onnettomuuksista, joita oli sattunut niille, jotka tämänlaisissa
oloissa olivat lähteneet luovimaan saarten väliä. "Syksy on jo myöhä.
Pimeä tulee aikaiseen. Yön saavuttua tuuli kiihtyy rajuilmaksi. Ei näe
palata saareen -- täytyy ajautua myrskyn mukana Viron rannikolle ja
siltä retkeltä ei ole kukaan elävänä palannut."
Markus kuunteli juttuja ja päätti lähteä seuraavana päivänä
iltapäivällä.
Myrsky puhalsi pohjoisesta kuten ennen.
Markus päätti käyttää viekkautta saadakseen Pelto-Kallun liikkeelle.
Hän meni tämän puheille uudestaan ja sanoi:
-- Eikö sinustakin, perämies, käy jo pitkäksi tämä jouten olo?
-- Niin no, mitäs tämä muutakaan on kuin pitkää ja ikävää. Ikäväähän
tämä on.
-- Mitäs tuumaat, jos mentäisiin ajan kuluksi tuohon maan alle
purjehtimaan?
-- Mitenkä vallesmanni tahtoo, ja jos se on vallesmannista hauskaa,
niin mennään vain, mutta ei pimeään asti, että osataan tulla
tulettomaan satamaan takaisin.
Saarelaisia oli kerääntynyt rantaan ja vanhimmat ja kokeneimmat
varoittivat menemästä liian kauas.
Purjeet pienennettiin ja vedettiin ylös, venhe irroitettiin ja Markus
itse istui perälle ohjaamaan. Alkoi kymmentuntinen ankara luoviminen.
Kun Kallu näki, ettei purjehduksesta tullutkaan huvipurjehdusta maan
varjossa, vaan ankara luoviminen kotia kohti, selitti hän, että, koska
lähtö tapahtui vastoin hänen tahtoaan, ei hän ota vastuulleen mitään.
-- Ei sinun tarvitsekaan vastata mistään!
-- Enkä minä auta missään -- en peränpidossa, en kääntämisessä...
-- Ei tarvitsekaan auttaa!
-- Minä voin tulla merikipeäksi enkä voi auttaa, vaikka tahtoisinkin...
-- Ei tarvitsekaan auttaa. Mene kajuuttaan ja syö ja käy maata,
että jaksat paremmin sairastaa ja että on mitä annat haileille, jos
meritautiin tulet.
-- Vallesmanni on poikamies. Minulla on vaimo ja kaksi lasta.
-- Kyllä minulla on yhtä ja toista minullakin ja menen elävänä kotiin
ja vien elävänä sinutkin. No niin! Totteletko vai et! Nyt purjehdin
minä itse! Minä ymmärrän, että minun on oltava papereineni kotona ennen
aamua! Sinä et ymmärrä sitä! Joko sinä täytät velvollisuutesi tai menet
maata kajuuttaan! Muuta valintaa ei ole.
Kallu kömpi alas kajuuttaan ja kävi syömään.
Hän oli varma, että hän saa aamulla eropassit perämiehen virasta. "Saan
jos saan! Mokoman hullupäisen kanssa en toistamiseen vesille lähde!"
mutisi Kallu itsekseen alhaalla kajuutassa, söi vankasti leipää ja
läskiä ja joi vettä päälle ja kävi maata. Koko matkan oli hän takonut
aivoissaan vain näitä kahta lausetta: "Antakoon vain eropassin! Toista
kertaa en lähde sinun kanssasi, vaikka rukoilisit!" --
Myöhään yöllä, tunnettuaan aallokon vähenemisestä, että maa on jo
lähellä, tuli Kallu hyvälle tuulelle. Hän kohottautui ylös kajuutan
luukusta. Luoviminen oli kestänyt kahdeksan tuntia ja jatkui vielä
kaksi. Oli pimeä, mutta saarteella nousi jo kuu. Kallu tarjosi apuaan
perän pidossa.
