Loppu.
Seuraavana aamuna me ryhdyimme aikaiseen työhön, sillä tuon suuren
kultamäärän kuljettaminen ensin mailin verran maitse lahden rantaan ja
sieltä kolme mailia veneellä _Hispaniolaan_ ei ollut varsin helppo
tehtävä niin vähille miehille. Saarta vielä samoilevista kolmesta
merirosvosta emme paljon välittäneet; yksi vartija kummun laella
mielestämme riitti turvaamaan meidät äkillisestä yllätyksestä, ja
arvelimme sitäpaitsi heidän jo saaneen tarpeeksensa taisteluista.
Me sen vuoksi työskentelimme herkeämättä. Gray ja Ben Gunn sousivat
edestakaisin laivan ja rannan väliä ja muut kantoivat aarretta rannalle.
Kahdesta kultakangesta oli taakkaa tarpeeksi aikuiselle miehelle
--taakka, jota kantaja mielellään hitaasti kuljetti. Koska kantajana en
kyennyt paljon auttamaan, sain viettää päiväni luolassa sullomassa
rahaksi lyötyä kultaa leipäsäkkeihin.
Se oli perin omituinen kokoelma, eri rahalajeihin nähden yhtä
monipuolinen kuin Billy Bonesin kassa, mutta monta vertaa runsaampi ja
arvokkaampi, ja tuskinpa minulla lienee koskaan ollut mieluisampaa työtä
kuin sen lajitteleminen. Englantilaisia, ranskalaisia, espanjalaisia,
portugalilaisia, louisdoreja, dubloneja, guineoita, moidoreja ja
sekiinejä, kaikkien viime vuosisadan aikuisten Euroopan hallitsijoiden
kuvia, ihmeellisiä itämaisia rahoja, joissa leimakuvio oli kuin mikäkin
ruohokimppu tai palanen hämähäkin verkkoa, pyöreitä ja neliskulmaisia
kolikoita ja rahoja, joissa oli reikä keskellä kuin kaulaan ripustamista
varten -- melkein jokainen maailman rahalaji oli luullakseni edustettuna
siinä kokoelmassa. Ja mitä niiden lukumäärään tuli, oli niitä yhtä
runsaasti kuin lehtiä syksyllä, ja niin paljon, että selkäni kipeytyi
kumarassa asennossani ja sormeni niiden lajittelemisessa.
Päivä päivältä jatkui työmme; joka ilta oli kokonainen omaisuus lastattu
laivaan, mutta uudet rikkaudet jäivät odottamaan seuraavaa aamua. Koko
tänä aikana emme kuulleet mitään kolmesta vihollisestamme.
Viimein -- luullakseni se on kolmantena iltana -- kun tohtori ja minä
kävelimme kummun rinteellä suon puolella toi tuuli korviimme notkon
pimeydestä ääniä, jotka kuulostivat yhtä paljon karjunnalta kuin
laululta.
"Taivas heitä armahtakoon", tohtori virkkoi; "siellä ovat rosvot."
"Kaikki päissään, tohtori", selitti Silver, joka kulki meidän
perässämme.
Silver nautti meidän seurassamme täydellistä vapautta, ja huolimatta
alituisista ivasanoista, joita hän sai osakseen, hän näytti jälleen
pitävän itseään erioikeutettuna ja suosittuna palvelijanamme. Oli vallan
ihmeellistä, miten tyynesti hän kesti ylenkatseemme ja miten
väsymättömällä kohteliaisuudella hän koetti päästä jokaisen suosioon.
Häntä ei kukaan kohdellut koiraa paremmin, ellei ota huomioon Ben
Gunnia, joka yhä pelkäsi entistä päällysmiestään, sekä minua, joka
todella olin hänelle jossain kiitollisuuden velassa -- vaikka oikeastaan
minulla luullakseni oli syytä inhota häntä enemmän kuin muut, sillä minä
olin nähnyt hänen ylängöllä suunnittelevan uutta petosta. Tohtori
senvuoksi vastasi sangen äreästi hänen huomautukseensa.
"Päissään tai houreissaan."
"Aivan oikein, sir", Silver vastasi, "ja aivan samantekevä se on teille
ja minulle."
"Minä oletan, ettette toivo minun pitävän teitä inhimillisenä olentona",
tohtori ivallisesti vastasi, "ja tunteeni teitä senvuoksi ehkä
kummastuttavat, mestari Silver. Mutta jos minä olisin varma siitä, että
he hourailevat -- yhtä varma kuin siitä että ainakin yksi heistä on
kuumeen kourissa -- niin minä jättäisin tämän leirin ja, uhkaisipa minua
hengenvaara miten suuri hyvänsä, koettaisin auttaa heitä parhaan taitoni
mukaan."
