SAARELAISVALLESMANNI
Romaani
Kirj.
EMIL ELENIUS
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1925.
SISÄLTÖ:
I. Markus Aleksander Markulin saa ylennyksen.
II. Saarelaisvallesmannin ensi päivä.
III. Pelto-Kallu.
IV. Merimiehen hauta.
V. Laivarikko ja ruoska.
VI. Koulumestari.
VII. Tanssiaiset.
VIII. Martta.
IX. Sarlakanpunainen pelakuuna.
I LUKU.
MARKUS ALEKSANDER MARKULIN SAA YLENNYKSEN.
Komea sukunimi, Markulin, oli suvussa ollut vasta muutaman
vuosikymmenen. Hänen isoisänsä nimi oli Markus Markkula. Hän
oli varakas maanviljelijä ja lähetti poikansa, Markus Viktorin,
lähellä olevaan Viipurin kaupunkiin kouluun. Siellä annettiin
pojalle uusi nimi, Marcus Victor Markulin ja hänestä tuli tämän
kertomuksen sankarin, saarelaisvallesmannin isä, joka kohosi entisen
koulukaupunkinsa yläalkeiskoulun lehtoriksi, ja kuoli nuorena ja
jätti jälkeensä nuoren lesken, kaksi alaikäistä tytärtä ja pojan,
Markus Aleksander Leopoldin, pienen eläkkeen, niin pienen, ettei se
riittänyt kuin yhdeksi kuukaudeksi, vaikka vuodeksi oli tarkoitus
riittää. Vanhimman lapsista, Markus Aleksander Leopoldin, oli siitä
syystä keskeytettävä koulunkäyntinsä -- toisethan eivät sitä olleet
ennättäneet alkaakaan -- ja etsiä työtä ja niin joutui hän moniksi
vuosiksi palvelemaan erään vaatetavarakauppiaan puodissa myyjänä.
Sisaret ja äiti, sekä vapaa-aikoinaan Markus Aleksanderkin, tekivät
koruompeluksia erääseen muotipuotiin ja näin kerääntyi eläkkeen lisäksi
rahaa niin paljon, että se säästäen riitti vuoden kaikiksi kuukausiksi.
Hän oli siis vasta toisessa polvessa Markulin, mutta jo kolmannessa
polvessa Markus. Ilmankos hänen esi-isiensä kylässä laulettiinkin:
Isä Markus
poika Markus
pojan poika Markus Aleksanteri.
Isän eläessä oli perhe viettänyt monta onnellista kesää huvilassa,
Vuoksen rannalla. Siellä oli Markus Markulin nuoremmalla parhaana
muistonaan eräs purjehdusretki. Hän oli löytänyt rannalta, saunan
luota ison kaukalon, joka oli tuotu turpoamaan tai pestäväksi. Se oli
matalassa vedessä, valkealla hiekalla, vettä puolillaan ja muutama kivi
sisässä. Hän itse lienee ollut silloin nelivuotias. Hän nosteli kivet
pois, ajoi viskaimella veden kaukalosta ja lykkäsi sitten laivansa
lainehille. Itse istui hän sen pohjalle ja alkoi paremman puutteessa
soutaa käsillään. Tuuli puhalsi maalta virralle päin. Kun hän ensi
kerran vilkaisi taakseen, näytti maa olevan kaukana ja ihmiset, jotka
siellä juoksentelivat ja huutelivat, hyvin pieniä, kuin nukkeja.
Perästä päin, täysi-ikäisenä, hän kyllä kuuli, ettei hän ollut vielä
rannasta silloin kuin kivenheiton päässä, mutta ei päästy heti hänen
jälkeensä, kun veneessä ei ollut airoja ja hätääntyneet naiset, äiti,
pappilan täti ja palvelijatar, eivät niitä heti löytäneet, eikä
isä ollut kotona. Virta ja tuuli kuljettivat häntä ja hän lakkasi
soutamasta. Hänen laivansa kääntyili hitaasti milloin vasta- milloin
myötäpäivää. Hänestä tuntui ihanalta. Se häntä vain suretti, ettei
tullut sanottua äidille hyvästi -- no, hän kirjoittaa pitkän kirjeen,
kun pääsee perille! Täysi-ikäisten laskujen mukaan lienee koko
hänen retkensä kestänyt korkeintaan viisi minuuttia, mutta omasta
mielestään hän oli tehnyt kokonaisen valtamerimatkan. Jokaiseen laineen
heilahdukseen, virran pyörteeseen, tuulen henkäisyyn, ohitse pörräävään
paarmaan tai ääneti lentävään perhoseen sisältyi kokonainen elämä.
Tämä retki syöpyi hänen mieleensä siinä määrin, että hän läpi elämänsä
näki sen unessaan, kerran vuodessa tai useammin. Hän oli jo elänyt
toistakymmentä vuotta saarelaisvallesmannina, kun hän yhä vielä joskus
unessa kävi läpi tuon purjehdusretkensä jokaisen elämyksen -- äidin
piiskauksenkin heti maihin päästyä. Joskus hänestä tuntui, että koko
retki lienee ollut alunperinkin vain uni. Saarelaisvallesmannina hän
heräsi tuon unen jälkeen onnellisena ja tyytyväisenä. Koko aamupäivän
hän sitä muisteli: Meni rantaan katselemaan kalanruokkijoita,
joilla oli samanlaiset kaukalot, mollit, edessään, joihin kalojen
sisälmykset viskattiin. Onnellinen se, joka sellaisena päivänä sattui
menemään hänen luokseen asioilleen! Kaikki järjestyi hyvin! -- Kukapa
sen tietää -- voihan olla, että kaikki oli alunperinkin unta! Ei!
Piiskauksen hän muisti! Hänellä oli ankara äiti. Häneltä sai Markus
Aleksander Leopold sangen usein piiskaa, mutta ei koskaan isältään.
Äiti se oli, joka piiskan uhalla pani hänet vielä suurena poikana,
isän kuoleman jälkeen, koruompelukseen, ja toimitti hänelle paikan
puotiin, vaikka hän itse olisi halunnut -- teatteriin. Eräänä talvena
vieraili nimittäin teatteri kaupungissa. Markus oli usein jo sitä
ennen esiintynyt kotikaupungissaan seuranäyttämöllä, sillä hänellä
oli hyvä ja kaunis lauluääni ja lahjoja, jotka viittasivat suureen
tulevaisuuteen näyttelijänä. Kaikki pitivät hänestä. Hän oli iloinen
ja vilpitön, osasi huvittaa kaikkia eikä loukannut ketään. Äiti salli
hänen esiintyä seuranäyttämöllä ja tilapäisenä avustajana teatterissa,
mutta kun teatterin johtaja oli kutsunut hänet puheilleen ja pyytänyt
häntä teatterinsa vakinaiseksi näyttelijäksi, täytyi hänen, äitinsä
määräyksestä, antaa kieltävä vastaus. Äiti ei sallinut, että hänen
pojastaan tulisi joutava komeljantti, kuotoilija, sirkuslainen,
ilvehtijä, joka teeskenteli väkijoukkojen iloksi. Sellainen oli hänen
äitikultansa käsitys näyttelijästä ja siihen oli taivuttava. Siitä
hetkestä kieltäytyi Markus seuranäytännöistä ja laulukuoroista --
kotonaan vietti hän vapaa-aikojaan viulua soitellen. Kolme kuukautta
eli hän vapaaehtoisessa kotiarestissa. Viimeinenkin into ja halu
kauppimiseen meni. Hän piti itseään onnettomimpana ihmisenä maan päällä
ja sopimattomana myyjän ammattiin. Hän oli saapunut siihen nuoruuden
kohtaan, jolloinka ajatellaan kuolemaa. Hän uskoi varmasti, ettei
eläisi vanhemmaksi kuin kaksikymmentävuotiaaksi ja siihen ei ollut enää
pitkää matkaa.