-- Kyllä tämä menee.
-- Eikö vallesmannia väsytä!
-- Eikös mitä. Hauskaa tämä on!
Kallu kävi hyvin puheliaaksi loppumatkalla.
Hän tunnusti pelänneensä ihan tosissaan.
Kallu ei koskaan lausunut julki tunnustustaan, ettei vallesmanni
ollut enää maamies, mutta Markus näki kaikesta, että se tunnustus
on annettu ja äänettömin päin julistettu ja seuraavana päivänä,
ja elämänsä loppuun saakka, hän sai nauttia kaikkien saarelaisten
puolesta toisenlaista kohtelua kuin alussa. Häntä pidettiin nyt
omana miehenä. Vaarallisella teolla oli hän silloin vihkiytynyt
saarelaiseksi saarelaisten joukkoon ja useilla seuraavilla teoillaan
tätä vihkiytymistään vahvistanut, mutta silloin astuessaan Vehkalahden
satamassa ensi kertaa Pelto-Kallun hallitseman jahdin kannelle ja
lukiessaan Pelto-Kallun joka sanasta ja kaikista eleistä sanan
"maamies", hän tunsi jonkinlaista kammoa tulevaa valtakuntaansa kohtaan.
II luku.
SAARELAISVALLESMANNIN ENSI PÄIVÄ.
Oli lämmin kesäyö, juhannuspäivän jälkeistä toista arkipäivää vastaan,
kun hän ensikertaa saapui saarelleen.
Vähän myöhemmin nousi päivä koillisesta, meren saarteelta ja sen
vaaleassa sinipunaisessa valossa läikkyi miltei tyyni meri kuin
jättiläisopaali.
Satama oli tyhjä.
Kaikki isommat alukset olivat Virossa kevätmarkkinoilla.
Kalastushaapiot olivat ylös teloille vedetyt.
Kukaan ei ollut verkoilla, sillä kevätkutukalastus oli loppunut jo
ennen juhannusta eikä syyskesän kalastus ollut vielä alkanut.
Töin tuskin tuntuva länsituuli puhalteli.
Loppumatka oli kuljettu miltei tyynessä.
Satamaan luoviessa kulki jahti kuin hiljaa hiipien, ettei muka
herättäisi nukkuvaa kylää. Lähellä luotsisiltaa se kuitenkin päästi
pahan rähäkän, kuin kiusallaan ja ilkeyksissään -- Pelto-Kallu
nimittäin oli pudottanut ankkurin mereen ja ketju kolisi ja helisi
Kallun heitellessä sitä menemään ankkurin jälkeen ja korkeat vuoret
kaikuivat.
Pian oli jälleen hiljaista.
Jahti seisoi paikoillaan.
Purjeet laskettiin alas ja käärittiin ja sitten souti Kallu
vallesmannin maihin. Jo jahdin kannella hän oli esitellyt:
-- Ei kait vallesmanni nyt yöllä rupea viemään tavaroitaan maihin.
-- No -- mitenkähän tekisi?
-- Minä tuon jahdin sinne vallesmannin omaan rantaan. Siitä saa
mukavasti tavarat maihin ja sisään tarvitsematta kantaa niitä läpi
kylän.
-- Sinähän nämä olot tunnet -- tee niinkuin hyvä on, oli vallesmanni
siihen sanonut.
Rannassa oli muutamia varhaisia vanhoja miehiä seisoskelemassa erään
saraimen seinustalla ja tupakoimassa.
-- Siinähän se nyt tulee se uusi vallesmannikin, tuumittiin siellä.
-- Siinä se tulee.
Pitkin rantakujaa opasti Kallu vallesmannia tämän uuteen kotiin,
taloon, jossa saarelaisvallesmannit silloin asuivat. Se oli erään
salakuljetuksella ja laivarikkohyötymisillä rikastuneen ja nyt
jo vuosia sitten kuolleen miehen talo -- koko perhe oli kuollut
sukupuuttoon, vain eräs kaukainen sukulainen oli elossa. Hän
asui kokonaan toisella saarella ja piti nyt taloa vuokralla,
saarelaisvallesmannien asuntona.