"Luvallanne sanoen, tohtori, siinä tekisitte perin väärin", Silver
puhui, "Te menettäisitte kalliin henkenne, uskokaa se. Minä olen nyt
teidän puolellanne, kokonaan teidän mies, enkä sallisi joukkomme
pienenevän siten että jättäisin teidät omiin hoteihinne, sillä minä
ymmärrän miten suuressa kiitollisuuden velassa teille olen. Mutta nuo
miehet tuolla, ne eivät voisi pysyä sanassaan -- ei vaikka
tahtoisivatkin; ja mikä pahinta, he eivät voisi luottaa niin kuin te
voitte."
"Niin kylläkin", tohtori vastasi. "Te olette mies, joka pysyy sanassaan,
sen me tiedämme."
Sen jälkeen emme roistoista paljon kuulleet. Vain kerran kuulimme kaukaa
pyssyn laukauksen ja arvelimme, että miehet olivat metsästyspuuhissa.
Neuvottelu pidettiin ja päätökseksi tuli, että meidän täytyi jättää
heidät saarelle -- mitä päätöstä Ben Gunn riemulla tervehti ja Graykin
pontevasti puolusti. Me jätimme heitä varten suuren varaston ruutia ja
luoteja, joukon vuohen lihaa, vähän lääkkeitä ja muutamia tarveaineita,
työaseita, vaatteita, ylimääräisen purjeen, sylen pari köyttä sekä
tohtorin erityisestä toivomuksesta sievän annoksen tupakkaa.
Tämä oli viimeisiä puuhiamme saarella. Sitä ennen olimme saaneet aarteen
laivaan lastatuksi ja varustaneet riittävästi vettä sekä kuljettaneet,
mahdollisen tarpeen varalta loput vuohenlihasta alukseemme. Viimein
eräänä kauniina aamuna nostimme ankkurin, mikä kysyikin kaikki meidän
voimamme, ja laskimme ulos Pohjoissatamasta, mastossa sama lippu, jonka
kapteeni oli hirsimajalla nostanut liehumaan ja jonka alla olimme siellä
taistelleet.
Saareen jätetyt miehet olivat nähtävästi pitäneet meitä silmällä
tarkemmin kuin aavistimmekaan. Kun salmen läpi kulkiessamme olimme
pakoitetut laskemaan eteläisen niemekkeen lähitse, näimme näet heidät
kaikki kolme hietarannalla polvillaan ja kädet rukoilevasti meitä kohden
ojennettuina. Luullakseni säälitti meitä kaikkia jättää heidät sinne
niin kurjan kohtalon omiksi, mutta uuden kapinan vaaraan emme voineet
antautua ja perin julmaa hyväntekeväisyyttä taas olisi ollut viedä
heidät kotiin hirsipuuhun. Tohtori huusi heille ilmoittaen, mitä heitä
varten olimme saarelle jättäneet ja mistä he varaston löytäisivät. Mutta
he vain jatkoivat rukouksiaan huudellen meitä nimeltä ja pyysivät meitä
Jumalan nimessä olemaan armeliaita eikä jättämään heitä surman suuhun
sellaiseen paikkaan.
Kun he näkivät että aluksemme yhä ohjasi samaan suuntaan ja poistui
nopeasti kuulomatkasta, niin muuan heistä -- en tiedä ken se oli
--hypähti karjahtaen pystyyn, lennätti musketin poskelleen ja laukasi.
Kuula lensi Silverin pään ylitse ja lävisti isonpurjeen.
Sen perästä me pysyttelimme kaiteen suojassa ja kun seuraavan kerran
katsahdin saareen päin, näin heidän hävinneen niemekkeeltä ja itse
niemekkeen, välimatkan pidetessä, häipyneen melkein kokonaan näkyvistä.
Siihen vihdoinkin loppuivat seikkailumme, ja ennen puolta päivää oli
Aarresaaren korkein huippu sanomattomaksi ilokseni vajonnut meren
sinisen kaaren taakse. Meitä oli laivassa niin vähän miehiä, että
jokainen täytyi olla työssä -- lukuunottamatta kapteenia, joka makasi
patjalla peräkannella ja jakeli sieltä käskyjä. Vaikka hän olikin jo
ihastuttavasti parantunut, tarvitsi hän kuitenkin vielä vähän lepoa.
Ohjasimme laivamme Espanjan Amerikan lähintä satamaa kohti, sillä ilman
lisäväkeä emme uskaltaneet lähteä suoraan kotia, ja ennenkuin satamaan
pääsimme, olimmekin, epävakaisia tuulia koettuamme ja pari navakkaa
myrskyä kestettyämme, aivan lopen väsyneitä.