Hänen äitinsä ajatteli toisin.
Hän ajatteli elää kauan ja lastensa hän toivoi ja uskoi elävän vielä
kauemmin -- hän tahtoi niin.
Kun hänen mielilauseensa oli: "Hyvää tilaisuutta ei saa odottaa, se
pitää itse ottaa", ja kun hän kuuli, että maakunnanhallituksessa on
konttoristin paikka joutunut avoimeksi, lähti hän kiertomatkalle
miesvainajansa entisten hyvien tuttavien ja toverien, nykyään samassa
hallituksessa toimivien, vaikutusvaltaisten, korkeiden virkamiesten
pakinoille -- ensin alempien ja sitten itsensä maakuntasihteerin
luokse, joka otti hänet omassa asunnossaan vastaan ja kuultuaan asian
puheli:
-- Voi hyvä Markulinemäntä! Teidän miesvainajanne oli minulle parempi
kuin oma veli! Minä moitin teitä -- suokaa anteeksi. -- Miks'ei minulle
ole kerrottu, että Markus-Viktor-vainajan puoliso ja lapset elävät
kurjuudessa ja että hänen poikansa seisoo aamusta iltaan puodissa,
vaikka Luoja on tarkoittanut hänestä muuta! Tämä asia on korjattava
paikalla! Että antaisinko minä viran nuorelle Markukselle -- ei! Ei
totisesti. Nyt ei kysytä, annetaanko virka hänelle, otetaanko hänet
meille maakuntahallitukseen konttoristiksi. Ei! Sallikaa, arvoisa
emäntä, minun käskeä! Minä käsken: Jo huomisaamuna on nuoren Markuksen
istuttava konttoripöydän takana. -- Keskenjääneet opinnot! Mitä vielä!
Veljeni Markus-Viktor-vainajan pojalle minä alan huomisaamuna itse
opettaa konttoritöitä. Eikö niin, emäntä? No niin! Ja mitä tulee
maakuntavanhimpaan itseensä, niin siitä ei ole pelkoa. Olisi häneltäkin
synti ja häpeä jättää entisen hyvän toverinsa perhe tuuliajolle ja
vanhan kouluutetun suvun jäsen painumaan puotien pölyyn! Taiteen
kukkuloille tai loistava virkamiesura! Se olkoon Markus Aleksander
Leopold Markulinin osana! Asia päätetään vielä tänään. -- No niin,
rakas emäntä. Kiitos siitä, että tulitte luottavaisena puheilleni,
olisi pitänyt tulla vain jo aikaisemmin!
Puhetta siitä, että Markuksen olisi uuteen virkaansa astuttava
heti seuraavana aamuna, ei sopinut ottaa aivan kirjaimen mukaan
ymmärrettäväksi, eikä liioin sitä, että pääsihteeri itse ottaisi
Markusta ohjatakseen ja yhtä ja toista muuta, sillä ensiksikin
Markuksen oli palveltava kauppiaalla irtisanomisajan loppuun asti ja
toiseksi maakunnan hallituksen konttoriin pääsemiseksi vaadittiin,
paitsi määrättyjä opintoja ja tutkintoja, vähintään vuoden harjoittelua
kuuntelijana kihlakunnan käräjillä. Muu osa pääsihteerin puheesta
piti paikkansa. Markukselle hankittiin erikoisvapautus opinnoista ja
tutkinnoista -- katsottiin riittäväksi ne neljä lukion luokkaa, jotka
hän oli ennättänyt suorittaa ennen isänsä kuolemaa -- ja lähetettiin
seuraamaan kihlakunnan käräjäin pitäjää, sekä kihlakunnan vanhinta --
onneksi siinä kihlakunnassa, johonka hänen tuleva saarivaltakuntansa
kuuluu -- sattumaltako vai korkeiden määrääjien harkinnasta, sitä
ei hän koskaan itse saanut tietää, mutta luultavasti harkinnasta,
sillä kauas meren taa oli vaikea saada virkamiehiä. Markuksen
korkea-arvoisilla suosijoilla lienee alun pitäen ollut kavala aikomus
uhrata hänet, viattoman ihmisen, paikkaan, josta Markus itse kerran,
saaren ollessa kaukana näkyvissä, sanoi purjehdustovereilleen --
pari vuotta ennen sinne joutumistaan: "Jumala olkoon armollinen ja
laupias sille, joka on tuonne joutunut kokonaan asumaan, alituisena
seuranaan hailinhirttäjät ja hylkeenampujat, tai mantereelta hylkyinä
ja merenajoina sinne potkitut papit ja papittaret, lensmannit ja
lensmannittaret, tullikapteenit ja kapteenittaret!"
Kuinka lienee ollut asia!
Tälle kertomukselle on yhdentekevää, näyttelivätkö hänen korkeat
esimiehensä maakunnan hallituksessa kohtalon osaa ja valmistivatko
he alunpitäen hänet, kasvattaakseen hänestä saarelaisvallesmannin,
vai vastako heille se pälkähti päähän vuonna kahdeksantoistasataa ja
kahdeksan yhdeksättä, jolloinka Markus Aleksander Leopold Markulin
oli neljänkolmatta vuotias, jalomuotoinen, (toverinsa nimittivät
häntä Bismarkiksi) isokokoinen, tervehermoinen ja terveruumiinen,
voimakas, iloinen ja sukkelasanainen poikamies. Pääasia on, että
mainittuna vuonna maakunnan hallituksen virkamiehet oli kutsuttu
kokoukseen, maakuntavanhimman luo neuvottelemaan, kenestä saataisiin
uusi saarelaisvallesmanni, sillä tieto oli juuri saapunut, että
entinen oli tuotu mielisairaana mantereelle ja kuollut edellisenä
yönä sairaalassa huudettuaan toista vuorokautta apua syystalvisessa,
kuusviikkoisessa lumimyrskyssä raivoavaa merta vastaan, joka muka
kuristaa häntä kurkusta ja uhkaa ottaa häneltä hengen. Miesparka!
Hän oli elänyt aikanaan onnellisen nuorenmiehen päiviä maakunnan
pääkaupungissa Viipurissa, maakuntahallituksen konttoristina, hänkin,
ja saanut ylennyksen! Hän oli juopotellut ja tehnyt rötöksen:
nostanut väärennetyllä valtakirjalla rahaa maakunnan rahastosta. Hän
olisi joutunut siitä syytteeseen ja saanut vankeutta ja menettänyt
tulevaisuutensa, mutta hänellä oli niin ikään vanha suku ja isävainajan
hyvät ystävät suojelijoinaan korkeimmissa viroissa ja nämä eivät
sallineet, että vanhalle suvulle ja sen maineelle tapahtuu häväistys.
Kun häntä ei voitu rankaisemattakaan jättää, tuomittiin hänet vuodeksi
saarelaisvallesmanniksi uhalla, ettei hän saa vuoden ja päivän kuluessa
poistua ulkopuolelle piirinsä rajoja. Tämä oli nuoren miehen hengelle,
joka oli tottunut iloiseen seuraan toverien ja vertaisten parissa,
teatteriin, konsertteihin, iltalaulajaisiin ynnä muihin lukemattomiin
juhliin ja kemuihin, joita vanha satama- ja maakuntakaupunki tarjosi
ympäri vuoden, liikaa ja niinpä, kärsittyään muutamia kuukausia,
antamatta mitään arvoa virkamääräyksille, poistui vankilastaan ja
samalla nuoresta saarelaisvallesmannista, jättäen tämän elävänä
ruumiina raivoamaan virkapaikkaansa ja itse etsien vapautta ja entisiä
iloja kumpaakaan -- enemmän kuin paluutietäkään -- enää löytämättä.