Näki kaikesta, että talossa oli elänyt rikas mies. Eivät minkään
toisen talon räystäät sillä saarella olleet niin korkealla eivätkä
katot niin valtavat, eivät ikkunat niin isot, eivät seinät niin pitkät
ja kivijalka rakennuksen alla niin säännöllisistä kivistä tehty.
Rakennuksen pitkä sivu oli meren puolella. Sen mahtava ikkunarivi
välkkyi auringossa aina aamuin ja aamupäivin. Rakennuksen ja meren
välillä oli iso puutarha, jossa oli kymmeniä omena-, luumu- ja
kirsikkapuita. Ne olivat nykyään suuria ja niiden latvukset yhtyivät
ja soralla peitetyt käytävät niiden alla olivat kuin holveja, kuin
tunneleita. Siellä oli vilpoisaa kävellä tai istua käytävien varsille
sinne tänne asetetuilla penkeillä. Puutarhan merenpuoleisella reunalla,
josta maa alkoi viettää loivasti alas rantaan, jossa oli valkama,
kasvoi neljä vänkkyräistä vanhaa petäjää. Niiden varaan, männystä
mäntyyn, säännöttömään neliskulmaiseen muotoon, oli kiinnitetty
mukavat, selkänojalla varustetut vihreiksi maalatut penkit. Keskelle
jää aukeama ja siihen oli sijoitettu valkeaksi maalattu pöytä.
Puutarhaa ympäröi vihreäksi maalattu säleaita. Säleiden ja pylväiden
yläpäät olivat maalatut valkeiksi. Pöydän kohdalta johti portti
alas rantaan, valkamaan. Rakennuksen toisella puolella oli piha,
ulkorakennukset, marjapensaita, kaivo, sauna, iso kivikellari, sen
takana kiviaita, joka ympäröi pihaa kaikkialta, ja kiviaidan takana
oikealla niitty ja sen takana metsää. Osa hedelmäpuutarhaa oli myös
rakennuksen eteläisen päädyn puolella, sillä suunnalla, missä muu osa
kylää oli. Puutarha ja eräät aitat estivät näköalan kylään päin. Näin
oli piha ja koko talo täysin eroitettu ja rauhoitettu muusta kylästä,
ja kun kylä loppuikin tähän ja pohjoiseen päin oli vain metsää, elivät
vallesmannit kuin omassa satulinnassaan. Oh -- ei se niinkään satulinna
sentään ollut ainakaan lähinnä edellisille vallesmanneille! Markus
Leopold Aleksander Markulin sitä katseli satulinnana, ainakin tänä
ensiaamunaan, ja myöhemmin, lukemattomina muina aamuina ja iltoina,
etenkin keväästä syksyyn ja myös talvisin, kun hän pakkasaamuina,
aamukahvia juodessaan katseli makuuhuoneensa ikkunasta puutarhaan,
joka oli huurteessa ja jonka värit alhaalla varjossa olivat sinistä
ja sinipunaista, vaaleaa, ja latvukset, joihin juuri äsken noussut
päivä paistoi, oranssinpunaista. Pelto-Kallu näytteli vallesmannille
kaikkea ja kertoi talon koko entisen historian -- mikäli hän sitä
tunsi. Jahdista oli otettu mukaan pari tyynyä ja peitto. Kun aamu
oli jo pitkällä ja ilma oli poutainen ja lämmin ja kun vallesmannia