Aurinko oli juuri laskemaisillaan, kun heitimme ankkurin mitä
kauneimpaan, maan suojaamaan satamaan, ja tuossa tuokiossa kihisi
ympärillämme venheitä täynnä neekereitä ja meksikolaisia intiaaneja ja
puoliverisiä valkoihoisia, jotka kaupittelivat hedelmiä ja vihanneksia
ja tarjoutuivat kuparikolikosta sukeltamaan. Nuo monet hyväntuuliset
kasvot, troopilliset hedelmät ja etenkin kaupungista yhä runsaammin
tuikkivat tulet olivat mitä miellyttävin vastakohta meidän
synkkämuistoiselle ja veriselle saarella oleskelullemme, ja tohtori ja
junkkari läksivät, ottaen minut mukaansa, viettämään iltaa kaupungissa.
Siellä he tapasivat erään englantilaisen sotalaivan kapteenin, joutuivat
hänen kanssa juttusille, menivät hänen laivallensa ja lyhyesti sanoen
pitivät niin hauskaa, että päivä jo sarasti ennenkuin venheemme laski
_Hispaniolan_ viereen.
Ben Gunn oli yksin kannella, ja heti kuin pääsimme ylös, hän rupesi
kummallisin elein tekemään meille tunnustusta. Silver oli tiessään.
Erakko oli sallinut hänen paeta muutamassa rannikkolaisten venheessä ja
vakuutti nyt, että hän oli sen tehnyt vain pelastaakseen meidän
henkemme, jotka varmasti olisivat olleet mennyttä kalua, "jos se
yksijalkainen mies olisi jäänyt laivaan." Mutta siinä ei ollut kaikki.
Kokki ei ollut poistunut tyhjin käsin. Hän oli huomaamatta murtautunut
ruumaan, ottanut yhden, noin kolmen neljän sadan guinean arvoisen
rahasäkin vastaisten vaellustensa varoiksi.
Luullakseni me kaikki olimme mielissämme, kun pääsimme hänestä niin
vähällä.
No niin -- lopettaakseni lyhyesti kertomukseni mainitsen vain, että
saimme tarpeelliset miehet laivaamme, suoritimme onnellisesti kotimatkan
ja _Hispaniola_ saapui Bristoliin juuri kun Blandly rupesi puuhailemaan
avustusretkikuntaansa. Vain viisi niistä, jotka olivat matkalle
lähteneet, saapui takaisin kotia. Totisesti: "Viina ja hiisi vei miehet
hautaan", vaikka meidän laitamme ei ollutkaan niin hullusti kuin sen
laivan, josta laulettiin:
"Seitsemänkymmentäviisi heitä matkalle läksi,
Nyt elossa heitä on enää vain yksi."
Jokainen meistä sai runsaalla kädellä osansa aarteesta ja käytti sen
viisaasti tai typerästi kukin luonteensa mukaan. Kapteeni Smollett on
lopettanut merien kyntämisen. Gray ei vain säästänyt osaansa, vaan
rupesi äkillisen kunnianhimon valtaamana jatkamaan ammattiopintojansa ja
on nyt perämies ja osakas komeassa fregatissa, sitäpaitsi naimisissa ja
perheenisä. Mitä Ben Gunniin tulee, niin sai hän tuhat puntaa, jotka hän
tuhlasi tai hävitti kolmessa viikossa, taikka tarkemmin sanoen
yhdeksässätoista päivässä, sillä kahdentenakymmenentenä hän jo kerjäsi.
Sitten hän sai talon vartioitavakseen eli siis juuri sellaisen toimen,
jota hän saarella sanoi eniten kammoavansa. Hän elää vielä
maalaispoikien suurena suosikkina ja pilan esineenä sekä uutterana
laulajana kirkossa jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivänä.
Silveristä emme ole sen koommin mitään kuulleet. Se kammottava
yksijalkainen merenkävijä on viimeinkin hävinnyt elämäni piiristä, mutta
minä olen vakuutettu siitä, että hän tapasi vanhan neekerittärensä ja
elää vieläkin mukavasti hänen ja Kapteeni Flintin seurassa. Toivokaamme
ainakin sitä, sillä pienet ovat hänellä mukavuuden mahdollisuudet
tulevassa maailmassa.
Kankihopea ja aseet ovat tietääkseni vieläkin siellä minne Flint ne
hautasi, ja aivan varmaan ne minuun nähden saavat siellä ollakin. Ei
härillä eikä köysillä minua saataisi uudelleen lähtemään tuolle
kirotulle saarelle, ja pahin uni, joka minua konsaan voi vaivata, on kun
olen kuulevinani kuohujen pauhaavan sen rantamilla, tai kun karahdan
ylös vuoteeltani Kapteeni Flintin kirkuvaan huutoon: "Paljon rahaa,
paljon rahaa!"