Aarretta etsimässä -- Flintin osviitta.
"Jim", Silver virkkoi heti kun olimme kahden kesken, "jos minä pelastin
sinun henkesi, niin pelastit sinä minun, ja sitä minä en unhota. Minä
näin tohtorin kehoittavan sinua karkaamaan -- toisella silmäni nurkalla
sen näin; ja minä näin sinun kieltäytyvän, näin sen yhtä selvään kuin
olisin sen kuullut. Jim, siinä on yksi ansiosi. Nyt on minulle
vilahtanut ensimmäinen toivon kipinä aina siitä saakka kuin
hyökkäyksemme meni myttyyn; ja se on myös sinun ansiotasi. Ja nyt, Jim,
meidän on lähdettävä sitä aarretta etsimään, vielä suljetuin määräyksin,
mistä minä en pidä. Meidän on pysyttävä tiukasti yhdessä, selkä selkää
vasten; siten pelastamme kumpikin kaulamme, vaikka itse hitto olisi
irti."
Samassa muuan miehistä huusi meille nuotiolta ilmoittaen, että aamiainen
oli valmis, ja pian istuimme kaikki hietikolle laivakorppujen ja
kärvennetyn silavan kimpussa. Miehet olivat laittaneet nuotion, jolla
olisi paistanut vähintäin härän, ja nyt se kuumensi niin tavattomasti,
ettei sitä voinut lähestyä muualta kuin tuulen yläpuolelta ja sieltäkin
vain varovaisesti. Samaan tuhlaavaan tapaan he olivat ruokansakin
valmistaneet, luullakseni ainakin kolme kertaa enemmän kuin jaksoimme
syödä, ja aterian jäännöksen heitti muuan miehistä nauraa hohottaen
tuleen, joka tästä tavattomasta polttoaineesta räiskähti hulmuaviin
liekkeihin. En ollut vielä ennen nähnyt miehiä, jotka olisivat vähemmän
huomisesta huolehtineet. Kädet suuhun, siten parhaiten kuvaan heidän
menettelyänsä. Ruoan tuhlauksen nähtyäni ja nukkuvia vartioita muistaen
minä huomasin heidät pitempiaikaiseen taisteluun kerrassaan
mahdottomiksi, vaikka he yksityisissä otteluissa olivatkin pelottomia.
Ei edes Silver, istuessaan siinä murkinoimassa Kapteeni Flint
olkapäällään, lausunut ainoatakaan moitteen sanaa heidän
ajattelemattomuudestaan. Ja tämä kummastutti minua sitäkin enemmän, kun
hän mielestäni oli juuri osoittanut entistä suurempaa älykkäisyyttä.
"Nähkääs, toverit", hän puhui, "te voitte kiittää onneanne, että teillä
on täällä Barbecue ajattelemassa puolestanne tällä pääkopallansa. Minä
sain kuin sainkin selville sen mitä halusin. Laiva on heidän hallussaan,
se on varmaa. Minne he sen ovat piiloittaneet, sitä en vielä tiedä;
mutta kun ensin olemme löytäneet aarteen, niin lähdemme kiertomatkalle
ja etsimme sen käsiimme. Ja silloin, toverit, kun meillä on laiva, niin
lienee meillä myös sananvalta."
Näin hän jutteli, suu täynnä silavaa, ja kohotti siten toisten toivoa ja
luottamusta sekä samalla, luullakseni, rohkaisi itseään.
"Mitä lunnaaseemme tulee", hän jatkoi, "niin oli tuo hänen viimeinen
pakinansa niiden kanssa, joita hän niin rakkaina pitää. Minä olen saanut
tarvitsemani tiedot, kiitos siitä hänelle, mutta nyt olemmekin kuitit.
Minä kuljetan häntä nuorassa mukanani, kun lähdemme aarretta etsimään,
sillä meidän täytyy toistaiseksi säilyttää häntä kaikkien
mahdollisuuksien varalta tarkasti kuin kultamunia. Kun sitten sekä aarre
että laiva ovat käsissämme ja me kynnämme laineita kuin iloiset veikot
konsanaan, niin sitten me puhelemme Hawkinsista, ja annamme hänelle
osansa kaikesta hänen ystävällisyydestään."
Ei ollut ihmeellistä, että miehet olivat hyvällä tuulella. Minä
puolestani olin aivan masennettu. Jos tuo suunnitelma, jonka hän nyt oli
esittänyt, olisi toteutettavissa, niin Silver, joka jo oli
kaksinkertainen petturi, aivan varmaan ei empisi panna sitä täytäntöön.