armottomasti nukutti, oikaisi hän itsensä nurmelle omenapuiden varjoon,
asetti tyynyt päänsä alle ja kääriytyi peittoonsa, kuunteli meren
lotinaa rantakiviin ja kottaraisten vihellystä, kunnes nukkui. Sitä
ennen oli Kallu, perämies, ennättänyt hänelle kehaista, että: "Käy
maata vain vallesmanni! Sinua väsyttää ja nukuttaa ja kun heräät,
on aamiainen pöydässä ja jahti tuossa omassa rannassasi ja kaikki
muuttotavarat kaikessa hiljaisuudessa kannetut sisään ja järjestetyt
kukin paikalleen", ja niin kävikin. Noin kello kymmenen tienoissa
aamulla tuli nuori nainen herättämään vallesmannia syömään. Pelto-Kallu
oli käynyt kutsumassa entisen vallesmannin palvelijattaren entiseen
virkaansa. Tähän, ja aamiaiseen, oli vallesmanni sangen tyytyväinen,
mutta huoneiden järjestelyssä tehtiin muutoksia. Entisen vallesmannin
tapaa noudattaen olivat Pelto-Kallu ja palvelijatar, jonka nimi
oli Miina, asettaneet vuoteen ja pesulaitteet virkahuoneeseen. Ne
muutettiin viereiseen kamariin, jonka nurkkaan Markulin kymmenkunta
vuotta myöhemmin antoi laittaa täydellisen, kaupunkilaismallisen
kylpyhuoneen -- omalla kustannuksellaan, luonnollisesti! Nämä molemmat
kamarit olivat talon pohjoispäässä, virkahuone lännen puolella ja
makuukamari idän. Seuraava huonepari oli keittiö ja ruokailuhuone
-- keittiö tietysti pihan puolella, lännessä, ja ruokailuhuone
itään, puutarhaan ja merelle päin, kuten makuuhuonekin. Keittiöön ja
virkahuoneeseen mentiin pihalta samasta eteisestä. Keittiöstä vei ovi
ruokailuhuoneeseen, josta päästiin vasemmalle makuuhuoneeseen ja siitä
vasemmalle virkahuoneeseen. Ruokailuhuoneesta oikealle johtava ovi vei
niin sanottuun saliin, jossa paalit pidettiin ja joka oli talon suurin
huone, otti puolet koko rakennuksesta, oli siis yhtä suuri kuin kaikki
muut huoneet yhteensä. Heti aamiaisen jälkeen mittaili vallesmanni
tämän mahtavan huoneen suuruutta ja havaitsi, että se oli neljä syltä
pitkä ja neljä syltä leveä. Siinä oli kolme ikkunaa itään, kaksi
etelään ja yksi länteen, pihaan päin. Viimemainitun ikkunan oikealla
puolella, lähellä viereistä seinää, oli ovi, joka vei eteiseen ja siitä
isolle lasiverannalle. Kaikki alemmat lasit siinä olivat tavallista
laatua, värittömiä, mutta ylhäällä, lähellä katon rajaa kiersi kaksi
riviä laseja, jotka olivat punertavia, vihreitä, punakeltaisia ja
sinisiä ja joidenka kehykset olivat kaarevat. Tämän lasiverannan alla
oli koirankoppi.
Sali jäi toistaiseksi kalustamatta. Jo samana syksynä sinne ilmaantui
mustaksi kiilloitettu punaisella plyysillä päällystetty kalusto.
Vuosia myöhemmin siihen ilmaantui myös piano surullisine tarinoineen.
Eräänä syksynä, neljäntenä hänen tulostaan saareen, oli hän nimittäin
saanut ensimmäisen pahemman synkkämielisyyspuuskan -- oli ollut
lähes kuukauden pitkät myrskyt, jolla aikaa ei posti ollut päässyt
kulkemaan ja kun se lopulta tuli, toi se hänelle kotoa kirjeen,
jossa ilmoitettiin äidin kuolemasta ja toisen kirjeen, viikon
verran myöhemmin kirjoitetun, jossa kerrottiin äidin hautajaisista
ja ihmeteltiin hänen poissaoloaan. Arvaahan sen, että mieli alkoi
masentua. Pimeys lisääntyi päivä päivältä. Sade ja myrsky pieksi
itäseinää ja ikkunoita ja puistossa lenteli lehtiä ja oksia ja meri
pauhasi yötä päivää että aivot oli mennä sekaisin. Silloin hän
kirjoitti vanhemmalle, iloisemmalle sisarelleen kirjeen, jossa pyysi
tätä tulemaan ratokseen saareen. Kirjeenvaihto asiasta jatkui talveen
asti, jolloinka sisar ilmoitti suostuvansa tulemaan vain yhdellä
ehdolla: että veli hankkii hänelle sinne hyvän pianon. Talvi oli
silloin vasta alulla. Sekä pianon hankkiminen, että sisaren saapuminen
täytyi lykätä myöhemmäksi, maaliskuun loppupuoleen, jolloinka jäät
meressä ovat paikoillaan. Silloin tuotiin toisella hevosella piano ja
toisella sisar, joka viipyi talossa kokonaista seitsemän päivää. Sitten
suuttui hän veljeensä ja koko saareen ja palasi kaupunkiin. -- Niin
tuli ja jäi piano taloon.
Markus soitti viulua. Hän ei siinäkään ollut saanut säännöllistä
opetusta. Hän ei tuntenut nuotteja. Vain korvakuulosta oli hän oppinut,
niinkuin maalaispelimannit. Hän soitteli sisarensa kanssa yhdessä --
sisar pianolla ja hän itse viululla. Toisinaan hän soitteli sellaista,
jota sisar ei kyennyt säestämään, mutta kuunteli mielellään, sellaista,
joka syntyi juuri soiton aikana ja hävisi viulun vaiettua. Kun sisar
oli mennyt pois, jäi piano tietysti taloon ja oli siellä Markuksen
kuolemaan asti. Talvisin sillä harvoin kukaan soitti, mutta sitä
enemmän soi se kesäisin ja syksyin. Niinakin iltoina, joina talossa
ei ollut pianonsoittajaa, soi viulu. Miten tapahtuikaan eräänäkin
syysiltana, iltahämärissä:
Markus oli yksin kotona.
Ilma oli tyyni ja lämmin.
Ikkunat puistoon ja merelle päin olivat avoinna.
Kuu valaisi merta ja taivasta.
Heikko länsituuli puhalsi silloin tällöin.
Puutarhassa värähteli sen henkäyksissä lehti siellä ja täällä ja kuun
valo leimahteli lehden pinnalta.
Markus seisoi ikkunan pielessä ja soitti viululla sellaista, joka
syntyy soitettaessa ja katoaa samalla.
Oli jo myöhä ilta.
Ketään vierasta ei talossa ollut, eikä ketään odotettu.
Äkkiä ilmaantui Miina salin ovelle. -- "Siellä olisi keittiön portaissa
vieras mies, joka pyrkii sisään." -- "Kuka vieras?" -- "Tuntematon." --
"Vie minun virkahuoneeseeni. Minä tulen sinne heti."
Virkahuoneessaan löysi Markus tuntemattoman vallashenkilön.
Tapahtui hiljainen esittely. Senjälkeen pyysi Markus vierastaan
istumaan.
Sitten syntyi pitkä vaitiolo -- tai oikeastaan lienee vaitiolo
kestänyt vain korkeintaan kymmenen sekunttia, mutta tuntui se
pitkältä Markuksesta, joka odotti, että vieras rupeaisi selvittämään
syitä outoon ilmaantumiseensa ja ennätti Markus sillä aikaa tehdä
monta huomiota ja sepittää monta arvelua. Hän näki, että vieras
on väsyneen näköinen, että hänen hiuksensa ovat pitkänpuoliset ja
epäjärjestyksessä. -- "Lienee joku karkulainen", ajatteli hän, mutta
silloin jo alkoi vieras puhua:
-- Tuntunee oudolta, että näin myöhään tänne ilmaannun.
