Päällikkö kukistuu.
Ällistystä suurempaa ei voi kuvitella. Miehet seisoivat kuin ukkosen
iskeminä. Mutta Silver tointui iskusta melkein silmänräpäyksessä. Koko
hänen sielunsa oli jännittynyt tuon yhden ainoan päämäärän, aarteen
saavuttamiseen; yhdellä iskulla oli kaikki mennyttä; mutta sittenkin hän
ei joutunut pois suunniltaan, vaan säilytti rohkeutensa ja muutti
suunnitelmansa, ennenkuin toiset olivat ennättäneet edes täysin tajuta
pettymyksensä koko laajuuden.
"Jim", hän kuiskasi, "ota tämä ja ole valmis otteluun."
Ja hän pisti käteeni kaksipiippuisen pistoolin.
Samassa hän astui muutamia askeleita pohjoiseen muuttaen asentoamme
niin, että kuoppa jäi meidän ja toisten miesten välille. Sitten hän
katsahti minuun ja nyökäytti päätänsä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa:
"Tässä on nyt meillä tiukka paikka läpäistävänä", mitä minäkin juuri
ajattelin. Hänen katseensa oli nyt perin ystävällinen, ja minua nämä
alituiset muutokset niin hämmästyttivät, etten voinut olla hänelle
kuiskaamatta: "Vai olet taas puoluetta muuttanut."
Hänelle ei jäänyt aikaa vastaamiseen. Miehet alkoivat huudahdellen ja
sadatellen toinen toisensa perästä hyppiä kuoppaan ja penkoa sen pohjaa
käsillään heitellen lautoja syrjään. Morgan löysi kultarahan. Hän
kohotti sen näppiensä välissä korkealle ja herkesi kauheasti
sadattelemaan. Se oli kahden guinean raha ja kulki nyt miesten
tunnusteltavana kädestä käteen.
"Kaksi guineaa!" karjahti Merry heristäen rahaa Silveriä kohti. "Siinäkö
sinun seitsemänsataa tuhatta puntaasi ovat, hä? Sinähän olet miesten
miehiä kaupan teossa, vai mitä? Sinähän olet se, jota ei koskaan ole
nenästä vedetty, mokoma aasinratsastaja!"
"Penkokaa pojat", Silver virkkoi pilkallisen kylmästi, "ehkä te löydätte
jonkun multasienen."
"Multasienenkö?" Merry karjahti. "Toverit, kuuletteko, mitä hän sanoo?
Minä sanon teille, että tuo mies on tiennyt tämän koko ajan. Katsokaa
hänen naamaansa niin uskotte."
"Kas vain, Merry", Silver virkkoi, "joko taas olet kapteeni olevasi?
Sinä olet toden totta kova poika."
Mutta tällä kertaa jokainen asettui Merryn puolelle. He alkoivat kavuta
ylös kuopasta heitellen hurjia silmäyksiä Silveriin. Yhden, meille
edullisen seikan minä huomasin: he kapusivat kaikin päinvastaiselle
puolelle kuoppaa.
Siinä nyt seisoimme, kaksi yhdellä ja viisi toisella puolen kuoppaa,
eikä kukaan ollut vielä halukas heittämään ensimmäistä kiveä. Silver ei
hievahtanutkaan; hän seisoi suorana sauvansa varassa ja tarkasteli
miehiä järkähtämättömän tyynenä. Sillä miehellä oli päätä!
Viimein Merry näytti arvelevan, että pieni puhe ehkä auttaisi asiassa.
"Toverit", hän virkkoi, "tuossa he seisovat kahden; toinen on raajarikko
ukko, joka meidät hankki tänne ja veti meitä nenästä aina tähän asti;
toinen taas on tuo nulikka, jonka verta minä himoitsen. Nyt, toverit..."
Hän kohotti kätensä hyökkäyksen alkaakseen. Mutta samassa -- pang! pang!
pang! -- kolme laukausta pamahti pensaikosta. Merry horjahti suin päin
kuoppaan, käärepäinen mies teki kuperkeikan ja kaatui maahan kuolleena,
ja muut kolme pyörähtivät pakoon, minkä jalat kannattivat.
Silmänräpäyksessä Pitkä John laukasi pistoolinsa molemmat piiput
kuopassa kieriskelevään Merryyn, ja kun tämä viimeisessä
kuolonkamppailussaan käänsi katseensa häneen, virkkoi hän: "Taisin tehdä
lopputilin kanssasi, George."
Samassa tohtori, Gray ja Ben Gunn savuavat pyssyt kädessä ilmestyivät
pensaikosta vierellemme.
"Eteenpäin!" tohtori komensi. "Pian, pojat. Meidän täytyy ennättää ennen
heitä venheille."
Ja me läksimme juoksemaan hyvää kyytiä, tunkeutuen toisinaan läpi
pensaikkojen, jotka ulottuivat meille rintaan asti.