Neuvotteluun maakuntavanhimman virkahuoneeseen oli kutsuttu maakunnan
pää-kirjoittaja sekä asianomainen kihlakunnan vanhin.
Kokous oli hiljainen.
Vain silloin tällöin sanoi joku sanan.
Tupakoitiin ja istuttiin nahkaisissa, mukavissa nojatuoleissa.
-- Vaikea asia, sanoi itse maakuntavanhin taas? erään vaitiolon jälkeen.
-- Vaikea on asia, tunnustivat toisetkin.
-- Täällä on sangen usein saatu näin kokoontua saman asian ympärille,
jatkoi maakuntavanhin. -- Toisinaan parikin kertaa vuodessa. Viittä
vuotta emme ole päässeet yhtä mittaa koskaan.
Syntyi taas pitkä vaitiolo. Sen lopetti jälleen maakuntavanhin:
-- Sanohan sinä, Karpelanus, jonka kihlakuntaan tuo
saarelaisvallesmannipiiri kuuluu ja joka tunnet oloja ja ihmisiä
siellä, mitä ominaisuuksia pitäisi olla sillä miehellä, joka kestäisi
tuolla saarella ja kykenisi edes välttävästi suorittamaan virkatehtävät
siellä?
-- Se on pian sanottu. Kertaan vain sen, mitä minulla on ollut
kunnia jo monta kertaa aikaisemmin esittää isännälleni ja
maakuntavanhimmalleni: ensiksi hyvä terveys -- niin ruumiin kuin hengen
puolesta -- sitä pidän ensimmäisenä ja pääasiana -- toiseksi iloinen
mieli -- tämä on oleva yhteydessä viimeisen eli viidennen kohdan
kanssa -- kolmanneksi halu ja into voimisteluun ja urheiluun, etenkin
kaikenlaiseen ampuma- ja pyydyshommailuun ja purjehdukseen ja mieltymys
mereen, ehdottomasti: lapsesta asti kasvanut halu ja mieltymys mereen
ja sen elämään, neljänneksi mahdottomuus tai haluttomuus mietiskelyyn,
opintoihin, tutkintoihin ja niiden yhteyteen kuuluvaan haluun
saada virkaylennyksiä, tai muu loistava tulevaisuus ja viidenneksi
ja viimeiseksi, joka herättänee täällä naurua, mutta jonka minä
asettaisin numero ensimmäiseksi: mies ei saa olla mikään naisvihaaja,
eikä ihmisten ja seuran karttaja, kuten useat valitettavasti ovat.
Mieluummin mies, joka pitää naisista -- jos saan sanoa -- mies, josta
naiset pitävät.
Esittäjän ennustama nauru seurasi.
Viides kohta sen aiheutti.
Esittäjä itse, suoraryhtinen, laiha, valkohapsinen, komea-asentoinen
vanha virkamies, ei nauranut. Hän jatkoi:
-- Niin naurakaa vain! Asia tuntuu kummalliselta, mutta ajatelkaahan,
mitä minä oikeastaan tarkoitan: Ainoa mies, joka tähän asti on siellä
kyennyt elämään, ja eli parikymmentä vuotta, täytti nämä ehdot ja
että häneen soveltuu myös tuo viides pykälä, nähdään siitä, mikäli
olemme tähän vanhaan tapaukseen asiakirjoista tutustuneet, että hän
heti saareen päästyään ihastui erääseen saarelaiskaunottareen, meni
hänen kanssaan vuoden kuluessa naimisiin -- unohtaen täydellisesti
kaikki manterelaissuhteensa -- sai lapsia ja eli rauhallisesti
siellä perheensä piirissä hamaan vanhuuteen ja kuolemaan asti. Minun
mielipidettäni on kysytty ja olen sen nyt lausunut.
-- Sinä tunnet kihlakuntasi! -- Mutta leikki sikseen... Vakavasti
puhuen: onko meillä nykyään miestä, jonka voisimme sinne lähettää.
Tätä sanoessaan kääntyi maakuntavanhin pääkirjoittajansa puoleen.
-- Sinähän ne tunnet miehet...
-- On meillä kyllä yksi mies, Markus A. L. Markulin, lehtori
Markulin-vainajan poika, ikä neljäkolmatta vuotta, seurannut vuoden
kihlakunnan käräjiä ja kihlakunnan vanhinta ja palvellut kolme vuotta
täällä maakuntahallituksessa ylimääräisenä konttoristina. Täällä
emme ole hänelle mitään vakinaista tointa löytäneet, mutta luulisin
hänestä tulevan mainion saarelaisvallesmannin: Urheilija, purjehtija,
rehellinen, rehti mies ja lisäksi iloinen lauluveikko. Eikö siinä ole
kylliksi ominaisuuksia!
Asia päätettiin ja niin tuli Markulinista saarelaisvallesmanni. Hänestä
katsoen kuin jumalten piirissä ratkaistiin hänen kohtalonsa kevyesti ja
leikiten. Vasta seuraavana päivänä annettiin hänelle tapauksesta tieto
ja määräys lähteä matkalle.
Sinä päivänä alkoi aurinko äkkiä noin kello neljältä aamulla iloisesti
paistaa pieneen huoneeseen, joka oli toisessa kerroksessa vanhassa
valkeassa talossa kapean Vesiportinkadun varrella hänen äitinsä
vanhassa asunnossa. Kesäinen aurinko oli kyllä jo noussut aikaisemmin,
mutta oli piileskellyt ensin toisten, korkeampien talojen takana.
Mainitulla kellonlyönnillä lankesi leveä punakeltainen päivänsäde
hänen silmäluomilleen ja hän heräsi valoon. Noustuaan istualleen
vuoteelleen hän näki läpi ikkunan, joka oli auki ja jossa lenteli
kärpäsiä, vastakkaisen rakennuksen valkean seinän, joka nyt varjossa
hohti siniseltä, hiukan punertavalta. Vasemman päädyn ohi, yli portin,
näkyi osa ikivanhaa pihaa ja siinä kukkiva omenapuu. Ylempänä näkyi
päivänpaisteinen punainen tiilikatto, jolla väreili poutaisen aamun
kimmeltävä lämmin ja jonka yli parhaillaan lensi kolme pulua. Kauempana
oli taivas aivan valkoinen, vain siellä täällä vivahtaen hyvin
kauniiseen siniseen ja vaaleanpunaiseen. Ikkunat kadun toisella puolen,
vastakkaisessa talossa, olivat miltei kaikki suljettuja ja niissä oli
yhteenvedetyt valkeat uutimet. -- Viereisessä huoneessa nukkui hänen
äitinsä. Sisaret olivat maalla.
Vaikka olikin vielä varhainen, oli uni hänen silmistään karissut, sillä
hänelle muistui mieleen eileniltainen ja iltaöinen ukkosilma ja sade ja
satamassa oleva jahtinsa, jonka purjeet tarvitsivat kuivausta.
-- Kuinka sikeästi äiti rakas mahtaakaan vielä nukkua! ajatteli hän
hiipiessään pois vuoteestaan ja alkaessaan pukeutua.
Hän avasi hiljaa huoneensa oven.
Ulos päästäkseen oli hänen kuljettava äitinsä huoneen läpi.
Varpaisillaan hän hiipi mattoja pitkin peljäten, että hänen suurten
kenkiensä narahtelu herättäisi äidin, joka nukkui vielä, kasvot hymyssä.
Tornin kello löi juuri neljää.
Hän pysähtyi keskelle permantoa ja kuunteli ja seurasi äitinsä kasvoja
-- hän pelkäsi, että kellon kumeat lyönnit -- aivan lähellä olevasta
vanhasta tornista -- herättäisivät äidin.
Sitten hän taas jatkoi hiipimistään.