Pyydän anteeksi, jos olen jollain tavalla haitaksi ja poistun
jälleen matkoihini, jos niin tahdotte. Tulin illan suussa
saarelaispurjealuksella mantereelta ja neuvoivat kyytimieheni minut
vallesmanninsa luo -- täällä sanoivat parhaiten saatavan ruokaa ja
yösijan --
-- No -- eihän tämä mikään majatalo ole -- kylläkään --
Markus tarjosi sikarin ja he tupakoivat molemmat.
-- Viipyisittekö täällä kauankin?
-- Palaan ensi tilaisuudessa.
-- Lienette ehkä tiedemies -- tutkinette lintuja -- vuoria -- tai
jäkälöitä -- tai muuta --
-- En ole tiedemies.
-- Ettekä virka-asioissa...
-- En.
-- Jaaha. Jaaha. No -- -- --
-- Minä olen oikeastaan soittomies ja kuulin juuri tullessani, että
tekin soittelette viulua. Mitä te soititte? Minä en tunne sitä
kappaletta. Se oli hyvin kaunis.
-- Seee -- mitä lienee ollut -- omia ajatuksia.
-- Omia! Soittakaa minulle se uudestaan! Minä tahdon sen kirjoittaa
muistiin!
-- Se on mahdotonta! Sellaista ei soiteta koskaan, uudestaan. Mutta
koska tekin sanotte olevanne soittomies, niin pyydän kysyä, soitatteko
pianoa?
-- Soitan kyllä -- sekä pianoa, että viulua.
-- Jos minä lupaan teille yösijan ja iltaisen, niin toivottavasti siitä
hyvästä soitatte minulle tänä iltana.
-- Hyvin mielelläni.
-- No -- sillä aikaa kun Miina laittaa iltaista, voimme me mennä
saliin, siellä on piano. Soittelemme siellä.
Keittiön oven ohi kulkiessaan antoi Markus Miinalle määräyksen pöydän
kattamiseen.
Sitten opasti hän kynttilän valossa vieraansa saliin, avasi pianon ja
sanoi: "Olkaa hyvä."
Vieras istui ja alkoi soittaa.
Hänkin soitti sellaista, joka syntyy soitettaessa ja häviää soiton
loputtua ainaisiksi ajoiksi kuin puhuttu sana, kuin kuun hohteen
välähtely puiden lehdillä puutarhassa tai meren aaltosilla. Markus
huomasi heti, ettei hänen huoneeseensa ollut saapunut mikään
karkulainen hullujen huoneesta, tai mikään rikollinen, joka koettaa
saaren kautta mitä julkeimmalla tavalla paeta yli meren vieraille
maille, vaan että pikemminkin hänelle on käynyt kuin ennen isä
Aaprahamille, joka kerran sai jumalaisia vieraita majaansa -- niin
hänestä ainakin tuntui.
Kun soitto oli vaiennut, lähestyi Markus kohteliaasti kumarrellen
soittajaa ja kysyi:
-- Anteeksi. -- Minä olen täällä saaressa muuttunut hiukan hitaaksi
huomiokyvyltäni. Minulta jäi äsken esitellessä huomaamatta, kuka
kunnioittaa käynnillään minun matalaista majaani?
Soittajan vieressä oli toinen tuoli, jolla oli paksu pinkka nuotteja,
Markuksen sisarelta jääneitä. Vastaukseksi Markuksen kysymykseen
alleviivasi vieras etusormellaan päällimmäisen vihon kannella olevaa
säveltäjän nimeä.
Markus kertasi ääneen nimen ja esitti tuhannet anteeksipyynnöt.
-- Te olette siis tuo suuri säveltäjä?!
-- Suureksi en uskalla itseäni sanoa -- tuskin säveltäjäksikään. Jos
tuo, mitä äsken soititte viululla ja jota minä paljastetuin päin
kuuntelin tuolla ulkona, oli teidän omaanne -- ja minä uskon niin
olevan -- niin olette te itse suuri säveltäjä. Olemme esitelleet
itsemme toisillemme!