Minä vakuutan, että Silver pani parhaansa pysyäkseen meidän
kintereillämme. Ne ponnistukset, jotka hän kesti hyppiessään sauvallansa
niin että olisi luullut rintalihasten repeytyvän, olivat voimannäyte,
jota täyskuntoinenkaan mies tuskin olisi suorittanut; se on myöskin
tohtorin mielipide. Saapuessamme ylängön reunalle hän kuitenkin oli
kolmisenkymmentä metriä meistä jäljessä ja aivan menehtymäisillään.
"Tohtori!" hän huusi, "katsokaas tuonne! Ei ole kiirettä!"
Eipä tosiaankaan meillä näkynyt olevan kiirettä. Muutamalla ylängön
aukeamalla näimme henkiin jääneiden miesten yhä juoksevan samaan
suuntaan, johon alussa pakenivat, s.o. suoraan Perämastokukkulaa kohti.
Me neljä istuuduimme senvuoksi huoahtamaan ja pitkä John linkutti, hikeä
kasvoiltaan pyyhkien, luoksemme.
"Suuret kiitokset, tohtori", hän virkkoi, "Te saavuitte luullakseni
aivan viime hetkessä minun ja Hawkinsin avuksi. Kas, sinäkö se oletkin,
Ben Gunn!" lisäsi hän.
"Oletpa sinä, totta vie, hieno mies!"
"Ben Gunn olenkin", erakko vastasi hämillään ruumistaan väännellen,
"Ja", lisäsi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, -- "kuinkas voitte, mr
Silver? -- Oikein hyvin, kiitos, vastaatte kai."
"Ben, Ben", Silver mutisi, "mitä kaikkea sinä olet minulle tehnytkään!"
Tohtori lähetti Grayn takaisin kuopalle noutamaan kuokkaa, jonka rosvot
paetessaan olivat unohtaneet, ja laskeutuessamme sitten hiljakseen alas
rinnettä venheitten luo, tohtori lyhyesti kertoi meille asiain kulusta.
Se oli kertomus, joka tavattomassa määrässä kiinnitti Silverin mieltä,
ja Ben Gunn, tuo puolihullu erakko, oli siinä sankarina alusta loppuun.
Ben oli, yksinään saarta risteillessään, löytänyt luurangon -- hän se
oli sen rosvonnutkin; hän oli keksinyt aarteen; hän oli kaivanut sen
esiin (hänen kuokkansa varsi se oli, jonka näimme kuopassa katkenneena);
hän oli kuljettanut aarteen selässään, tehden lukemattomat vaivalloiset
matkat suuren hongan juurelta kaksihuippuisella kummulla saaren
koillis-kulmassa olevaan luolaansa ja siellä se oli ollut turvassa jo
pari kuukautta ennen _Hispaniolan_ tuloa.
Kun tohtori oli rynnäkön jälkeisenä iltana saanut hänet ilmaisemaan
salaisuutensa ja seuraavana päivänä huomannut laivamme kadonneen, niin
oli hän mennyt Silveriä tapaamaan, antanut tälle nyt hyödyttömäksi
käyneen kartan, luovuttanut ruokavarastomme -- sillä Ben Gunnin luolassa
oli runsaasti erakon itsensä suolaamaa vuohenlihaa -- antanut sanalla
sanoen kaikki, päästäkseen tovereineen turvassa muuttamaan
paaluvarustuksesta Ben Gunnin luolaan malarialta turvaan ja aarretta
vartioimaan.
"Mitä sinuun tulee, Jim", hän virkkoi, "niin kävit sinä säälikseni,
mutta minä tein niin kuin parhaaksi näin niihin nähden, jotka olivat
uskollisina pysyneet. Kenen oli syy siihen, ettet ollut heidän
joukossaan?"
Kun hän ennen kerrottuna aamuna oli huomannut, että minäkin joutuisin
osalliseksi siihen kauheaan pettymykseen, jonka hän rosvoille oli
valmistanut, niin oli hän juossut koko matkan hirsimökiltä luolalle, ja
jätettyään junkkarin kapteenin turvaksi, ottavat Grayn ja Ben Gunnin
seurakseen ja juossut halki saaren kuopalle ollakseen siellä
tarvittaessa läsnä. Pian hän kuitenkin oli huomannut, että meidän
seurueemme oli edellä. Silloin hän oli lähettänyt Ben Gunnin, joka oli
tavattoman nopea juoksija, edeltäpäin paikalle koettamaan yksin tehdä
mitä tehtävissä oli. Tälle oli silloin pälkähtänyt päähän käyttää
hyväkseen entisten laivatoveriensa taikauskoisuutta ja siinä hän
onnistuikin niin hyvin, että Gray ja tohtori ehtivät paikalle ja piiloon
pensaikkoon, ennenkuin aarteenkaivajat saapuivat.
"Saanko siis kiittää onneani", Silver virkkoi, "että Hawkins oli
mukanani. Te olisitte jättänyt John-vanhuksen palasiksi revittäväksi,
sen enempää asiasta piittaamatta, tohtori."
"Vallan varmasti", tohtori Livesey vastasi naurahtaen.
Olimme nyt saapuneet venheille. Tohtori tuhosi niistä toisen kuokallaan,
ja sitten nousimme me kaikki toiseen venheeseen lähtien soutamalla
kiertämään Pohjoislahdelle.