Hänellä oli vielä jalka kummassakin leirissä; eikä ollut
epäilemistäkään, ettei hän mieluummin valitsisi rikkauksia ja vapautta
merirosvojen parissa kuin hirsipuusta pelastumista, joka meidän
tahollamme oli hänellä ainoana toivona.
Ja vaikkapa asiat niin kääntyisivätkin, että hänen täytyisi pysyä
tohtori Liveseylle antamassaan lupauksessa, niin mitkä vaarat meitä
silloin uhkasivat! Mikähän meitä odotti silloin kun hänen toveriensa
epäilykset toteutuivat ja hänen ja minun täytyy ryhtyä taisteluun
elämästä ja kuolemasta -- hänen raajarikkoisen, ja minun, poikasen
--viittä väkevää ja häikäilemätöntä merimiestä vastaan!
Lisätkää näihin huoliini vielä tuo salaperäisyys, joka yhä verhosi
ystävieni menettelyä; heidän selittämätöntä poistumistaan hirsimajasta,
käsittämätöntä menettelyään kartan suhteen ja tohtorin vielä
ihmeellisempää varoitusta Silverille: "Huutakaa kun sen löydätte" --niin
helposti ymmärrätte, ettei aamiainen minulle maistunut ja etten vallan
rauhallisena lähtenyt seuraamaan miehiä aarteen etsintään.
Perin kummalliselta matkueelta me olisimme näyttäneet, jos olisi joku
ollut meitä näkemässä: kaikki likaisissa merimiesvaatteissa ja, minua
lukuunottamatta, hampaisiin asti asestettuina. Silverillä oli kaksi
kivääriä -- toinen selässä, toinen rinnalla -- ja lisäksi suuri
lyömämiekka kupeella ja pistooli kummassakin leveäliepeisen kauhtanansa
taskussa. Tämän omituisen ulkoasun täydennyksenä istui Kapteeni Flint
vielä hänen olkapäällään ja lasketteli merimiesten tavallisia
voimasanoja loppumattomiin. Minulle oli köysi sidottu vyötäisiin, ja
kuuliaisena seurasin kokkia, joka piteli köyden toisesta päästä milloin
vapaalla kädellään milloin taas tukevilla hampaillaan. Minua kuljetetaan
totta tosiaan aivan kuin tanssivaa karhunpenikkaa.
Toisilla miehillä oli taakkana mitä milläkin, muutamat kantoivat
kuokkia ja lapioita -- sillä ne olivat miehet kaikkein ensiksi tuoneen
maihin _Hispaniolasta_ -- toiset taas silavaa, leipää ja viinaa
päivällisvaroiksi. Minä huomasin, että kaikki ruoka-aineet olivat
peruisin meidän varastostamme, ja käsitin samalla miten totta Silver oli
eilisiltana puhunut. Ellei hän olisi tehnyt sopimusta tohtorin kanssa,
niin olisi hänen tovereineen täytynyt, laivan menetettyään, tulla
toimeen vedellä ja sillä metsänriistalla, jonka he itse saivat
hankituksi. Vesi ei olisi ollut herkkua heille; merimies on tavallisesti
huono pyssymies; ja sitäpaitsi päättelin, että koska heillä ruokavarat
olivat niin vähissä, niin ei heillä lienee ollut liiaksi
ruutivarojakaan.
Näin varustettuina läksimme nyt kaikki liikkeelle -- yksinpä käärepäinen
mieskin, jonka totta tosiaan olisi pitänyt pysyä varjossa -- ja
taivalsimme peräkanaa purolle, jossa laivaveneet olivat. Näihinkin
olivat rosvot juovuspäissään lyöneet leimansa. Toisesta oli tuhdot
rikottu ja molemmat olivat savessa ja muutenkin kurjassa kunnossa.
Varmuuden vuoksi otettiin kumpikin vene mukaan, ja jakautuen
tasaväkisesti molempiin me jatkoimme matkaa sataman tyyntä pintaa
pitkin.
Soutaessa oli kartta keskustelun aiheena. Punainen risti oli
luonnollisesti aivan liian suuri ohjeeksemme, ja kartan takapuolella
oleva määrittely ei myöskään ollut semmoisenaan selvästi käsitettävissä.
Se kuului, kuten lukija muistanee, seuraavasti:
"Suuri puu, Tähystäjän ulkonemalla, yksi aste pohjoiseen
pohjoiskoillisesta.
"Luurankosaari itäkaakosta itään.
"Kymmenen jalkaa."
Suuri puu oli siis pääasiallinen merkki. Edessämme rajoitti satamaa
parin kolmen sadan jalan korkuinen tasanko, joka pohjoisessa yhtyi
Tähystäjän loivaan eteläiseen rinteeseen. Etelään käsin tasanko taas
nousi vähitellen tuoksi louhikkoiseksi kukkulaksi, jota nimitettiin
Mesaanimastoksi. Tasangon yläosassa kasvoi runsaasti erikokoisia
mäntyjä. Siellä täällä joku erityinen puu kohosi neljä- tai
viisikymmentä jalkaa naapureitaan korkeammalle, ja mikä näistä nyt oli
tuo kapteeni Flintin "suuri puu", se voitiin saada selville vasta
paikalle tultua kompassin avulla.
Tästä huolimatta oli joka mies valinnut nimikkonsa ennenkuin oltiin edes
puolimatkassa rantaan. Silver yksin kohautti vain olkapäitään ja
kehoitti miehiä odottamaan siksi kunnes perille päästiin.
Silverin määräyksen mukaisesti soutelimme hiljakseen välttääksemme
ennenaikuista rasittumista, ja kotvan kuluikin ennenkuin pääsimme maihin
tuon toisen puron suussa, joka juoksi metsäistä rotkoa pitkin Tähystäjän
rinteeltä satamaan. Sieltä me vasemmalle kallistuen läksimme nousemaan
rinnettä ylös tasangolle.
Pehmyt, liejuinen maaperä ja sankka suokasvullisuus hidastutti alussa
kulkuamme, mutta vähitellen alkoi rinne käydä jyrkemmäksi, maaperä
kivisemmäksi ja metsä muuttua laadultaan toisenlaiseksi ja kasvultaan
harvemmaksi. Me lähestyimmekin saaren hauskinta osaa. Väkevätuoksuinen
kanerva ja monenlaiset kukkivat pensaskasvit olivat melkein kokonaan
tunkeneet ruohon tieltään. Vihreitä muskottipähkinäpensastoja kasvoi
siellä täällä punertavien mäntyjen varjossa, ja edellisten voimakas
maustehaju sekoittui viimemainittujen terveelliseen pihkan tuoksuun.
Ilma täällä sitäpaitsi oli raikas ja virkistävä ja vaikutti meihin
kohtisuorien auringonsäteitten lämmittämänä erittäin elähyttävästi.
Seurue hajaantui kaarevaan ketjuun, huudellen ja juosten edestakaisin.
Ketjun keskipaikoilla ja hyvän joukon toisia jäljempänä etenimme me
Silverin kanssa -- minä köytettynä ja hän huohottaen ja penkoen
peräänantavaa sorokkoa sauvallaan. Tuontuostakin minun suorastaan täytyi
häntä tukea estääkseni häntä tuupertumasta päistikkaa alas rinteeltä.
Olimme taivaltaneet puolen mailin verran ja lähestyimme tasangon reunaa,
kun kauimpana vasemmalla kulkenut mies alkoi huutaa aivan kuin jotain
pahasti pelästyneenä. Hän päästi huudon toisensa perästä ja toiset
alkoivat juosta häntä kohti.
"Ei kai hän vaan ole aarretta löytänyt", Morgan virkkoi kiiruhtaessaan
ohitsemme, "sillä eihän siellä honkia ole."
Kokonaan toista laatua hänen löytönsä olikin, kuten me perille
päästyämme näimme. Kookkaan männyn juurella, vihreän köynnöskasvin
ympäröimänä, makasi maassa ihmisen luuranko ja vieressä muutamia kankaan
siekaleita. Luullakseni tunsi joka mies kylmien väreiden karmivan
selkäpiitään.
"Hän oli merimies", virkkoi George Merry, joka muita rohkeampana oli
lähestynyt löytöä ja tutki kankaan jätteitä. "Ainakin on tämä hyvää
siniverkaa."
"Niinpä vain", Silver virkkoi, "sangen luultavaa; et kai luullut piispaa
täältä löytäväsi. Mutta mikä ihmeellinen asento tuolla luurangolla on?
Se ei ole luonnollinen."