Molemmat nauroivat.
-- Ja minä kun luulin teitä maantien rosvoksi tai hullujenhuoneen
karkulaiseksi!
-- Itse olen siihen syypää ja velvollinen anteeksipyyntöihin.
Myöhäinen iltainen syötiin ja sen jälkeen katettiin salin pyöreälle
pöydälle tee ja konjakki.
Idän saarteella alkoi jo tuntua päivän sarastus, kun vasta
kynttilät sammutettiin ja juomaveikot, jotka molemmat olivat suuria
taiteilijoita, vaikka kohtalo olikin toisen vienyt syrjäisen
saaripiirin vallesmannin istuimelle, menivät levolle ja nukkuivat
myöhään seuraavaan aamupäivään -- lähelle puolta päivää.
Voi, voi!
Mutta nythän emme ole vielä siellä asti!
Nythän ei salissa vielä ole säveltäjiä, eikä liioin muitakaan
vieraita, ei sisaria, ei plyysipäällyksistä kalustoa, eikä kalustoa
minkäänlaista, ei muuta kuin tyhjä, kumahteleva huone, jota ei ole
tuuletettu eikä siivottu, joka on täynnä hämähäkin verkkoja ja jonka
ilma on ummehtunut ja ovi kaksinkertaisessa lukossa ja vielä vähemmän
siellä on vielä mitään pianoa. Markus yksin siellä vain on, itse vielä
vieraana, ja harppoo ensimmäisen aamiaisensa jälkeen ensin salin poikki
idästä länteen ja sitten pohjoisesta etelään, mittailee salin avaruutta
ensin askelissa ja sitten sylissä ja havaitsee, että se on, kuten
sanottu, neljä syltä eli kahdeksan askelta idästä länteen ja saman
pohjoisesta etelään.
Markus saa sieltä ja täältä hämähäkinkinoa silmilleen ja pyyhkii sitä
pois ja pysähtelee eri puolille huonetta ja suunnittelee, minkälaiset
ovat ikkunaverhot olevat, minkälaisia huonekaluja on hankittava ja
mihin mikin huonekalu on asetettava. Pianon paikkaa ei hän silloin
osannut ajatella. Ei johtunut edes hänen mieleensäkään, että piano
joskus tulisi hankittavaksi.
Miina pesi astioita keittiössä. Sieltä kuului niitten helähtelyä ja
myös puhetta.
Pelto-Kallu istui siellä, poltti piippua ja jutteli Miinan kanssa.
Kuului väliin naurua, Miinan kimakkaa ja Kallun römähtelevää.
Ääneen puhuivat ja nauroivat, toisinaan liiankin ääneen.
Siitä päätteli Markus, etteivät mitään hänestä puhuneet. Mitä lienevät
puhuneet saaren vanhoista asioista, hänelle vielä tuntemattomista
tapauksista ja tuntemattomista ihmisistä.
Pelto-Kallu oli nainut mies, mutta häntä huvitti jutella Miinan kanssa.
Pelto-Kallu soitti harmonikkaa.
Hän toi joskus harmonikan mukanaan ja pyysi soittaa vallesmannille.
Pian tämä kuitenkin huomasi, että se oli vain tekosyy. Eräänä iltana
nimittäin, samana kesänä kuin Markus oli tullut -- elokuuta mitä lienee
ollut -- -- oli Kallu soitellut ensin vallesmannin virkahuoneessa
ja saanut palkakseen sikarin ja pari ryyppyä, mutta sitten jäänyt
istumaan eteiseen, sisäportaille, ja soitteli hiljakseen. Kun Markus
myöhemmin illalla kulki eteisen läpi ulos, näki hän puolipimeässä
sisäportailla istuvassa asennossa kaksi haamua: tummempi oli Kallun
haamu ja vaaleampi Miinan haamu. Miina, jolla oli vaalea karttuunihame,
istui Kallun sylissä, kädet kaulan ympäri ristissä ja pää nojaten
Kallun vasempaan olkapäähän. Kallun pitkät käsivarret ulottuivat Miinan
ympärikin pitelemään harmonikkaa, jota hän hiljaa soitteli.