Riemu, jonka syitä hän ei tuntenut, eikä kysellyt, sykähdytti hänen
rintaansa ja hän oli huutaa:
-- Nouse ylös, äiti! Menkäämme yhdessä kävelemään satamaan, katsomaan
laivoja ja merimiehiä, jotka availevat purjeita aamutuuleen kuivamaan!
Raitis aamuilma varmasti sinua virkistää ja saatpa nähdä, minkälaisen
ruokahalun me saamme aamiaiseksi, mutta hän hillitsi itsensä ja hiipi
edelleen. Vielä kerran hän pysähtyi katselemaan äitinsä kasvoja,
jotka elämän ankaruus oli kovettanut, mutta jotka unessa näyttivät
käyneen lempeämmiksi. Liikutettuna muisteli hän tätä läpi elämänsä,
sillä tämähän jäikin viimeiseksi kerraksi, jolloin hän äitiään ihaili
sellaisena. Niin oli kohtalo määrännyt, mutta silloin hän ei sitä vielä
tietänyt. Hän kohotti kätensä ja kuiskasi:
-- Ole huoletta, äiti! Minä teen sinut vielä niin onnelliseksi, että
hymyilet valveillakin! -- ja hiipi ovelle, jonka avasi taitavasti
-- Oh! -- kyllä hän oli sen konstin oppinut palatessaan niin usein
myöhäisiltä retkiltään!
Pitkin Vesiportinkatua hän käveli alas Salakkalahden rantaan, jossa
hänen jahtinsa "ANNA" oli ankkurissa.
Satamassa näkyi paljon kuivaamaan avattuja purjeita laivoissa ja
veneissä.
Kalastajia souti rantaan ja maalaisia hevosineen ja rattaineen alkoi
kerääntyä torille. Kaupunki heräsi aamu-unestaan päivän touhuun.
Hän istui jollaansa ja alkoi huovata jahtiaan kohti. Hän tahtoi koko
ajan nähdä jahtinsa, siksi hän sinne mennessään aina huopasi ja sieltä
palatessaan aina souti -- hiljakseen ja pysähtyen joskus pitkäksi aikaa
ihailemaan jahtinsa kauniita viivoja ja sen kuvastelemista veteen.
Nytkin hän pysähtyi puolimatkaan, antoi airojen levätä ja ihaili
venettään kuin morsiantaan. Veden pinta oli miltei tyyni. Se väreili
hiukan ja rikkoi moniksi kiemuraisiksi kuviksi jahdin valkean rungon
sekä sen maston kuvastukset, ja leimahtelivat jahdin kupeet aamun
kiiltävässä valossa.
Päästyään jahtiin avasi hän purjeet, jotka heti alkoivat hulmuta
poutaisessa aamutuulessa, joka puhalteli lounaasta.
Hän oli jahdin ainoa omistaja nykyjään. Se oli hänellä jo kolmatta
kesää. Aluksi heitä oli kaksi omistajaa -- olivat saaneet sen halvalla
eräästä kuolinpesän huutokaupasta. Viime syksynä hän oli lunastanut
toisenkin puolen sen hinnasta ja saatuaan veneen kokonaan omakseen, oli
hän antanut sille uuden nimen.
Varhaisesta keväästä myöhään syksyyn vietti hän kaikki vapaa-aikansa
purjehdusretkiin, jotka ulottuivat kauas saaristoon, milloin
Säkkijärven, milloin Koiviston puolelle. Toissakesänä oli hänellä
kuukauden pitkä loma, ja silloin hän risteili ympäri Suomenlahtea kaksi
hauskaa toverusta mukanaan.
Milloin hän ei voinut kohottaa ankkuria, vietti hän aamuvarhaiset
tunnit istuen veneessään kuivattelemassa purjeita, niinkuin nytkin, tai
huuhtomassa kantta, kirkastelemassa veneen vaskiosia, tuulettamassa
kajuuttaa ja niin pois päin. Aina hänellä oli siellä hommaamista. Hän
töin tuskin tänäkään aamuna ennätti kotiin aamiaiselle, jonka äiti
oli valmistanut kello kahdeksaksi ja sen jälkeen oli hänen jouduttava
virkapaikalleen.
-- Kuinka ihana aamu tänään, äiti! huudahti hän istuessaan
aamiaispöytään.
-- Niinkö!
-- Niin! Olisitpas ollut näkemässä, äiti!
-- Mitäs näiden vanhojen kauneudesta.
-- Kauneus kuuluu kaikille, äiti! Toivoisin eläväni satavuotiaaksi
nauttiakseni tämänlaisesta aamusta ja tämänlaisesta aamiaisesta, äiti.
Sinä olet maailman parhain emäntä, äiti!
-- Ole nyt!
-- Ihan totta. Minä olen kokenut!
-- Sinä olet kokenut vielä niin vähän, lapsi.
-- Kokonaisen vuoden kiertelin käräjillä! Enkä minä ole enää lapsi. En
totisesti!
-- Vaikka vaan... Sinähän täytit vasta neljä kolmattakymmentä
ajastaikaa tänään... Minä olen jo yli viisikymmentä... Vanhemman
sisaresi syntyessä olin kaksikymmentä. Minä olin silloin nuori.
-- Täytinkö minä tänään neljäkolmatta.
-- Tänään täytät neljäkolmatta. Jos sisaresi olisivat kotona, niin
panisimme toimeen pienen juhlan.
-- Olenko minä jo niin vanha! Ja kerran pelkäsin, tokko pääsen koskaan
edes kahteenkymmeneenkään! Voi kuinka elämä on pitkä ja rikas!
-- Toivokaamme, että elämäsi olisi -- rikas -- rikkaampi kuin isäsi ja
äitisi...
Syötyään poikkesi hän vielä venheelleen, jossa kääri purjeet kokoon ja
peitti ne.
Kun hän lopultakin saapui työpaikalleen, havaitsi hän pitkän eteisen
seinäkellosta, että hän oli myöhästynyt neljännestunnin, enemmänkin.
Eteispalvelija ei ollut saapuvilla, mutta ei kulunut montaakaan
silmänräpäystä, ennenkuin hän ilmaantui. Kumaraharteisena ja kiivaan ja
tyytymättömännäköisenä hän lähestyi Markusta.
-- Koko aamu on minua juoksutettu: teidän vuoksenne ukon itsensä luona
-- meurusi hän.
-- Hyvää huomenta ensin, rakas Häyrynen!
-- Hyvää päivää tämä jo on muille, säälliseen aikaan nousseille
ihmisille! No -- sassiin nyt sinne maakuntavanhimman puheille! Ihan
jalkoihin rakot saan juostessani koko aamupäivän teidän vuoksenne! Te
olette myöhästynyt ja ukko tuolla on vihainen! Te olette myöhästynyt --
sapperment!
-- Minäkö?
-- Sinä, sinä.
-- Älä sinä senkin sarvipää jääskeläinen sano minua sinäksi!
-- No --
-- Niin! Minä lyön teitä, jos kerran vielä kuulen sen sanan.
-- No -- konttoristi sitten.
-- Mikä hyvänsä! -- Eteispalvelija, menkää ilmoittamaan
maakuntavanhimmalle, että minä olen suvainnut saapua ja odotan
puheillepääsyä -- mieluimmin heti paikalla.
Eteispalvelija oli saanut tästä juhlallisesta puhuttelusta entisen,
vanhan, jo yli nelikymmenvuotiaan virastotottumuksensa takaisin. Hän
kumarsi syvään käsivarret riipuksissa ja sanoi:
-- Teitä, maakuntahallituksen ylimääräistä konttoristia, odottaa
maakuntavanhin saapumaan puheilleen heti, ilman ilmoittautumista.
-- Eteispalvelija siirtyi parilla kolmella sivuaskeleella
maakuntavanhimman virkahuoneen ovelle, avasi sen syvään kumartaen
Markukselle ja sanoi:
-- Tehkää niin hyvin --
Ovi hupsahti Markuksen jäljessä kiinni ja seisoi hän seuraavana hetkenä
keskellä maakuntavanhimman virkahuonetta, jonka kalusto oli vanhaa,
kiilloitettua mahonkia.
