "Moititaan vallesmannia sen ja sen asian viipymisestä" --
väliaikaisen toimenpiteen kirjelmän suhteen -- "Asiaan kiinnitetty
huomiota. Luonnonesteet." -- ja asian lopullisen käsittelyn, joksi
tavallisesti merkittiin viittaus toiseen asiaan, siihen, jota
muistutus koski. Sitäkin helpompi oli Markuksen tehdä merkinnät
tästä varoituskirjelmästä, koska varoitus ei koskenut häntä, vaan
jo kuollutta miestä, mutta helpolta ei näyttänyt itse pääasian,
tilankatselmuspöytäkirjan toimittaminen perille. Pari tuntia hän
penkoi pöydällä olevia paperipinkkoja, mutta sitä mitä hän etsi,
ei hän löytänyt. Sen sijaan hän löysi erään paperilapun, johon oli
lyijykynällä kirjoitettu:
"Leski Annastiina Tuomaantytär Mattila.
Tilankatselmus.
Toimitusmiehen apulaisina, vieraina miehinä: perämies Kalle
Peltola ja kalastaja Herman Sipilä.
Talossa oli:
Asuinrakennus (korjattu), arvo 2 000 markkaa. Peltoa puolen
hehdon kylvöala, jota voisi laajentaa hehdon kylvöalan
suuruiseksi. Niittyä on kahdentoista heinätaakan ala ja voisi
niittyä lisätä uudismaan raivauksella. -- Viljelykseen kelpaavaa
suota -- katso edellistä kohtaa. -- Metsä -- yhden kilometrin
pitkä ja 35 metrin leveä palsta. Kasvaa havupuita. Riittää
talon tarpeiksi niukalti. -- Karjanlaidun yhteinen, huono. --
Humalistoa ei ole."
Sitten seurasi muutamia epäselviä, kuluneita rivejä. Niissä näkyi
olleen luettelo aitoista, saraimista, verkoista, elinkeinosta ynnä
muista. Sitten seurasi seitsemän selvempää riviä:
"Saapuvilla asianomainen itse, joka käskettiin ulos ja sillä
aikaa tekivät toimitusmiehet seuraavan päätöksen joka jälleen
sisään kutsutulle asianomaiselle luettiin: Toimitusmiehet
puoltavat asukasoikeuden myönnettäväksi hakijalle."
Että näin hatarain muistiinpanojen varassa tilankatselmuskirjan
laatiminen oli vaikea tehtävä, sen hän ymmärsi.
Työn suorittaminen tuntui suorastaan mahdottomalta. Hän päättikin
sen lykätä huomiseksi. Hän nimittäin katsoi kaiken, mitä oli tehnyt,
riittävän ensi päivän työksi -- kokonainen pitkä neuvottelu erään
asiakkaan kanssa, monen postin virkakirjeiden vienti päiväkirjaan
ja lisäksi "alkutyöt", niinkuin hän niitä nimitti, erääseen suureen
toimituskirjaan. Tilankatselmukset kuuluivat kihlakunnan vanhimman
virkatehtäviin, mutta niistä syistä, jotka jo on mainittu, ei hän
voinut tehdä virkamatkoja kihlakuntaansa kuuluville uloimmille
meren saarille, vaan jätettiin sellaiset toimitukset vallesmannien
tehtäviksi, jotka kukin suoriutuivat niistä niinkuin voivat.
Työn keskeytyksen aiheutti myös eräs toinenkin syy -- oikeastaan
pääsyy, vaikka se täytyykin mainita nyt vasta.
Vallesmanni näki nimittäin ikkunastaan, juuri kun hän oli syventynyt
tutkimaan tilankatselmusmuistiinpanoja ja koetti päästä selville
kuluneista kirjaimista ja hajanaisista ajatuksista, että Miina käveli
yli auringonpaisteisen pihan kaivolle, joka näkyi myös ikkunaan,
ammensi kaivosta vettä sankoon ja kantoi sitä sitten keittiöön päin.
Aurinko valaisi kauniisti Miinan sitä käsivartta ja kättä, joka kantoi
sankoa, ja myös sitä, joka heilui ilmassa ja hänen paljaita jalkojaan
ja tuulessa hulmuavaa sinistä, valkokukkaista hamettaan ja kellertävää
puseroaan ja hänen ruskeita hiuksiaan ja auringon valossa läikkyvää
vettä ja helmeileviä pisaroita, joita sangon uurteilta tippui maahan,
nurmelle ja voikukille.
Vallesmanni seurasi silmillään Miinaa niin pitkälle kuin voi, nimittäin
eteisen nurkkaan asti. Sen taakse Miina katosi. Sitten kuului eteisen
oven käynti, sitten Miinan paljaiden jalkojen pehmeät, läpsävät
askeleet eteisen portaissa ja permannolla, keittiön oven käynti ja
kolahdus, kun sanko laskettiin keittiössä telineelleen.
Markus sysäsi kaikki paperit syrjään, etsi kirjoituspöydän reunasta sen
"pienen tapin", johon painamalla saa Miinan näkyviinsä milloin ja mihin
aikaan hyvänsä.
Hän painoi tappiin. Miina ilmaantui ovelle.
-- Jaaha. -- Olisko sinulla Miina siellä kahvia?
-- Minun pitikin tulla kysymään, mihin aikaan vallesmanni tahtoo
kahvia. -- Nyt ei ole, mutta minä panen kiehumaan.
-- Tule sanomaan sitten.
-- Kyllä.
-- Kuulehan -- minä menen siksi aikaa ulos -- rantaan --
-- Vallesmanni menee vain mihin tykkää --
-- Kuulehan -- kauanko sinä olit sen entisen vallesmannin
emännöitsijänä?
-- Koko ajan.
-- Sinä et taida olla vanha?
-- Kaksi kolmatta --
-- Kohta vanhapiika!
-- Minkä sille voi.
-- Eikä sulhasia ole ilmaantunut?
-- On kyllä, mutta ei huolita!
-- Ha-ha-ha! Sinä taidat olla ylpeä! -- Se entinen vallesmanni taisi
miellyttää sinua enemmän kuin saaren pojat?
-- Pyh! Sehän oli hullu, mielipuoli, jo tänne tullessaan! Täytyihän
sitä säälistä palvella! Eikä se loppuaikoina muita kärsinytkään kuin
minua.
-- No-no! Sitä minäkin!
-- Ei siinä mitään nonattamista ole! Jonkunhan sille täytyi ruokaa
laittaa! Eikä se ainakaan minun vuokseni hulluksi tullut!
Miina pyörähti ympäri, että hameenhelmat heilahtivat ja meni pois
ylpeäryhtisenä. Ovella hän vielä kääntyi ja lisäsi painokkaasti: