Aarretta etsimässä. -- Ääni metsästä.
Osaksi äskeisen pelästyksen herpaisevasta vaikutuksesta, osaksi Silverin
ja sairaiden miesten lepuuttamiseksi koko seurue istahti hetkiseksi heti
kun oli päästy tasangolle.
Tasanko kun jonkun verran aleni länteen käsin, oli meillä
lepopaikaltamme laaja näköala. Edessämme näimme puiden latvojen ylitse
rantatyrskyjen ympäröimän Metsäniemen. Takanamme näkyi satama ja
Luurankosaari ja idässä -- niemekkeen ja suomaiden ylitse -- avara meren
ulappa. Tähystäjä kohosi jyrkkänä yläpuolellamme, paikoittain
yksinäisten mäntyjen kirjaamana, paikoittain taas äkkijyrkänteiden
tummentamana. Ei kuulunut ääntä minkäänlaista muuta kuin kuohujen kohina
rannoilta ja lukemattomien hyönteisten surina pensastoista. Meren
ulapalla ei näkynyt alusta ei purjetta. Näköalan avaruus sinänsä lisäsi
meissä yksinäisyyden tunnetta.
Silver määräsi siinä istuessaan kompassin avulla muutamia suuntia.
"Tuolla on ne kolme 'isoa puuta'", hän virkkoi, "kutakuinkin oikeassa
linjassa Luurankosaaresta. 'Tähystäjän ulkonemaksi' arvelisin tuota
matalampaa nyppylää tuolla. Tavaran löytäminen on nyt leikin tekoa.
Minua melkein haluttaisi murkinoida ensin."
"Minulle ei ruoka maistu", Morgan murisi. "Ajatellessani Flintiä
--tuntuu minusta aivankuin -- se olisi minulle tapahtunut."
"Kas niin, poikaseni; kiitä onneasi, että hän on kuollut", Silver
virkkoi.
"Hän oli itse ilkeä piru", muuan miehistä huudahti väristen.
"Naamassakin sillä oli sellainen sininen väri!"
"Sellaisen se rommi hänestä teki", Merry lisäsi. "Sininen, totta
totisesti, siinä sanoit sanan. Sininen hän oli!"
Aina siitä alkaen kuin he olivat luurangon löytäneet ja vaipuneet
nykyisiin ajatuksiinsa, olivat he ruvenneet puhelemaan yhä
hiljaisemmalla äänellä. Nyt heidän puhelunsa oli vaimennut melkein
kuiskaukseksi, joka tuskin häiritsi metsän hiljaisuutta. Äkkiä edessämme
metsän syvyydessä heikko, kimakka, vapiseva ääni aloitti tuon tutun
laulun:
"Viistoista miestä arkulla vainaan --
Huh-hah-hei ja rommia pullo!"
En vielä ole koskaan nähnyt ihmisten kamalammin säikähtävän kuin
rosvojen silloin. Kaikkien kasvoilta pakeni veri kuin loihdittuna;
toiset karahtivat pystyyn, toiset tarttuivat kiinni naapureihinsa;
Morgan painoi kasvonsa maahan.
"Se on Flint, kautta...!" Merry parahti.
Laulu oli loppunut yhtä äkkiä kuin se oli alkanutkin -- katkennut
keskellä säveltä, aivan kuin joku olisi kädellään tukkinut laulajan
suun. Kaikuen niin kaukaa kirkkaassa aurinkoisessa ilmassa
vihannoitsevien puiden lomitse, oli se minusta kuulunut kauniilta ja
lempeältä. Sen vaikutus seuralaisiini oli minusta senvuoksi sitäkin
kummallisempi.
"Ei", Silver sai tuhkanharmaiden huuliensa välitse sanotuksi, "tämä ei
käy laatuun. Valmiit kääntämään! Tämä on ihmeellinen retki! Äänelle en
kykene nimeä antamaan, mutta joku siellä on kujehtimassa ylimmillä
ristipuilla -- joku, joka on lihaa ja verta, siitä olen varma!"
Hänen rohkeutensa oli palannut hänen puhuessaan ja kasvotkin saivat jo
vähän väriä. Toisetkin alkoivat jo kallistaa korvaansa hänen
rohkaiseville sanoilleen ja tointua pelästyksestään, kun sama ääni
uudelleen kajahti -- tällä kertaa ei lauluun, vaan heikkoihin,
kaukaisiin huudahduksiin, jotka entistään heikompina kaikuivat
Tähystäjän onkaloissa.
"Darby M'Graw!" se ulisi -- se sana parhaiten kuvaa ääntä -- "Darby
M'Graw! Darby M'Graw!" yhä uudelleen, ja sitten vähän kovemmin ja
karkeasti kiroten: "Tuo perältä rommia, Darby!"
Rosvot seisoivat kuin maahan naulittuina, silmät suurina. Kotvan äänen
vaiettuakin he vielä tuijottivat äänettöminä eteensä.
"Tuo varmentaa asian", eräs sai sanotuksi. "Lähdetään pois!"
"Ne olivat hänen viimeiset sanansa tässä maailmassa."
Dick oli saanut esiin raamattunsa ja rukoili kiihkeästi. Hän oli saanut
hyvän kasvatuksen ennen merille lähtöään, mutta joutunut sitten huonoon
seuraan.
Mutta Silver oli yhä voittamaton. Minä kuulin hampaiden kalisevan hänen
suussaan, mutta vielä hän ei ollut lannistunut.
"Ei kukaan tällä saarella ole kuullut Darbysta", hän mutisi, "ei kukaan,
meitä tässä lukuunottamatta." Sitten hän rajusti ponnistaen voimiaan
jatkoi: "Toverit, minä olen tullut tänne noutamaan ne kolikot, enkä minä
salli en ihmisten enkä paholaisten itseäni siinä estävän. En koskaan
pelännyt Flintiä hänen eläessään, enkä, tuhat tulimmaista, aio väistyä
häntä vainajanakaan. Tuolla on seitsemänsataatuhatta puntaa vajaan
neljännesmailin päässä. Onko kukaan onnenpoika kääntänyt selkäänsä edes
samalle määrälle dollareita muutaman koppavan sininaamaisen
merimiesrääsyn vuoksi -- joka lisäksi vielä on vainaja!"
Mutta hänen tovereissaan ei näkynyt pienintäkään merkkiä palaavasta
rohkeudesta; paremminkin näytti heidän kammonsa päinvastoin lisääntyvän
hänen halveksivien sanojensa johdosta.
"Hillitse kieltäsi, John!" Merry varoitteli. "Älä suututa aaveita."
Muut olivat liian kauhuissaan saadakseen sanaa suustaan. Kukin heistä
olisi mielellään pötkinyt pakoon jos olisi uskaltanut; mutta pelko piti
heitä yhdessä joukossa, piti heitä Johnin ympärillä ikäänkuin hänen
uskalluksensa olisi heitä turvannut. John puolestaan oli melkein
täydelleen vapautunut säikähdyksestään.
"Aaveita? Vaikkapa niinkin", hän puhui. "Mutta yksi seikka minulle on
epäselvä. Minä kuulin kaiun. Ei kukaan liene nähnyt aaveita, jotka
synnyttävät varjon; mitähän niillä silloin olisi kaiun kanssa tekemistä?
Se totisesti ei ole aivan kohdallaan."
Tämä perustelu tuntui minusta perin heikolta. Mutta vaikea on arvata,
mikä taikaluuloisiin vaikuttaa, ja ihmeekseni George Merry huomattavasti
rauhoittui. "Niin se onkin", hän puhui. "On sinulla päätä ja älyä
sittenkin, John. Päin tuuleen, toverit. Luulenpa melkein, että tämä
laivue on väärällä hangalla. Kun nyt ajattelen asiaa, niin muistutti se
Flintin ääntä, sen myönnän, mutta ei se sittenkään ollut aivan
samanlainen. Se muistutti enemmän jonkun toisen ääntä, -- se muistutti
--"
"Tuhat tulimmaista, Ben Gunnia!" huudahti Silver.
"Aivan niin", Morgan huudahti polvilleen kohoutuen. "Ben Gunnin ääni se
olikin!"
"Vaikuttaakos se sitten mitään asiaan?" Dick kysäsi. "Ben Gunn ei ole
täällä elävänä enempää kuin Flintkään."
Mutta toiset vain halveksivasti hymähtivät hänen huomautukselleen.
"Eihän toki kukaan välitä Ben Gunnista", Merry virkkoi, "olipa hän
kuollut tai elävä."
Vallan ihmeellistä oli, miten pian heidän rohkeutensa palasi ja kasvot
samalla saivat jälleen väriä. Tuossa tuokiossa he juttelivat jo
keskenään, väliin kuitenkin vaieten kuuntelemaan; mutta kun ei mitään
erityistä enää kuulunut, he pian heittivät työaseet hartioilleen ja
läksivät jatkamaan matkaansa. Ensimmäisenä kulki Merry pitäen Silverin
kompassin avulla huolta oikeasta suunnasta. Hän oli lausunut kaikkien
mielipiteen: Ben Gunnista ei kukaan välittänyt, olipa hän elävä tai
kuollut.
Dick yksin vielä hypisteli raamattuansa ja pälyili pelokkaana
ympärilleen; mutta kukaan ei hänestä välittänyt sen enempää, ja näkipä
Silver hyväksi häntä vähän ivaillakin.
"Johan minä sanoin sinulle", hän sanoa tokaisi -- "johan sanoin, että
sinä pilasit raamattusi. Jos se ei kerran kelpaa valan välineeksi, niin
mitäpä kummitukset siitä piittaisivat! Ei tuon vertaa!" ja hän näpsäytti
sormiaan pysähtyen hetkeksi sauvansa varaan.
Mutta Dick ei siitä tyyntynyt; ja pian minulle selvisi, että mies parka
oli sairas; kuumuuden, rasituksen ja äskeisen säikähdyksen vaikutuksesta
tohtori Liveseyn ennustama kuume kehittyi silmin nähtävästi pitkin
askelin.
Täällä ylhäällä tasangolla käveli mielikseen; kuljimme alamäkeä, sillä
tasanko, kuten olen maininnut, laskeutui loivasti länteen käsin. Männyt,
niin suuret kuin pienetkin, kasvoivat harvassa ja muskottipähkinä- ja
azaleapensaikkojen välissä esiintyi avaroita, aurinkoisia aukeamia. Kun
kulkusuuntamme yli saaren oli jotenkin suoraan luoteiseen, jouduimme me
yhä lähemmäksi Tähystäjän rinteitä ja samalla saimme yhä avaramman
näköalan yli läntisen lahdenpoukaman, jolla minä kerran olin
korakelissani keinunut.
Saavutimme sitten ensimmäisen niistä kolmesta isosta puusta, mutta
kompassi osoitti meidän erehtyneen siitä. Samoin oli toisenkin laita.
Kolmas kohosi parisensataa jalkaa korkealle ympärillä kasvavasta
matalasta metsiköstä. Se oli oikea metsäin jättiläinen, punertava runko
ympärimitaltaan hyvän mökin veroinen, ja varjo niin avara, että
komppania sotamiehiä olisi sen siimeksessä voinut harjoituksiaan pitää.
Se näkyi kauas merelle sekä itään että länteen, ja sen olisi voinut
empimättä piirtää kartalle purjehdusmerkiksi.