Saapuvilla istui myös maakunnan vanha pääkirjoittaja ja sen kihlakunnan
vanhin, johon Markuksen tuleva saarelaisvallesmannipiiri kuului.
Maakuntavanhin oli noin viidenkuudetta vanha mies, aatelismies, lihava
ja lyhyt, punakka kasvoiltaan ja hänellä oli valkea tukka, mutta
ruskeat viikset ja ruskeat kulmakarvat ja hymyilevät silmät.
-- Hyvää huomenta herra vallesmanni, sanoi maakuntavanhin vastaukseksi
Markuksen syvään kumarrukseen. -- Käykää istumaan tänne -- on täällä
vielä vapaita tuoleja.
-- Anteeksi -- tässä on kai tapahtunut jokin pieni erehdys?
-- Kuulkaa, herra vallesmanni, ja pankaa mieleenne ja tehkää niinkuin
minä teen: Minä en koskaan erehdy -- en koskaan. Se oli ensiksi!
Toiseksi -- minulla ei ole koskaan mihinkään kiire, enkä koskaan
mistään myöhästy!
Edellisen puheensa päälle hän nauraa hohotti ja kohteliaisuudesta
nauroivat kirjoittaja ja kihlakunnan vanhinkin. Sen sijaan ei nauranut
Markus, sillä hänestä tuntui julmalta puhua tuollaisella ivalla hänen
muutamista myöhästymisistään. Tämä aamu ei nimittäin ollut ainoa,
jolloin hän oli myöhästynyt. Päinvastoin tämänaamuinen myöhästyminen
ei ollut mitään siihen nähden, mitä oli tapahtunut tuhka tiheään,
pitkin tätä kesää ja edellistä, pyhien jälkeen: Useat maanantait oli
hänen paikkansa tyhjä ja pahinta oli se, että hänen mukanaan myöhästyi
toisia. Hän käsitti, että mitta on nyt täysi, että rangaistus on tuleva
ja että se ei enää supistu pelkkiin muistutuksiin, ojennuksiin ja
neuvoihin.
-- Minä kyllä koettaisin olla täsmällisempi tästedes, jos...
-- Jaa -- siitä voitaisiin keskustella, -- mutta istukaa toki ensin. --
Herran nimessä! Käykää istumaan! -- No niin. -- Onko vallesmanni ollut
näin keskellä viikkoakin purjehtimassa?
-- Anteeksi -- minähän en tiedä edes piiriäni ja minua kutsutaan
vallesmanniksi.
-- Teillä on tapana käydä purjehtimassa -- sanoisinko pahana tapana,
sillä se on vaarallista -- soisin, että mieluummin tekisitte vain
metsästysretkiä -- kauniita tyttöjä ja viinaahan löytää niilläkin -- hö
hö hö -- mutta kun teillä nyt kerran on tuo parantumaton halu merelle,
niin päätettiin antaa teille paikka, jossa saatte merestä ja purjeista
kerrankin tarpeeksenne. Teistä on eilen tehty saarelaisvallesmanni.
-- Elinkautinenko vai määrävuotinen?
-- Hm. Kyllä se tällä kertaa luultavasti on elinkautinen. Riippuu
itsestänne.
Samalla ojensi maakuntavanhin Markukselle kankean, valkean
virkapaperin, jonka oikeassa yläkulmassa loisteli sininen karttamerkki
ja yläreunassa numero 11646 ja siitä jonkunverran alaspäin suurilla,
hohtavilla, varjostetuilla painokirjaimilla:
KARJALAN MAAKUNTAVANHIN
tekee tiettäväksi: ja sitten maakuntahallituksen parhaimman
kaunokirjoittajan kädellä piirretty teksti:
"Että samalla kun ulkosaarien piirin vallesmanni Carl August
Ferdinand Kraepolin on nyttemmin kuollut, olen minä nähnyt
hyväksi määrätä maakuntahallituksen ylimääräisen konttoristin
Markus Aleksander Leopold Markulinin kuluvan kesäkuun 18 päivästä
lukien sanottua vallesmanninvirkaa hoitamaan viran vakinaisena
haltijana ja isäntänä, jota kaikki asianomaiset noudattakoot.
Karjalan maakuntakansliassa kesäkuun yhdeksäntenätoista päivänä
vuonna kahdeksantoista sataa ja kahdeksanyhdeksättä."
Sitten seurasi maakuntavanhimman sotkuinen nimikirjoitus ja sen
alla maakunnan suuri ja selvä sinetti ja oikeassa alakulmassa
maakuntahallituksen pääkirjoittajan nimi.
Paperi tuntui liukkaalta, valkealta ja kankealta. Markus oli toki
ennenkin pidellyt käsissään moisia arkkeja, mutta ei olleet ne
tuntuneet silloin jo paperiaineeltaan niin arvokkailta kuin nyt tämä,
joka tuntui sisältävän kokonaisen elämänkohtalon, eikä sitä millekään
halvemmalle paperille olisi voinut kirjoittaakaan, ajatteli hän.
Virkamääräys oli pikainen -- ei mitään hakuaikaa tai muita
muodollisuuksia.
Mutta olihan jo aikoja sitten tullut tavaksi lähettää saarivaltakuntaan
mies, kun sopiva löydettiin ja milloin siellä sellaista tarvittiin,
joko vuodeksi tai useammaksi, vakinaiseksi, elinkautiseksi -- aina
asianhaarojen mukaan.
Markus silmäili paperia, joka vavahteli hänen käsissään.
Hän ymmärsi kyllä, että on kysymyksessä vakinainen, itsenäinen virka ja
vakava toimeentulo.
Lyhyessä ajassa, joka kului maakuntavanhimman viime sanoista -- lienee
ollut puoli minuuttia tai vähemmän -- ennätti Markus ajatella monia
asioita ja asetella vastakkain monta mahdollisuutta.
Hän olisi niin mielellään jäänyt edelleenkin maakunnan pääkaupunkiin
-- äiti, vanha koti, iloiset toverit, laulukuoro, teatteri,
metsästysseura, purjehdusseura, ja talviset juomingit ja pienet
konttoristin tulot toisaalla ja hyvätuloinen, rangaistuksen luontoinen
elinkautinen olo saarelaisvallesmannina toisaalla.
Maakuntavanhin lienee arvannut hänen mietteensä, koska sanoi:
-- Teillä ei ole minkäänlaisia ylenemismahdollisuuksia, jos jäätte
tänne. Se on minun vakava käsitykseni.
Isot isännät sytyttivät sikarin kukin ja maakuntavanhin tarjosi myös
Markukselle.
-- Tässä huoneessa on siitä asiasta usein neuvoteltu, jatkoi ukko itse
vakavana jälleen. -- Me olemme isävainajanne vanhoja ystäviä -- enempää
en tarvinne sanoa --
-- Minä kiitän tästä paperista...
-- Te siis otatte viran vastaan?
-- Eihän tässä ole muutakaan valittavaa. Olen hyvin kiitollinen...
-- Niin. Saanen kai sanoa, että teistä on täällä ollut, etenkin tänä
kesänä, meille paljon harmia ja päänvaivaa. Jos olisitte joku muu,
olisitte saanut jo aikoja sitten täältä virkaeron -- elinkautisen
nimittäin. Mutta -- niinkuin ennen kuningas Salomolle sanottiin:
"Kuitenkaan en minä sitä tee sinun ajallas, sinun isäsi Davidin tähden"
-- mekin täällä teidän isänne suurien ansioiden vuoksi tahdomme
armahtaa ja auttaa teitä. -- Tehän olette pitkin kesää myöhästellyt,
ei vain puolituntisia, kuten tänä aamuna, vaan päiviäkin, ja saanut
muistutuksia ja varotuksia --
-- Purjehdusretkillähän voi sattua yllätyksiä -- sumuja, vastatuulia,
tyyntä ja niin edespäin.