Uudelleen luurankoon katsahtaessa ei sen asentoa todellakaan voinut
pitää luonnollisena. Huomioonottamatta muutamia pieniä eroavaisuuksia
(jotka ehkä johtuivat haaskalintujen käsittelystä, taikka hitaasti
kasvavan köynnöskasvin vaikutuksesta) makasi mies aivan suorassa --jalat
yhtäänne ja suoraan pään yläpuolelle käännetyt kädet päinvastaiseen
suuntaan.
"Minäpä olen saanut erään ajatuksen tähän vanhaan aivokoppaani", Silver
virkkoi. "Tässä on kompassi -- tuolla pistää Luurankosaaren korkein
kohta selvänä esiin. Katsokaapas nyt, missä suunnassa luuranko makaa!"
Suunta määrättiin. Ruumis osoitti suoraan saarta kohti ja kompassi
näytti tarkalleen itäkaakosta itään.
"Arvasinhan minä sen", kokki huudahti. "Tämä tässä on osviitta. Suoraan
tuonne pitää meidän kurssimme iloisten dollarien luo. Mutta hitto
vieköön! Selkäpiitänihän karmii tuota Flintiä ajatellessani. Tämä on
varmasti yksi _hänen_ kujeitaan. Hän oli täällä yksin kuuden miehen
seurassa; hän surmasi jok'ikisen ja yhden heistä hän sitten kuljetti
tänne ja asetti kompassin avulla tähän asentoon! Luusto on ollut pitkän
miehen ja tukka on ollut kellertävä. Saattaisi olla Allardyce.
Muistathan sinä kai Allardycen, Tom Morgan?"
"Kyllä hyvinkin hänet muistan", Morgan vastasi. "Hän oli velassa minulle
ja puukkoni hän otti mukaansa maihin."
"Puukoista puhuessamme", muuan virkkoi -- "miksi ei tässä näy hänen
puukkoansa? Flint ei ollut niitä miehiä, jotka kopeloivat merimiesten
taskuja; ja lintujenkin luulisin sen jättävän aloilleen."
"Tuhat tulimmaista, sinä olet oikeassa!" Silver huudahti.
"Täällä ei ole tavaraa minkäänlaista", virkkoi Merry, joka yhä
tutkisteli luita, "ei kuparikolikkoa eikä tupakkamassia. Tämä ei minusta
ole luonnollista."
"Ei totta totisesti tämä ole luonnollista", myönsi Silver; "ei
luonnollista eikä hauskaakaan, sanot sinä. Tuli ja leimaus, toverit! Jos
Flint olisi elossa, niin tämä olisi kuuma paikka sekä teille että
minulle. Kuusi oli heitä ja kuusi on meitä; ja nyt heistä on vain luut
jälellä."
"Minä näin hänen kuolleena aivan näillä valoaukoillani", Morgan puhui.
"Billy vei minut sisään. Siellä hän makasi kuparirahat silmien päällä."
"Kuolleena -- niin kylläkin, kuollut hän on ja kuopattu", käärepäinen
mies virkkoi; "mutta jos konsaan vainajat kummittelevat, niin
kummittelisi Flint. Siunatkoon sentään -- hän kuoli pahan kuoleman, se
Flint!"
"Pahan kylläkin", toinen lisäsi; "toisinaan hän raivosi, toisinaan huusi
ja välillä lauloi. 'Viistoista miestä' oli hänen ainoa laulunsa,
toverit; ja minä sanon teille, etten enää koskaan senjälkeen ole oikein
pitänyt siitä viisusta. Oli hirveän kuuma päivä, ikkuna oli auki, ja
minä kuulin sen laulun kaikuvan niin selvänä, niin -- ja mies jo
korahteli kuoleman kielissä."
"Riittää jo", Silver virkkoi, "lopettakaa moinen puhe. Hän on kuollut
eikä kummittele, sen minä tiedän; ainakaan ei hän päivällä kummittele se
on varmaa. Pelko vie mieheltä tarmon. Eteenpäin nyt vaan kultakolikolta
hakemaan!"
Me läksimme kyllä liikkeelle, mutta kirkkaasta päivänpaisteesta
huolimatta miehet eivät enää juoksennelleet hoilaten kukin tahollansa,
vaan pysyttelivät yhdessä ja puhelivat hiljaisella äänellä. Kuolleen
merirosvon kammo oli heidän mielensä vallannut.