Vallesmannin ohimenoa he eivät olleet huomaavinaankaan. Kun Markus
palasi kävelyltään rannasta, olivat sekä Miina että Kallu kadonneet.
Näin tapahtui usein sen kesän ja syksyn kuluessa.
Kerran istui Kallu vallesmannin kamarissa niinikään taaskin
soittamassa.
Seuran puutteessa oli Markus kutsunut hänet juomatoverikseen.
Toiset lasit olivat menossa ja toiset sikarit. Kallu oli jo tuntuvasti
humalassa.
-- Kuulehan perämies.
-- Aina kuullaan, mitä vain vallesmanni käskee!
-- Sinä seurustelet liian paljon tämän minun piikani kanssa.
-- Se on minun asiani. Miina ja minä ollaan oltu tässä talossa jo ennen
vallesmannia.
-- Olkoon vain se asia sinun asiasi, mutta tiedätkö sinä, mikä on minun
asiani?
-- Kyllä minä tiedän -- ei ole mitään asiaa mitä en minä tietäisi.
-- No hyvä on. Tiedä sitten, että ellet jätä minun piikaani rauhaan,
niin minä annan sinulle eropassin perämiehen virasta. Sinä nainut mies
ja kahden lapsen isä, ilkeät kulkea piikojen jälessä!
-- Vallesmannin on helppo sanoa sillä tavalla, vaikka ei tiedä mitään.
-- No no!
-- No no -- sanon minäkin! Minä olen ollut tässä saaressa moniaan
päivän kauemmin kuin vallesmanni -- sillähän minä enemmän tiedänkin!
Vallesmanni ei tiedä mitään: On hyvä, jos pitää suunsa kiinni!
Perämies jutteli toisesta suupielestään ja sikari oli toisessa
suupielessä ja heilahteli puheen mukana. Harmonikka alkoi soida
kiivaammin ja kiivaammin ja sen palkeet vääntelehtivät ankarasti ja
sen kielet pauhasivat. Pahalla parkaisulla painoi Kallu harmonikkansa
kokoon, asetti sen oikealle polvelleen, nojasi siihen oikeaa
kyynärpäätään ja hoidellen sikariaan oikealla kädellään jatkoi
juttuaan, virnistellen ilkeästi naamallaan -- se oli olevinaan hymyilyä.
-- Vallesmanni sanoi, että minä olen nainut mies ja että minulla on
lapsia ja niinhän minulla onkin. Sen vallesmanni tietää ja se on
oikein. -- Mutta vallesmanni ei taida vielä tietääkään -- ja mistäs
vallesmanni sen voisikaan tietää -- etten minä ole yhtään tyytyväinen
muijaani. Se on minulle paha. Se haukkuu minua -- sanoo eläimeksi ja
pahaksi hengeksi, ja sulttaaniksi, lastenikin kuullessa. Vallesmannin
on helppo sanoa: "Kallu hoi, perämies hoi! Anna piika-Miinan olla
rauhassa!" mutta vallesmannin suu taitaa mennä tukkeeseen, jos
kysyttäisiin, että tietääkö vallesmanni, minkätähden minä -- tuota noin
-- tykkään tästä Miinasta.
-- Ei minun sitä tarvitsekaan tietää. Hyvä kun itse tiedät. Minä vain
tiedän sen, että nämä ovat niinkuin erojaisryyppyjä. Eropassi on jo
sinua varten valmiiksi kirjoitettuna täällä pöydän laatikossa.
-- Ei suinkaan vallesmanni totta tarkoita?