-- Teidän selityksenne on aina otettu huomioon. Virkapaikaltaan saa
vapaahetkinään lähteä minne haluttaa ja olla miten haluttaa -- mutta
-- senkin te tiedätte -- virkatunneilla on oltava paikallaan, ellei
ole kuollut tai vakavasti sairas. -- Täällä on, niinkuin sanottu, tätä
asiaa pohdittu puolelta ja toiselta ja tultu siihen päätökseen, että,
koska meillä ei ole halua teitä poiskaan potkia, teidät on parannettava
sillä lääkkeellä, joka tässä tapauksessa lienee tepsivin: Antaa teidän
kerrankin saada merestä tarpeeksenne -- hö hö hö -- ja saada täällä
konttorihenkilökunta jälleen järjestykseen.
-- Anteeksi. Milloin minun on lähdettävä.
-- Niinkuin siitä paperista näette, olette täysivaltainen virkamies
saarivaltakunnassanne jo eilisestä alkaen.
-- Pyydän kunnioittavimmin kolmen päivän lomaa yksityisasioiden
järjestelyä varten.
-- Teillä on sitä varten viikon loma ja kun teillä kuulemamme mukaan
on runsaanpuoleisesti velkoja täällä kaupungissa, saatte nostaa kahden
kuukauden palkan etukäteen niidenkin järjestelyä varten. -- Siis
lähdette heti juhannuksen jälkeen.
-- Minä olen hyvin kiitollinen --.
-- Isävainajanne vuoksi, joka oli tämän kaupungin jaloimpia miehiä.
Säilyttäkää hänen nimensä kunniassa! -- Toivomme, että tulette
viihtymään piirissänne hyvin. Siellä on toistaiseksi paljon työtä.
Edeltäjältänne on miltei vuoden kirjeenvaihto hoitamatta, tilitykset
tekemättä ynnä muuta, ynnä muuta. Tämä kihlakuntanne vanhin, tuomari
Karpelanus, voi teille kertoa sieltä yhtä ja toista. Hän tuntee ne
asiat paremmin kuin me muut. Asuntonne tulee olemaan hyvä -- iso
palatsi, saaren komein, kolme kamaria, iso sali ja keittiö ja ympärillä
vanha hedelmäpuutarha, oma venesatama miltei ikkunan alla -- paikka on
kuin Edenin paratiisi, ilman Eevaa! Niin, nainut mies teidän oikeastaan
pitäisi olla! -- Piirinne rajat ovat helkkarin selvät -- Jumala
paratkoon! Ette tule koskaan riitaantumaan naapurivallesmannin kanssa
siitä, kummanko piirissä joku rikos tapahtui! Sehän on etu sekin! Oma
aurinko, kuu ja tähdet -- hö hö hö -- ja villi meri ja puolivillit
kalastajat ja merimiehet -- niitähän olette aina himoinnut tulla
tuntemaan!
Maakuntavanhin nauroi röhisevää iloisen vanhuksen naurua, puhalteli
muutamia sankkoja savuja sikaristaan ja nousi ylös. Toiset nousivat
samalla.
Maakuntavanhin kätteli Markusta ja saneli naureskellen:
-- Niin. Onneksi olkoon! Onneksi olkoon! Ei tämä mikään tuomio ole,
eikä välttämättä elinkautinenkaan! Jos olonne siellä alkaa tuntua
sietämättömältä, niin kirjoittakaa luottavaisesti suoraan minulle.
Kyllä minä koetan järjestää -- isänne Davidin tähden -- isänne Davidin
tähden -- hö hö hö --. Älkää missään tapauksessa laskeko mieltänne
siellä lamaantumaan! Jos synkkämielisyys alkaisi teitä siellä vaivata,
niin lähtekää heti kiireen kaupalla, oli talvi tai kesä, mantereelle.
Hulluksi ette saa tulla! Ja mikäli teitä tunnen -- ja minä tunnen
miehen heti, kun hänet näen edessäni -- ette te hulluksi tulisi, vaikka
teidät komennettaisiin kuuhun! Eikö niin! Te olette iloinen veitikka
-- liiankin iloinen, mutta te olette mies, jota me tällä hetkellä
tarvitsemme -- oman itsennekin tähden. Eläkää terveenä ja iloisena ja
hoitakaa virkanne hyvin!
Markus löi kantapäänsä yhteen, kumarsi ensin maakuntavanhimmalle ja
sitten toisille ja poistui paperi kädessään.
Eteisessä kohtasi hän jälleen palvelijan, joka kysyi:
-- No, kuinka sinulle kävi? Eropassi, vai?
-- Virkamääräys! Ylennys!
-- Ylennys?
-- Niin.
-- Miksi?
-- Saarelaisvallesmanniksi.
-- Kuinka pitkäksi aikaa?
-- Elinkautiseksi.
-- Herra Jumala! Olisi tuo riittänyt vähempikin -- muutamista nuoruuden
hairahduksista! Sinä olet mennyttä miestä!
-- Niin. Sano minua sinäksi ja miksi ikinä haluat! Minä olen nyt
vallesmanni ja sinun on oltava minulle nöyrä! Ei tämä ole rangaistus.
Tämä on ylennys. Eivät ole löytäneet toista miestä, jonka järki ja
hermot siellä kestäisivät.
-- Ylennys?
-- Niin niin. Etkö tajua?
-- Tajuan kyllä, mutta niinhän ne ovat sanoneet toisetkin. Sinne meren
taakse on moni mies mennyt, mutta harva terveenä ja täysijärkisenä
on sieltä palannut. Kyllä minä muistan! -- Minä olen tämän maakunnan
vanhin virkamies, palvellut jo yli neljäkymmentä vuotta tässä samassa
eteisessä. Täältä ne ovat lähteneet kaikki vallesmannit, kaikkiin
piireihin. Tunnen minä ne kaikki! Vanhin elossa olevista on Kettunen.
Hän läksi täältä vallesmanniksi kaksikymmentä vuotta sitten. Hän käy
toisinaan täällä ja antaa minulle tupakkaa ja sanoo: "Hyvää päivää
Häyrynen!" -- ja että: "Me vanhat virkamiehet!" he he he! -- Häyrysukko
nauroi silmät sikkurassa ja pikku kyyneleitä kihisi hänen rakosillaan
olevista kurttuisista silmäkulmistaan. -- Se on sellainen hauska mies
se Kettunen, mutta ryyppää paljo, liian paljo --
-- No -- hyvästi Häyrynen. Minulla on kiire. Osta tällä tupakkaa ja
juo kapakassa illalla itsesi humalaan minun onnekseni! Sinä vanha
virkamies! Ota ota! Ota kun minä annan, äläkä töllistele!
-- Viisi markkaa!
-- Tuoss' on toinenkin, jos yksi on mielestäsi liian vähä! Elä
terveenä! Minulla on kiire nyt!
-- "Kiire, kiire!" Niin ne kaikki sanovat! Kun tulevat uudestaan täällä
käymään, ei niillä ole ensinkään kiire! -- Onko minun nyt otettava tämä
koko raha?
-- Koko raha! Koko raha! Tuo toinen tupakkaa ja tuo toinen olueen tai
kummapäin haluat! Tai molemmat tupakkaan, tai molemmat olueen, viinaan,
samppanjaan, konjakkiin, rommiin -- ihan mitenkä haluat! Mutta tänä
iltana sinun on se poltettava tai ryypättävä minun onnekseni! Muista
se! Ja nyt hyvästi Häyrynen, sinä ikuinen eteisten haltija täällä!