Mutta seuralaisiini ei sen mahtava suuruus nyt vaikuttanut, vaan
ainoastaan tieto siitä, että seitsemänsataatuhatta puntaa kullassa oli
kätkössä jossain sen siimeksessä. Kullan himo tukahdutti heissä
viimeisenkin pelon tunteen puuta lähestyessämme. Heidän silmänsä
paloivat, askeleet kävivät joutuisammiksi ja keveämmiksi, koko heidän
sielunsa oli kiintynyt tuohon aarteeseen ja niihin mielinmääräisiin
huvituksiin ja nautinnoihin, jotka heitä sen mukana odottivat.
Silver penkoi möristen maata sauvallansa; hänen sieraimensa laajenivat
ja värisivät; hän sadatteli aivan mielettömästi, kun kärpäset ahdistivat
hänen hikistä ja punoittavaa naamaansa; hän kiskoi nuoraa, jossa hän
talutti minua, ja tuon tuostakin heitti hän minuun tuikean katseen. Hän
ei tosiaankaan enää salannut tunteitaan ja minä luin ne kuin kirjasta.
Kullan välittömässä läheisyydessä oli kaikki muu unhotettu; hänen
lupauksensa ja tohtorin varoitukset kuuluivat kaikki menneisyyteen, eikä
minulla ollut pienintäkään epäilystä siitä, että hän toivoi saavansa
aarteen käsiinsä, löytävänsä ja valloittavansa _Hispaniolan_ yön
varjossa, ja surmattuaan jokaisen rehellisen ihmisen saarella,
pääsevänsä alkuperäisen suunnitelmansa mukaan purjehtimaan matkaansa
rikoksineen ja rikkauksineen.
Ei ollut kumma, etten tällaisten synkkien ajatusten rasittamana oikein
kyennyt seuraamaan nopsajalkaisia aarteenhakijoita. Vähän väliä minä
kompastuin, ja juuri silloin Silver niin säälimättömästi riuhtoi
kytkyttäni ja heitti minuun nuo kiehuvaa vihaa kertovat katseensa. Dick,
joka oli jäänyt meidän jälkeemme ja kulki siten matkueen viimeisenä,
höpisi yhä ankarammaksi käyneen kuumeen kourissa itsekseen rukouksia ja
sadatuksia. Tämä vielä lisäksi pahensi onnetonta tilaani ja loppujen
lopuksi kiusasivat minua mielikuvat siitä murhenäytelmästä, joka tällä
tasangolla oli näytelty silloin kuin tuo sininaamainen jumalaton
merirosvo -- sama, joka oli kuollut Havannassa laulaen ja rommia huutaen
-- oli täällä omin käsin surmannut kaikki kuusi toveriansa. Tässä
metsikössä, joka nyt oli niin rauhallinen, lienevät tuskanhuudot silloin
kaikuneet; ja minä olin ne nyt selvästi kuulevinani, kun näytelmää
mielessäni kuvittelin.
Me olimme nyt metsikön reunassa.
"Hurraa, toverit, kaikki tänne!" Merry huudahti ja matkueen ensimmäiset
miehet karkasivat juoksuun.
Mutta äkkiä näimme heidän pysähtyvän. Kuului hiljaisia huudahduksia.
Silver lisäsi vauhtiansa kaksinkertaisesti heiluttaen sauvaansa kuin
paholaisen ajamana, ja seuraavassa tuokiossa mekin pysähdyimme kuin
ukkosen lyöminä.
Edessämme oli suuri kuoppa, ei aivan eilispäiväinen, koska ruohoa kasvoi
pohjalla. Kuopassa näkyi katkennut kuokka ja hajalleen heitettyjä
laatikkojen lautoja. Muutamassa näistä laudoista näin poltinraudalla
painetun nimen _Walrus_ -- Flintin laivan nimen.
Kaikki oli päivän selvää. Kätkö oli keksitty ja ryöstetty -- ne
seitsemänsataatuhatta puntaa olivat sen tiessään!