Matkaa oli kahdeksan tai yhdeksän mailia. Silver pantiin muiden kera
soutamaan, vaikka hän olikin lopen väsynyt, ja pian kiidimme hyvää
kyytiä pitkin tyyntä satamanpintaa. Tuokion kuluttua olimme päässeet
läpi salmien ja sivuuttaneet saaren kaakkoisniemen, jonka ympäri neljä
päivää sitten olimme hinanneet _Hispaniolan_ satamaan.
Soutaessamme kaksihuippuisen kummun ohi näimme Ben Gunnin luolan mustan
aukon ja sen edessä muskettiinsa nojaavan miehen seisomassa. Se oli
junkkari. Me heilutimme nenäliinoja ja huusimme hänelle tervehdyksiä,
joihin Silver yhtyi yhtä sydämellisesti kuin me toisetkin.
Kolme mailia kauempana, Pohjoislahteen vievän salmen sisäpuolella, me
tapasimme _Hispaniolan_ -- ominpäinsä purjehtimassa. Viime tulvavesi oli
kohottanut sen irralleen, ja jos tuulta olisi ollut enempi tai virta
vuoroveden vaihtuessa voimakas kuten eteläisessä satamassa, niin emme
olisi enää alustamme nähneet tai olisimme sen tavanneet auttamattomasti
maihin ajautuneena. Nyt ei vahinko ollut suuri, isopurje oli vain
turmeltunut. Toinen ankkuri laitettiin kuntoon ja heitettiin
puolentoista sylen veteen. Sousimme sitten takaisin Rommilahteen, josta
Ben Gunnin asunnolle oli lyhyin tie, ja Gray palasi yksin venheellä
_Hispaniolaan_, jonne hän jäi yövahdiksi.
Lahden rannasta nousi rinne loivana luolan aukolle. Perillä oli junkkari
meitä vastassa. Minua kohtaan hän oli ystävällinen ja kohtelias ja
karkaamisestani hän ei virkkanut sanaakaan, ei moittivaa eikä
kiitettävää. Mutta Silverin kohtelias tervehdys nosti punan hänen
kasvoilleen.
"John Silver", hän virkkoi, "te olette inhoittava roisto ja petturi
--katala petturi, herraseni. Minua on pyydetty olemaan vetämättä teitä
hirteen. Minä olen nyt siihen suostunut. Mutta teidän uhrinne,
herraseni, riippuvat myllynkivinä kaulassanne."
"Suuret kiitokset, herra", Pitkä John vastasi tehden uudelleen kunniaa.
"Minä kiellän teitä kiittämästä minua", junkkari karjasi. "Myönnytykseni
on paha rikos velvollisuuttani vastaan. Pois näkyvistäni!"
Sitten me kaikki menimme luolaan. Se oli avara ja ilmava, ja pieni,
sanajalkojen ympäröimä lähde poreili sen pohjalla. Permanto oli hietaa.
Suuren nuotion ääressä makasi kapteeni Smollett, ja eräässä etäisessä
nurkassa, jota nuotio vain heikosti valaisi, näin suuria rahakasoja ja
kultakangeista rakennettuja nelikulmioita. Siinä oli Flintin aarre, jota
me niin kaukaa olimme saapuneet etsimään ja joka jo oli maksanut
seitsemäntoista _Hispaniolan_ miehen hengen. Kuinka monen hengen sen
kokoaminen oli maksanut, miten paljon verta ja tuskaa, montako syvyyteen
upotettua hyvää alusta, miten paljon häpeää, petosta ja julmuutta se oli
vaatinut -- sitä ei kukaan voi sanoa. Oli kuitenkin tällä saarella kolme
miestä -- Silver, Morgan-vanhus ja Ben Gunn -- jotka kaikki olivat
osallisia noihin rikoksiin ja jotka olivat turhaan toivoneet pääsevänsä
saaliista osalle.
"Käy sisään, Jim", kapteeni virkkoi. "Sinä olet hyvä poika laatuasi,
Jim; mutta minä luulen, että emme toista kertaa lähde yhdessä merelle.
Sinussa on liian paljon onnensuosikkia ollaksesi minun mieleiseni.
Sinäkö siellä olet, John Silver? Mikä sinut tänne tuo, mies?"
"Palaan takaisin palvelukseen, kapteeni", Silver vastasi.
"Ahaa!" oli kapteenin ainoa vastaus.
Minkälaisen illallisen sitten nautinkaan, ympärilläni kaikki toverini ja
ruokana Ben Gunnin suolaamaa vuohenlihaa ja _Hispaniolasta_ tuotuja
herkkuja sekä pullo viiniä! Olen vakuutettu, ettei iloisempia ja
onnellisempia ihmisiä ollut maailmassa. Siellä istui Silverkin, tosin
syrjässä ja melkein pimeässä, mutta syöden hänkin erinomaisella
ruokahalulla ja aina valmiina palvelukseen, kun jotain tarvittiin, ja
toisinaan yhtyen meidän nauruummekin -- tuo entinen sileänaamainen,
kohtelias ja kuuliainen merimies omassa persoonassaan.