* * * * *
Markuksen äidin hämmästys ei ollut pieni, kun hän näki poikansa
palaavan siihen aikaan päivästä kotiin.
-- No -- kysyi hän ihmetellen -- mikäs sinut kotiin tuo tähän aikaan?
Mitä sinulle on tapahtunut?
-- Minusta on tullut vallesmanni!, julisti Markus miltei huutaen ja
pyöritti äitiään. -- Hurraa äiti! Sinun ainoasta pojastasi on tullut
vallesmanni!
-- Vallesmanni!?
-- Niin!
-- No se ei ole paljon sinun ikäisellesi miehelle! Rakas Markus, sinä
olet liian hitaasti edistynyt. Isävainajasi oli sinun ijälläsi jo
nuorempi lehtori!
-- Olisi voinut minulle hullumminkin käydä. Olivat olleet
kahden vaiheilla, potkiako minut kokonaan pois, vai lähettää
saarelaisvallesmanniksi. Valikoivat minun onnekseni kahdesta pahasta
vähemmän pahan.
-- Saarelaisvallesmanniksi!
-- Niin.
-- Mene paikalla pyytämään, että saisit jäädä entiseen toimeesi.
-- Rakas äiti! Ei se käy laatuun. Ja sitäpaitsi, minä saan suuremman
palkan nyt.
Äiti rupesi itkemään.
-- Minulle olet sinä itse kalliimpi kuin raha, sanoi hän. -- Eläisimme
kuinka köyhänä hyvänsä, kunhan pysyisimme yhdessä.
-- Minä vien sinut mukanani, äiti!
-- Ihan tuntemattomiin oloihin!
-- Niin. Siellä on iso talo ja suuri puutarha ja hyviä ihmisiä.
-- Sinne meren taa! Ajattele toki, että minä olen kammonnut merta koko
elämän ikäni! Ei hyvä lapsi! Ei siitä tule mitään!
Markus sai äitinsä tyyntymään, mutta siinä olikin hänellä paljon
työtä ja oikeastaan lienee äidin tyyntyminen ollut toista, kuin miksi
Markus sen ensin luuli: Äiti alistui välttämättömyyteen ja näytti
surullisemmalta kuin isän kuollessa. Hän ei puhunut enää Markuksen
lähdöstä, vaikka auttoikin häntä lähtövalmistuksissa vointinsa
mukaan. Markus hoppusi hänelle kuin vanhempi lapselleen, jota tahtoo
lohduttaa: "Minä käyn usein täällä sinun luonasi, äiti! Minä saan lomaa
milloin hyvänsä! Minä käyn täällä sinun luonasi kerran kuussa, ehkä
useamminkin!"
Markus parka! Hän ei silloin vielä tiennyt, että hänen tuleva
saarivaltakuntansa voi joskus joutua kuukausimääriksi erilleen muusta
maailmasta, niin erilleen, ettei edes kirjettä voi lähettää eikä saada!
Äiti kuunteli hänen lupauksiaan ääneti. Hän koetti katsella asiaa yhtä
toivorikkaana kuin Markus, mutta hän ei löytänyt siinä ainoaakaan
valoisaa kohtaa.
* * * * *
Se loma, jonka Markus oli saanut lähtövalmistuksiaan varten, kului
hirvittävän nopeasti. Markus ei ollut koskaan eläissään viettänyt niin
nopeasti hupenevia päiviä.
Viimeisen illan hän vietti toveriensa ympäröimänä kapakassa.
Puolen yön tienoissa oli mieliala korkeimmillaan.
Puheita pidettiin.
Maljoja juotiin.
Markus itse oli liikutettuna.
Erään puheen jälkeen hän itse saneli:
-- Minun on vaikea erota teistä, toverit!
-- Eläköön Markus! Sinä viet ilon konttoristamme! Sinä olet siellä
pitänyt hyvää tuulta ja päivänpaistetta yllä jo neljä vuotta. Synkeys
laskeutuu nyt siellä sekaamme. Pimeys ja alakuloisuus ympäröi
työpöytiämme tästedes. Ikäviksi muuttuvat metsästysretket, joita
tulevana syksynä teemme -- jos teemme ensinkään. --
-- Pyytäisin itsekin puhua...
-- Markus-vallesmannilla on puheenvuoro, julisti seuran vanhin.
-- Saarelaisvallesmannilla on puheenvuoro!, huusi koko seura, ja Markus
jatkoi.
-- Minun on vaikea erota teistä, toverit -- kuten jo sanoin. Hyvät
toverit...
-- Sinä olet mainio vallesmanni!
-- Hiljaa!
-- ... Minä olen hyvin murheissani, kun minä eroan teistä, mutta
vaikeampi on minun erota -- suokaa anteeksi, en minä soisi, että minua
väärin ymmärtäisitte -- vielä vaikeampi on ihmisen erota äidistänsä.
-- Ihminen -- vaimosta syntynyt -- te -- te ymmärrätte. -- Minä en ole
runoilija, niinkuin tiedätte -- muu taiteilija minusta olisi varmaankin
tullut, niinkuin tiedätte -- mutta minä olen nyt virkamies ja puhun
virkakieltä. Se on: Kieltä ilman koristeita ja runoutta. -- Purjevene
-- niin -- tuollainen sieluton kappale -- yksi purjevene. -- Katsokaas:
Tuntuu ehkä sopimattomalta sanoa, että siitä on sittenkin se vaikein
ero. -- No -- mitäs sanotte? Varmaankin, että Markukselle on ryyppy
kihahtanut ohimon taa! Niin! Minä soisin, että te ymmärtäisitte minua
oikein! Me kokoonnumme tästä lähin harvoin yhteen. -- Kippis!
-- Terveeks!
-- Se on vain tuollainen puusta, raudasta, vaskesta, purjekankaasta ja
köysistä rakennettu sieluton purjevene ja siihen kiintyy mies, kuin
elävään olentoon. Pari hevoskuormaa lautoja ja muuta roskaa! -- Terve!!
-- Minä jätän hänet teidän hoitoonne, toverit! Suostutteko?
-- Millä ehdoilla?...
-- Että pidätte siitä huolta! Ei! Minä lahjoitan sen sille, joka
voittaa minut tänä iltana juomingeissa! Suostutteko?
Ehdotukseen suostuttiin tietysti ilolla ja tilattiin pöytään uusia
juomia.
Aamu oli jo pitkällä, kun Markus, joka oli juonut kaikki toiset pöydän
alle, ja siis voittanut kilpailun ja oman lahjoittamansa palkinnon,
poistui kapakasta. Hän piti itseään täysin selvänä, vaikka oli juonut
yhtä paljo kuin toisetkin, tai oikeastaan hiukan enemmän. Kulkiessaan
läpi eteisen ja ottaessaan hattuaan ja päällystakkiaan eteisvartijalta,
hän mittasi selvyyttään sillä, että osasi antaa eteisvartijalle
sopivan määrän juomarahaa, että näki ovet säännöllisinä, että voi,
tasapainoaan menettämättä, äkkiä käännähtää portaisiin päin. Ihan
tahallaan hän teki hyvin ripeitä liikkeitä näyttääkseen olevansa ihan
selvä, ja totesi mielihyvin, että hän voi sanasta sanaan seurata erästä
keskustelua, joka oli käynnissä eteisessä juuri hänen ottaessaan
hattuaan eteisvartijalta, erään niinikään lähtöhommissa olevan
iäkkään, kaljupäisen ("Minä voin tehdä verrattoman tarkkoja huomioita
ympäristöstäni kuin selvä ainakin", ajatteli Markus) humaltuneen
herrasmiehen ja tarjoilijatarneitosen välillä. Keskustelu oli
tämännäköinen ja oli se Markuksesta sangen kiintoisa:
Humalainen: Minun rouva sano että-tä sinä et -- saa -- olla -- sivu
puoliyön.
Neitonen: Niin -- sellaisiahan ne rouvat ovat!
Humal.: Minkälaisia?
Neit.: Tiedättehän, kun teillä rouva kerran on.
Humal.: Jaa jaa -- mutta minulla on ollut morsian kans!
Neit.: Ooo!
Humal.: Niin. Varmast! Uskooks neiti, että minulla on ollut morsian?!
Neit.: Miks en minä nyt tuota usko.
Markuksen hämärtyneisiin aivoihin jäi kaikumaan keskustelusta lause:
"Minulla on ollut morsian". Hyvin hämärästi hän tajusi tuon, kuunteli
sitä kuin hyvin kaukaa ja koetteli tavoitella muistinsa komeroista
järjestykseen asioita, jotka olivat tapahtuneet jo vuosia sitten.
Ajatellessaan sanaa "morsian" tunsi hän jonkinlaisen onnen aaltoilun
väreilevän sielussaan, mutta ei jaksanut ajatella, mikä häntä niin
surettaa ja samalla riemastuttaa. Hän koetti saada selville, olisiko
sopivaa vai sopimatonta mennä sanomaan jäähyväiset eräälle tytölle,
jonka nimi oli Anna ja joka asui kokonaan toisella suunnalla,
Pantsarlahdella päin, vai olisiko viisaampi mennä kotiin. Näissä
mietteissä hän käveli ja joutui miltei vaistomaisin askelin perille,
omaan huoneeseensa ja mietti yhä samaa asiaa hiipiessään vaatteet
päällä vuoteeseensa, johon nukkui.
Seuraavana päivänä hän keinui jo meren ulapalla matkalla kohti
kihlakuntakaupunkiaan Vehkalahtea, jonne saapui myöhään illalla.
Samana iltana hän jo sai tietää, että satamassa on iso, kymmenentonnin
täyskannellinen jahti, valtion omistama, saarelaisvallesmannin
käytettäväksi rakennettu ja nyt tullut häntä hakemaan. Hän etsi
jahdin käsiinsä ja tutustui sen kannella mieheen, josta tuli hänen
kohtalotoverinsa eräällä purjehdusmatkalla toistakymmentä vuotta
myöhemmin. Miehen nimi oli Kalle Peltola, jota saarelaisten kesken
sanottiin Pelto-Kalluksi. Hänen arvonimensä oli ruununperämies. Hän
komeili sillä nimellään. Hänen virkaansa kuului hoitaa vallesmannin
virkavenettä, olla perämiehenä ja ainoana laivamiehenä siinä ilmoilla
millä hyvänsä ja tehdä kaikkea palvelusta merellä vallesmannille,
joka oli hänen esimiehensä ja kapteeninsa. Ilman eri palkkaa oli
hänen syksyllä, talven tullen, saatettava jahti ja sen purjeet
talvikorjuuseen, keväällä raapattava ja maalattava kaikki puhtaaksi ja
pitkinkesää valvottava, että kaikki pysyy siistinä ja kunnossa.
Pelto-Kallu oli suurikokoinen mies, samaa ikää kuin hänen uusi
esimiehensäkin.
-- Jaaha -- milloinkas sitä lähdetään saareen päin seilaamaan, kysyi
Markus Pelto-Kallulta.
-- Milloinka vallesmannille sopii. Se riippuu kokonaan vallesmannista
-- ja tuulista. Nyt olisi kyllä sopiva tuuli, itätuuli, virkeä tuuli.
Veisi tämä kuudessa tunnissa. Minä olen valmis milloin vain, nyt tai
aamulla -- mitenkä vain. Valoisa nyt on yökin...
-- Jaaha. Katsotaanhan nyt. Markus oli tullut höyrylaivalla -- oman
veneensä hän möi ennen lähtöään. Matkatavarat siirrettiin paikalla
höyrylaivasta jahtiin ja Markus antoi Pelto-Kallulle määräyksen
nukkua rauhassa yönsä. "Katsotaanhan sitten aamulla, minkälainen
on ilma", sanoi hän mahdollisimman varmasti, sillä hän oli jo
heti jahdin kannelle tultuaan ja itsensä esiteltyään nähnyt, että
Pelto-Kallu katseli häntä hiukan halveksuen, että hänen puhuessaan
hänen suupielissään väreili iva ja ilkeys, joka pyrki sanoiksi: "Jaa!
Taidat olla maamies -- ja niin olet kuin oletkin!" -- Meni vuosikausia,
ennenkuin Pelto-Kallu ja muut saarelaiset antoivat mitään arvoa hänen
merimiehyydelleen ja myönsivät hänelle täysiä ihmisoikeuksia ja saaren
kansalaisoikeuksia. Kerrankin, Markuksen oltua jo saarella neljättä
kesää, erään matkan jälkeen, eräässä satamassa, hänen sepiessään
erästä nuoraa ja sitoessaan sen päätä nuoravyyhtiin kiinni, seurasi
Pelto-Kallu hymyillen hänen hommaansa ja saneli lopuksi:
-- Jaa! Noinkos ne maamiehet ohjasnuoriaan sepivät ja panevat kiinni!
Merimiehet tekevät näin -- ja Pelto-Kallu otti saman nuoravyyhdin
käteensä, avasi solmun ja teki siihen uuden. Pelto-Kallulla ja muilla
saarelaisilla oli mitä suurin halu nöyryyttää häntä ja osoittaa hänelle
kaikissa tilaisuuksissa, että hän on vain tavallinen maamies, eikä
siinä auttanut hänen vetoamisensa siihen, että hän on purjehtinut
lapsuudesta asti ja että hänellä oli oma huvijahti kotona ja että
vain rohkeimmat uskalsivat lähteä hänen mukaansa. "Höö! Mitäs tämä
nyt on -- purjehtia huvijahdilla siellä maissa ja tuhmuutta se on,
se huvipurjehtijain rohkeus! Ei se mitään muuta ole kuin tuhmuutta!
Sitähän se on, eikä mitään muuta!" -- Vähitellen hän itsekin kyllä
huomasi, että hänen taitonsa meriasioissa todellakin supistuivat
peräti vähiin ja se vähäkin tieto oli väärää ja häntä olisi haluttanut
saada opetusta monissa pienissä asioissa, mutta pelkäsi joutuvansa
samanlaisen pilkan esineeksi, kuin mainitussa ohjasjutussa. Kaikkein
vähimmän hän voi alistua Pelto-Kallun oppilaaksi -- sen hän näki yhä
selvemmin, ja säilyttääkseen edes jonkun verran arvoaan Kallun silmissä
hän ei tämän nähden tehnyt mitään, ei ainoatakaan solmua, tai auttanut
purjeiden käärimisessä eikä muussa. Sen sijaan hän katseli tarkasti ja
harjoitteli yksin. Hän aloitti kaiken alusta alkaen ja kerran koitti
aika, jolloin hän näytti, mihin hän pystyi. Tapaus ei kuulu suorastaan
tämän kertomuksen piiriin, mutta koska Markus otti silloin itselleen
täydet kansalaisoikeudet saarellaan, eikä sen jälkeen kukaan rohjennut
hänen kuullensa puhua mitään maamiehestä, tulkoon tapaus julki:
Syysmyöhänä kerran oli Markus virkamatkalla piiriinsä kuuluvalla
toisella saarella. Pohjatuuli, joka heidät oli saareen tuonut, muuttui
myrskyksi, joka sulki heidät saareen kahdeksi vuorokaudeksi tuulen
pitoon. Markus oli toimittamassa talonkatselmusta, ja siitä syntyvät
paperit oli saatava lähimmässä postissa mantereelle. Oli enää yksi
päivä siihen ja myrsky vain kiihtyi. Markus esitteli perämiehelleen
lähtöä.
-- Kukas hullu nyt lähtee merelle! Kiittää kun saa olla maissa, sanoi
Kallu.